Uusimmat piirrokset ensimmäisinä
26. marraskuuta
Kaksikymmentäviisi viiksitimalia ruokaili tiiviinä parvena Saunalahden luoteisreunassa Fastholman läntisen kallion eteläpuolella. Pitkäpyrstöiset, lämpimänruskeat linnut, söivät siemeniä järviruokojen röyhyistä vajaan kahdenkymmenen metrin päässä rantaviivasta. Korsilla vilahdelleista linnuista ehdin määrittää yksitoista koiraaksi ja kymmenen naaraaksi.
22. marraskuuta
Alkutalvesta viime vuonna seurasimme siipirikon merihanhen selviytymistä jäätyvällä lahdella. Lopulta vei kuolema voiton, tarkemmin sanottuna kettu saalisti hanhen, kun ainoa sula Viikinojan suulla jäätyi. Valitettavasti olemme joutuneet saman surkeuden eteen tänä syksynä, sillä loppukesästä lensi merihanhi voimalinjan johtoihin Purolahden hoitoniityllä. Vasen siipi vammautui eikä lentäminen enää onnistunut. Terveet lajitoverit nousivat siivilleen ja jättivät Vanhankaupunginlahden syyskuun alussa.
Siipirikon käyttäytyminen on ollut samanlaista kuin kohtalotoverillaan vuosi sitten. Valoisalla se on ruokaillut ruoikon kätköissä ja vasta auringonlaskun aikaan se on uinut esille. Tänään se souteli näkyviin tunti auringonlaskun jälkeen, vasen siipi vettä laahaten. Vesikivellä Klobbenin edustalla se oikoi ja puhdisteli höyheniään vasten vähenevää valoa.
21. marraskuuta
Viikin metsissä valmistautuu talveen ainakin neljä pähkinänakkelia. Kaksi linnuista kerää siemeniä kaarnanrakoihin Taka-Viikin Hallainvuorella ja kaksi Kivinokassa. Viime keväänä aina kesäkuun alkuun saakka kuulutti nakkeli reviiriään Fastholmassa ja viereisellä Majavakalliolla. Yksilöitä oli kaksi, vaan olivatko ne eri sukupuolia, ei selvinnyt. Etsinnöistä huolimatta pesintä ei varmistunut. Uusi yritys ensi keväänä.
20. marraskuuta
Nuori merimetso lepäili Arabianrannan edustan reimarilla. Se vietti taukoa kalastuksesta. Eväitä riitti. Ne lipuivat samean veden seassa kohti Vanhankaupunginkoskea. Samoja saaliita yrittivät vanhat miehet haaveihinsa kosken partaalla. Eväkkäiden perässä oli myös parvi isokoskeloita. Ja halli. Viime viikkoina oli vesinisäkäs nostanut viiksekkään päänsä useasti pintaan lahdella.
19. marraskuuta
Saunalahdella on ruokaillut runsaasti vesilintuja lokakuun puolestavälistä alkaen. Syy on selvä. Poukama on suojaisimpia Vanhankaupunginlahdella ja siellä kasvaa tiheälti vedenpintaan ulottuvia uposkasveja, joita linnut ravinnokseen syövät. Kasvien lehdiltä löytyy ravinnoksi myös vesihyönteisiä sekä muita selkärangattomia eläimiä. Ruokoniemekkeet suojaavat kuin aallonmurtajat tätä lahdeketta, joten Vantaanjoen savinen vesi ei yllä poukamaan ja vesi säilyy kirkkaana.
Tänään kurotteli Vanhankaupunginlahden oloissa mukavan kokoinen parvi laulujoutsenia pohjan kasveja, kaksikymmentäyksi lintua, joukossa neljä nuorta yksilöä. Tukkasotkat (61) sukeltelivat joutsenten läheisyydesssä ja harmaasorsat (15) poimivat ruokaa veden pinnalta. Mitä vielä? Sinisorsia, taveja, nokikanoja, kolme lahdella aina vähälukuista lapasotkaa ja luultavasti jotain muuta näkemättä jäänyttä; sen verran sokkeloisia ovat lampareet Saunalahdella, etteivät kaikki linnut paljastu. Siinä hyvä syy uuteen yritykseen.
6. marraskuuta
Pöllöistä pöllöin on helmipöllö. Aina yhtä hämmästynyt. Tämän linnun oli löytänyt mustarastas Hakalan metsästä Viikissä ja ilmoitti lujalla äänellä löydöstään. Ilman rastaan apua en olisi pöllöä nähnyt. Olisin kävellyt ohi ja jatkanut hämärän päivän päivittelyä.
11. syyskuuta
Merikotkien pesissä kuoriutui tänä vuonna 450 poikasta Suomessa. Yksi poikasista seisoskeli tänään Lammassaaren hoitoniityllä, Lemmenlehdon edustan lauhojen välissä. Aikuisen kokoon kasvanut, mustanruskea nuori piteli jotain jaloissaan. Joko se oli onnistunut saalistuksessa tai sitten heinikossa oli jotain aiemmin kuollutta.
11. syyskuuta
Pellon reunalta, sänkien välistä, kurotteli päätään pikkulintu. Silmän yläpuolella loisti valkoinen silmäkulmajuova. Pian kurottelija ponnahti lyhyeen lentoon, kohti ojanvarren rehevää ruoikkoa. Pyrstöstä loisti ruosteenpunaista ja mustanruskea kärkivyö, kun syöksähtäjä jarrutti. Sinirinta.
5. syyskuuta
Viisitoista silkkiuikkuparia kolmestakymmenestäviidestä onnistui tänä vuonna saamaan poikasia vesille Vanhankaupunginlahdella. Tulos oli sangen hyvä, sillä merenlahti on vedennousuineen arvaamaton ympäristö pesiä. Yksi tämän kesän poikasista kalasteli vielä tänään lahdella, Saunalahden eteläisessä pohjukassa. Olisiko myöhäisestä poikueesta?
28. elokuuta
Elokuun toiselta viikolta alkaen, kun valkoposkihanhet palailivat siipisulkasadon jälkeen tuhansin joukoin Viikin pelloille ja rantaniityille, ilmaantui myös merikotka kantapaikalleen. Milloin se istui jonkin Lemmenlehdon lehtipuun vankalla oksalla tai katkenneen tervalepän latvassa, milloin kaarteli poukamien yllä. Kun viisi- tai kuusituhatta hanhea pelästyi leveäsiipistä lintua ja otti niin sanotusti siivet alleen, erottuivat huonokuntoisimmat yksilöt lentävien joukosta. Siipirikkoiset tai sairaat hanhet olivat helppoja saaliita.
10. elokuuta
Elokuu tuo lomalaisia Keski-Euroopasta ja myös kauempaa. Helsinki kiinnostaa vuosi vuodelta enemmän, ja osansa turisteista saa myös Vanhankaupunginlahti. Lintutorneissa saa varautua kysymyksiin, jotka esitetään vieraalla kielellä: ”Is there something special?”
”No, ei nyt mitään erityistä, vain lintuja, jotka ovat tyypillisiä tähän aikaan vuodesta. Liroja, suokukkoja, tyllejä. Tuossa, näettehän, lietteen vesirajassa, nukkuu kolme nuorta mustavikloa. Ja niistä muutaman jalan päässä ruokailee lapinsirri. Jos haluatte, voitte katsoa sirriä kaukoputkellani.”
Suurimman osan osaisin sanoa englanniksi, mutta miten pärjäsin lintujen nimien kanssa? Liroko se oli Wood Sandpiper, entä lapinsirri? Tällä kertaa kysyjä oli Etelä-Afrikasta. Ajattele, miten kaukaa.
.
8. elokuuta
Vanhankaupunginlahdella pesi tänä vuonna kaksi paria pensastaskuja, molemmat Etu-Viikin pelloilla. Suuresti on laji vähentynyt, sillä parimäärä oli vain neljännes v. 1994 peltolintulaskentojen tuloksesta.
Heinäkuun puolivälin jälkeen aidantolpilla ja karhunputkien kukinnoilla tähysteli nuoria taskuja, todisteita onnistuneista pesinnöistä. Havaitsin tähystelijöitä enimmillään seitsemän: kolme nuorta Viikinojan varressa ja neljä tulvaniityn viereisen laitumen reunalla. Tänään oli kuivuudesta kärsivien viljelysten linnusto täydentynyt joukolla uusia pensastaskuja. Kaikki ne olivat tämän vuoden tuotantoa ja varttuneet pesissä, jotka oli punottu peltojen pieleen tai niittyjen helmaan jossain muualla kuin Viikissä. Kaikkiaan kahdeksantoista yksilöä tarkkaili ohi yrittäviä, varomattomia hyönteisiä.
1. elokuuta
Nuori mustapyrstökuiri on ruokaillut useita päiviä Purolahden ja Lammassaaren hoitoniittyjen edustoilla. Pitkillä koivillaan se etenee syvemmälle veteen kuin muut lietteen edustan kahlaajat. Syvemmällä tarvitaan myös pitempää nokkaa ja siksi kuirilla myös sellainen on.
16. toukokuuta
Toukokuun helle sai harmaahaikaraemot avaamaan siipensä ja kääntämään selkänsä auringolle. Poikasten ylle aukeni varjo, jota ilman ne olisivat tukahtuneet. Emot kyyröttivät kumarassa, nokat avoinna ja kurkkupussit väristen. Tukalaa oli varjostimillakin.
16. toukokuuta
Silkkiuikut ovat rakentaneet pesälauttansa valmiiksi Saunalahden länsireunan ruokosaarekkelle. Vain toisella puolella saareketta korret olivat lakoontuneet niin, että pesien kyhääminen oli mahdollista. Laskin koloniasta tänään 28 hautojaa, joka on kymmenisen vähemmän kuin viime vuonna. Parimäärä näyttää jäävän myös koko lahdella pienemmäksi kuin vuosina 2013 – 2017 (vaihtelu 44 – 64 paria). Olennaisinta on kuitenkin poikastuotto. Viime vuonna vain kaksi paria kuudestakymmenestäneljästä sai vesille poikasia, molemmat yhden.
7. toukokuuta
Marraskuussa 2015 ajautui kannellinen roskalaatikko yli Vanhankaupunginselän. Aallokon voimasta paiskautui ohjaimeton alus lahden kaakkoiseen kulmaan, Saunalahden rytisen ruoikon helmaan. Pyörät pystyssä jäi nelijalkainen odottamaan tulevaa kuin hevonen väärässä asennossa. Mutta kukaan ei tulisi, ei täyttäjä, ei tyhjentäjä. Ainoa mikä muuttuisi, olisi vetinen ruoikko laatikon ympärillä: kuinka korret kasvaisivat keväisin ja lakoontuisivat lumen alla, sekä vedenpinnan nousut ja laskut.
Kunnes kahden ja puolen vuoden kuluttua: laatikko oli kaatunut toiselle kyljelleen. Jokin voima, joka ei ollut jättänyt käynnistään korttia, oli töytäissyt aaltojen tuomaa. Mikä, vai oliko haakselle kahlannut joku? Kuka? Laatikko ei vastannut, kansi pysyi kiinni.
Haaksirikkoutuneen roskalaatikon aiemmista vaiheista olen kirjoittanut myös 4.5.2016.
7. toukokuuta
Lahden selällä leijaili tiiroja. Vähän väliä ne taittoivat siipensä ja pudottautuivat, noukkiakseen hyönteisiä, joita veden jännitys oli pitänyt pinnalla. Poimijoita oli kahta lajia. Molemmat olivat keveitä, kuin joku olisi terävällä muotilla irrottanut olevaisen aineettomuudesta. Miten ihmeessä erottaisin ne toisistaan?
24. huhtikuuta
Viime vuosien vakiopari, kaksi komeaa kurkea, on taas ottanut Lammassaaren niityn omakseen. Pyrstöt pörhöllään ne astelivat tänään aukealta niityltä Ruohokarin, toiselta nimeltään Lemmenlehdon, lepikon suojaan. Ja parittelivat.
23. huhtikuuta
Kalatiirojen ilmavankeveää lentoa saa taas seurata. Hopeiset siivet välkkyvät kilpaa vedenpinnan kanssa, aina heinäkuun lopulle, jolloin suunnaksi vaihtuvat eteläiset vedet. Sopia toivoo, että keskikesän tiirojen joukossa syöksyilevät myös ruskean ja harmaankirjavat nuoret. Pesinnät ovat enimmäkseen epäonnistuneet viime vuosina Kulosaaren ympäristön luodoilla, jonne Vanhankaupunginlahdella kalastavat tiirat munivat munansa.
23. huhtikuuta
Jalohaikarat vierailevat Vanhankaupunginlahdella päivittäin. Nimenomaan vierailevat, sillä tämän keväiset käynnit ovat jääneet pisimmillään yön yli visiiteiksi. Täysin juhlapukuista yksilöä, vanhempaa kuin edellisenä vuonna syntynyttä, ei ole vielä näkynyt. Tänään Purolahdella kalastelleen linnun asu oli tähän astisista juhlavin: nokka oli värjäytynyt siniharmaaksi ja koivet punersivat, mutta hartioiden ja rinnan höyhenet eivät olleet pidentyneet niin koristeellisiksi kuin niiden komeimmillaan tulisi olla.
19. huhtikuuta
Purolahden hoitoniitylle on asettunut toistaiseksi vain yksi töyhtöhyyppäpari. Niitty on altis tulville. Ehkä edellisvuoden pesätuhot saivat toisen tuolloin pesineen parin siirtämään pesäpaikan tänä vuonna lujemmalle perustalle.
18. huhtikuuta
Tunturi-Lapin harvinainen pesimälintu, sepelrastas on viihtynyt jo kolmatta päivää Viikin pelloilla. Puvun sekä rinnan sepelin ruskeat sävyt viittaavat naaraaseen tai nuoreen koiraaseen. Vanhan koiraan päävärit ovat musta ja puhdas valkea.
11. huhtikuuta
Pikkutikkakoiras oli valinnut rummutusalustaksi raitapökkelön. Kuori oli vähäisesti irrallaan tai ainakin alustan alla oli kaikupohja. Matala ja tasainen sarja lävisti lehtipuuvaltaisen metsän kuin hiukkasen tylppä, mutta tarkkaan ammuttu nuoli. Se osui korvaani, kun lähestyin Fastholman läntistä osaa.
10. huhtikuuta
Kolme metsävikloa kyyhötteli Purolahden sulan reunalla. Päivä ei ollut vielä vapauttanut pakkasen jähmettämiä jäitä kynnösten ja hoitoniittyjen lätäköillä. Tämä oli tuttua metsävikloille, sillä joka kevät oli Suomessa samanlaista: mikä sulkeutui yöllä, oli päivällä avoin. Syksyllä eivät viklot kokeneet samaa, niin varhain ne lähtivät täältä.
10. huhtikuuta
Yllättävä valkeus hohteli aamulla maassa. Lunta oli sadellut peukalon paksuudelta. Oliko yöllinen liikkuja huomannut, että sen jokainen käännös oli painunut valkoiseen muistiin. Niin kauan kuin pakkanen pysyi, säilyi taaperrus sekä polulla että polun vieressä, ja missä kulkija oli pysähtynyt kääntelemään koivun kuluneita lehtiä. Löytyikö kiinnostavaa? olisi tehnyt mieli kysyä kurpalta.
9. huhtikuuta
Ruskosuohaukka pesi viime vuonna Vanhankaupunginlahdella onnistuneesti, usean vuoden jälkeen. Muutamia päiviä sitten saapui lahdelle vanha koiras. Olisiko toinen onnistujista? Vanhaa naarasta ei ole näkynyt kuin ohimennen paikalla. Nuoria lintuja on liihotellut ilahduttavan monia ruoikoiden yllä.
9. huhtikuuta
Jos lehtokurpan näkee päivällä, se on poikkeuksetta pelästynyt lentoon. Ihminen, koira, miksei jänis tai kauris, on räpsäyttänyt kurpan lehtevältä paikalta. Pulleat linnut vaappuvat piilosta toiseen, ylittävät aukean, ehkä polun, ja ajatuksiinsa painunut kulkija hämmentyy. Mikä se oli?
6. huhtikuuta
Laitumilla ruokailevien kanadanhanhien seurassa kuljeksi kolme meri- ja kanadanhanhien risteymäyksilöä. Vaaleanpunaiset jalat ja nokka kielivät merihanhen osallisuudesta onnistuneessa pesinnässä, kuten myös kaulan ja päälaen höyhenten harmaanruskeus. Poskien valkoinen laikku sekä kaulan tummuus olivat kanadanhanhelta. Henkinen yhteys näytti liittävän risteymäyksilöt kanadanhanhiin. Yksi oli jo pariutunut kanadanhanhen kanssa. Olisivatko niiden jälkeläiset lisääntymiskykyisiä?
5. huhtikuuta
Harmaahaikaroiden pesissä hautui lunta, ei munia, kuten viime vuonna huhtikuun alussa. Yhtä lailla oli jäätilanne kolonian äärellä lohduton. Ei auttanut kuin odottaa sulamista. Toivottavasti haikaroilla oli etelässä hankittua energiaa, jota sulatella ennen kalavesien avautumista.
4. huhtikuuta
Lehtopöllö päivehti vakiopaikalla. Jos ei tietäisi, pöllöä olisi mahdoton erottaa koivun kuvioista. Muut linnut sen minullekin toissa talvena osoittivat. Niille kun petolintujen havaitseminen on elintärkeää.
3. huhtikuuta
Töyhtöhyyppäkoiras odotteli lumien (25 cm) sulamista Kotiniityn pellolla. Sen yksinäisyys oli näkyvää.
1. huhtikuuta
Hulevesialtaissa, kymmenisen metriä Viikintiestä ja Prisman kulmalla, ruokaili laulujoutsenpari. Koska lahti oli jäässä eikä sulapaikkoja ollut, oli suurien lintujen ahtauduttava pieniin tiloihin. Vesikasvit, joita oli istutettu altaisiin, maistuivat ennen niin aroille erämaalinnuille.
29. maaliskuuta
Rantapolun vieressä, lyhyen loikan päässä, liikahteli. Kuin lumelle olisi hajonnut tyynyn pehmeä täyte. Ne olivat peräisin pöllön puvusta, sulat ja höyhenet, joita ilman virta liikutteli.
Joku oli napannut sarvipöllön ja höyhentänyt sen, toinen peto. Oliko se nuokkunut turhan näkösällä ja päivällä liikkunut kanahaukka poiminut oksalta? Vai oliko se vain pudonnut nälästä heikkona? Kaikenlaisia kysymyksiä nousi piirrellessä ja niitä sitä sitten ratkoi.
29. maaliskuuta
Pähkinänakkeli keräsi maa-ainesta vaahteran alta ja kiirehti nokallisen käpytikan vanhaan koloon. Välillä se huuteli: ”tjutt – tjutt – tjutt – tjutt”. Kuuliko kukaan? Läpi talven se oli ollut äänekäs, mutta nyt se oli kahta äänekkäämpi. Harmi vain, että se oli yksin.
26. maaliskuuta
Valkoselkätikkanaaras näyttäytyi tänään Hakalan länsireunan lepikossa. Se oli joka kerran yhtä odottamaton tapaus, niin laajalti se oli liikkunut lahden rantametsissä, että monesti olin ollut tikan kanssa eri paikassa, syksystä alkaen. Käpytikka, jonka reviirillä naaras naputti, kuuli vieraan ja lehautti samalle rungolle. Pian lähti valkoselkätikka liikkeelle, jonkin toisen naputtajan alueelle. Olisipa vastassa joskus koiras.
26. maaliskuuta
Varjot liikkuivat. Ne irtautuivat runkojen ja risukoiden alta, hypähtivät hangelle. Kun ne erosivat liiaksi sieltä, mistä olivat lähtöisin – kun varjo sai linnun painon – ne palasivat piiloihin. Siellä oli maata näkyvissä ja mustarastaita. Yksi, kaksi, kolme…
25. maaliskuuta
Vielä puoliltapäivin ruokaili pelloilla yhdeksän merihanhea. Parvesta ei nähnyt, että se koostui kahdesta osasta, ennen kuin kahdeksan lintua lähti. Mikä sai toiset siivilleen, ei riittänyt yhdelle. Jokin piti sitä paikoillaan. Odottiko se toista? Odottiko turhaan?
23. maaliskuuta
Eilen saapui ensimmäinen. Se lepäili lumisella kynnöspellolla, ilman seuraa. Tänään kuulutti kanadanhanhia jo parillinen määrä. Eri yksilöitä, ajattelin, vaikka kaikki ne näyttivät samanlaisilta. Miksei eilinen lintu olisi siis löytänyt toista? Koska pariutuminen tapahtui jo talvehtimisalueilla. Joten jos olit yksin nyt, olit sitä myös tämän vuoden lisääntymiskaudella.
22. maaliskuuta
Viikin ensimmäinen töyhtöhyyppä teki kierroksen pelloilla. Oliko maata näkyvissä? Muutama kynnöksen huippu, joilla ei mahtuisi levähtämään. Samoin siivin, vähän viisaampana, palasi hyyppä tulosuuntaansa.
19. maaliskuuta
Olin aikeissa laskeutua Keinumäen tornista, kun päätin katsoa vielä kierroksen kiikarilla. Ei lintuja jäisellä lahdella, ei ruoikossa, niin kuin ei ollut ollut edellisilläkään katsannoilla. Mutta voimalinjan teräksisen pylvään huipulla näkyi jotain uutta. Kyyhkyä pienempi, häivähdys punertavanruskeaa. Kun lintu pudottautui siivilleen, se sai lajinsa piirteet lennossa: pitkät ja kapeat siivet, tiilenpunaisen selän. Pyrstöön levittyi siniharmaata, kun tuulihaukkakoiras pysähtyi lekuttamaan.
16. maaliskuuta
Tähän asti olin nähnyt Fastholmassa talvehtivan pähkinänakkelin nauttivan vain pähkinöitä. Tänään – tai todennäköisesti jo aiemmin – se oli huomannut raitaan asetetun rasvapötkön. Oranssiin verkkoon oli sullottu iso annos energiaa. Nakkeli noukki sitä nokkansa täyteen ja lensi lähisalaviin. Söikö se annoksen siellä, vai kätkikö pahemman varalle?
11. maaliskuuta
Pajusirkkuhavainnot ovat tänä talvena olleet Vanhankaupunginlahdella vähissä. Vaikka leudon alkutalven olisi luullut suosineen ruoikon lintua, ei pajusirkkuja havaittu joulukuussa kuin harvakseltaan. Itse kuulin lajin vaimeita ääniä Pornaistenniemen piilokojun ruoikosta joulukuun 13. päivänä ja joulupäivänä näkyi yksinäinen lintu ruo´on korrella, Fasthoman kallion edustalla, tavoittelemassa järviruo´on rentoa röyhyä. Tammikuulta kuulin vain yhdestä havainnosta ja helmikuulta en yhdestäkään. Menehtyivätkö vähätkin yksilöt talven kiristyttyä?
Tähän päivään saakka ovat Säynäslahden, Pornaistenniemen lampareiden, Hakalanniemen sekä Ryönälahden ja Saunalahden ruoikot säilyneet melko hyvin pystyssä, vain helmikuun alkupäivien lumentulo peitti jonkin verran ruoikkoa ja röyhyjä, joista sirkut sekä timalit saavat siemenravintonsa. Ruokailupaikkoja on riittänyt. Yksi selitys harvoille havainnoille voi olla, ettei pajusirkuille ole ollut mitään syytä pitää itsestään ääntä. Tai näyttäytyä tarkkailijoille. Pitäytyminen laajojen ruoikoiden vankimmmissa kasvustoissa, kaukana rannoilta, on piilottanut ne sekä näkyviltä että korvilta kuulumattomissa aina talven kovimpiin pakkasiin. Kun jää alkoi helmikuun puolivälissä kantaa, tuli liikkuminen ruoikossa mahdolliseksi. Moniko lähti rämpimään?
Likkuminen terävien korsien keskellä on ikävää. Murtuvat korret rytisevät, muuta ei kuule, vain oman hengityksensä. Oliko niitä sirkkuja vai ei? mietin kevättalvisena päivänä, keskellä korkeinta ruoikkoa Pornaistenniemen lampareiden ja Hakalanniemen välissä.
Maaliskuun ensimmäisellä viikolla kerrottiin pajusirkkuparvesta lahden eteläisessä osassa, Kulosaaren pohjoisrannalla. Yksitoista lintua. Tänään, kun tähystelin Keinumäen tornista turhaan muuttolintuja, nousi ruoikosta lentoon viisi pajusirkkua. Ennen kuin ne pudottautuivat takaisin piiloon, ehdin nähdä, että ainakin kaksi niistä oli koiraita. Pian kuului ruokojen välistä tuttua hoentaa: ”Ruoko, pensas, aita. Siinä tontin laita”, kuulutti talvesta selvinnyt. Mutta missä se lauloi, sitä ei tarkinkaan silmä olisi erottanut.
10. maaliskuuta
Keskeltä Kivinokan vanhaa metsää, pienen suon reunalta, kuului rätinää. Peukaloinen! Lujat pakkaset eivät olleet nitistäneet voimanpesää. Suon lounaisesta kulmasta johtui puronen, jonka reunat kasvoivat risukkoa ja pientä kuusta. Sielläkö peukku oli sinnitellyt? Ties vaikka olisi yöpynyt yhdessä ojanvarren kesämajoista, jotka näin talvisin olivat tyhjillään.
7. maaliskuuta
Talven totisimpina jaksoina, kun ulkoilijat nauttivat vapaudesta valkeilla hangilla, ovat havainnot viiksitimaleista vähissä. Lumi on kattanut laajalti ruoikkoa ja siten myös röyhyjä, joista timaleiden olisi saatava ateriansa. Vain vankimmat, tuiskulta suojassa seisovat kasvustot, ovat säilyneet näkyvillä. Ryönälahden kainalossa, Säynäslahden keskiosassa sekä Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä on tällaisia saarekkeita tällä hetkellä.
Tänään, kun kuljin Kuusiluotoon, huomasin pehmeällä lumella lintujen jälkiä. Timalit olivat seurailleet pitkospolun viertä ja syöneet lumelle sortuneista järviruo´on röyhyistä siemeniä. Kauempaa rydön keskeltä kantautui lajityypillisiä, pingahtelevia yhteysääniä. Pysyköön siellä, piilossa, pesintään asti.
3. maaliskuuta
Se oli aina olemassa, mutta vain harvoin totta. Talven aikana se oli näyttäytynyt Kivinokassa, Sopulitien metsässä hyppyrimäen pohjoispuolella, Lammassaaressa, Keinumäellä. Havaintojen välillä saattoi mennä päivä tai kaksi, toisinaan useita viikkoja. Oliko niitä yksi vai enemmän? Tänään se sattui omalle kohdalle, kaikkien rottia suurempien kauhu. Huuhkaja nuokkui näkösällä, auringon puolella, niin kauan kuin valoa riitti.
26. helmikuuta
Yllätys on jotain odottamatonta, kuten punarinta kovana pakkaspäivänä Herttoniemen siirtolapuutarhassa. Oliko se viettänyt talven ankarimmat yöt saman siirtolapuutarhamökin sisällä, jonka kivijalan vierestä sen huomasin? Lumelle oli varissut talipallon muruja, kun ruokinnan vakiolinnut, talitiaiset ja pikkuvarpuset, olivat työskennelleet pallon kimpussa. Tuollaisten murujen varassa oli herkän linnun henki, hyvin ohuesti, kun pakkanen kiristeli ruuvejaan.
20. helmikuuta
Toisinaan tuntui oliko jälkien tekijää, elollista ollenkaan, kun ainoat merkit, jotka todistivat sen olemassaolosta, olivat pyöreät painallukset lumen pinnalla. Monestiko olin nähnyt itse painaltajan? Kerran, kahdesti, kuluneen vuoden sisällä. Menneenä talvena en kertaakaan, tätä iltaa ennen. Tunti auringonlaskun jälkeen se ilmaantui lumen runtelemaan ruoikkoon. Ravi vei kettua, joka jätti jälkeensä merkkien jonon.
22. helmikuuta
Lahopuuta lenteli, kun pikkutikkanaaras nakutti. Se oli valinnut koivupökkelöstä kohdan, jota vaivasi taulakääpä rungon sivulla. Edellinen yö oli ollut talven tähän asti kylmin, 22 astetta pakkasta. Päivän mittaan oli aurinko kivunnut ja lisännyt lämpöä maan pinnalla, niin että vain puolet pakkasesta oli jäljellä, sen verran lähemmäs oli tultu kevättä. Mutta tämä kolo ei ollut pesimistä varten, vaan tuleville öille.
16. helmikuuta
Viherpeipot, varpuset, pikkuvarpuset, tali- ja sinitiaiset sekä mustarastaat käyttävät pihaamme päivisin. Minä vierailen ruokintalaitteiden väleissä hämärän aikaan, sillä valoisalla häiritsisin ruokailevia lintuja, mutta pimeällä vain hiiriä.
Tänä iltana seitsemän tienoilla menin pihalle samalla asialla kuin olin mennyt joka toinen ilta kuluvan talven aikana: lisäämään lsiemensyöjille siemeniä. Miten sattuikin, ehdin ajatella, että olisipa kiva, jos yhyttäisin ruokinnalta joskus pöllön, vilistihän lumen päällä ravintoa myös niille. Silloin edestäni lennähti jokin siivekäs olento.
Se ei ollut kaikista pienin pöllöistä, vaan pari kertaa varpuspöllöä suurempi. Käännyin kannoillani ja jätin helmipöllön kirsikkapuun oksalle kuulostelemaan.
15. helmikuuta
Kun Vanhankaupunginselkä jäätyy, virittävät kalastajat verkot jään alle. Avannoista kerrotaan niin koivunoksilla kuin maantien varresta tutuilla aurauskepeillä. Merkkejä on monia, yhdellä silmäyksellä toistasataa Verkkosaaren ja Kuusiluodon välisellä jäällä. Avannoista tietävät myös linnut. Varikset, korpit sekä meri- ja harmaalokit odottavat verkkojen kokemista. Aina jää avannon reunalle joitakin kalastajien hylkäämiä kaloja, useimmiten lahnoja, jotka pääsevät lintujen kyydissä lentoon. Mahtavimpia lennättäjiä ovat merikotkat. Ne saapuvat ulompaa mereltä, katsastamaan päivän kalat. Pari aikuista, jokunen nuorempi, mutta yleensä vain yksi kerrallaan.
13. helmikuuta
Pyrstötiaiset ovat Viikin talvista lajistoa. Loppusyksystä jää lahden rantametsiin muutamia parvia, usein viidestä kymmeneen lintua parvea kohden. Jos huhtikuulla havaitsisin kahden yksilön kiertelevän luhdan koivuissa, alkaisin toivoa pesintää. Vielä ei näin ole käynyt.
13. helmikuuta
Pikkutikkoja on tiuhasti Pornaistenniemen lehdossa. Kauan ei tarvitse kulkea, kun lähellä naputetaan, pihlajan ohutta oksaa tai tervalepän raskasta runkoa. Tai sitten ovat pikkutikat kohdanneet toisensa ja yksilöiden välille on syntynyt kiista: kenellä on lupa ruokailla missäkin puussa?
8. helmikuuta
Ylitin kapeaa ojaa, kun lähelläni aivastettiin. Ojanpohjalta räpsähti lentoon pitkänokkainen lintu. Taivaanvuohi. Sanoin itsekseni anteeksi, mutta eihän se auttanut. Talvehtija oli jo kuluttanut kalliita voimiaan. Turhaan, eihän lintumies pahaa tekisi.
7. helmikuuta
Sarvipöllö lennähti lähipuun oksalle, kun kävelin Kuusiluodon etelärantaan. Se tarkkaili tulijaa tovin ja jatkoi saaren pohjoiselle puolelle. Talvisin sitä tuntee useasti olevansa häiriöksi.
6. helmikuuta
Syksyn sateiden vaikutukset ulottuivat talven ytimeen. Järripeipot, joita oli jäänyt puimatta jääneille pelloille tuhatmäärin talvehtimaan, joutuivat etsimään uusia ruokailupaikkoja, kun lumisateet peittivät rypsi-, vehnä-, kaura- ja pellavapellot. Onneksi ihmiset olivat asettaneet pihoille ja metsien reunoihin lintulautoja. Missä vain oli tarjolla auringonkukan siemeniä, ilahduttivat oranssiset linnut sekä ruuan tarjoajaa että kaikkia lintujen katsojia. Tänä talvena tuota väriä olikin tavallista enemmän.
4. helmikuuta
Ensimmäinen ajatus oli, että joku oli käynyt luhdan pohjalla tyynysotaa. Taiston tiimellyksessä saumat olivat revenneet ja sisältö oli levinnyt lumelle: höyheniä näkyi kahdessa kasassa. Sitten näin mustia sulkia ja punaista. Jossain vaiheessa oli taisteltu, ei iloisella mielellä ja hymyssä suin, vaan hengestä. Varis, missä lie syntynyt, jonkin risuista kyhätyn pesän pohjalla, oli päätynyt petolinnun ruuaksi. Piirsin jäänteet, jotta jotain olisi jäänyt jäljelle.
2. helmikuuta
Sirahdus paljasti sen olevan paikalla, jonkin toisiaan muistuttavan kuusen rungolla. Olin aiemmin arvioinut nopeasti, että notkossa näkyi nelisensataa, parisenkymmentä metriä korkeaa istutuskuusta, joiden ympärysmitat olivat suunnilleen samat, vajaan metrin luokkaa. Neulaset olivat valonpuuttessa karisseet ja oksistot vähitellen aina kymmenen metrin korkeuteen, niin että näin etäälle esteettä, jokaisen hiihtäjän usean sadan metrin päässä, kuin olisin katsonut pylväikön lomitse heidän etenemistään pellolla. Sirahtaja oli paljon lähempänä, enintään parinkymmentä metriä minusta, sillä kauas ei ollut tarkoitus kuulua. Pysyttelin paikoillani, niin, että kaikki, mikä liikkui, erottui joukosta. Kadottiko sirahtaja tarkkailijan kuvasta, en tiedä. Kaarnanpala, niin lähellä, että olisin ojentamalla käteni koskettanut sitä, lähti kiertämään runkoa. Puukiipijä. Montako niitä mahtui tähän kuusikkoon?
2. helmikuuta
Lauha päiväkö sai kaksi punatulkkua keväisiiin puuhiin, ainakin ne käyttäytyivät, kuten pariutumisen kuului. Kun huomasin naaraan haavan oksalla, Fastholman lehtipuuvaltaisessa metsässä, se kuljetti nokkansa pihdissä ohuita suikaleita, kuin pesäkorin aineksia. Lähelle lennähti koiras samanlainen kantamus mukanaan. Sekö oli riipinyt suikaleet naaraalle, antanut lahjan? Ei. Naaras näytti osaavan ainesten keräämisen. Se otti nokkansa kärjellä haavanoksasta kiinni ja vetäisi. Kantamus kasvoi kymmenellä sentillä kapeaa nauhaa. Mikä oli koiraan rooli? Pysytellä naaraan perässä, oksalta toiselle, useita viikkoja. Aina pesinnän alkuun, ja oikean pesän rakentamiseen. Jos naaras huolisi. Mutta asian valmistelu, se oli aloitettava ajoissa.
25. tammikuuta
Arboretumin luoteisreunaan, tarkemmin sanottuna Keinumäen lintutornin pohjoispuolelle, on aikoinaan istutettu valikoima havupuulajeja sekä erilaisia havupuiden kasvumuotoja, mm. hoikkia, taivasta tavoittelevia surukuusia. Suurimman alan vievät kymmenet pihdat, joiden kävyt sojottavat pystyssä, toisin kuin metsiemme tavallisilla kuusilla. Jos ovat kuusen, niin myös pihtojen siemenet useiden lintulajien suosiossa, erityisesti kuusitiaisten, mutta myös vihervarpuset ja käpylinnut käyttävät ravinnokseen niitä.
Elleivät kuusitiaiset paljastuisi ääniensä perusteella, olisi kulkija ihmetellyt kuitenkin, mitä latvoissa oli tekeillä. Lumi pihtojen alla oli roskainen taivaalta satavista suomuista. Kun tiaisista pienimmät poimivat pihtojen siemeniä, hajosivat kävyt suomu kerrallaan, niin että jäljelle jäi vain ohut tappi.
20. tammikuuta
Kahdesti oli lumi peittänyt maan pitempään kuin päiväksi. Molemmilla kerroilla se oli sulanut, juuri kun suksia oli alettu voidella. Rastaat, jotka olivat erottuneet kuin hiilenpalat lumelta, olivat kadonneet, kun maa oli palautunut mustaan. Kaksi päivää sitten saapui uusi pyry. Mistä metsäkauris oli kulkenut kuusikon halki, näkyi taas, sekä rastaat lumelta.
13. tammikuuta 2018
Lehtopöllö uinaili onkalon suulla, korkealla koivussa. Viime vuonna eivät Vanhankaupunginlahden lehtopöllöt pesineet, mutta reviireillä huudeltiin alkukeväällä ahkerasti. Tämän vuoden puolella oli ensimmäiset huhuilut jo kuultu. Syntyisikö huhuilusta enempää, nähtäisiin keväämmällä.
2, joulukuuta
Viime kesänä sai kaksi sarvipöllöparia Viikissä poikasia. Lammassaaren pesässä kuoriutui neljä ja Hakalan arboretumissa kolme. Vartuttuaan kolmisen viikkoa ne kiipesivät kotipuun latvaan tai räpistelivät lähimpien puiden oksille, olikohan juhannuksen korvilla. Jokainen emojen tuoma ateria lisäsi liikuntakykyä ja pian kerjäsi poikue kymmenien metrien päässä toisistaan. Kimeät vihellykset kertoivat sarvipöllön onnistuneen pesinnässä, mutta poikasten tarkkaa sijaintia oli yön hämärissä vaikea hahmottaa. Siellä ne kuitenkin odottivat, lehtikuusen, männyn, koivun tai jonkin muun sekametsässä suojaa antavan puun latvustossa, myyrää, jolla emot yrittivät vaientaa poikastensa loputonta nälkää.
Elokuuhun mennessä poikue vaikeni. Missä vain oli myyrien asuttamaa maisemaa, niityillä ja metsän reunoissa, saattoi illan kulkija tavoittaa pehmein siivin liikkuvan, pitkäsiipisen pöllön. Joskus näkyi kaksikin saalistajaa samaan aikaan, varsinkin Lammassaaren pitkosten varrella, valppaina tolppien päissä.
Talven tullen muutti suuri osa sarvipöllöistä leudommille leveysasteille. Joitakin yksilöitä jäi Suomeenkin, varsinkin paikoille, joissa olosuhteet pikkunisäkkäille olivat otolliset. Huomasin yhden talvehtijoista tänään. Tai oikeastaan mustarastaat pöllön näyttivät, kuuluttamalla kuuseen piiloutuneesta uhkasta kaikille. Vaikka sarvipöllö saalisti pikkulintuja vain harvoin, pöllössä oli vaaransa aina.
2. joulukuuta
Saunalahti on kirkasvetisin Vanhankaupunginlahden poukamista, sillä Vantaanjoen savikuorma ei yllä lahden kaakkoisreunaan, sen perimmäiseen nurkkaan. Myös ruokovyöt suojaavat sitä meren myllerryksiltä. Kymmenisen vuotta sitten sen sokkeloissa olisi saanut soudella, mutta onneksi ei enää. Lampareinen pohjukka rauhoitettiin osaksi Viikin – Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualuetta. Jos jotkut siellä vielä soutelevat, niin joutsenista suurimmat, hienostunein liikkein. Niin matala on tämä lahti, ettei kyhmyjoutsen tarvitse kaulansa koko pituutta yltääkseen pohjaan, edes korkean veden aikaan.
27. marraskuuta
Tämä oli neljäs vuosi, kun laulujoutsenpari sai poikasia. Tällä kertaa kuoriutui neljä untuvikkoa. Ja kuten odotettua, kuolivat poikaset ensimmäisen viikon aikana. Näin oli käynyt ennenkin, ensin neljälle, sitten kolmelle ja sen jälkeen viidelle poikaselle. Kukaan ei tiedä, miksi parin poikaset kuolevat. Huolimatta tappioista pari on ottanut paikan omakseen. Ne hallitsevat lahden pohjoisia poukamia sekä lampareita ruoikon keskellä. Toisille joutsenille ei ole sijaa, sen on koiras useasti osoittanut ajamalla pyrkijät pois. Pimeinä marraskuun päivinä ne loistavat kuin jäälyhdyt mustasta vedestä, ainoina joutsenina.
24. marraskuuta
Sataa, kahtasataa lähentelee, kun räkättirastaat sumahtavat pihlajaparviin. Ei ole osuvaa lukua ainoastaan paljon.
Aina vain enemmän painoa oksille. Päät pystyssä ne ääntelevät, kuulostellen pihlajaista mäkeä. Räkättävät, rutisevat, ritisevät. Kvii, rä-rä-rä, kvi-kvuu, kräk-kräk-kräk, präp-präp-präp. Kiehahtaa. Ei rastasta erota toisesta, vain sakean parven, kuohuvan jättiläisrastaan. Mustarastaat ja punatulkut jäävät; mikä niissä on toisin?
Räkätit lentävät kauas ruoikon ylle, lähestyvät kaupunkia, räpisevät. En erota siipien lyöntejä, vain huminan, joka jäi linnuista.
Joku kysyy, että ”onko mitään?”. Sanon, että äsken oli mielettömästi rastaita. Kysyjä nyökkää, ja sanoo, että heidänkin pihallaan, Pihlajamäessä.
Sanat painavat kamalan vähän.
Sitten, yksitellen, ne palaavat pilvistä, ja taivuttavat oksat ennen kuin mäki tyhjenee.
23. marraskuuta
Juuri kun hämäryys oli alkanut lähentää kaupungin taloja, kaartoi yhdeksän rastaankokoista lintua ruoikon ylle. Jyrkkä sukellus ja lentäjät hävisivät pehmeään piiloon. Saman tien saapui seuraava ryhmä. Yksilöiden erottaminen eloisasta parvesta oli vaikeaa, kunnes linnut tekivät kuin katsojan toiveesta kaarroksen, niin että jokainen parven jäsen pysytteli siiven mitan päässä toisesta. Ja koska taivaan kankaalla kajasteli vielä vanhaa valoa, näin ilmassa yksilömäärän. Viisitoista. Suhisevat siivet katosivat korsikkoon eikä liikkeellä ollut mitään, mitä nyt lounaistuuli kahautteli. Hyvä, että sain haparoitua lukeman vihkooni, kun jo uudet yöpyjät ilmestyivät. Ne näkyivät vasten himmeää palkkia, jolla telkät kelluivat, mutta kun lentäjät kohosivat vähänkin, ne hävisivät, sillä maa oli mustaa kuin höyhenys parvessa. Viisikymmentäviisi, arvioin tiheästä pallosta sen pudotessa röyhyjen läpi, pienen saaren ja mantereen väliseen, ruokoja puskevaan kannakseen. Tämän jälkeen laskeutui ruoikon suojaan vielä neljäkymmentäkolme ja kolmekymmentäviisi saman lajin lintua, mutta sitten vei pimeys voiton silminnäkijästä. Yhteensä sataviisikymmentäseitsemän kottaraista puolen tunnin aikana, auringonlaskun molemmin puolin.
Kuinka niitä riitti, kottaraisia, vaikka allakka kertoi, että kolkuttelimme jo talven ensimmäistä kuuta ja muuttolintujen paikka oli etelässä? kyselin kalliolla, näkemättä vastaajia. Koska maata nokkivien kelpasi. Multa oli pehmeää nurmien alla, sillä lämpöä oli riittänyt marraskuussa. Kottaraiset saivat työnnettyä nokkansa syvälle, ja niinpä ne napsivat toukkia kuin ne olisivat napsineet niitä kesällä. Ja maistuivat näille liukkaille linnuille myös punaiset marjat, jotka kirkuivat mäillä, sillä pihlajanmarjasato oli hyvä. Kylläisyys piti kottaraiset täällä, ja yösija, jota sulavesi ympäröi.
20. marraskuuta
Tarkkailin Purolahden tornissa, mitä lintuja lähtisi auringon laskiessa liikkeelle. Sinisorsat olivat jo uineet esille ruoikkoniemestä, missä ne olivat viettäneet valoisan ajan. Samasta piilosta olivat peräisin myös kuusi tavia, sinisorsien pienemmät serkut. Jos olisin päivällä havainnoinut samaa poukamaa, olisin jäänyt väärään käsitykseen lahden vesilintumääristä. En olisi nähnyt merihanhea, joka siipirikkona oli joutunut jäämään viilenevälle lahdelle, ja viettämään päivänsä piilossa. Tummana, vahingoittuneen siipensä vuoksi vaikeassa asennossa, se lipui näkyville tiheiköstä. Telkkiä olisin kirjannut vihkooni ehkä yhden koiraan ja pari naarasta, kukin sukellellen savisissa lahdelmissa. Mutta nyt, kun kaupunki oli syttynyt valoihin, erottui lahden kimmeltävältä selältä kymmeniä, ei, vaan toistasataa tummaa pistettä. Ne olivat telkkiä, jotka olivat saapuneet yön ajaksi sisälahden suojaan mereltä. En olisi havainnut taivaanvuohea, joka äyskähti saraikosta ääneen, vasta kun taivas oli tummennut. En huuhkajaa haavan latvassa, Lammassaaren huipulla. En suuria sarvia, jotka olivat vain yölinnun pehmeitä päälaen höyheniä.
17. lokakuuta
Ensimmäinen piilotteli Mäyrämetsän pohjoisreunassa eilen. Lintukaveri kuuli rastaiden rähinän ja osasi etsiä kuuseen kätkeytynyttä. Seuraavasta saatiin havainto tämän päivän aamuna. Tälläkin kertaa olivat rastaat nostaneet metelin ja kiinnittäneet Kivinokassa lintuja etsineen huomion. Havainnoista innostuneena päätin koluta Viikin kuusikoita, sillä rähinän aiheuttajia oli selvästi liikkeellä.
Aloitin Hakalasta. Havupuiden kirjo oli arboretumissa moninainen: oli sekä sankkuutta että korkeutta maapallon eri kasvillisuusvyöhykkeiltä, joten katoamista haluavalle oli piilon paikkoja tarjolla. Kiertelin runkojen välissä ristiin rastiin, kurottelin niskani nurin, kun yritin tavoittaa merkkejä höyhenpuvusta havujen väleissä. Rastaista ei ollut apua. Ne olivat vaiti, mitä nyt kahistelivat ruokailun yhteydessä kariketta, ääntelivät pehmein kääntein. Etsimääni lintua ei olisi täällä. Nousin pyöräni selkään ja laskin alamäkeä Mölylän metsään.
Upea paikka! Varmasti vanhimmat kuuset, mitä kasvaisi lähimain. Niin järeät, etteivät kenenkään käsivarret yltäisi runkojen ympäri, enintään puoleenväliin. Metsän pohjalla makasi jäänteitä myrskyistä, sikin sokin, kuin laivojen mastoja taistelun jälkeen. Siellä kun käveli, sammaleen päällä, ei tuntunut, että koskaan olisi tuullut, rähisty mistään syystä. Tämä oli ideaali, aarniometsä, joka harvoin oli totta.
”Oli, kyllä se oli!”, kuului rastaan äänessä, joka selvästi oli säikähtänyt. Se terävöitti sanomaansa ja tavoitti jokaisen, jolla oli korvat kuulla: ”Täällä se on!”. Niin kuin tarjolla olisi ollut viimeinen tilaisuus, riensin Ryönälahden kulmalta, Mölylän toiselta reunalta, yli tuulenkaatojen, läpi aukkoon itäneen näreikön, kuin hätä olisi koskenut minua. Ei, tilanne oli hallussa. Kaksikymmentä mustarastasta, kuusitiainen ja kaksi hermostunutta hippiäistä oli jo piirittänyt sen, jonka toiveena oli pysytellä piilossa.
Liki kuusenrunkoa näkyi puolet helmipöllöstä. Piirsin sen, minkä näin pelon aiheesta.
16. lokakuuta
Vanhankaupunginlahdella yritti 64 silkkiuikkuparia pesintää tänä vuonna. Varsinainen keskittymä oli Saunalahden länsireunassa, jonka ruokosaarekkeiden päälle rakennetuissa pesissä hautoi 51 emoa toukokuun lopulla. Korkea aallokko sekä vedennousu haudontavaiheessa huuhtoivat sananmukaisesti lähes kaikki silkkiuikun pesät sekä munat tänä vuonna veteen. Vain kaksi paria sai poikueen vesille, molemmat yhden poikasen.
Kun lahdella vielä 20.5 oli pitkälti toista sataa pesivää silkkiuikkuyksilöä, oli valtaosa poistunut muille vesille kesäkuun puoliväliin mennessä. Vuoden ainoat, jo nuoriksi varttuneet poikaset, kalastelivat Hakalanlahdella sekä Arabianrannan edustalla heinäkuun lopulle saakka. Elokuussa lajia ei näkynyt, mutta syyskuun alusta aina tähän asti on yksi tai kaksi silkkiuikkua näyttäytynyt silloin tällöin. Joka kerran ne ovat näyttäneet erikoisilta, ja talvipukuun vaihdettuaan vielä erikoisemmilta, niin vähälukuinen laji syksyisin tällä savisella lahdella on.
11. lokakuuta
Etsin harvinaisuutta, ajankohtaan sopivaa lajia. Löysin jotain tavallisen tuntuista, lokakuisen västäräkin lantalan lietteeltä. Se poimi hyönteisiä. Mitä ne olivat? Niin pieniä, ettei näköni riittänyt.
Poljin pyörälläni pelloille ja laskin laitumilta kuusikymmentä västäräkkiä, aika paljon tähän aikaan syksystä. Ne parveilivat lehmien läheisyydessä, missä myös kärpäset ja sääsket välkähtelivät. Vähän yli viikko ja karja olisi siirtynyt sisätiloihin. Västäräkit vähenisivät. Jos jokin niistä jäisi, se löytyisi lämmön lähteeltä: lantalan liepeiltä. Se olisi iloinen yllätys silloin.
11. syyskuuta
Se oli ympäri vuoden suosittu paikka. Sieltä tähystelivät niin varikset kuin korpit. Kanahaukka oli vakiovieras. Talvisin pyrähti sen nuppiin isolepinkäinen, joka toiselta nimeltään oli lapinharakka. Jotkut kutsuivat paikkaa pylvääksi, toiset pyloniksi, mutta oli, miten oli, sen runko oli tehty metallista. Tänään kiilteli voimalinjan huipulla sinertävänharmaa selkä. Se oli nuolihaukan, joka tarkkaili lintuja.
19. kesäkuuta
Korven notkossa oli kynitty. Se, mitä linnusta oli jäljellä – siipien sulkia ja pyrstön viuhka – paljasti saaliiksi jääneen sepelkyyhkyn. Loput oli kannettu metsän ylisille kuuseen. Sinne oli rakennettu pesä, josta kurkisteltiin. Jokainen ateria oli kasvattanut sitä, joka oli noussut jaloilleen. Joko se oli kanahaukka?
7. kesäkuuta
Kolme nuorta korppia taiteili voimakkaassa itätuulessa Etu-Viikin pelloilla, Kotiniityn yllä. Nyt kun oli päästy lentoon, pesästä pois, ei minnekään ollut kiire. Kääntyiltiin ilmavirrassa, kiepsahdeltiin. Välistä opeteltiin istumaan rennoilla oksilla, jotka heilahtelivat pellon reunan koivuissa. Aikuinen korppi, repalesiipi, luultavasti toinen nuorten lintujen emoista, tutki papuja versovaa peltoa. Milloin nuoret ymmärtäisivät, mihin niiden tulisi seuraavaksi keskittyä?
6 kesäkuuta
Vanhempi lintumies tuli vastaan. Sanoi nähneensä tyllin poikasia rannassa. Ei kai? epäilin. Pikkutyllejä, arvelin. Ei, mies sanoi. Ei ollut loukkaantunut, kun epäröin, sanoipa sentään, että tunnisti tyllin. Oli nuoruudessaan harrastanut vakavasti lintuja, mutta jättäneensä nämä puuhat, kun oli tullut muuta – elämällä oli ehdot. Hyvästelimme, ja lähdin sinne, mistä itseäni vanhempi oli tullut. Siellä juoksi tylli poikineen.
1. kesäkuuta
Kylmä pohjoisvirtaus on pysyttänyt jänkäsirriäisiä jo viikon veran Purolahden ja Lammassaaren lietteillä. Kun useimpina keväinä näitä pohjoisten soiden lintuja näkyy Viikissä vain jokusen kerrallaan ja vain muutamina toukokuun lopun päivinä, on tänä vuonna katseltu kymmenien lintujen parvia. Lähimmillään on kottaraisen kokoisten lintujen ruokailua voinut seurata kymmenen metrin päästä, Purolahden hoitoniityn halkaisevalta ulkoilutieltä.
1.kesäkuuta
Hyvällä onnella, useimmiten huonossa säässä, voi toukokuun lopun Suomenlahdella hämmästellä pallomaisten kahlaajaparvien vauhdikasta lentoa vedenpinnassa. Kymmenettuhannet suosirrit vaihtavat silloin maisemaa, Pohjanmeren rantojen talvehtimisalueiltaan loputtoman tundran soille. Kaikki suosirrit eivät kuitenkaan matkaa sinne. Niitä pesii myös lähempänä, esimerkiksi Suomen Lapissa. Sinnekö Purolahdella kahlaillut, yksinäinen suosirri oli matkalla?
30. toukokuuta
Pienen tiiran siivet tikittävät, lyövät tiuhaan kuin päästäisen sydän. Se syöksyy läpi poukaman pinnan, jonka tuuli on särkenyt rypyille. Hopeisena tempoo kalansyöjä uusiin asemiin. Aina ei voi onnistua.
Viime vuonna viihtyi pikkutiira Vanhankaupunginlahdella vain yhtenä päivänä, ja silloinkin ehti kaikista pienimmän tiiran nähdä vain muutama. Tällä kertaa se vietti kolme päivää, 30.5 – 1.6, monien ilona.
24. toukokuuta
Polulle Pornaistenniemessä oli päättynyt elämä. Emot huusivat lähikoivuissa, lujaa, kuten varikset hädissään huutavat. Piirsin poikasen. Kunnioituksesta? En tiedä, jottei olennaisin unohtuisi.
23. toukokuuta
Mistä tämän matalassa vedessä kahlaavan kuirin olisi tunnistanut? Oliko se mustapyrstö- vai kenties punakuiri? Pitkästä ja suorasta nokasta? Ei, sillä viikkoa aiemmin olin nähnyt samalla lietteellä punakuirin, jonka nokka oli yhtä pitkä ja yhtä suora kuin tänään Purolahdella kahlaillut. Pyrstön kuvoista? Ei, sillä kuiri, joka ruokaili lätäköllä, piti pyrstönsä kuviot visusti suojassa siipiensä alla. Näkyikö siipijuovaa? Sama juttu kuin pyrstön kanssa: kuiri ei paljastanut olennaisia kuvioita, sillä se piti siipensä suljettuina. Kuinka tämä lintu oli mahdollista tunnistaa? Odottamalla, että se avaisi siipensä, kenties lennähtäisi.
Puolisen tuntia ja kahlaaja näytti, mistä se oli tehty, muustakin kuin pitkistä sääristä – nehän näkyivät, kun mustapyrstökuiri kahlaili matalassa vedessä.
22. toukokuuta
Kun harmaahaikaroiden haudonta oli aluillaan, vieraili Klobbenin koloniassa merikotka. Ei ainoastaan kerran, vaan viikon aikana useasti. Haikarat lähtivät pesiltään. Ne pysyttelivät poissa niin kauan kuin kotka päivysti saarella, eräänkin kerran ainakin tunnin. Se ei luvannut hyvää pesinnän kannalta, sillä tuolloin oli kylmä, hyvä että lämpötila oli plussan puolella. Eivätkö munat jäähtyisi ja alkionkehitys lakkaisi kokonaan?
Ei. Sillä oksista punotuista pesistä kohoilee harmaita päitä pörröllään. Niillä on suret nokat ja kohta myös karkea ääni, kuten vanhemmillaan.
13. toukokuuta
Kiersin tänään koko lahden, Kivinokasta Kyläsaareen. Laskin alueen lintuja, erityisesti silkkiuikkujen, kyhmyjoutsenten ja nokikanojen pesien määrä kiinnosti. Pian ruoikko kasvaisi pesäkumpujen eteen ja parimäärät voisi arvioida vain yksilömäärien perusteella. Mutta vielä ne näkyivät, korsista kyhätyt lautat ja korkeammat pesäkummut.
Silkkiuikkuja hautoi neljälläkymmenelläkahdella, kyhmyjoutsenia neljällä ja nokikanoja kuudella pesällä. Kahden ensimmäisen lajin parimäärä on samansuuruinen kuin viime vuosina, ja silkkiuikkujen pesiä löytynee lähipäivinä vielä muutama, kun katson joitakin poukamia paremmalla ajalla. Kyhmyjoutsenten risulinnoja en usko löytyvän enää lisää, niin loistavasti itse hautojat näkyvät jo paljaalla silmällä.
Nokikanat ovat vähentyneet noin kolmestakymmenestä parista noin kahteenkymmeneen viimeisen viiden vuoden aikana. Löytyneiden pesien perusteella näyttäisi siltä, että nokikanaa olisi kohdannut romahdus. Lopullinen parimäärä selviää kuitenkin vasta poikasaikaan. Kuten aiempina vuosina, uskon usean emon hautovan korsikon piiloon rakennetuissa pesissä, joita en tälläkään kertaa huomannut. Tämän hetkisten yksilömäärien perusteella nokikanapareja on viidestätoista kahteenkymmeneen.
13. toukokuuta
Tämän kevään aikana on Vanhankaupunginlahdella näkynyt kymmenisen jalohaikaraa. Useimmat niistä ovat ohittaneet lahden, korkeintaan seisahtaneet ruoikon reunassa ja jatkaneet matkaa. Yksikään niistä ei ole ollut juhlapukuinen, pesimään valmis. Tänään viipyi lahdella lähes juhlapukuinen yksilö. Sen nokka oli tummanharmaa, ei keltainen, kuten kevään aiemmilla linnuilla. Myös säärien väritys oli vaihtunut keltaisen sijaan vaaleanpunaiseksi, jollaiset ne ovat jalohakaroilla soidinpuvussa. Mutta edelleen puuttui jotain. Hartioilla eivät liehuneet pitkät valkeat koristehöyhenet. Kaunis tai vähintään erikoinen haikara silti oli niiden harmaiden joukossa, jossa se välkkyi valkeana.
12. toukokuuta
Kävelin Viikinojan reunaa kartoittaessani hoitoniityn lintuja. Edeltäni ponnahteli kahlaajia, jotka ruokailivat vähävetisen ojan lietteellä. Liroja, jokunen taivaanvuohi sekä punajalkaviklopari, joka aikoi tänäkin vuonna pesiä pellon ojassa. Ne lensivät muutaman kymmenen metriä malttamatta poistua ojalta, samat yksilöt useaan otteeseen. Mutta sitten säikähti veteen kaartuvien heinien alta lyhytnokkainen kurppa. En ollut odottanut sitä, enkä usko, että myöskään jänkäkurppa. Toinen oli mielissään, mutta toiselle aiheutti ojan varressa kulkeminen vain harmia. Mistä se löytäisi uuden piilon?
11. toukokuuta
Parisen päivää sitten kylvettiin yhdelle Viikin pelloista jonkin sortin hernekasvia, huomasin hiekkatien oheen varisseista siemenistä. Saman oli havainnut joukko varislintuja jo aiemmin. Kolmisenkymmentä varista, kymmenisen naakkaa ja kolme mustavarista tonki kuivankeveää multaa ja poimi pyöreitä herkkuja nokkiinsa. Ruoka oli haudattu ainakin viiden sentin syvyydelle, mutta varisten nokka oli pitempi
11. toukokuuta
Lumikuurot ovat vaivanneet useana päivänä. Maa on peittynyt vuoroin rakeisiin, vuoroin suurien hiutaleiden alle. Kun aurinko on tullut esiin, se on sulattanut viileän peitteen hetkessä. Muutamat kymmenet pääskyt ja jokunen tervapääsky on yrittänyt etsiä hyönteisiä lumisateiden välissä.
5. toukokuuta
Saunalahdella, Kivinokan lavan edustalla, erottuu talven taittamien ruokojen keskeltä korkea kumpu. Se on kyhmyjoutsenparin usean vuoden työn tulos. Ruoko kerrallaan ovat puolisot kohottaneet pesäänsä, jottei vedennoususta olisi munille vaaraa eikä rakennelma hajoaisi aallokkoon. Valitettavasti tuho voi tulla muullakin tavalla, todistin tänään.
Ensin oletin valkoisen, pesäkummulla häärivän linnun olevan hautojan, mutta tekeillä oli aivan muuta. Merilokki kauhoi munien sisältöä suuhunsa. Missä oli joutsenemo? Jostain kumman syystä se ui puolisonsa vierellä muutaman kymmenen metrin päässä, vailla kiirettä lähemmäs pesäänsä. Päästyään perille se hätisti merilokin pois. Sitten se alkoi, kuten merilokki hetkeä aiemmin, latkia munien sisältöä suuhunsa. Syötyään se otti yhdet kuoret nokkaansa ja kuljetti veteen, pesäkummun vierelle. Ja ui pois.
Muuta en voinut kysyä kuin, että miksi ihmeessä? Mikä oli saanut emon jättämään pesänsä, kuin olisi sanonut, että olkaa hyvät, tarjolla tuoreita munia.
Jos naaras jaksaa munia uuden pesyeen, ehtivät poikaset juuri ja juuri kehittyä riittävän suuriksi ennen talven tuloa. Viime vuoden toukokuussa tuhosi vedennousu kolme kyhmyjoutsenen munapesyettä . Yksi emoista muni uudet munat, joista kuoriutui poikue heinäkuun alkuviikolla, kun tavallisesti uivat untuvikot vesille kuukautta aiemmin.
5. toukokuuta
Viime viikot ovat pikkutikat kuuluttaneet reviireitään kiivaasti. Niin Saunalahdella kuin Fastholmassa on pärrytelty sekä huudeltu, kuten myös Mölylän metsässä, Keinumäellä, Säynäslahden tervalepikoissa sekä Pornaistenniemellä. Nämä kaikki ovat lajin vakiintuneita pesintäpaikkoja Vanhankaupunginlahdella.
Vuosien 2008 – 2010 ja vuosien 2012 – 2016 aikana alueelta löytämistäni noin kolmestakymmenestä pikkutikan pesästä neljä viidesosaa on ollut tervalepässä, loput pihlajassa, koivussa ja harmaalepässä. Pikkutikan asuttamissa rantalehdoissa kasvaa näitä kaikkia puulajeja yleisesti, leppiä ja koivuja kuitenkin runsaimmin. Miksi pesäpuuksi valikoituu useimmiten tervaleppä? Jos nojaat koivu- tai harmaaleppäpökkelöön, ne vähintään huojuvat ja mahdollisesti myös kaatuvat. Tervaleppäpökkelö ei hievahdakaan. Turvallisuus ennen kaikkea.
4. toukokuuta
Kevät antoi odottaa kahlaajia. Kun tuuli viimein kääntyi myötäiseksi, saapui lahdelle valikoima rantaveden ruokailjoita. Kaikeksi onneksi meri oli paennut niin, että lietettä oli, mille laskeutua. Kolmisenkymmentä valkovikloa, parisenkymmentä suokukkoa – määrät eivät olleet mullistavia kuin vain siinä mielessä, ettei viileä huhtikuu ollut tarjonnut kuin muutamia yksilöitä. Mutta nyt suurenivat myös pikkutyllien lukemat, ne lähentelivät jo kahtakymmentä Purolahden hoitoniityllä. Koirailla, jotka olivat vallanneet reviirit niityltä, oli täysi työ kertoa omistuksestaan tuoreille tulijoille. Kaikista erossa kahlaili syvemmässä vedessä mustaviklo. Aina niin elegantti soiden lintu.
2. toukokuuta
Purolahden hoitoniityn lätäköille ilmaantui erikoinen lintu, sitä harvoin nähdyt on. Kukaan saman rannan kahlaajista ei liikkunut yhtä pitkillä jaloilla, ketään toista eivät kannatelleet niin tikunohuet nilkat tahi sääret. Ei pulleita tyllejä, ei joka päivän punajalkavikloja. Ja olitteko tavanneet noin ohutta nokkaa? Ilmankos oli torniin tulijoilla vain yksi kysymys: Missä se on? Lampiviklo.
22. huhtikuuta
Kiitos Purolahden hoitoniityn syksyisen niiton, on kasvillisuus nyt matalaa ja maiseman ilme avoin. Avoimuus on edellytys kahlaajien viihtymiselle. Lukuisia vikloja sekä taivaanvuohia voi tarkkailla niityn halkaisevalta ulkoilutieltä. Mutta hän, joka kiipeää Purolahden lintutorniin, näkee kaiken ylempää, lintuperspektivistä. Ja kahlaajia onkin enemmän.
Kuluneella viikolla niityn pohjoisenpuoleisella osalla, eli tulvaniityllä, on näkynyt runsaasti taivaanvuohia. 18.4 laskin Purolahden tornista 71, 19.4 98 ja 20.4 60 ruokailevaa taivaanvuohta. Liike paljasti kurpat, sillä lepäillessään nämä linnut vetäytyivät kuin osaksi saraikkoa.
Molemmin puolin ulkoilutietä on ruokaillut hieman alle kymmenen tylliä sekä muutamia pikkutyllejä, jokunen metsäviklo ja yksinäinen valkoviklo. Tulvaniityn puolella on neljä paria töyhtöhyyppiä käynyt jo hautomaan, kun taas ulkoilutien eteläiseltä, lahden puolelta, en ole vielä havainnut yhtään hautojaa.
Ensimmäinen punajalkaviklo ilmestyi niitylle 5.4, ja 13.4 niitä oli jo seitsemän. Tänään, 21.4, oli niitylle kertynyt yksitoista punajalkavikloa luikuttamaan. Ilmassa oli soitimen elkeitä. Viime vuonna punajalkavikloja pesi lahdella neljä paria.
20. huhtikuuta
Tervalepikosta, ruoikon keskeltä, kuuluu käheä variksen ääni. ”Rääh”. Tuota ääntä ei kuule kuin tähän aikaan vuodesta, kun varikset hautovat pesissään. Mikä on sen sanoma? Tuntuu kuin hautoja laskisi aikaa, niin säännöllisesti vaimea raakunta kuuluu. Se ei johtune pelkästään siitä, että satun ihmisenä ohittamaan pesän, sillä ”äänimerkki” toistuu toistumistaan, kun olen jo kaukana. Kukaan ei liiku pesän ohittavalla polulla, vain tyhjiä minuutteja.
19. huhtikuuta
Sulavin liikkein väistelee hopeanhohtoinen lentäjä tuulen puuskia. Ilma on suurelle tiiralle ainetta, jossa se kauhoo mielensä mukaan, jonka läpi se syöksyy, kun veden alla välkähtää. Oliko se särki, minkä räyskä saalisti? Varikset huomasivat saman ja ryhtyivät joukolla ryöstämään kalastajan kalaa.
Syystä tai toisesta räyskien määrä vaihtelee keväästä toiseen Vanhankaupunginlahdella. Ne eivät pesi lahdella, kunhan kalastelevat ja lepäilevät Lammassaaren edustan lietteellä. Mutta miksi niitä toissa vuoden toukokuussa lepäili useana päivänä lähes parisenkymmentä, kun taas viime vuonna tuskin kymmentä? Huhtikuussa on räyskä vielä erikoisuus ja jokaista tulee seurattua tarkasti.
13. huhtikuuta
Ne aikovat lisääntyä, päättelin näkemästäni peltoaukean koillisreunassa. Tyllit nimittäin. Tapahtumat etenivät näin. Ensin koiras kävi maate lähes kasvittoman kesantopellon kohoumalle ja alkoi kuopsuttaa. Tuossa kohdassa oli matala syvennys jo entuudestaan, mutta koiras polki sitä jaloillaan vielä syvemmäksi. Kävisikö tämä? ajatteli ihminen linnun sanovan linnulle. Pian koiras jo nousi ja kiirehti naaraan vierelle ja kumarsi. Naaras ei tehnyt elettäkään, ei suostunut, ei poistunut, ehkä se oli hyvä merkki? Sillä äsken niin kumarainen koiras kohotti pään, kohotti rinnan ja hyppäsi naaraan selkään. Sitten puolisot yhtyivät.
10. huhtikuuta
Pajusirkkujen säkeet ovat olleet ruoikon puolella harvassa. Jos laulua on kuulunut, se on ollut kankeata. Ihmekös tuo, sillä öisin on ollut pakkasta ja päivisin vain muutamia lämpöasteita. Sirkkujen aika on kulunut laitumien rikkaruohoilla ja puidulla ohrapellolla. Tänään yltyi yksi koiraista laulamaan oudossa paikassa, keskellä viljelyaukeaa, ojan varressa. Se ei pesisi siinä, vaikka vierellä kasvoikin pajuja. Mistä lie laulu puhjennut.
10. huhtikuuta
Tyllipari on yrittänyt kahtena viime vuonna pesintää Purolahden hoitoniityllä. Vedennousu on kuitenkin keskeyttänyt molemmilla kerroilla pesinnän. Pesäpaikan tulisi sijaita ainakin kaksi – kolmekymmentä senttiä meriveden teoreettista nollakorkeutta ylempänä, jotta pesä ei kastuisi. Sen verran vesi kohoaa lähes jokaisena keväänä, jonain toukokuun päivänä, kun vettä on siirtynyt Itämeren altaassa riittävän kauan kohti Suomenlahtea.
Tänään, 10. huhtikuuta, huomasin tylliparin kesantopellolla. Koiras esitteli naaraalle syvennystä multamaalla. Se makasi kuopassa ja ikäänkuin siirteli kuvitteellisia pesäaineksia nokallaan. Naaras seisoskeli metrin päässä, kääntyili jonkin kerran. Tuleekohan tästä tänä vuonna mitään?
6. huhtikuuta
Jäät häviävät. Näyttää kuin kymmenisen naurulokkia ja jokunen kalalokki seisoisi vetten päällä, mutta niitä kannattelee ohuen ohut jää. Se kestää linnun painon, jopa merilokin. Mutta tänä iltana ovat aallokon esteet painuneet lahden mataluuteen. Viime vuonna koitti vesille vapaus 6.4. Monesko huhtikuun päivistä tänään olikaan?
6. huhtikuuta
Mikä näky! Kurjet tanssivat Lammassaaren niityllä. Tätä varten isot linnut ovat kasvattaneet röyhelöt. Ne ovat keveämpiä kuin koskaan, keveämpiä kuin yksikään koriste neidon hatussa, kun kevät hyppii hoikilla säärillä. Vielä silloin, kun kiihko on kadonnut ja kurkien on ruokailtava, raikuu. Kohta ne aloittavat uudestaan
4. huhtikuuta
Toisin kuin talvella, rusakoita näkee myös valoisaan aikaan, kun ne ruokailevat Viikin laitumilla ja rehunurmilla. Kuluneet turkit katoavat kuitenkin helposti, kun rusakot asettuvat makuulle. Niin paljon ne muistuttavat sitä, mitä syövät. Kunnes ruohosta kasvaa korva, ja toinen. Se venyttää jäykistyneitä jäseniään, kellankarvainen. Ruoho liikkuu!
31. maaliskuuta
Västäräkit hakeutuvat avoimille maille ja hyönteisravinnon äärelle. Yöpakkaset ja lumipyryt aiheuttavat kuitenkin ongelmia varhaisimpien västäräkkien ravinnon saannille. Kun laitumien lätäköt jäätyvät tai koko viljelyaukea peittyy lumeen, jää jäljelle silti yksi hengen pidin. Sen löytää paikoista, missä karjaa pidetään. Lähes päivittäin vie traktori lavallaan lisää lantaa lantalaan. Auma kasvaa. Harjalla juoksee kevään ensimmäisiä västäräkkejä. Lämpimän lannan ja oljen seoksesta pyrähtelee pieniä sääskiä.
29. maaliskuuta
Iso osa Klobbenin kolonian harmaahaikaroista on asettunut pesilleen. 25 juhlapukuista yksilöä kohenteli oksista punomiaan rakennelmia, jotka olivat säilyneet talven kourissa ihmeen hyvin. Pesiä näkyi varatun vähän yli kaksikymmentä, vähintään niin monessa seisoi yksi omistajista. Joillain pesillä puuhasi pari. Viitisentoista paria puuttui vielä viime vuodesta.
26. maaliskuuta
Koska tiesin, minne kevään ensimmäiset lehtokurpat hakeutuivat, vältin liikkumasta siellä. Ruokailkoon rasittuneet linnut rauhassa. Mutta joskus sitä unohtui aatoksiin ja vaelsi väärään paikkaan. Vaikka oli minulla oikeastaan syyni mennä sinne: puhdistin tiaisten pönttöjä tulevaa pesintää varten.
Kun lähestyin pönttöä numero kahdeksan, räpsähti edelläni kimppu kuolleita lehtiä lentoon. Havisten ne väistivät haapojen kaljut oksat, ottivat korkeutta yhteisvoimin ja hävisivät happamaan kuusikkoon. Vai oliko se lehtokurppa?
26. maaliskuuta
Hiukan korkeammalle, mihin kävellessä katsoi, oli auennut lämmin verho. Se liikkui kuin joku olisi avannut ikkunan, luonut läpivedon metsään. Mutta mihin verho oli ripustettu? Oksille tietenkin.
21. maaliskuuta
Laulujoutsenet ovat asettuneet laajalle, vanhan ratavallin viereiselle pellolle. Enimmillään parisenkymmentä valkoista lintua on ruokaillut pellon kesannolle jätetyllä osuudella. En ole aivan varma, mutta minusta on näyttänyt siltä kuin ne olisivat syöneet nuorien, viitisen senttiä korkeiden saunioiden juuria, jos eivät koko yksilöä. Joutsenet ovat työntäneet nokkansa syksyllä itäneiden kasvien tyvelle ja kiskoneet, ja samalla ovat kauniin keltaiset nokat likaantuneet. Tai sitten olen aivan väärässä. Kaukoputken läpi katsottuna suuret linnut ovat siltikin etäällä, puhumattakaan kasvien tunnistuksesta. Ei voi kuin arvailla, mitä tulikaan nähtyä.
21. maaliskuuta
C5J. Koodi oli painettu vajaan vuoden ikäisen kanahaukan värirenkaaseen. Se piirtyi valkoista taustaa vasten selkeästi, kun katsoin haukkaa Purolahden hoitoniityn reunalta kaukoputkella. Hetkeä aiemmin oli haukka yrittänyt napata töyhtöhyyppää rannan lietteeltä.
Ilmoitin renkaan tiedot Rengastustoimistoon ja jäin odottamaan vastausta. Viime kesänä Tapio Solonen merkitsi pääkaupunkiseudulla pesineiden kanahaukkojen poikasia tavallisen alumiinirenkaan lisäksi myös valkoisin värirenkain. Olisiko tulvaniityn aidantolpalla harmistuneen näköisenä seissyt kanahaukka niitä, ja missä lienee sen kotipesä?
(30.3 sain sähköpostia rengastustoimistosta. Haukka oli naaras ja Tapio Solonen oli rengastanut sen 7.6.2016 pesäpoikasena 4 km päässä Viikin tulvaniityltä. Rengastuksesta havaintopäivään oli kulunut 9 kuukautta ja 11 päivää. Ehkä yksilön edesottamuksia pääsee seuraamaan myös tulevina kuukausina)
19. maaliskuuta
Vanhankaupunginkosken suvannossa kuohui sula, joka vähitellen vaimeni ja siloittui sitten peiliksi parisataa metriä Matinsillan eteläpuolella. Peilin pinnalla kellui keveä lokki. Se ei rääkynyt, kuten lajin ääntelyä yleisesti kuvaillaan, ei nauranut, niin kuin lajin nimessä sanotaan. Se oli tämän kevään ensimmäinen Vanhankaupunginlahdella, ja aivan hiljaa muiden lokkien joukossa.
Vielä viime vuosisadan seitsenkymmenenluvulla pesi naurulokkeja tuhansia pareja lahdella. Yksittäisen linnun ääntelyä oli mahdoton erottaa metelistä, mitä kolonia piti. Nykyisin ei kosteikossa pesi ensimmäistäkään lajin edustajaa.
19. maaliskuuta
Taivaalta kuului kilinää kuin talviseen reen lähestyessä. Ei tullut rekeä eikä ketään, joka olisi juossut edellä, vain neljätoista pulmusta, jotka oli malattu lumen ja maan väreillä. Kymmenen minuuttia ruokaili kiireinen parvi levähdyspaikalla noustakseen sinne, mistä oli laskeutunut. Mukanaan jokunen ohranjyvä sekä märkää savea, jota oli tarttunut nokkien pintaan syödessä.
18. maaliskuuta
Juhlapuvut liehuvat, kun haikarat torkkuvat. Siihen kuluu suurin osa ajasta. Mitäs saapuivat ensimmäisten joukossa! Mutta pesille on päästävä, kun pesiä on vapaana. Välillä käydään Viikinojalla kalassa, tai katsastetaan vanha pesä. Tarvitaanko uusia oksia?
Vielä puuttuu kuutisenkymmentä lajitoveria Klobbenin koloniasta. Viime kesänä pesi pienessä saaressa kolmekymmentäviisi harmaahaikaraparia.
13. maaliskuuta
Joskus joulukuun alkupuolella kuulin tiaisparven rähisevän metsässä. Kurkotin katseeni äänen suuntaan ja näin tiaisten räpistelevän kahden kookkaan oksan haarassa, kymmenisen metriä maanpinnan yläpuolella. Oksien haarassa näkyi laajahko kolo, mutta sitä, mikä oli rähinän syy, sitä ei alhaalta erottanut. Jotain, mikä oli kolossa, niitä kuitenkin pelotti.
Tänään, kun kävelin polkua koivun ohi, tuli tapaus mieleeni. Nostin kiikarin silmille ja katsoin paikkaan, missä tiaiset olivat pelänneet. Kolon suulla torkkui lehtopöllö.
12. maaliskuuta
Hidastetuin, korkein siiveniskuin kohoaa kanahaukkapari metsän ylle. Ne levittävät siipensä ja pullistavat höyhenensä laajemmiksi kuin sitten edellisen kevään. Kaartelunsa ytimessä on omistajuuden keskipiste. Sieltä alkavat niin kuusikot kuin pellonreunat, jotka kanahaukat tuntevat. Sinne päätyy monen linnun matka.
Kun Viikin kanahaukkaparit nousevat taivaalle soidintamaan, näkevät ne kaikki toisensa. Viime vuonna pesi alueella kolme paria. Kaksi pesistä oli männyssä, yksi kuusessa.
11. maaliskuuta
Kotiniityn oja virtaa Prisman eteläpuolella. Se on sekä sulanut että jäätynyt useasti tänä talvena. Kun vesi on virrannut vapaana, on uomasta tavoittanut jonkin verran elämää. Useimmiten vesimyyrän uimassa. Silloin tällöin on veden pintaa viiltänyt myös piisami ja onpa siellä nähty joinain talvina myös saukko. Puhumattakaan niistä nisäkkäistä, jotka asustelevat ojan reunoilla: myyristä ja hiiristä, joita kärpät ja lumikot jahtaavat. Kaikkien näiden jälkiä on näkynyt lumella, oli ojan vesi vapaa tai kahleissa.
Maaliskuun alusta on nisäkkäiden lisäksi viihtynyt ojalla myös harmaahaikara. Jos yöllä ei ole ollut pakkasta, se on kahlaillut aamusta alkaen mutapohjalla. Myöhemmin keväällä nousee Säynäslahden suunnalta ojaan särkiparvia sekä joitain haukia, mutta talven kalasto lienee harvalukuista. Mitä haikara siis tähän aikaan pyytää sieltä? Ehkä jonkin kalan, miksei varomattoman myyrän ojan penkalta. Tai vielä pienemmän vaivaishiiren, joita vilistelee Viikin heinikoissa.
9. maaliskuuta
Mitä ihmettä kiurut saavat syödäkseen lumiselta laitumelta? Näyttää siltä, ettei heinissä ja muissa siemenkasveissa olisi edelliskesän karjan tai talven tuulien jäljiltä yhtään siementä jäljiltä, mutta niin vain kiurut poimivat niistä jotain nokkiinsa. Ja onhan aukealla myös muita siemenkasveja – ratamoita, pihatatareita, saunioita, hierakoita ynnä muuta. Uskon kiurujen olevan asiantuntijoita ja unohdan huoleni. Ne selviävät tästäkin takapakista.
8. maaliskuuta
Viime yönä satoi viisi senttiä raskasta lunta. Se kattoi kaikki aukeat, mutta myös sellaiset metsän kolkat, missä mikään ei suojannut sateelta. Mustarastaille tiesi pälvien peittyminen pulmaa. Ne kerääntyivät ryteikköihin ja tuulenkaatojen alle, missä lehtikariketta oli jäänyt näkyville. Kun kävelin Fastholmassa tuollaisen paikan ohi, lehahteli runkojen alta yksi toisensa perään mustarastaita. Yhteensä kolmetoista.
3. maaliskuuta
Viime päivien lauhuus oli vienyt lumet laitumelta. Ja tuonut, ei niin yllättäen, merihanhen laiduntamaan. Varisparvi, hieman toistasataa, ei voinut vastustaa kiusausta. Ohimennen näykki joka kolmas parven jäsen tulokasta. Pyrstöstä, pitkien siipien päistä. Kiusattu otti muutamia askelia joka nykäisyn kohdalla, juoksahti jonkin kerran.
Ikävä vastaanotto, ei voi muuta sanoa. Tervetuloa! huusin hiljaa, sillä eihän siinä ollut mitään järkeä.
2. maaliskuuta
Jostain vesi johtuu. Kun päivin sataa eikä öisin käydä pakkasella, jatkuu veden juoksu hajonneesta hangesta. Milloin syntyy puro? Riittääkö, että veden ääni kuuluu? Vai vaatiiko se loikan ollakseen huomattava?
2. maaliskuuta
Syksyllä, ennen lumentuloa, liikkui hippiäisiä kuusikon pohjalla. Pienet linnut poimivat suihinsa kohteita, joita ei kiikarilla erottanut, mitä lie selkärangattomia, sammalilta ja maahan rojahtaneilta rungoilta. Kun metsänpohja sitten sulkeutui, siirtyivät hippiäiset monta kerrosta ylemmäs, kuusten oksistoihin. Havainnot metsän keveimmistä linnuista vähenivät, mikä oli ymmärrettävää – sillä eikö ihminen nähnyt useimmiten sen, mikä liikkui häntä alempana tai enintään silmien korkeudella?
Mutta nyt, kun pälvet olivat laajennneet niin, että metsiin oli avautunut enemmän maata kuin jäljellä oli lunta, pudottautuivat hippiäiset puista. Siristen ne tutkivat kaikkea, mitä pisarat puitten alla koristivat.
27. helmikuuta
Mistä johtunee, puukiipijöiden laulua ei ole vielä kuulunut, mietin Mölylän metsässä. Useasti olivat ensimmäiset aloittaneet laulukautensa jo tammi- helmikuun vaihteessa. Mutta ei tänä vuonna, vaikka kohdalle oli sattunut jo useita lauhoja päiviä.
Puukiipijöitä ei syksyn jälkeen ollut näkynyt Viikissä erityisen paljon, ainakin vähemmän kuin edellisenä. Ehkä selitys oli siinä, miksi pajulintumaista, mutta sitä hieman iloisempaa laulua oli saanut vielä odottaa.
Kunnes pääsin kotiin ja katsoin havaintojani muutamalta edelliseltä keväältä ja huomasin muistini hataruuden. Vain kerran olin viimeisen viiden vuoden aikana kuullut laulavan puukiipijän paljon tätä päivää ennen, eli viime vuoden helmikuun 3. päivänä. Muina keväinä oli ensimmäinen laulanut näihin aikoihin: v. 2015 ja v. 2014 26. helmikuuta ja v. 2013 27. helmikuuta ja v. 2012 vasta maaliskuun 7. päivänä. Ei siis syytä huoleen, ainakaan puukiipijöiden suhteen.
Viime kesänä Vanhankaupunginlahden metsissä oli yhdeksän puukiipijäreviiriä, kahta lukuunottamatta kaikki itärannan metsissä.
14. helmikuuta
Vanhat ja nuoret mustarastaskoiraat on talvisin yleensä helppo erottaa toisistaan nokan värityksen perusteella, sanotaan. ”Vanhojen mustarastaskoiraiden nokka on kokonaisuudessaan lämpimänkeltainen”, lukee lintuoppaissa. Nuorten nokka on sen sijaan suureksi osaksi tumma, jollei musta, keltaisen osuuden kasvaessa aina pesimäkauden kynnykselle, jolloin väritys on vaihtunut kokonaan keltaiseen.
Mieleeni tuli oliko nuorten nokkien ”kellastumisvauhdissa” eroja. Siis: kuinka pitkälle talvea nokan väritys iän määritysperusteena olisi luotettava? Ja oliko se luotettava ollenkaan?
Onneksi iän saattoi määrittää myös siipisulkien ja siiven peitinhöyhenten värieroista suhteessa muuhun höyhenpukuun. Vanhojen koiraiden puvussa ei värieroja näkyisi: ne ovat yhtenäisen kiiltävän mustia. Sen sijaan nuorten siipisulat ja siiven peitinhöyhenet ovat mustanruskeita (lukuun ottamatta vaihtuneita peitinhöyheniä, jotka ovat mustia), kun taas muu puku, lähinnä ruumiinhöyhenet, on himmeän musta.
22. tammikuuta – 19. helmikuuta välisenä aikana tein Viikissä 121 sellaista koirashavaintoa, jossa sain määritettyä yksilön iän höyhenpuvusta. Osa havainnoista saattaa koskea samoja lintuja, mutta yli puolen uskoisin olleen eri yksilöitä – esimerkiksi 16.2 määritin Etu-Viikissä 42 ja 18.2 Taka-Viikissa 32 eri yksilöä.
Kaikista iälleen määritetyistä yksilöistä vanhoja koiraita oli 66, joista yksivärisen keltanokkaisia 57. Lopuilla 9:llä näkyi nokassa vähäisessä määrin tummaa, yleensä kapeana kaistaleena ylänokan sivulla tai ylänokan harjalla, useimmiten tyvellä. Koska tummaa oli samoilla kohdin nokan molemmilla puolilla, luulisin värin olleen nokassa itsessään eikä esimerkiksi kariketta käännellessä tarttunutta likaa. Jos iän määritys olisi perustunut vain nokan väritykseen, olisi näitä yksilöitä voinut erehtyä luulemaan nuoriksi, joiden nokan väritys oli vielä vaihtumassa. Nopealla silmäyksellä näidenkin koiraiden nokka näytti kuitenkin yhtenäisen keltaiselta, sillä tumman osuus oli melko vähäinen.
Nuoria koiraita määritin 55. Merkitsin nokkien kellastumisvaiheen sen mukaan, kuinka paljon niissä oli nokan pituuteen nähden tummaa (3/3 (nokka kokonaan tumma), 2/3, 1/3 ja +, jolloin vain nokan kärjessä näkyi tummaa). Koko aineistossa (22.1 – 19.2) esiintyi nokan kellastumisvaiheita seuraavasti: 3/3 viisi, 2/3 kaksikymmentäkaksi, 1/3 seitsemän ja + kaksi yksilöä.
Nuo kaksi yksilöä, joiden nokka oli jo lähes kokonaan keltainen, niin että vain kärjessä erottui tummanharmaata parin millin matkalta, havaitsin 18. helmikuuta. Nämä yksilöt olisivat ilman puvun värieroihin perustuvaa iän määritystä tulleet todennäköisesti merkittyä vanhoiksi.
Ikävä kyllä mustarastaita näkyi tammikuussa Viikissä melko vähän, joten aineistoni painottuu helmikuuhun. Siksi edistyminen nokkien kellastumisessa ei tule vielä näistä havainnoista ilmi. Tarkoitukseni on tarkkailla nuorten nokan värityksen kehitystä kevään edistyessä.
Kuvassa kahden vanhan mustarastaan nokat, joissa näkyvissä kapeat tummat kaistaleet.
13. helmikuuta
Kanahaukat olivat kateissa joulukuun kolmannelta viikolta tammikuun kolmannelle viikolle, kuukauden ajan. Vaikka retkeilin Viikissä lähes päivittäin, havaitsin lajin tuona ajanjaksona vain kolmesti. Loppusyksystä ja alkutalvesta olin nähnyt niitä jokaisella retkellä, milloin tähystelemässä voimalinjapylväiden huipuilla tai lentämässä vaivihkaa metsän sisällä. Usein olivat varikset huomanneet kanahaukan minua ennen ja rähinän perusteella oli petolintu helppo paikantaa. Mutta sitten: ei yhtään kanahaukkaa. Minne ne katosivat?
Samaan aikaan, kun kanahaukat olivat kateissa, oli Viikissä hiljaista myös muiden lintujen osalta. Suurimmat rastasparvet olivat kaikonneet jo hyvissä ajoin ennen joulukuuta, ja tilhetkin laskettiin vain muutamissa kymmenissä, sillä pihlajanmarjasato oli syöty. Varislintujen parvia näki päivisin vain asutuksen läheisyydessä, tai jäteasemalla vanhan puhdistamon vieressä, missä syötävää oli tarjolla variksille, naakoille ja harakoille enemmän kuin koetilan siisteillä pihoilla tai talvisentyhjillä pelloilla. Vain iltaisin kerääntyi variksia navetan läheisiin mäntyihin useampi kymmen yöpymään. Mutta siihen aikaan vuorokaudesta kävi kanahaukka itsekin yöpuulle.
Ja juuri siitä oli kyse. Kanahaukat olivat siirtyneet sinne, missä saaliitkin ruokailivat päivisin. Haukkojen hahmoja näkyi Yleisradion linkkitornissa, puistojen suojaisissa puissa, Kyläsaaressa kierrätyskeskuksen katolla tähystelemässä.
Tammikuun lopulla ne palasivat. Tai ainakin niiden oli tultava pitämään itsestään ääntä. Kaklatus kertoi, että reviirin haltijat olivat voimissaan. Niin tuntui olevan koko kaupungin kanahaukkakanta. Yksin Viikissä pesi jo kolme kanahaukkaparia viime vuonna.
12. helmikuuta
Tämän kuun 7.- 10. päivänä kävi pakkanen kireäksi. Aamuisin näytti mittari lähes kahtakymmentä astetta ja lehdenhakua varten oli lisättävä vaatetusta. Viikinoja jäätyi ja posket kiristyivät pohjoisenpuoleisessa tuulessa. Mieleen muistuivat ne lintuyksilöt, jotka lajitovereistaan poiketen olivat jättäneet syystä tai toisesta muuttomatkan väliin, jääneet syksyllä Suomeen. Moniko Viikkiin jääneistä oli vielä elossa? Peukaloisista, punarinnoista.
Olennaista hengissä säilymisen kannalta oli energian riittävyys, ajattelin pakkasten lauhduttua – ravintoa olisi saatava valoisana aikana niin paljon, että siitä yön aikana vapautuvan lämmön avulla selvittäisiin uuteen aamuun. Akku ei saisi tyhjetä levon aikana. Tavalliset talvilinnut, esimerkiksi talitiaiset, olivat kylmän kestäviä ja olisivat selvinneet tämän talven pakkasia paljon alemmistakin lämpötiloista, mutta kesälinnut. Ne olivat kesälintuja. Yksin höyhenpeite olisi esimerkiksi tiltaltilla ollut viime päivinä luultavasti liian vähäinen. Mutta aina joku niistä selvisi joulun yli.
Leutona sunnuntaiaamuna kiipesin Hallainvuoren yli. Kallioisen metsän toisella puolella virtasi puro, jonka varrella olin tavannut peukaloisen viimeksi tammikuun 8. päivänä. Puro oli vähävetinen ja pelkäsin jääkannen peittäneen sen. Se tietäisi merkittävää muutosta talvehtimispaikan pienilmastossa. Vaikutus olisi samantapainen, mitä Suomenlahden jäätyminen merkitsi Helsingin talvessa (silloin harvoin kuin niin kävi) – kun lämpöä varastoivan veden vaikutus lakkaisi, siirtyisi kaupunki ilmastoltaan mantereen sisäosiin. Yksinkertaisesti: kylmenisi.
Kaupunkilainen lisäisi vaatteita tai pysyttelisi sisällä. Entä pohjoiseen jäänyt muuttolintu? Olisi syötävä enemmän, pysyttävä höyhenet pörhöllään paikoillaan tai etsittävä suotuisampi talvehtimispaikka.
Puron alajuoksulla ei sulaa vettä näkynyt. Elämää edustivat vain uoman likellä kasvavien kuusien hiusjuuret, jotka peittivät puron partaan. Juurten takaisissa onkaloissa uskoin peukaloisen viettäneen päivää pitemmät yönsä. Kävelin puron vartta ylemmäs, ja yritin pysytellä niin lähellä uomaa kuin mahdollista, jotta en loikkisi pienen linnun ohi. Uoman syvyyteen oli romahtanut useita runkoja ja neulasikkaita oksia piiloiksi, puhumattakaan saniaisten ylivuotisista versoista, jotka olivat – kas kummaa: peukaloisen värisiä. Ilokseni huomasin, että vesi oli jäätynyt vain puron reunoilla. Keskellä se virtasi vapaana.
Montaa askelta en ehtinyt havainnosta edetä, kun näin peukaloisen lennähtävän vasten puron vastapäistä rinnettä. Se rätisi, niin kuin pienet jättiläiset. Mitä asiaa?
1. helmikuuta
Nurmen hakkuuta. Tuppaan repimistä. Karjalta syksyllä syömättä jääneiden heinien kääntelyä. Astelua lumettomalla laitumella, viitisen metriä. Pään kääntelyä nurmen suuntaan. Hypähtelyä. Toisen hätistelyä sivummalle lupaavalta näyttävältä lehmän läjältä. Nurmen hakkuuta. Lennähdys, kymmenisen metriä. Syksyllä karjalta syömättä jääneiden heinien kääntelyä. Nokan työntäminen syvälle heinien sisään. Astelua, kunnes kohdalle sattuu kohmeinen kasa lantaa. Lannanhakkuuta. Lannan repimistä. Jonkin syötäväksi kenties kelpaavan kohteen punnintaa ylä- ja alanokan välissä. Hypähtelyä nurmella parisen metriä. Lentoonlähtö. En havaitse syytä. Ehkä kanahaukka, ajattelin, mutten nähnyt, mikä ajoi seitsemänkymmenenseitsemän varista, kolmekymmentäkuusi naakkaa ja kaksi korppia ruokailupaikalta lentoon.
26. tammikuuta
Karjapolun keskellä makasi kuolleena metsäpäästäinen. Se oli valitettavan tavallinen näky. Joku petoeläin oli napannut piipertäjän, maistanut suussaan saman tien ilkeän maun ja pudottanut hyönteissyöjän. Saalis ei kelvannutkaan syötäväksi. Päästäiset erittivät kupeilla sijaitsevista rauhasistaan vahvoja eritteitä, mutta sitä ei saalistaja ollut tiennyt. Toivoa sopii, että petoeläin, ehkäpä kettu, muistaisi seuraavalla kerralla, kun se näkisi samanlaisen otuksen, miltä edellinen maistui, ja antaisi pikkunisäkkään hypellä hangella rauhassa.
24. tammikuuta
Huomaamattani kävelin keskelle neljän pyrstötiaisen parvea. Ne ruokailivat ääneti luhdan lepikossa. Kolme linnuista poimi pajujen oksilta syötävää, mutta yksi oli asettunut koivun juurelle. Se oli huomannut jotain syötävää lumen pinnalta. Niin pientä, etten erottanut, mitä.
24. tammikuuta
Jäljet paljastivat. Harmaahaikara oli astellut sulapuron varressa päivää tai kahta aiemmin. Pari päivää sitten oli hiutaloinut ohuesti lunta, joten haikaran vierailun oli täytynyt tapahtua sateen jälkeen. Se oli etsinyt syötävää usean kymmenen metrin matkalta.
Ihmissilmäni eivät havainneet matalasta uomasta mitään sellaista, jonka olisi voinut kuvitella kelpaavan haikaralle ruuaksi. Se virtasi kylmänä ja kirkkaana, kunnes katosi luhtaa peittävän jään alle. Ruuan etsijällä oli todennäköisesti kuitenkin hyviä muistoja kyseisestä purosta. Useana talvena oli lähiseudulla talvehtinut harmaahaikara, joka harvakseltaan oli näyttäytynyt juuri kyseisen sulapuron suunnalla.
23. tammikuuta
Vanhankaupunginkosken itähaarassa kuohuu. Kosken partaalla katoaa pikimusta vesi jään alle. Jään päällä kulkevat tassun jäljet. Saukko on sukeltanut suvantopaikoilla veteen ja noussut vähän sivummalla ylös. Se on kierrellyt koko matkan alemmalta sillalta ylemmälle, Viikintien alle. Niillä kohdin on jäänreuna värjäytynyt punaiseksi. Oliko saaliina kenties kala?
17. tammikuuta
Lintuja harrastavalle on varpuspöllö aina mukava havainto. Ei niitä tapaa kuin silloin tällöin, ja tavatessa on havainnosta lähes aina kiitettävä tiaisia. Ne eivät pitäneet lajin läsnäolosta, ilmeni neljänkymmenen sinitiaisen rähinästä saalistajan ympärillä.
10. tammikuuta
Lintuja ruokitaan usealla pienellä ruokintapaikalla Vanhankaupunginlahden rantametsissä: Pornaistenniemessä, Keinumäellä, Hakalanniemessä, Pikkumäyrämetsässä, Fastholmassa – esillä on monenlaista lautaa ja automaattia, sekä rasvaa monin tavoin tarjolle asetettuna. Kiitos ruokkijoille, jotka ovat huolehtineet, etteivät antimet ole päässeet loppumaan.
Tavallisimpia lintulautojen ruokailijavieraita ovat tiaiset ja kosteikon reunoilla kun ollaan, erityisen runsaina esiintyvät sinitiaiset. Usean kymmenen sinitiaisen parvet ovat kansoittaneet mm. Keinumäen ja Fastholman ruokintapaikkoja. Kuusitiaisia näkyy yksittäin jokaisella ruokinnalla sekä hömötiaisia, joiden vähiin käynyt kanta täydentyi syksyisen vaelluksen jälkeen. Töyhtötiaisen voi tavoittaa Pikkumäyrämetsästä. Mutta tiaisten varsinainen yleismies on tietenkin talitiainen, joita on jokunen kaikilla ruokinnoilla.
Mitä vielä? Mustarastaat, käpytikat, närhet ja punatulkkujen pienet parvet, miksei myös varpuspöllö ja puukiipijä, joka oli oppinut, että talipallojen alle varisi syötäväksi kelpaavia muruja, kun tiaiset olivat nokkineet palloja – nämä kaikki olivat koettavissa, jos pysähtyi sopivan matkan päähän ruokintapaikasta ja jaksoi odottaa häiritsemättä lintuja.
Niin, ja tietenkin punarinta. Niitä viivytteli marraskuun alussa kymmeniä lahdella. Pulleina ne pompahtelivat talvisissa metsissä ja ruoikoiden reunoilla. Tiheiköissä, joita lumi ei ollut peittänyt, näkyi useita yksilöitä yhdellä kertaa. Tänään oli punarintoja jäljellä vähemmän. Paljonko? Vähintään viisi, ehkei kymmentä sentään. Ruokintapaikalta saattoi sellaisen löytää.
8. tammikuuta
Jänkäkurppia talvehtii joka vuosi Viikissä vähin joukoin. Niin kauan kuin maa on lumeton eikä jää sulje vesiä, on piilottelevaa lajia mahdoton löytää. Sopivia kurppapaikkoja on silloin yksinkertaisesti liikaa: matalaa ruohoa kasvavia rantaniittyjä, lietteisiä puron uomia, luhtien lähteikköjä. Mutta sitten, kun talvi tulee, voi pienen kahlaajan tavoittaa vakiopaikoilta. Maan alta tulee putkensuita, joista lämmin vesi virtaa myös pakkasella. Sinne kurpat hakeutuvat. Vaikka etsittävää aluetta on vain muutamia metrejä, on jänkäkurppaa silti vaikeata nähdä. Selän juovat piilottavat talvehtijan kuin se olisi vain yksi korsi lukemattomien korsien joukossa.
8. tammikuuta
Hallainvuoren kaakkoisreunassa virtaa puro. Vesi on syönyt uoman syväksi, vienyt kangasmetsän maata monen kuusen juurelta. Jos aikuinen laskeutuisi puron pohjalle, ei hän ylettäisi uoman reunalle, puhumattakaan lapsesta. Näkyisi vain juuristojen verkostoja puron reunoilla. Ja ehkä peukaloinen. Se oli löytänyt sopivan paikan kadotakseen kaikilta talven uhkilta.
6. tammikuuta 2017
Puukiipijöitä on näkynyt Vanhankaupunginlahden metsissä tänä talvena vähän. Tai ainakin huomattavasti vähemmän kuin vuosi sitten. Retkilläni olen kierrellyt samoja paikkoja molempina vuosina.
Viime talvena ajanjaksolla 1.11 – 31.12 tein Viikkiin suuntautuneella 27 retkellä 63 puukiipijähavaintoa (2,3 puukiipijää/retki). Samalla ajanjaksolla tänä talvena tein 24 retkellä vain 20 puukiipijähavaintoa (0,8 puukiipijää/retki).
Puukiipijöiden määrä retkeä kohden vaihteli viime talven kaksiviikkoisjaksoina seuraavasti: 1.11 – 15.11 (7 retkeä) 1,7 yksilöä, 16.11 – 30.11 (3 retkeä) 4,0, 1.12 – 15.12 (7 retkeä) 2,6 ja 16.12 – 31.12 (10 retkeä) 2,1. Kun taas tämän talven jaksoissa 1.11 – 15.11 (6 retkeä) 1,5, 16.11 – 30.11 (8 retkeä) 1,0, 1.12 – 15.12 (6 retkeä) 0,2 ja 16.12 – 31.12 (4 retkeä) 0,5.
Toisin kuin tänä talvena viime talven marraskuu oli hyvin lauha. Lämpötila oli tuolloin nollan yläpuolella eikä lunta laisinkaan. Tämän talven marraskuussa koettiin kolmeviikkoinen lumi- ja pakkasjakso. Verrattuna viime talveen puukiipijähavaintojen määrä laski tänä talvena jyrkästi marraskuun jälkeen: joulukuun ensi jaksolla v. 2015 havaitsin 2,6 puukiipijää/retki, kun taas v. 2016 vain 0,2. Sama suuntaus jatkui joulukuun loppuun.
Kysymys: hupenivatko puukiipijät tämän vuoden marraskuun pakkasiin vai vieläkö niitä tuossa vaiheessa lähtee muutolle? Itse en uskoisi kyseisten pakkasten olleen kohtalokkaita puukiipijälle. Vai oliko pesimävuosi 2015 kenties erityisen hyvä puukiipijällä, mikä näkyi myös loppusyksyn puukiipijämäärissä maastossa?
6. tammikuuta 2017
Kuusen juurelta oli kuovittu lunta. Alta oli paljastunut neulasten peittämää maata ja siinä oli kaivaja, metsäkauris, levännyt. Puolen metrin päässä oli samanlainen, lämpimän eläimen muotoinen laikku. Kauris oli tehnyt siihen uuden makuupaikan; jostain syystä yksi ei riittänyt. Kauris saattoi tehdä näitä märehtimispaikkoja useita saman vuorokauden aikana, olin lukenut.
Pakkasta oli 23 astetta, mutta vielä ei kylmyys aiheuttaisi metsäkauriille Viikissä pulmia. Parinkymmenen metrin päässä makuupaikasta oli kaksi suurta ruokinta-automaattia ja kauraa isommallekin kaurislaumalle.
15. joulukuuta
Lokakuun loppuun asti sinnitteli lahdella joitakin vesilintulajeja tavallisimpien sinisorsan ja isokoskelon lisäksi: jokunen tavi, yksinäinen haapana sekä nokikana. Marraskuun ensimmäisellä viikolla jäätyi Vanhankaupunginlahden itäinen puoli ja lahden selkä. Kun kiikaroin Mölylän kalliolla länteen, näkyi vapaata vettä lähimmillään Kuusiluodon eteläkärjessä, lähes kilometrin päässä. Viikkoa myöhemmin oli koko lahti jäässä.
Etsiskellessäni tänään pyytä, joka oli havaittu joitakin päiviä aiemmin Mölylän metsässä, osui eteeni jotain muuta. Korpipainanteen hämärässä makasi mytty, joka oli tumma kuin mustarastas, mutta suurempi kooltaan. Linnun lihat oli syöty, mutta runko oli jäljellä. Luut, sulat, höyhenet sekä jalkojen sinertävänharma nahka varpaiden leveine liuskoineen olivat nokikanan. Oliko kanahaukka saalistanut kosteikossa viihtyvän rantakanan, ei selvinnyt saalista tutkimalla. Talvi olisi tehnyt sen kuitenkin.
14. joulukuuta
Joka aamu oli ikkunan näkymä uusi. Eilen valaisi aukeaa valkoinen kuusi ja aukea sen alla oli puhdas kuin lakana. Tänään oli latu, jolla hiihtäjät lykkivät perinteiseen tahtiin, kadonnut. Pyöräilijä ohitti kuusen niin, että oksat heiluivat, ja pisaroivat polun uomaan puron. Hämärissä ei kuusi hohtanut sinistä, vaan syvää havun vihreätä. Sellainen oli etelän joulukuu nykypäivänä.
20.marraskuuta
Mistä päin oli myrskynnyt, näkyi Mölylän metsän pohjalla: milloin oli kuusia työnnetty lännestä, milloin luoteesta kumoon. Alimpana lojui koivun runko. Se oli edelleen mahtava, mutta uudella tavalla. Jättiläisen jäänteissä kihisi elämää, enemmän kuin silloin, kun se oli humissut pystyssä. Se elätti tyvestä latvaan kääpiä sekä hyönteisiä, jotka viihtyivät sienien seurassa. Aukkoon, jonka koivun kaatuminen oli synnyttänyt, oli itänyt uusia taimia. Useimmat niistä olivat kuusia, kuinkas muuten, kuusien hallitsemassa metsässä.
8. marraskuuta
Metsän lujaäänisin lintu on myös näkymättömin. Se pullistelee piiloissa, rätisee lujemmin kuin mikään räikkä lumisen korven repeämissä: juurakoiden lahoseinäisissä huoneissa, sen peukalon mentävissä käytävien sopukoissa, joihin mikään sen vihollisista ei mahdu, paitsi pakkanen.
26. lokakuuta
Pyrstötiaisparven kuulee ennen kuin saa näkösälle. Varsinkin silloin, kun linnut liikkuvat. Sirisevä yhteysääni läpäisee kaiken muun. Se pitää parven koossa, läpi tuulessa humisevan metsänreunan, kuin kirkas lanka. Kun parvi pysähtyy, alkaa matalampi rutina. Koivujen ja pajujen oksilta poimitaan kirvojen ja muiden hyönteisten munia. Tänä syksynä pitkäpyrstöjä on saanut seurata useammin kuin muutamana edellisenä syksynä.
21. lokakuuta
Vuoden 2015 kesällä jättivät pihlajat kukinnan väliin ja käyttivät voimansa kukkasilmujen tuottamiseen. Niinpä tämän vuoden ylioppilasjuhlien aikaan leyhyi pihlajankukkien voimakas haju kaikkialla, missä suvivirren säkeet soivat, keräten pölyttäviä kärpäsiä parvittain puoleensa. Siitepölyä tarttui pörisevien hyönteisten karvoihin, siirtyi uusien kukkien emeille ja hedelmöitys tapahtui. Hedelmät kasvoivat ja punehtuivat pian heinänteon jälkeen. Kun tilhien parvet saavuttivat pääkaupunkiseudun ja Viikin avoimilla mäillä nuokkuvat pihlajapuut, toteutui pitkään valmisteltu toive: marjat nieltiin sellaisenaan. Jonnekin tilhien seuraavan kohteen suunnalle, ties minkä oksan alle, tipahtelisi läpi linnun suoliston matkanneita pihlajan siemeniä. Tuhansien muiden, kenties kymmeniä vuosia sitten varisseiden joukkoon.
20. lokakuuta
Kolmekymmentäkolme laulujoutsenta ja kaksikymmentäkaksi harmaahaikaraa lepäili Lammassaaren hoitoniityn edustalla. Joutsenet seisoivat paikassa, jossa ne yleensä olisivat uineet. Myös siinä, missä haikarat tänään painoivat päänsä hartiahöyheniin tai sukivat siipiensä sulkia, olisi vedenpinta viikkoa aiemmin kastellut vatsapuolen. Vesi oli laskenut lahdella noin kuusikymmentä senttiä alle keskivedenkorkeuden ja pohjukoiden lietteet olivat paljastuneet pohjia myöden. Yritteliäs olisi voinut ylittää Purolahden tukkeja ja laudanpätkiä pitkin, niin tiuhasti oli aallokko aikojen kuluessa kuljettanut kaupungista tavaraa, jotka vedenlaskun vuoksi olivat nousseet näkyville. Koilliset tuulet ja paikoillaan pysyttelevä korkeapaine oli tuonut kareja vaarallisen lähelle veneiden pohjia. Tilanteesta varoitettiin tiedotusvälineissä.
19. lokakuuta
Kuuluiko koputusta? kyselin Fastholman koivikossa. Kyllä. Etsin läheltäni sopivaa puuta, sellaista, joka kiinnostaisi tikkaa. Rapistuvaa leppää, raitaa heikossa hapessa. Tuossa näkyi koivun pökkelö ja kuului myös. Onttoa ääntä parinkymmenen metrin päästä. Menin lähemmäs, kiersin katkennutta koivua, ei näkynyt koputtajaa. Näkyi tikan mentävä kolo käävän alla koivussa. Ja purua, jota viskeltiin aukosta. Lahopuun sisällä suurensi käpytikka yöpuun sisusta.
11. lokakuuta
Pornaistenniemen lehdon keskiosissa kasvaa korkealle kurottuvia lehtipuita. Tervaleppiä, tuomia, pihlajia. Vielä tänään kattoi niiden lehvästö taivaantilan, pimensi lehdon pohjan, mitä nyt muutama lehdenpäre puuttui. Mutta ylhäällä, täydessä valossa, keräsivät pihlajanmarjat kaiken auringon energian. Ne tekivät sokeria. Kaksi mustapääkerttua oli huomannut hyvän sadon. Kulauttivat marjan kerrallaan.
11. lokakuuta
Rähinä oli alkanut jo ennen kuin saavuin Lammassaareen. Saaren lehtevällä luoteisrinteellä pelättiin. Tiaisten ja punarintojen pienet sydämet pumppasivat yhtä kiivaasti kuin suut sanoivat. Varpuspöllö! Varpuspöllö!. Ne hypähtelivät pelon äärellä, pitivät huolen, että näkivät, minne pöllö liikkui, eivät väistyneet, eivät käyneet kimppuun. Näin löytyi pöllö myös ihmissilmiin.
9. lokakuuta
Koilliset tuulet ovat luutineet pellot vähiin pikkulinnuista. Kun kierrän Viikin viljelyaukeat hiljakseen, havaitsen enimmäkseen siemensyöjiä: pajusirkkuja, viitisen kiurua, pikkuvarpusten tiheänä silputtavan joukkion. Tuulensuojassa, karjan kärpäsiä keräävän parven tuntumilla lentelee parisenkymmentä haarapääskyä. Mikseivät ne jo lähde? Kesän linnut. No, ensi viikolla häipyvät kärpäset karjan mukana, siirtyvät sisätiloihin. Laitumelle jää joitakin västäräkkejä, navetan portaille. Viimeisenä sinnittelee kenties jalkansa loukannut, jollei siipirikko yksilö. Jos se selviää joulukuulle, saattaa joku ilahtua ja sanoa: olipas hyvä havainto.
9. lokakuuta
Talven lähestyessä käpytikat valtaavat itselleen talvireviirin. Reviirejä kuulutetaan kuusten tai mäntyjen huipuilta, kun tikat noutavat käpyjä pajoihinsa. Mölylän metsään (13 ha) mahtuu kaksi tai kolme kuuluttajaa viettämään talvea, kun taas koko Viikin alueelle kymmenestä kahteenkymmeneen yksilöä. Runsaina kuusen- tai männynkäpyvuosina käpytikkoja talvehtii eniten. Entäs tänä talvena? Ei ole kummoinen sato, sanoisi käpytikka, ja samaa sanoisi myös orava. Kuusten alle sataisi patja kuusien vuosiversoista, kun oravat söisivät korvikeruokaa, oksien sivusilmuja.
4. lokakuuta
Piekanoita, hiirihaukan serkkuja Lapista, matkasi vasten tuulta, kohti itäkoillista. Suuntana petolinnuilla oli kyllä etelä, mutta idän kautta. Ne seuraisivat Suomenlahden rannikkoa Karjalan kannakselle, ja syvemmälle Eurooppaan. Missä maisemat näyttäisivät elättävän pikkujyrsijöitä, pysähtyisivät piekanat saalistamaan. Ihmekös tuo, ettei meren ylitys maittanut.
29. syyskuuta
Vedenpinta alkoi nousta lounaasta lähestyvän matalapaineen voimasta. Missä puolisen tuntia aiemmin oli lietteen pinnalle jäänyt ruokailevien kahlaajien jälkiä, joutuivat nyt suokukot ja taivaanvuohet sekä yksinäinen suosirri kastelemaan varpaansa vedessä. Ennusteen mukaan vesi nousisi puolessa vuorokaudessa 40 senttiä tasosta, jossa se oli ollut tänä aamuna. Se tietäisi lietteiden katoamista. Jonnekin kahlaajat siirtyisivät, osa lähtisi lahdelta, osa tyytyisi sadevesilampiin Viikin pelloilla.
26. syyskuuta
Jos kasvi oli kookas, niin huomattava oli myös tuoksun pilvi. Kävelin siihen, ennen kuin huomasin makeuden lähteen. Painavat kukat huojuivat, kun ohitin vetisten palsamien parvea Fastholmassa. Odotin siementen sinkoutuvan kodista, mutta ne eivät olleet vielä valmiit. Ehtisivätkö ne kypsyä riippuisi tulevista öistä – tulisiko halla.
24. syyskuuta
Kahdensadan pikkuvarpusen parvi ruokaili matalana mattona laitumen kuluneimmassa kohdassa. Sorkkien kuluttamassa savimaassa levittäytyivät pihatatarten versot ja versojen väleissä siemeniä syövät pikkulinnut. Kuljitko ohi näkemättä niitä? Ei ihme, sillä vain lentoon lähtiessä linnut näkyivät. Hetken ne kihisivät ilmassa kadotakseen kuin ompeleina laitumen kudonnaiseen.
24. syyskuuta
Kun vanha muuttohaukka päätti vierailla lahdella, hyppäsi töyhtöhyyppäparvi rantaniityltä ilmaan. Lentotaidoiltaan oli muuttohaukka ylivertainen, nopea ja taitava käänteissään, kun sitä vertasi yksittäiseen töyhtöhyyppään. Mutta nyt ei lentänyt yhtään hyyppää yksin, vaan yhdessä parvessa. Viidessäsadassaviidessäkymmenessä oli liikaa valittavaa, se oli hyypillä tiedossa.
24. syyskuuta
Purolahden hoitoniitylle kesän aikana kasvaneet järviruo´ot ja osmankäämit niitettiin elokuun viimeisellä viikolla. Ensin koneellisesti ja sen jälkeen viikattein, sieltä minne painava kone ei päässyt, erityisesti vesirajasta. Lammassaaren niityn vesirajasta poistettiin ruokoja viikattein. Vaikka kahlaajien pääjoukot olivat ennen niittoa jo poistuneet, on niityn lietteillä riittänyt nähtävää, erityisesti töyhtöhyyppiä ja taivaanvuohia. Joinain päivinä on yli sata taivaanvuohta etsinyt nokillaan rannan lietteiltä ruokailtavaa.
24. syyskuuta
Valkoinen lintu on vaikuttava näky, kun se vartoo ruoikon reunassa. Sen puku on lähes tulkoon heijastusta, melkeinpä litteä hohtavuudesta. Vain hiuksenhienot valon määrän vaihtelut antavat linnulle muodon. Alkaen elokuun lopulta on Purolahden ja Lammassaaren hoitoniityn vesirajassa kalastellut yksi, ja joinakin päivinä kaksi jalohaikaraa. Lienevätkö keväällä lahdella viihtyneitä lintuja?
21. syyskuuta
Pornaistenniemen pitkospoluilla välkähtelee vielä runsaasti sudenkorentoja. Lämmin syyskuu on säästellyt niitä. Tuulensuojassa, auringon lämmössä lentää myös muita hyönteisiä. Korennot saaalistavat niitä. Elämisen ehdot toteutuvat yhä vähemmissä paikoissa, kun päivät etenevät. Kun sellaisen löytää, kannattaa pysähtyä.
17. syyskuuta
Syystä tai toisesta on parinkymmenen metrin päähän Lammassaaren hoitoniityn rannasta lyöty kolme pylvästä. Luultavasti ne ovat alkuun seisseet suorassa. Monituiset voimat ovat kuitenkin kallistaneet niitä, vahvimpana vesi niin kiinteässä kuin nestemäisessä muodossa. Liike on ollut sellainen, että pylväät ovat lähteneet kaatumaan kukin omaan suuntaansa. Tällä hetkellä ovat pylväät liki saman verran kallellaan, kukin yhtä kaukana veden pinnasta. Jossain vaiheessa ne tavoittavat sen. Ne kastavat puiset päänsä veteen ja lintujen jättämät valkoiset jäljet liukenevat. Pylväistä tulee puhtaita. Sitä ennen ehtivät erityisesti tiirat levähtää niiden nupeilla. Ja merimetsot, sillä tiirathan ovat jo poistuneet lahdelta.
17. syyskuuta
Harvinainen mustapyrstökuiri, kuovin kokoinen kahlaaja, ruokaili Lammassaaren hoitoniityn edustalla (kuvassa). Läheisyydessä liikkui samankaltainen, mutta hieman pienempi punakuiri, joita ei myöskään kovin useasti näy Vanhankaupunginlahdella. Punakuiria pitempijalkaisena liikkui mustapyrstökuiri kauempana rannasta. Molemmat painoivat pitkät nokkansa veden läpi lietteen pehmeyteen. Muista kahlaajista vain suokukot ja taivaanvuohet astelivat ruokaillessaan vedessä, tosin vain muutamien senttien syvyydessä. Suokukkojen nokat olivat paljon taivaanvuohien nokkia lyhyemmät, ja ne poimivat ravintoa lietteen pinnalta, kun taas taivaanvuohet tunnustelivat syvemmistä kerroksista. Satapäinen töyhtöhyyppäparvi ei liiemmin kastellut jalkojaan. Ne ruokailivat vesirajan yläpuolella, poimivat sekä lietteen että hoitoniityn matalaksi kalutun maaston pinnalta, mitä selkärangattomia sattuivat kiinni saamaan. Töpäkät nokat sopivat pinnalta nyppimiseen parhaiten. Muutama pikkusirri ja jokunen suosirri piipersi vesirajassa. Myös niillä oli nokkien pituuden mukaiset ruokailusyvyydet, ja suosirri ylsi serkkuaan syvemmälle. Koko rantaviiva oli jakautunut useaan ruokailuvyöhykkeeseen eikä riitoja kesken aterioinnin liiemmin syntynyt.
22. kesäkuuta
Ensimmäinen aalto mustaviklonaaraita poistui Suomesta. Jotkut naaraista jättävät pesyeen koiraan huomaan jo ennen munien kuoriutumista ja joka tapauksessa ne lähtevät pesimäsuoltaan varhaisessa poikuevaiheessa. Ensimmäisen, toukokuun puolivälissä huipentuneen kevätmuuton jälkeisen mustaviklon näin ruokailevan Purolahdella 2.6. Tämän jälkeen näkyi lepäilijöitä seuraavasti: 6.6 9, 10.6 20, 14.6 4, 20.6 9 ja 22.6 1. Heinäkuun toiselta puoliskolta alkaen suuntaavat koiraat ja nuoret linnut etelään.
22. kesäkuuta
Lehmihaka oli kuin luotu västäräkin pesintään. Pelloilta oli kerätty kiviä keoksi pesää varten piiloksi. Betonista oli valettu juoma-allas, jossa sopi myös peseytyä. Kaiken lisäksi karja piti maan avoimena sekä ylläpiti kärpästen pörisevää parvea. Västäräkin pesintä oli edennyt siihen vaiheeseen, että poikaset olivat jättäneet pesänsä. Vielä kun nuorukaiset oppisivat hankkimaan itsenäisesti ruokansa.
22. kesäkuuta
Joko oli kesä riittävän kesäinen ollakseen valmis? Mitä näkyi peltojen keskellä? Karjaa makoili kylläisenä. Pääskyjen parvet kantoivat kärpäsiä pesiinsä. Päivä ei tästä pidentyisi, päin vastoin.
22. kesäkuuta
Vanhankaupunginlahdella saalistelevan nuolihaukan pesäpaikat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana vaihdelleet. Milloin Herttoniemen metsäselänteellä, milloin Viikinmäessä tai Kivinokassa. Kerran yritti nuolihaukka pesintää Etu-Viikin peltojen saarekkeessa, mutta se jäi jostain syystä kesken. Kylmänä viime kesänä ei ravintoa riittänyt pesintään ollenkaan. Tämän vuoden pesinnästä ei ole vielä tietoa.
22. kesäkuuta
Ampiainen raastoi leuoillaan lintutornin lautaverhoilua, kenties kymmenesosan milliä kerrallaan. Se veisi selluloosan pesään, joka laajenisi kerros kerrokselta, ehkäpä vadelmapensaan kätköissä Hakalanniemen etelärinteessä. Kuinka monta kesää vaadittaisiin, ettei tornista jäisi jäljelle mitään, vain pultteja ja muttereita?
15. kesäkuuta
Se oli perunalle sukua ja köynnösteli. Jos kesän kutsuille olisi pukeutunut vaatteisiin, joiden kankaissa olisi käytetty väriyhdistelmää, joka läikehteli köynnöksen kukissa, olisi vaikutelma ollut monien mielestä mielenkiintoinen, jos ei puoleensavetävä. Mutta herätti terälehtien maaginen violetti ja heteiden kirpeä keltainen huomion myös siellä, missä se esiintyi luonnollisessa ympäristössään, tervaleppäluhdassa. Elokuuksi muuntuisivat kukinnot verenpunaisiksi pisaroiksi, muistelin punakoisosta.
15. kesäkuuta
Kuulin lepikosta pikkutikan poikasen kerjuuääntä. Se odotti emoiltaan ruokaa, vaikka oli jo lennähtänyt pesästä. Lähdin ylittämään luhtaa, jonka useimpina vuosina olisin kiertänyt, sen verran upottava se kokemukseni mukaan oli. Sateettomuus oli kuitenkin tänä keväänä kuivattanut lammikoita, mutta vehkojen suosimat painaumat kiersin suosiolla. Mehevälehtiset, keltakukkaiset kasvit ympäröivät pajukkoa, jonne huutelija oli piiloutunut. Ne olivat terttualpeja.
12. kesäkuuta
Purolahden itäreunalla kohoaa paahteinen rinne. Suuren osan päivää ovat kasvit alttiina auringolle ja myös enimmät tuulet pyhkivät niitä. Kuivumisen vaara on suuri myös siksi, että kallioperää peittää vain ohut kerros multaa. Mutta ne, jotka sietävät ääreviä oloja, viihtyvät. Mäkitervakot, kanervat, lampaannadat. Katajat kohoavat kuin mustat liekit.
10. kesäkuuta
Huomasin polulla sontiaisen. Kuoriaiselle oli käynyt kuin kilpikonnalle, joka oli kääntynyt selälleen. Se haroi avuttomana, mutta ei päässyt oikein päin. Autoin eläimen jaloilleen. Se otti muutaman askeleen, ja kierähti uudelleen. Autoin toisen kerran. En voinut jatkaa omaa matkaani, kun näin toisen pulassa. Omituista. Miten luonnon tuote saattoi olla noin huono liikkuja, ajattelin, kun sontiainen pyllähti jälleen. Toisen, kolmannen, neljännen kerran. Sen metallinsiniset koivet etsivät tukea ilmasta, kuin eläin olisi olettanut, että korkeuksissa oli tarjolla aina apua.
10 kesäkuuta
Viikko sitten uutisoitiin ukkosista Keski-Euroopassa. Pariisilaisessa puistossa oli ryhmä syntymäpäiviä viettäneitä lapsia ja aikuisia saanut vakavia vammoja salamaniskusta. Myös Saksassa oli salama iskenyt kesken jalkapallo-ottelun pelaajiin. Muistissani ukkosen vaarat piirsin lähestyvää rintamaa jännittyneenä. Selkäni takaa loisti lämmin aurinko ja voimisti näkymäni vastakohtia: lahden poukamaa lintuineen ja pilvien pimeää painoa. Vielä vähän, vielä vähän. Ei salama vielä iskisi.
10. kesäkuuta
Silkkiuikun poikasilla oli turvallinen kyyti emon selässä. Hauet eivät nappaisi tai aallokko heittäisi. Vähän väliä toi toinen huoltaja ruokaa: pikkukaloja, joista pienet vatsat täyttyivät kerralla. Parisen viikkoa ja kyytiläiset olisivat liian painavia lautalle, mutta kyllin suuria vesille. Onnea matkaan!
8. kesäkuuta
Pohjoisesta lähestynyt saderintama pysäytti Lappiin pesimään pyrkineen vesipääskyn Purolahdelle. Eipä hätää. Mikä oli järkevämpää kuin ruokailu suotuisaa säätä odotellessa.
7. kesäkuuta
Vadelma kukkii vähitellen. Kun kimalaiset pölyttävät ensimmäisiä kukkia, on tertussa vielä useita kehittymättömiä. Pölyttäjä saa vierailla vatukossa useana viikkona. Myös vadelmanpoimijalle kertyy useita käyntejä, jos hän aikoo kerätä koko sadon. Ensimmäiset varisevat, kun osa on vasta kypsymässä.
7. kesäkuuta
Talo oli kadonnut ja isäntäväki. Mutta syreeni kukki. Se oli juurtunut syvälle Fastholman kallion rakoihin. Kasvupaikalle näkyi Kallion kirkko ja kaupunki, jota rakennettiin, edelleen.
6. kesäkuuta
Ken haluaa Lammassaareen, joutuu ylittämään rehevän, Viikin vanhan puhdistamon purkuojan. Vielä 80 – luvulla ojan yli temppuiltiin riukuja myöten. Yksi plutasi, toinen ei. Nykyisin ei kastumista tarvitse pelätä, sillä riukuja korvaamaan on rakennettu kaksi siltaa. Sorsaperheet uivat sillan ali, lomitse laakeiden lehtien. Tummasta vedestä kohoavat keltaiset kukat. Ne ovat ulpukoita. Taitaa olla kesä.
2. kesäkuuta
Siellä täällä nousee varsia sammalen läpi, ne kasvavat kaikki samasta rönsystä. Varsien päissä tuikkivat terälehdet. Terälehtiä on seitsemän. Ne ovat valkeita, kuin tähdet.
2. kesäkuuta
Pilvet pullistelivat, kasvoivat korkeutta helteessä. Jossain tuli raja vastaan, sanokaamme katto. Hakeuduin suojaan, kun jättiläinen aloitti. Kesän ensimmäiset jyrinät.
30. toukokuuta
Määritin tämän kasvilajin väärin maastossa, huomasin kasvikirjasta (Mossberg Bo, Stenberg Lennart 2005: Suuri Pohjolan Kasvio, Kustannusosakeyhtiö Tammi). Lehdet olivat liian suuret ollakseen luhtalitukan ja heteiden ponnet olivat violetit, eivät keltaiset. Anteeksi. Piirroksen kasvi on siis purolitukka. Se kukki Säynäslahdenpuron varrella, Keinumäen kupeella ja varmaankin monen muun Vanhankaupunginlahden puron rannalla ja upottavassa korvessa.
30. toukokuuta
Merituuli nousi Kuusiluodon eteläiselle rannalle, liikehti lehdon heinillä. Se heilutteli nuokkuhelmiköiden korumaisia kukintoja. Tähkylöistä työntyi esiin kaksi tai kolme kukkaa. Hyvin pientä, yhä enemmän, mitä lähempää kukkijoita tarkastelin.
30. toukokuuta
Seurasin Pornaistenniemen etulampareen elämää, kaikkea, mitä näkyi pinnalla. Nokikanat uittamassa pörröpäitä poikasiaan, telkkänaaras viidentoista untuvikon ryhmää kuin alakoulun oppilaita lukuvuoden loppuretkellä. Sudenkorentoja rapisemassa, niin kuin ne rapisivat kesähelteellä. Veden pintaan heijastui viileä sininen, se oli taivas, jolla lämmin tuuli lepatti. Poikki vilpoisen peilin liiteli tumma, teräväsiipinen hahmo, siivet ylhäällä. Se oli tervapääsky, joka hörppäsi janoonsa lennosta, ja katosi kuvasta. Nokikanat uittivat poikasiaan, telkkänaaras untuvikkojen ryhmää. Sudenkorennot rapisivat. Jossain ylettömän korkealla liiteli teräväsiipisiä lintuja.
29. toukokuuta
Sinisorsapoikueita on kuoriutunut ilahduttavan paljon Vanhankaupunginlahdella. Laskin havaintovihkostani, että olin merkinnyt muistiin kahden viikon aikana (16.5 – 30.5) yhteensä 213 untuvapoikasta 29:ssä poikueesta. Tässä summassa voi kuitenkin olla joitain kahteen kertaan nähtyjä poikueita. Laskin myös havaittujen poikueiden minimimäärän. Koska olin merkinnyt vihkooni myös poikasten iän, saatoin poistaa mahdollisia kahdesti nähtyjä poikueita. Jätin esimerkiksi laskuista pois 23.5 näkemäni kahdeksan noin kahden viikon ikäisten poikasten poikueen, sillä olin nähnyt sitä isomman ja viikkoa nuoremman poikueen viikkoa aiemmin. Poikasten vähimmäismääräksi sain 174 kaikkiaan 23:ssa poikueessa. Eniten poikueita olin nähnyt lahden itärannan ruoikon reunoilla ja kaikissa pienissä ojissa ja lätäköissä eri puolilla kosteikkoa.
29. toukokuuta
Pihlajan kukintoon on aseteltu vihreä jalokivi. Ei, se ei olekaan vihreä, vaan kuparinvärinen. Ei, se ei olekaan jalokivi, vaan kuoriainen, jonka väri muuttuu, kun kuoriainen liikkuu. Arvokas joka tapauksessa, kuparikuoriainen.
27. toukokuuta
Suurin osa Viikin keltavästäräkeistä pesi vielä kymmenisen vuotta sitten hoitoniityillä: Lammassaaressa ja Purolahdella. Niityillä kuulutti tuolloin reviiriään parisenkymmentä paria. Viime vuosina keltavästäräkit ovat huvenneet. Erityisesti Lammassaaren niityllä on käynyt varsinainen kato, sillä pieni keltavästäräkkien yhteisö (hieman yli kymmenen paria) on supistunut muutamaan pariin. Sen sijaan Viikin peltojen laitumien reunamilla pesivien keltavästäräkkien määrä on säilynyt viime vuodet samana, noin neljässä – viidessä parissa.
Etelä – Suomi on kahden eri keltavästäräkin alalajin kohtaamisvyöhykettä. Viikin keltavästäräkeissä onkin Pohjois – Suomen thunbergi -alajin ja Keski – Euroopan flava – alajin yksilöiden piirteitä. Suurimmalla osalla, noin neljällä viidestä Viikin keltavästäräkeistä, on thunbergille tyypillinen päänalueen väritys: posket ovat mustanharmaat ja päälaki sekä niskä lyijynharmaat. Tällä pesimäkaudella olen nähnyt yhden flava – tyyppisen koiraan (posket ja päälaki sekä niska siniharmaat ja silmäkulmanjuova valkoinen). Se yrittää pesintää Purolahden tulvaniityllä.
27. toukokuuta
Karkeasti raksuttavia rastaskerttusia laulaa Vanhankaupunginlahdella ainakin viisi: Saunalahdella ja Pornaistenniemessä yksi ja Purolahdella kolme yksilöä. Pienen rastaan kokoiset kerttuset on helppo huomata, sillä ne pysyttelevät laulaessaan vankkakasvuisen ruoikon reunassa.
27. toukokuuta
Nuori, viime kesänä syntynyt pikkulokki pyydysteli hyönteisiä Saunalahdella. Pienen kokonsa ja erikoisten siipikuvioidensa perusteella se erottui satapäisestä naurulokkiparvesta. Sen lento on myös hyvin kevyttä, kuin lintu ei painaisi mitään.
23. toukokuuta
Rannan tervalepikossa hehkuu punaista, keväällä harvinaista väriä. Yleinen kasvi, puna-ailakki loistaa ympäristössä, josta se kauan sitten lähti leviämään. Kiitos ihmisen ailakkia ei nykyisin tarvitse erityisesti etsiä. Se viihtyy miltei kaikkialla, missä kukkien katselijat kesällä: pihoilla, niityillä, pellon pientareilla.
23. toukokuuta
Kun saappaanvarsi ei riitä pitämään sukkia kuivina, on hypittävä mättäältä toiselle. Jottei hyppely luhdalla olisi turhan helppoa, on katsottava, mihin hyppynsä jälkeen laskeutuu. Muuten jalan alle voi tallautua pieniä vaaleanvioletteja kukkia. Ne ovat suo-orvokkeja.
23. toukokuuta
Viime vuoden touko- ja kesäkuussa saattoi Vanhankaupunginlahdella nähdä useita satoja, joinain päivinä jopa tuhat veden pinnassa viistävää tervapääskyä kerralla. Kun siivet viuhuivat liki pääskyjen tarkkailijan päätä, pääsi ikään kuin osaksi valtavaa parvea, jalat maassa tietenkin. Toista oli ollut tänä keväänä. Vain muutamia kymmeniä tervapääskyjä, enimmillään hieman toistasataa yksilöä olin laskenut paikallisessa parvessa, joka useimmiten oli kaarrellut vieläpä taivaan laella, kuulumattomissa. Olin iloinen tervapääskyjen vähyydestä, ilman muuta. Sillä kaikki, mitä tervapääskyt olisivat saattaneet toivoa, oli tänä vuonna toteutunut. Muutolta saapumisesta asti oli lämpöä riittänyt ja Ilmassa oli ollut kuhisemalla hyönteisiä, maan pinnasta niin korkealle kuin lentäjät siivillään ylettivät. Edellinen vuosi oli ollut viileä ja sateinen eli surkea kaikille ilmasta hyönteisiä saalistaville linnuille. Pesinnät olivat epäonnistuneet. Olivatko kaikki edes yrittäneet. Henkensä pitimiksi olivat tervapääskyt etsiytyneet vesien äärelle, jonne myös lintujen tarkkailijoilla oli tapana hakeutua. Sääskien iloksi.
21. toukokuuta
Sanoivat, ettei avaruutta hallinnut tyhjyys kappaleiden väleissä, vaan aine, joka oli pimeää. Käsittämätöntä. Helpompi oli ymmärtää sellaista, mikä oli silmin nähtävissä, kuten kuuta, joka näkyi täytenä katselulavalta. Joku oli potkaissut sen taivaalle, niin lujaa, että se oli puhkaissut verkon, johon tähdet sekä loput taivaan koristeista oli solmittu. Verkon toisella puolella näkyi valoa, jonne kivinen pallo ei koskaan edennyt. Hyvä niin. Jos pallo olisi poistunut aukosta, olisi jostain lennätetty asiantuntija, totta kai, paikkaamaan verkkoa. Ja öisin olisi nähnyt entistä vähemmän..
19. toukokuuta
Valkoiset kukat eivät aina ole valkovuokkoja. Siellä, missä sirittäjät ja mustapääkertut laulavat, loistavat kevättähtimöt. Löydän ne tutuilta paikoilta: Hakalannniemen koillisreunasta, Mölylän kallion kupeesta, monivuotisia kun ovat. Kaikki on uutta ja tuoretta, kun ne kukkivat. Lehvästöt eivät luo vielä varjoja lehtojen pohjille, vain leikkisää väreilyä, sellaista kuin kevätjuhlissa.
19. toukokuuta
Lammassaaren hoitoniitylle on tuotu taas karjaa kurittamaan niityn kasvillisuutta, erityisesti järviruokoa, joka valtaisi niityn nopeasti, jos aluetta ei laidunnettaisi. Monien lehmien vatsanseutu pullottaa, kun ne lepäävät niityn vesirajassa. Pullotus ei johdu runsaasta ruohosta, vaan siitä, että kahdeksantoista naudan joukko kasvaa lähiaikoina. Synnytys tapahtuu luomuna, avaran taivaan alla.
17. toukokuuta
Laitumen reunassa on kulkutie karjalle. Siitä ne kulkevat kerran päivässä lypsylle ja lypsyn jälkeen laitumelle. Kymmenet lehmät ahtautuvat kuin kansa alennusmyynnin aikaan kaupan ovelle, sillä kaikki eivät mahdu kerralla karjatielle. Ne polkevat sorkillaan savea muutaman kymmenen metrin alalla ja syventävät laitumen kulman painaumaa. Tulee sadekuuro ja vettä kertyy sorkan muotoisiksi lammiksi. Räystäspääskyt kiittävät ja lentävät paikalle. Ne keräävät nokkansa täyteen märkää savea ja kiiruhtavat navetan räystään alle, jonne jokainen muuraa omaa pesäänsä. Pieni on pääskyn astia, vain pisaran verran mahtuu pohjalle rakennusainetta.
Ensimmäiset telkkäpoikueet olivat hypänneet pöntöistä vesille. Viikin vanhan puhdistamon altaassa pulahteli yhdeksän untuvikkoa ja Pornaistenniemen etulampareella kahdeksan. Puhdistamon altaassa ei emo pysynyt poikueensa ohjissa, vaan lapset parveilivat kuka minnekin. Huono juttu, sillä altaan reunapuissa kärkkyi kymmeniä variksia. Joka kevät hupenivat telkkäpoikueet yksi kerrallaan. Jos poikanen säilyi kolmisen viikkoa hengissä eli aikaan, jolloin sen pukuun olivat kasvaneet ensimmäiset höyhenet, se todennäköisesti sai kasvaa myös isommaksi.
16. toukokuuta
Viimeisimmät yöt toivat huomattavasti hyönteissyöjälintuja Vanhankaupunginlahdelle, se kuului joka paikassa. Esimerkiksi pensaskerttuja lauloi kolminkertainen määrä viikontakaiseen, kun kävelin Pornaisteniemestä Lammassaareen: yhdeksän lintua. Jos ilmavirtaukset säilyisivät muutolle suotuisina, paljonko pensaikkoihin mahtuisi pensaskerttuja? Viime vuonna oli koko Vanhankaupunginlahdella vain hieman yli kymmenen pensaskerttureviiriä.
Matkalla Lammassaareen, nousi ruoikosta yhtenään ruokokerttusia laululentoon. Korsilla rätisi toinen mokoma. Missä olivat kerttuset viettäneet talvensa? Suomen rengastusatlaksen mukaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Talven ajalta oli tuolta alueelta neljä Suomessa rengastetun ruokokerttusen löytöä: kaksi Nigeristä, yksi Kongosta ja yksi Sambiasta.
16. toukokuuta
Kuusi nuolihaukkaa saalisteli yhtenä parvena Säynäslahden yllä. Ne kiertelivät pienellä alueella Keinumäen edustalla, hieman puiden latvoja korkeammalla. Haukat eivät ollet lintujahdissa, sillä niitä ne saalistivat aivan toisella taktiikalla, useimmiten yksin ja pitkällä syöksyllä. Mitä haukoilla oli mielessä? Hyönteiset. Sudenkorennoista vasta ensimmäiset olivat kuoriutuneet, joten kohteina täytyi olla jotain muuta. Kovakuoriaisia, kimalaisia, perhosia? Kun oikein siristin silmiäni, vilahteli taivasta vasten kärpäsen kokoisia roskia. Mitä ne olivat, en tiedä, mutta taitavat lentäjät napsivat niitä kuin pelaajat pisteitä.
16. toukokuuta
Parina viime päivänä on etelän suunnalta saapunut sankasti hyönteisiä. Ylitettyään yläilmoissa Suomenlahden ovat hyönteisten pilvet sataneet lehtiviin puihin, mikä minnekin: kirvoja, koiperhosia, ampiaisia. Uutisissa puhuttin miljardeista, sillä suuruudelle haluttiin jokin luokka, jotta ihmiset tajuaisivat. Mutta kuka sadetta laskisi? Kun kävelin koivikon läpi, pölähti lehdiltä hopeinen pilvi ja vaatetti minut uudelleen. Myös hiuksilleni sain hatun. Se oli aitoa kirvaa.
16. toukokuuta
Kimalaiskärpänen leijaili lämpimällä paikalla, Pornaistenniemen piilokojun pitkospuiden yllä. Siivistä näkyi vain hopeinen häive, niin vauhdikkaasti se huristeli paikoillaan, mutta hurina kuului sitäkin paremmin. Yhdennäköisyys kimalaiseen oli silmiinpistävä. Valepuvusta olisi mitä ilmeisimmin hyötyä, kun kärpänen tunkeutuisi kimalaisen tai mehiläisen pesään munimaan. Ikävä vieras, täytyy sanoa, sillä kimalaiskärpäsen toukkien ravintona olisivat isännän toukat.
12. toukokuuta
Avoimella pellolla tai rantaniityllä riittää uhkia töyhtöhyypän poikaselle, erityisesti sieltä, missä taivas sijaitsee. Turvallisinta olisi pysytellä paikoillaan, sillä yläpuolen väritys naamioi untuvikon täydellisesti. Mutta liikuttava on, koska poikasen on hankittava oma ruokansa. Kuinka toimia, jottei haukka huomaisi? On liikuttava lyhyesti, ja sulauduttava yhä uudelleen siihen, mistä hyypät ovat syntyisin.
11. toukokuuta
Tämän päiväinen vastatuuli sekä veden laskemisen vuoksi paljastuneet rantalietteet pysäyttivät kahlaajien muuton. Purolahdelle ja tulvaniitylle kerääntyikin toistasataa suokukkoa. Enemmistö suokukoista oli naaraita, koreita koiraita parvissa oli vain neljännes.
10. toukokuuta
Osalla töyhtöhyypistä meni haudonnan kanssa täpärälle: jos munat oli munittu kynnöspellolle, oli päivästä tai kahdesta kiinni, että poikaset ehtivät kuoriutua ennen kuin traktorit tulivat äestämään. Onnekkaimpia olivat ne, joiden pelloille tultiin vimeisenä. Ainakin Kotiniityllä joutuvat hyypät aloittamaan alusta. Neljä uutta munaa ja kolmisen viikkoa lisää haudontaa.
10. toukokuuta
Harmaahaikaran pesässä näkyi ensimmäinen huojuva hapsipää. Poikaset alkavat kuoriutua. Haudonta alkoi huhtikuun toisen viikon alussa, joten kuukausi meni. Miltä nyt tuntuu, voisi kysyä hautojalta, kuin viidenkymmmenen kilometrin hiihtäjältä maalissa.
10. toukokuuta
Nokikanoja pesii harvemmassa kuin parina edellisenä vuonna. Esimerkiksi Saunalahdella, joka on ollut lahden parhaimpia nokikanapaikkoja, on reviirejä vain noin puolet parhaimmista keväistä. Mikä lie syynä. Pian pesät peittyvät nopeasti kasvavien järviruokojen taa. Toukokuun lopulla ilmaantuvat korsien lomaan punapäiset, vaikeasti havaittavat poikaset. Piipitys kuuluu, mutta ääntelijöitä ei näy.
10. toukokuuta
Rantasipin muutto on vielä kesken, mutta Vanhankaupunginlahden sipit ovat asettuneet jo pesimäpaikoilleen. Soidinta esitetään aiemmilta vuosilta tutuilla rannoilla: Leposaaressa, Kivinokan länsikärjessä, Kivinokan pohjoisella rannalla, Saunalahdella, Fastholmassa, Purolahdella, Klobbenilla, Pornaistenniemen venevajojen läheisyydessä sekä Kyläsaaressa.
10. toukokuuta
Pesimättömiä, ilmeisesti nuoria merihanhia oleilee lahdella parisenkymmentä. Useimmat niistä ovat pariutuneita, ainakin parvet hajotessaan jakautuvat lähes aina kahdella jaollisiin osiin. Pesivien parien ensimmäinen poikue pääsi tänä vuonna vesille sunnuntaina 8.5. Viime vuonna, kun merihanhi pesi ensimmäistä kertaa Vanhankaupunginlahdella, näkyi poikue muutamaa päivää myöhemmin, 12.5.
Kuusi untuvikkoa ui emojensa perässä Purolahdella myös tänään. Ilokseni näin myös toisen poikueen kävelevän Lammassaaren hoitoniityltä Hakalanlahdelle. Neljä keltasävyistä palleroa pääsi kenties ensimmäistä kertaa uimaan. Kuuden poikasen poikueessa on muuten neljän keltauntuvaisen joukossa kaksi valkountuvaista.
9. toukokuuta
Olisin halunnut tähän viitasammakon kuvan, mutta pahukset pysyivät piilossa. Niinpä piirsin öisen rentukan. Ne loistivat, sanoisin voimakkaammin kuin vuorokauden valoisana aikana, kun kuuntelin viitasammakoiden pulputusta Pornaistenniemen piilokojun vierellä. Tavallista sammakoa harvinaisempaa viitasammakkoa pääsee kuulemaan Pornaistenniemen lisäksi myös Purolahden tornin läheisistä lammikoista. Ääni muistuttaa tyhjän, veteen painettavan pullon pulputusta, kun se alkaa täyttyä: pulp – pulp – pulp…
6. toukokuuta
Ruskosuohaukka näyttäisi yrittävän usean vuoden tauon jälkeen pesintää Vanhankaupunginlahdella. Soidin oli lennetty ja pesäpaikalle tiputeltu lennosta korsia. Nyt olisi muninnan aika. Naaras hautoisi ehkä neljää, viittä munaa kuukauden verran ja koiras hoitaisi ruuanhankinnan, jos suunnitelmat pitäisivät. Naarasta näkyisi vain silloin, kun koiras luovuttaisi sille saaliin ruoikon yllä: vesimyyriä, varpuslintuja, rantalintujen poikasia, sammakoita. Elokuun alussa nousisivat nuoret linnut siivilleen. Ehdollisia asioita riitti.
6. toukokuuta
Talvisin erottuvat lehtipuulajit toisistaan, kun katsoo oksistoja. Haavat ovat ojentaneet jäsenensä ryhdikkäiksi, kun taas koivut esiintyvät jokainen omalla tavallaan rentoina. Mutta nyt, kun silmuista puhkeavat lehdet, peittyvät graafiset linjat, niin kyntteliköt kuin harottavat luudat. Näkymät pehmenevät, Fastholma, kahisee. Koivujen heleyttä, joka syttyisi tuleen, jos vihreä olisi punaista. Leppiä seepiansävyisinä, hieman pölyisinä, kuin väki vanhan ajan valokuvissa. Tuomien rauhallisuutta, kuin huoneeseen astuisi kaikkien odottama ihminen ja kokoaisi joukon yhteen; hänen seurassaan me viihdyimme. Ei, nyt ei sopinut kiirehtiä. Juhannuksena olisi metsän seinä maalattu vain yhdellä värillä.
6. toukokuuta
Varhainen lämpöaalto on tuonut hyönteissyöjiä ajankohtaan nähden runsaasti. Koko lahden kiertävässä, 4.toukokuuta tekemässäni laskennassa kuulin esimerkiksi 51 pajulintua, kun vuosi sitten vastaavana päivänä havaitsin niitä 22, sitä edellisenä vuonna 35 ja sitä edellisenä vain 5 – vaihtelevuus on sääntö vapunseudun hyönteissyöjämäärissä. Myös kerttuja on saapunut lehtoihin ja pensastoihin viime öinä paljon, esimerkiksi mustapääkerttujen määrä oli tämän vuotisessa laskennassa kolminkertainen (13) verrattuna vuodentakaiseen, jolloin kuulin niitä vain neljä, eikä niitä toissa vuonnakaan kuulunut tuona päivänä kuutta enempää.
Tähän aikaan toukokuusta sattuvasta muutolle suotuisasta säästä johtuen Suomeen saapunee ”keskimääräistä” kevättä enemmän hyönteissyöjiä. Täytyy toivoa, että pesintä onnistuu paremmin kuin kahtena edellisenä kesänä, jolloin kerttujen, kirjosieppojen, pajulintujen ynnä muiden viileydestä pesimäaikaan kärsivien lajien nuoria yksilöitä lähti syysmuutolle huomattavan vähän.
4. toukokuuta
Koko lahden kiertävässä laskennassa näkyi ensimmäisiä sinisorsakoiraiden parvia, mm. kuuden ja kahdeksan yksilön suuruiset. Joukossa lienee sekä lisääntymään päässeitä että pariutumattomia. Varhaisimpien parien pesintä on jo pitkällä ja ensimmäiset untuvikot kuoriutuvat näinä päivinä, eikä koirailla ole enää syytä vahtia puolisoittensa koskemattomuutta. Edessä on näennäistä joutenoloa koirasporukassa. Tulevina ruokailun ja levon rytmittäminä viikkoina koiraat uusivat höyhenpukunsa ja kesäkuun puolella ovat Vanhankaupunginlahden sinisorsat kaikki naaraan näköisiä. Koiraan tunnistaa kuitenkin nokasta, sillä se säilyy banaaninkeltaisena.
4. toukokuuta
Eilen kulki koetilan avolava-auto edestakaisin laitumien ja varastorakennuksen väliä. Lavalle lastattiin sinisiä altaita, jotka sijoitettiin laitumien reunoille, vesipisteisiin. Mies lämpimän sään sallimissa vähäisissä vaatteissa raahasi kananmunan mallista kaukaloa keskelle viheriöivää nurmea. Karjalle tarjottaisiin astiasta ylimääräistä ravintoa. Jotain, mitä ne eivät saisi ruohosta, arvelin. Jokin maidontuottoon liittyvä tutkimus, mihin tietämykseni ei ylettynyt ladon kulmalta.
Toukokuusta lokakuuhun märehtijät makoilisivat avaruudessa. Kesäyön vähäisessä valossa, jolloin yläpuolelta ei erottuisi yhtäkään tähteä, ajelisin lampunvalo pyöräni edellä. Nelijalkaiset odottaisivat usvassa, punniten lähestyvää valoa, se olisi vain ohikiitävä hetki lehmien valtakunnassa. Muutaman päivän päästä, otaksuin, ne palaisivat.
Tänään, kun tarkkailin hautovia hyyppiä laitumen laidalta, huomasin lämpimiä laikkuja hakametsän kummulla. Hiehoja! Ne olivat palanneet nopeammin kuin otaksuin. Pian myös vanhempi karja ohjattaisiin avarampiin tiloihin, ulos huoneista. Vihreä ulottui jo liki hautovien hyyppien töyhtöjä. Syötävää riitti. Varokaa! Ahnaita suita!
4. toukokuuta
Marraskuinen myrsky kumosi lukuisia puita Kivinokan vanhassa metsässä. Ne kaatuivat aiemmissa myrskyissä kaatuneiden päälle kuin viisarit, jotka pysähtyivät tapahtumahetkellä. Runkojen yli kiipeilijä näki kaatuneiden asennosta, että viimeisin puhallus oli käynyt luoteesta. Samojen voimien aikaansaannosta oli myös roskalaatikko Saunalahdella, Kivinokan koillisella rannalla. Kuka lie, vai oliko itse luonnon voima työntänyt sen lahteen. Kansi auki, vatsapuoli ylöspäin, se kohosi kuin atolli vihreästä vedestä. Jos muoviselle saarelle veisi pussillisen soraa, hyväksyisikö tiira sen pesäpaikakseen? Pyörien välissä alkaisi uusi elämä.
2. toukokuuta
Jos muutaman päivään ei satanut, vesi Viikinojassa kirkastui. Silloin kutemaan nousevat särjet näkyivät, niin ojan reunalle kuin korkeammalle.
Tarkkailin tapahtumia usean sadan metrin päästä, ladon seinustalta. Kalasääski oli päättänyt kokeilla onnistuisiko kalastus ojasta. Ensimmäisen syöksyn se jätti kesken. Ehkä saalis näki sääksen ja syöksähti pakoon. Sääksi yritti laskeutua haapaan, joka kasvoi virran vierellä, mutta latva ei kestänyt linnun painoa. ”Kongossa puut olivat tulevampia”, saalistaja olisi muistellut tarinassa, jolla ei ollut todellisuuspohjaa. Oli jatkettava kaartelua, vaikka varikset häiritsivät – ne olivat alituinen harmi, kuin hyttyset nisäkkäille.
Toisella kerralla pudottautui sääksi veteen saakka. Ainakin se katosi pajukon taakse, joka kukki ojan reunalla. Vesi räiskähti ja kynnet upposivat läpi suomujen. Sen täytyi sattua. Tajusiko särki mitään, kun sitä vietiin yli peltojen, jonnekin? Vai oliko se jo mennyttä ennen kuin se nostettiin vedestä? Tämä oli toinen maailma, ei sitä voinut tajuta.
29. huhtikuuta
Vedellä oli voimaa. Poukamiin kerääntyi ajopuita, joita aallokko kantoi kuin ruokojen korsia. Tukkeja, lavoja, laiturinosia. Yhdessä laudassa luki: ”Fruits of Brazil”, huomasin Purolahden rannassa. Aita ulkoilutien reunassa oli pitänyt tulokkaat hoitoniityn puolella, mutta hiukan olivat aidantolpat vinoutuneet. Savinen pohja ei ollut tukeva perusta, sen näki myös Lammassaaren eteläisistä laitureista. Suoristettiinko niitä joka vuosi? Vai oliko laiturinomistajat vallannut voimattomuus veden äärellä?
28. huhtikuuta
Pornaistenniemen etulampareelle pysähtyi pikkulokkeja kesken muuton. Ne ruokailivat tovin lampareen yllä lentävillä hyönteisillä ja jatkoivat sitten matkaa.
28. huhtikuuta
Merilokit saavat aikuisen, mustaselkäisen puvun vasta neljänteen talveen mennessä. Suuri osa Vanhakaupunginlahdella tällä hetkellä oleilevasta n. kymmenestä merilokista elää ensimmäistä, toista tai kolmatta kevättään, päätellen yksilöiden eriasteisesti kirjavista puvuista. Aikuiset aloittelevat pesintää Helsingin edustan luodoilla, mutta mitä nuorempi polvi puuhaa sillä aikaa? Ne kelluvat isokoskeloparviien lähettyvillä ja yrittävät kaapata kaloja, joita koskelot tuovat pintaan. Helpoimpia kala-aterioita tarjoillaan rannoilla. Tämän juuttuu ruoikkoon hauki, tai rannalle ajautuu pehmennyt lahna.
28. huhtikuuta
Kaakon suunnalta levisi lämmintä ilmaa Itä – Suomeen: mittarit näyttivät yli viittätoista astetta valtakunnan rajalla. Pääkaupungissa pysyttiin viileinä, sillä metsät ja merkittävät rakennukset kastuivat pilveen, joka saapui mereltä. Ennen aamua oli muutama hyönteissyöjä ehtinyt kuitenkin ylittää salmen Tallinnan ja Helsingin välillä. Pajulintu, mustapääkerttu… niin, ja Lammassaaren länsireunalle laskeutunut kirjosieppo. Siellä ei tuullut, ja ilmassa räpytteli joitakin hitaita hyönteisiä.
27. huhtikuuta
Kalatiira ei pesi Vanhankaupunginlahdella, mutta niitä näkee silti. Lähimmät koloniat sijaitsevat Kulosaaren ympäristössä. Sieltä kymmenet kalatiirat lentävät Vanhankaupunginlahdelle kalastelemaan. Toukokuun puolivälin paikkeilla lahdelta voi laskea toistasataa keveästi lentävää kalatiiraa, mutta osa näistä linnuista on läpimuuttajia. Niiden pesimäpaikka on sisempänä Suomessa. Suuri osa kalatiiroista oli tänään vielä saapumatta. Fastholman kalliolta näkyi kymmenen yksilöä.
27. huhtikuuta
Neljän punasotkan parvi sukelteli Vanhankaupunginselällä, kolme koirasta ja yksi naaras. Koiraiden ylimäärä on tällä lajilla suuri. Parisenkymmentä vuotta sitten, kun laji oli paljon yleisempi, olisi samassa parvessa ollut 30 koirasta ja kymmenen naarasta. Vanhankaupunginlahdella pesii nykyisin 0 – 1 paria vuosittain, kun kuusikymmenluvun alussa pareja oli nelisenkymmentä. Paljonko koiraita olisi parvessa ollut silloin?
27. huhtikuuta
Ruoho vihertää. Kun laitumet paljastuivat lumesta, oli ruohon yleisväri rusakonruskea. Silloin laiduntajia oli vaikea havaita. Kun etsin kalpeasta ruohikosta kiuruja, saattoivat korret arvaamatta liikkua. Ei. Korret olivatkin rusakon koipi, joka venyi, venyi, kun eläin venytteli. Mutta nyt, kun valo on saanut lehtivihreän lisääntymään, ei ruohoon sulautuminen auta. Jollei turkki muuta väriä.
26. huhtikuuta
Eilen olin kiikaroinut Hakalan tornissa havaitsematta mustavikloa, jonka toiset olivat nähneet samaan aikaan Lammassaaresta – kovin tavallista. Mutta ilokseni näyttäytyi keväisin niin kiireinen, mustiin pukeutunut viklo myös tänään. Ehkä eilistä laajemmat lietteet olivat saaneet sen jättäytymään. Ainakin syy piili todennäköisesti tuulessa, kuten muuttoaikaan yleensä. Kun pohjoisesta puhalsi, ei sinne päin kannattanut pyrkiä.
26. huhtikuuta
Sade on kahlaajasää, sanotaan, kun odotetaan muuttoparvien saapumista. Vetinen verho pakottaa viklot sukulaisineen laskemaan lentokorkeuttaan, usein myös keskeyttämään muuttonsa. Lieterannoille ja rantaniittyjen lätäköille kerääntyy kymmeniä, satoja soukkasiipisiä märän maan lintuja. Yhtenään parvet ponnahtavat lentoon, huitovat ilmaa kuin hyönteisten parvi, pudotakseen samoille sijoilleen. Tätä odotellessa keskityin kolmeen valkovikloon. Ne värjöttelivät Lammassaaren edustalla, minä tornissa. Toiveeni kahlaajaparvista olivat ennen aikaisia. Parin päivän kuluttua, ennustivat meteorologit, olisi sää sen kaltainen, että viklojen määrän saisi kertoa kymmenillä. Lupasivat kaakkoista tuulta ja sadekuuroja, vappuiseen juhlaan.
25. huhtikuuta
21 töyhtöhyyppää hautoi Etu-Viikin pelloilla, kun kiersin kaikki kevään aikana toteamani pesimälohkot. Merkitsin karttaan jokaisen pesän, jotta huomaisin niiden mahdollisen häviämisen. Monesti, jos pysähdyin vain lyhyesti tarkkailemaan pellon reunalle, sain sellaisen käsityksen, että jossain pesistä oli haudonta keskeytynyt. Mutta kun maltoin tarkkailla pesimäpeltoa puolustavien ja sillä ruokailevien hyyppien liikkeitä kauemmin, huomasin, että ”hävinnyt” pesä oli siinä, missä ennenkin. Emo oli palannut hautomaan.
25. huhtikuuta
Neljäkymmentä västäräkkiä taiteili Purolahden hoitoniityn pohjoisreunassa, ruokolautoilla. Meri loiski jo ulkoilutien kupeella. Se oli peittänyt laajat lietteet, missä västäräkit, pikkutyllit, tyllit ja töyhtöhyypät ja monet muut pitkänilkkaiset olivat kirmanneet vielä edellispäivänä. Isoimmat niistä sinnittelivät lietteen hupenevilla saarilla, omanlaisillaan Tahiteilla, mutta västäräkeillä oli etunaan ruumiin keveys. Ei tarvittu kuin yksi järviruo´on korsi pitämään västäräkki pinnalla. Etu lajille sekin, ilmastonmuutoksessa.
25. huhtikuuta
Kurpistamme piskuisin, jänkäkurppa, hiippaili tulvaniityn länsireunassa. Keinuva liike teki kahlaajasta hassun oloisen. Mutta mikä oli ihmisen silmään huvittavaa, oli vain erilaisuutta ravinnonhankintatavassa. Ehkä hytkyttely sai painetta aikaan saraikon liejussa ja nosti selkärangattomia piiloistaan, kurpan nokan ulottuville. Jänkäkurpan oli tuonut näkyville nopeasti noussut merivesi. Korkean heinikon reunassa oli kuivilla enää kapealti hoitoniityn matalaa maastoa. Siksi Lapin asukas oli tavallista helpompi huomata.
25. huhtikuuta
Toisinaan, kun juhlapukuinen jalohaikara astelee veteen ja sen hartiahöyhenet levittäytyvät veden ylle kuin liehuva viitta, muistuu mieleen muisto Avara Luonto – televisiosarjasta. Vedessä seisova varjohaikara avaa siipensä katokseksi, tekee varjoisan tilan. Siellä on helpompi katsella pinnan alle kuin kirkkaassa valossa, pyydystää afrikkalaisia kaloja. Mutta auttaako valkoinen päivänvarjo jalohaikaraa samalla tavalla? Vai onko varjo vain seuraus, ilman tarkoitusta?
25. huhtikuuta
Mistä lie lennähtänyt, Puolasta tai Valko-Venäjältä, Hakalanniemestä edellisenä iltana löytynyt tulipäähippiäinen? Kymmenet lintuharrastajat seurasivat hippiäisen eteläisen sukulaisen puuhia arboretumissa, Siperian puuvartisia kasveja esittelevällä istutusalueella. Tulipää ruokaili pihdoissa ja lauloi niin kuin olisi laulanut kotiseuduillaan. Laulua säesti laulajaa voimakkaampi etelätuuli, jonka laulajan oli tänne lennättänyt. Hentoiset, soittorasiamaiset säkeet kuuluivat huminasta huolimatta, niin kuin miksaaja olisi ollut tehtäviensä tasalla.
25. huhtikuuta
Kaksi liejukanaa piilotteli Viikin vanhan puhdistamon altaassa. Äkilliset parahdukset paljastivat piilottelijat. Ne eivät selvästikään halunneet näkyä, mutta paikalla olosta kerrottiin kuuluvasti. Ylivuotisten ruokojen ja osmankäämien lomasta pilkahteli punaista. Siellä etenivät liejukanojen räikeät nokat. Yritin piirtää korsien väleissä eteneviä lintuja, kun ne nyppivät veden pintaa. Sitten toinen linnuista ui altaan yli, vailla vähintäkään suojaa. Se puhdisteli pukuaan, käänsi päänsä selän höyheniin ja nukahti.
23. huhtikuuta
Selkälokkia sanotaan lokeistamme tyylikkäimmäksi. Jo ulkomuodon linjakkuus tuntuu kertovan, että laji on pitkänmatkanmuuttaja. Suuri osa selkälokeistamme talvehtiikin Saharan etelänpuoleisella alueella. Vanhankaupunginlahdella selkälokki ei pesi, mutta muutamia yksilöitä näkee muiden lokkien joukossa, useimmiten Arabianrannan edustalla kuin vihjauksena yhdestä talvehtimisalueista. Tänään, kun kiersin ympäri Vanhakaupunginlahden, näin yhteensä yhdeksän selkälokkia, kaikki lahden länsirannalla. Verrattuna kalalokkien (201 yksilöä) ja naurulokkien (354 yksilöä) määriin selkälokki oli jälleen tavallisen vähälukuinen. Suomenlinnan ja Kaivopuiston ympäristön luodoilla pesii eniten selkälokkeja Helsingissä, kymmeniä pareja. Siellä täällä kaupungin tasakatoilla pesii yksittäisiä pareja, ehkä myös Arabianrannan läheisyydessä.
23. huhtikuuta
Ensimmäiset pikkulokit saapuvat. Naurulokkia muistuttava, vähän pienempi laji ei pesi Vanhakaupunginlahdella. Muuttoaikaan, usein vappua edeltävältä viikolta alkaen, niitä näkee lahdella säännöllisesti. Toukokuun puolella voi yksittäisenä päivänä, esimerkiksi Hakalanniemen tornista, nähdä toistasataa pikkulokkia matkaamassa sisämaan järville.
21. huhtikuuta
Parisen viikkoa sitten saapui ensimmäinen pikkutylleistä. Hyvä, että huomasin sen, niin hiljaisena se liikkui kynnöksien väleissä. Muutamia päiviä myöhemmin, kuului Purolahden niityltä jo tuttuja ääniä, kun matalia kahlaajia oli saapunut useita. Ne olivat koiraita ja jahtasivat toisiaan. Rantaniitylle mahtuisi vain muutamia pareja. 14. huhtikuuta näkyi Purolahden tornista pikkutyllejä jo seitsemäntoista, kilvoittelevien koiraiden ohella myös naaraita. Koiraiden aika ei tahtonut riittää ruokailuun, sillä niiden oli vuoroin ajettava toisia koiraita, vuoroin vahdittava naaraita, joita ne pitivät ominaan. Tämä oli kuluttavaa toimintaa, jonka oli johdettava jonkinlaisiin päätöksiin – aika oli kortilla. Muninta ja haudonta veisivät aikansa. Pesintää seuraisi poismuutto, vanhemmilla varsin aikaisin, jo heinäkuussa. Poikastenkin oli ehdittävä varttua ennen omaa, elokuista syysmuuttoaan. Siis toimiin. Enää muutamat eleet ennen parittelua.
21. huhtikuuta
Kaksi jalohaikaraa lepäili ja puhdisti juhlapukujaan Lammassaaren hoitoniityn vesirajassa. Asu viittasi pesimävalmiutueen. Hartioille oli kasvanut harsonohuet, jokaisesta liikahduksesta liehuvat koristehöyhenet. Nokka oli tummentunut ojenkeltaisesta sinertävänharmaaksi ja säärien sävy punertunut. Mutta pystyisivätkö itse yksilöt enempään? Hormonit eivät ratkaisisi kaikkea. Osaisivatko nämä linnut pesinnän kuviot A:sta Ö:hön? Jos halukuutta oli, kohtasivatko halut, kuten oli toivottu? Olivatko lepäilijät edes eri sukupuolta? Tilannetta täytyisi seurata, sillä yhtään pesintää ei Suomessa ollut vielä havaittu.
21. huhtikuuta
Mitä muistin tästä päivästä? Suurin osa, kaikkein kevyimmät tapahtumat, olivat pyyhkiytyneet pois. Tai sulautuneet jonkin rakennelman osaksi. Hyvä niin. Jotkut kohtaamiset olivat kuitenkin sellaisia, että halusin varmistaa niiden säilymisen. Tein merkintöjä muistiinpanovihkoon. Esimerkiksi tänään, 21.4. 2016, kuulin Klobbenilta porinaa, jota erehdyin luulemaan liejukanan aikaansaamaksi, mutta ääntelijät olivatkin pesillään juttelevia harmaahaikaroita. Omituista. Ehkä olisin muistanut asian muutenkin.
Mutta miksi kopioin Mölylän kallioon hakatut nimikirjaimet? PN. 2/5/71. Ne olivat säilyneet kohta 45 vuotta siinä, missä hakkaaja oli kyykistellyt. Vapun jälkeisenä viikonloppuna, kun aurinko oli lämmittänyt sääriä ja selkää. Kivessä päivä säilyisi. Oliko niin?
21. huhtikuuta
Herttoniemen viljelypalstoilla, Mölylän metsän suojassa, oli käyty kevättöihin. Jos maata ei ollut ehditty kääntää ennen maan jäätymistä (joulunpyhinä), saattoi työhön tarttua nyt. Routa oli sulanut ja varhaisimmat perunat päässeet mullan uumeniin. Perunoiden kasvua odotellessa olisi mahdollista valmistautua puutarhan tuholaisten torjuntaan. Luomukeinoilla. Linnunpönttö antaisi sijan tiaiselle, joka poimisi karviaisista ja kaaleista yhden jos toisen toukan. Jollei koloon asettuisi kirjosieppo. Hävittäisi se ainakin muutama tuhat hyttystä.
20. huhtikuuta
Koirastiiroilla on tapana lahjoa naaraita ennen pesintää. Haluavatko ne osoittaa olevansa kykeneviä? En tiedä. Liika on aina liikaa, ainakin silloin, kun vatsa ei vedä. Ennen munintaa on syötävä kunnolla, mutta edellisen kalan on ehdittävä sulaa, ennen kuin seuraava otetaan vastaan, voisi naaraan viesti kulua koiraalle.
Rantaviiva Lammassaaren hoitoniityn rajalla on liikkuva. Kun idän ja pohjoisenpuoleiset tuulet ajavat vettä ulos Suomenlahdelta, vetäytyy ranta Vanhakaupunginlahden poukamissa. Pohjaa paljastuu ja esiin nousee, jos ei saaria, niin ainakin yksi särkkä Lammassaaren kulmassa. Se näyttää pitkää nenää koilllisen suuntaan ja kerää lintuja: lokkeja, tiiroja, sorsia, kahlaajia. Niitä aikoja odotellessa lepäili räyskä kapealla lietteellä, keskimääräisen vedenkorkeuden tasalla.
20. huhtikuuta
Varis oli vahvistanut vanhaa pesäänsä, kun Kalevalanpäivää vietettiin. Se oli päätös, että koivussa pesittäisiin. Kahdeksan metrin korkeudelta avautuisi näköala niin kosteikkoon kuin kaupungin takapihoille. Sämpylänpuolikkaita, sammakoita, hyönteisravintoa. ”Ruokailumahdollisuudet ovat monipuoliset” kuvailtaisiin kohdetta, jos varikset tekisivät turistimatkoja. Pian koivu lehtisi ja varikset saisivat pesiä uteliaisuuden ulottumattomissa, rauhassa.
20. huhtikuuta
Ulkoilutie ruoikon välissä ruokki västäräkkejä. Kuinka? Ruoikko suojasi luoteisen puuskilta ja aurinko lämmitti tien hiekkaa kuurosateiden välissä. Se oli edullista kolealla säällä, niin hyönteisille kuin västäräkeille. Edut houkuttelivat. Kymmenisen västäräkkiä, tuhansia sääskiä? Ehkä lukumäärät eivät menneet aivan oikein, mutta lukumäärien suhteet kyllä.
20. huhtikuuta
Viime kesänä viljeltiin monilla Viikin peltolohkoilla ohraa. Kaikkea eivät puimurit nielleet ja siemeniä rapisi sänkien väliin. Syksyllä söivät linnut osan ja hiiret ja myyrät toisen puolen. Jäikö mitään keväälle? Sepelkyyhkyparvi etsi kysymykseen vastausta Hakalanniemen pohjoisreunan pellolla.
19. huhtikuuta
Kuulin eilen outoa naukumista Saunalahden taivaalta. Naukuja kierteli hitaasti yläpuolellani. yritin etsiä sitä, mutta näin vain poutapilviä. Havainto jäi vaivaamaan. Ja se, etten tuntenut ääntelijää. Tänään, kun piirtelin hautovia harmaahaikaroita, palasi tuntematon taivaalle. Se oli pakko löytää, muuten asiasta olisi kasvanut kiusanhenki. Naukuja liikkui jälleen yläilmoissa, missä täytyi tuulla yhtä navakasti kuin Mölylän sileällä kalliolla. Se ei voinut olla pieni lintu, niin vakaasti se liikkui puuskissa. Sitten silmäni tavoitti taitavan liitelijän. Ruskosuohaukka. Niinpä tietenkin. Se lensi soidinlentoa! Koiras kohosi naukuen korkealle ja lähti puolelta toiselle kieppuen syöksyyn. Syöksyn lopulla se lähti kohoamaan kuin vuoristoradan vaunu, täynnä riemua. Siitä oli vuosia, kun olin nähnyt Vanhankaupunginlahdella vastaavaa. Miksi? Sitä ei tiennyt kukaan, mikä sai ruskosuohaukan hylkimään lahtea pesimäpaikkana. Nisäkäspedot? Rajoitetut saalistusmaastot? Kuka tietää. Vakavia kysymyksiä.
19. huhtikuuta
Purolahden hoitoniitty on niitetty koneellisesti sekä vapaaehtoisin käsivoimin kahtena peräkkäisenä syksynä. Kahlaajat ja erityisesti pikkutyllit ovat kiittäneet matalasta kasvillisuudesta. Niityllä pesi viime kesänä kolme paria pikkutyllejä. Kun poikaset olivat kasvaneet ja niityllä ruokaili myös pesimättömiä tai muutolla levähtäviä pikkutyllejä, nousivat määrät lähelle kolmeakymmentä. Se on suuri lukema Suomessa. Ilman niittoa tämä laji ei viihtyisi Viikin rannoilla, vain järviruoko.
19. huhtikuuta
Klobbenin harmaahaikarakoloniassa haudotaan. Emot ovat pysytelleet tiiviisti pesiensä pohjilla jo viime viikolta. Puolisot käyvät vuorollaan ruokailemassa. Erityisen runsaasti haikaroita kerääntyy ruoikon läpi Hakalannniemen edustalle laskevan Säynäslahdenpuron varrelle. Särki nousee sitä myöten kutupaikoilleen. Tapahtumaa voi todistaa Keinumäen lintutornista. Yhtenään sätkii särki kalastajan nokassa.
19. huhtikuuta
Kutittiko vai vaivasiko haikaraa ongelma, joka vaati ratkaisua? Se oli seissyt jo vartin Saunalahden ruokolautalla saamatta saaliiksi kalan kalaa. Kannattaisiko vaihtaa paikkaa? Jollei rapsutuksen syynä ollut linnun oma väive? Litteät hyönteiset liikkuivat höyhenten väleissä, nauttivat verestä sekä keratiinista, jota ne saivat sekä höyhenistä että orvaskedestä.
19. huhtikuuta
Mitä uutta leskenlehdistä? Ei mitään. Niin kuin aina ennenkin, kun katseeni kiinnittyi joutomaan pieniin aurinkoihin, lämmitti. Ja pian jo tämän jälkeen iski kiireen tuntu. Oli nähtävä mykeröitä mahdollisimman paljon, ennen kuin niiden tilalle kasvaisivat jättimäiset lehdet. Niiden alle peittyisivät alkukevään naivit ilot. Nolostutti oman riemun toistaminen, sillä kaikki olivat bonganneet saman lajin, innokkuuden pitelemättömän puuskan, kun jotain vihdoin kasvoi, ei vain kuollut. Ai sinäkin? Jo eilen oli samat kukat nähty, jollei viime viikolla. Kaikenlaista kilpailua.
Kunpa ilon saisi säilymään. Ettei kesän vyöry kuluttaisi. Silloin syysmaitiainenkin olisi odotettu yllätys, ei vain ikävä enne.
18. huhtikuuta
Neljänsadan räkättirastaan parvesta pilkisti jotain loistavaa. Kuin luminen laikku vihertyvällä nurmella tai valkoinen kärppä modernissa talvessa. Tunturi – Lapissa laikulla olisi käyttöä läpi kesän. Siellä sepelrastas piiloutuisi kiiltäviin kivikoihin, lumenviipymiin, ainaisiin räntäpäiviin. Viikissä se oli näky keskellä viljelykulttuuria, kymmenille lintujentarkkailjoille.
18. huhtikuuta
Pikkutikkakoiras oli valinnut tervalepästä huolella soittopaikan. Irronneen oksan tyvellä repsotti kaarnaa, puoliksi ilmassa. Sitä kun tärisytti, kuulosti siltä kuin rantalepikossa olisi rummuttanut suurempikin stara.
18. huhtikuuta
Mustakurkku-uikkuja pesi aikoinaan runsaasti Vanhankaupunginlahdella (esim. v. 1941 35 paria). Nykyisin on ilahdus suuri, jos lajin näkee piipahtavan muuttoaikaan lahdella. Vai onko? Iloon olisi aihetta, jos vesi lahdella kirkastuisi ja mustakurkku-uikun ravintotilanne paranisi.
18. huhtikuuta
Ainakin neljä kyhmyjoutsenparia on jo kohottanut viime vuotista pesimäkumpuaan. Riittääkö korkeus tulevissa vedennousuissa ja aallokoissa? Viime vuonna kolme kekoa kudesta hajosi kesken haudonnan.
18. huhtikuuta
Tavien kilkatuksen seasta kuului kireää narinaa. Lintukirjassa äänen olisi sanottu kuulostavan kuin vetäisi ”kynnellä kampaa”. Minä ajattelin pyykkilautaa (vanhaa pyykkäysvälinettä). Sitä käyttivät vielä jotkut muusikot, soittamiseen. Erikoisia soittajia, kuin heinätavit.
17. huhtikuuta
Vanha kanahaukkakoiras tarkkaili Purolahden hoitoniityn ympäristöä voimalinjapylvään huipulta. Pesivä pari on hiljentynyt sitten maaliskuun. Naaras hautonee jo munia. Koiraalla on edessä vaativat parisen kuukautta, minä aikana se vastaa kaikesta ravinnonhankinnasta
14. huhtikuuta
Arboretumin reunassa, siinä missä magnoliat lehtokerttujen saapumisaikaan kukkivat, puhkeavat valkovuokot jo kukkaan. Versojen talvisena suojana on ollut kate punatammen lehtiä. Hieman outoa Suomessa.
14. huhtikuuta
Pajut availevat kukintojaan Pornaistenniemen pitkosten varrella. Pajunkissoista ratkeaa esille keltaisia hedekukkia ja kimalaiset pöristävät kukkiin kylpemään. Kukkivista pajupensaikoista muistuvat mieleen pussitiaiset. Ne saapuvat pajujen puhkeamisen aikaan. Pajuista ne löytävät kukilla ruokailevia, pieniä hyönteisiä. KImalaiset ne jättävät rauhaan. Asiat liittyvät toisiinsa, sellaisesta syntyy kevään mittainen ketju.
14. huhtikuuta
Kaksi silkkiuikkuparia on asettunut Kuusiluodon koillisreunaan, viime vuotisille pesäpaikoille. Toinen pariskunnista kerää veden pinnalta korren pätkiä ja lujittaa pesälauttaansa. Rakentaminen keskeytyy lyhyeen soidintanssiin. Puolisot asettuvat vasten toisiaan kuin katsoisivat itseään peilistä, tosin ihmisenä en näe uikkuja niin kuin uikut toisensa. Jokin tuossa viehättää. Mihin perustuu silkkiuikkujen parinvalinta? Leikki loppuu ja uikut sukeltavat.
14. huhtikuuta
Kyhmyjoutsenpari huolsi höyhenpukujaan Kuusiluodon koillisessa kulmassa. En tiedä miksi, mutta kyhmyjoutsenten valkoisuus on valkoisempaa kuin laulujoutsenten. Se suorastaan hohtaa puhtautta, viileää kuin loisteputkilampun valo. Ehkä höyhenet heijastavat valon katsojan silmään toisin kuin laulujoutsenesta.
14. huhtikuuta
Kapustarintojen parvi ruokaili radanvarren rehunurmipellolla. Joukko kasvoi vähitellen, kun yksittäisiä muuttajia saapui ja liittyi parveen. Ensin liikuskeli viisi, sitten kahdeksan ja pian jo yhdeksän epäluuloisen näköistä tunturilintua parisataapäisessä räkättirastasjoukossa. Kun olin poistumassa, koska kotiin oli illansuussa palattava, kuului eteläiseltä taivaalta haikea vihellys. Se oli kymmenes kapustarinta, joka löysi lajitoverinsa Viikin pelloilta.
13. huhtikuuta.
Sinivuokot avautuvat. Herttoniemen hyppyrimäen läheisessä lehdossa kukki toistakymmentä yksilöä.
13. huhtikuuta.
Ainakin kolmekymmentä sammakkoa loiski ja kurnutti Saunalahden pohjukan lammikossa. Ensimmäiset kurnutukset kuulin 9. huhtikuuta Purolahden tulvaniityltä, kun viime keväänä näkyivät varhaisimmat sammakot tuolla paikalla 20. huhtikuuta.
13. huhtikuuta.
Ensimmäiset pystykiurunkannukset availivat sinisenvioletteja kukintojaan Fastholmassa. Länsireunan kalllion edustalla lenteli useita, mittariperhosiin kuuluvia tyttöperhosia.
13. huhtikuuta.
Harmaahaikaran kokoinen jalohaikara kalasteli Vanhankaupunginlahdella 13.huhtikuuta. Illansuussa se asteli hohtavanvalkoisena Purolahdella. Tämä yksilö oli luultavasti nuori, ainakaan se ei ollut juhlapuvussa. Pesimään valmiiden yksilöiden hartioiden ja rinnan höyhenet kasvavat liehuvan pitkiksi ja nokka tummenee.
13. huhtikuuta.
Vanhankaupunginlahdella pesi viime vuonna neljä paria punajalkavikloja: Purolahden hoitoniityllä yksi, tulvaniityllä sekä läheisillä pelloilla 2 ja Lammassaaren hoitoniityllä yksi pari. 13.4 näkyi Purolahden tornista viisi punajalkavikloa, joista ainakin kaksi paria soidinteli.
13. huhtikuuta.
Neljä metsävikloa ruokaili tulvaniityllä ja Purolahden hoitoniityllä, tulvaniityn eteläpuoleisilla lietteillä. Viime syksyisen niiton vuoksi kasvillisuus on matalaa ja kahlaajat viihtyvät. Matala vesi peittää tällä hetkellä tulvaniittyä, mutta metsäviklon jalat yltävät vielä pohjaan.
13. huhtikuuta.
Kiuruja lepattaa laululennossa Etu-Viikin peltojen yllä. Kun yksi laskeutuu, kohottautuu toinen ilmaan. Usein ei laulajaa näe, vain neulanpisto, jos sitäkään. Mutta liverrys kuuluu.
12. huhtikuuta.
Kivitasku seisoi pitkään näkyvillä ison ladon läheisen hakametsikön kivellä. Äänteli ”hiip” kuin olisi kutsunut toisia tai tiedottanut reviiristä.
12. huhtikuuta.
Kivitaskukoiras niiaili ison ladon läheisen hakametsikön kivillä. Napsi hyönteisiä nurmelta, kivien vierestä.
12. huhtikuuta.
Kaikkiaan yhdeksän pikkutylliä ruokaili Purolahden hoitoniityn pohjoisosassa. Suuri määrä tähän aikaan keväästä. Värisyttivät varpaitaan lietteen pinnassa, jolloin ravintokohteet nousivat lietteestä esille.
12. huhtikuta.
Suokukkokoiras tulvaniityllä. Juhlapuvun röyhelön ja päänalueen koristehöyhenet eivät ole vielä kasvaneet. Koiras ruokaili kahden punajalkaviklon seurassa. Oli havaittu jo 11.4.
11. huhtikuuta.
Hippiäinen ruokaili mustikanvarvuilla Kivinokan vanhassa metsässä. Hyvin kesti varpu hippiäisen taakkaa. Paljonko yksi mustikka painaa?
11. huhtikuuta.
Kolme koiras- ja kaksi naaraslapasorsaa ruokaili Saunalahdella, Kivinokan lavan edustalla. Kevään ensimmäiset (koiras ja naaras) nähtiin 5.4 Purolahdella.
11.huhtikuuta.
Yksitoista nuorta, viime vuonna syntynyttä laulujoutsenta söi ja lepäsi Purolahden hoitoniityn edustalla. Noin viikon verran oli nuoria ollut viisi, joten jostain oli saapunut lisää.
8. huhtikuuta.
Metsissä laulaa runsaasti punarintoja. Tämän yksilön lähellä, Mölylän kaakkoisreunassa, oli yhtä aikaa äänessä viisi lajitoveria. Kun laulajia on useita, ne innostavat toisiaan.
8. huhtikuuta.
Saunalahden eteläiseen pohjukkaan oli kerääntynyt 57 nokikanaa, enemmän kuin mahtuu pesimään. Kapeassa tilassa kävi kova päske, kun reviirin jo vallanneet ajoivat uusia tulokkaita. Kamppailun lomassa nokikanat oikoivat höyhenpeitettään.
7. huhtikuuta.
Kolme meriharakkaparia oli saapunut Arabianrannan edustalle. Kaksi pareista lepäili rantakivillä, yksi pari lensi äänekkästi ohi, ilmeisesti Lammassaaren hoitoniityn vesirajaan ruokailemaan. Myös lepäilijät yltyivät äänekkäiksi ohilennon aikana, mutta jatkoivat pian lepoaan. Ehkä ne jonkin ajan kuluttua ruokailivat Arabianrannan nurmella.
7. huhtikuuta.
Kaikkiaan kaksitoista merimetsoa näkyi paikallisena Vanhankaupunginselällä, Kyläsaaren edustalla. Kuusi juhlapukuista yksilöä kalasteli Vanhankaupunginkoskelle johtavalla väylällä. Yksi linnuista sai sameata vedestä saaliiksi suuren särkikalan. Kaula venyi äärimmilleen, kun se nieli kalaa. Merimetsoa näkee nykyisin säännöllisesti paikallisena Vanhankaupunginlahdella.
6. huhtikuuta.
Lehtopöllöpari sai seitsemän poikasta Fastholmassa, mikä on lajin ennätysmäärä Helsingissä. Kaikki poikaset saivat renkaan jalkaansa. Tämä poikanen torkkui koivun kyljessä, viitisen metriä maanpinnasta. Rungon toisella puolella nuokkui päivälevollaan emo. Hämärän tullen se lähtisi saalistamaan rottia, hiiriä, myyriä.
5. huhtikuuta.
Kaksisataa räkättirastasta etsi lieroja ison ladon viereiseltä vanhalta laitumelta. Yksilöiden väliset etäisyydet säilyivät, kun rastaat pompahtelivat nurmella. Koskaan eivät rastaat kääntyneet samaan suuntaan, tulleet toisen apajille.
5. huhtikuuta
Kevään ensimmäiset punajalkaviklot saapuivat Vanhankaupunginlahdelle. Heti alkoi keväinen ääntely: ”liy – ky, liy – ky, liy – ky”.
5. huhtikuuta.
Entiselle Herttoniemen tavara-asemalle vievän junaradan vieressä avautuu Viikin suojaisin peltoaukea. Viime vuonna aukealla viljeltiin ohraa ja rehunurmea. Pellolle pysähtyi ruokailemaan parin viikon ajaksi, maaliskuun lopulta huhtikuun alkuun, useita satoja hanhia kuudesta eri lajista. Joukossa laidunsi metsä- ja tundrahanhia, lähes sata kumpaistakin lajia. Niiden pesimäseuduilla on tähän aikaan vielä täysi talvi, joten muutonaikaisia levähdyspaikkoja tarvitaan.
5. huhtikuuta
Kuulin aamulla, että lapasorsat olivat saapuneet. Iltapäivän käännyttyä illaksi luulin, etten näkisi niitä. Vielä kerran kiikaroin Mölylän kalliolla ennen kotiin lähtöä, kun näin tutun linnun Purolahden poukamassa. Koiraan punaruskea kylki erottui helposti muiden sorsalajien joukosta. Naaras olisi jäänyt huomaamatta, jos en olisi alkanut etsiä sitä koiraan läheltä. Maastonvärisyys, kuluneen heinikon haaleus, on tavallista puolisukeltajasorsanaarailla.
5. huhtikuuta
Kun kanadanhanhipari ruokailee, ruokailee kerrallaan vain toinen. Vuorollaan ne tähystävät. Avoimella alueella ovat suuret linnut näkyvillä, mutta myös ne näkevät: lähestyykö joltain suunnalta uhka. Mikä se voisi olla Viikissä?
4. huhtikuuta.
Viikinojan varressa, peltolohkojen pohjoispäässä, puitiin viime syksynä ohrapelto. Sateiden seurauksena laajat alueet korsia lakoontui, mutta kai sadosta johonkin oli, ehkä rehuksi, en tiedä. Lohko kynnettiin, ainoana ojan varren lohkoista. Johtuiko vedennoususta talven lauhoina jaksoina, jäi kynnöspellon ojan puoleiselle reunalle laajasti vetinen alue. Tänään, kun piirsin kynnöspellosta reviirin itselleen vallannutta töyhtöhyyppää, huomasin ohrankorsien liikkuvan. Ei. Ne olivatkin kuvioita taivaanvuohen selässä. Eikä se ollut ainoa. Kynnösten vetisiä välejä porasi kuusitoista taivaanvuohta. Nopealla silmäyksellä, ilman apuvälineitä, ei pellolla olisi ollut savisia harjanteita kummempaa.
