Näköjään lintu

Tekstin perustana ovat linturetkeni Helsingin Viikin – Vanhankaupunginlahden alueella. Kirjoituksessa esiintyvät henkilöt ovat osin keksittyjä, osin todellisia. Lintu- sekä muut havainnot perustuvat oikeisiin tapahtumiin.

Uusimmat tekstit ensimmäisinä

 

Sairastunut kanahaukka (24.1.2024)

Hangella vähän matkaa tiestä seisoi petolintu, selin minuun. Nuori kanahaukka, näin paljain silmin, harteikas naaras.

Läpi talven se oli näyttäytynyt Viikissä. Julmetun näköisenä se oli tähystellyt rakennusten katoilla tai lepikon reunassa entisen puhdistamon alueella. Rottia ja joku varisparven jäsenistä oli jäänyt haukan saaliiksi biojäteaseman apajalta. Se oli oppinut ammattinsa, olihan se edelleen hengissä.

Oppimattomilla harakoilla ja kypsymättömillä kyyhkyillä se oli päässyt tappamisen alkuun. Syksyllä, kun merivesi nousi pelloille ja lammeksi vesilinnuille, hyökkäsi naaras sinne ja kaappasi hitaimman. Talven tultua se teki saman hulevesialtailla Viikintien vieressä. Sorsissa riitti syötävää.

Alkuun ajattelin, että naaraalla oli tälläkin kertaa jokin painava saalis syömistä vaille, että se oli pysähtynyt hetkeksi hengähtämään. Kohta se nousisi siivilleen ja sukeltaisi haavikon huomaan, niin kanahaukat toimivat, kun ihminen ilmaantui lähelle. Mutta tämä ei lähtenyt.

Pian toivoin, ettei naaras lähtisikään, ja otin luonnoskirjan esiin. Katsoin kiikarilla ja painoin pääkohdat mieleen. Aloitin silmästä ja rakensin niin paljon kuin ehdin sen ympärille. Mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän epäilin, että naaraalla oli jotain pielessä.

Piirrettyäni vahvan linjan hartioille, naaras alkoi kallistua. Ensin vaipui pää ja sitten koko vartalo kuin maan vetämänä. Se yritti korjata asentoaan, mutta niin kuin huimauksen vallassa karusellin jälkeen, haukka hoippui ja horjahteli.

Se otti toisella siivellä tukea hangesta, avasi ne kokonaan ja irtosi lentoon. Suunta oli kohti minua, mutta vain muutaman siiveniskun jälkeen joutui naaras samaan pyörteeseen, mistä se näytti ilmaan noustuaan päässeen. Se ei pystynyt etenemään suoraan, vaan jäi kiertämään pientä kehää liki lumen pintaa.

Muutaman kierroksen jälkeen naaras tömähti hangelle. Osaan lukea hämmennyksen ihmisestä. Kaula pitkänä ja silmät suurempina kuin piirroksessa nuori kanahaukkanaaras ei näyttänyt ymmärtävän, mistä oli kyse. Se ei ollut enää ohjaksissa.

Oliko se syönyt liiankin helppoa saalista? Apaattista sorsaa, joka ei pärskähtänyt parven mukana pakoon. Kanahaukan tasapainohäiriöt – horjahtelu ja vaikeus lentää suoraan – viittasivat lintuinfluenssaan.

Naaras oli syntynyt pääkaupunkiseudulla. Sillä oli valkoinen lukurengas toisessa koivessa. Harmikseni en saanut selvää mustista merkinnöistä. Olisin halunnut tietää, oliko se toinen Viikissä viime kesänä kasvaneista, ehkä viimeisiä päiviään elossa.

 

Tankkauksen aika (8.9.2023)

Mustaselja nuokkuu mehevistä marjoista. Sato maistuu herne- ja mustapääkertuille. Ne taiteilevat seljan tertuilla ja poimivat pyöreitä hedelmiä yhden kerrallaan.

Marjojen sokerit muuntuvat lintujen elimistössä rasvoiksi, jotka kertyvät ihon alle. Kun kertut sitten jonain kuulaana iltana ponnistavat muutolle, niillä on tankit täynnä polttoainetta. Voimia pitkälle lennolle.

 

Vanhankaupunginlahden merikotkapari – vuosikertomukset 2019 – 2023 (6.9.2023)

Merikotkanuorukainen tuijotti poukamaa emojensa vierellä. Tervalepän luja oksa Klobbenin saarella Vanhankaupunginlahdella oli kotkien vakiopaikka jo viidettä vuotta. Korkeuksista oli hyvä liukua liikkeelle ja kouraista lahdesta lahna tai kuha kyytiin. Toisinaan tarttui rantaniityiltä jokin siivekäs kynsiin, milloin hanhen poikanen, joskus varomaton varis. Turhaan eivät merikotkat päivystäneet täällä.

Nuorukainen oli lähtöisin ulkomeren reunan luodolta. Samassa pesässä oli varttunut myös kaksi sisarusta. Ainakin toinen sisaruksista oli saapunut nuorukaisen ohella Vanhankaupunginlahdelle.

Noin kuukausi poikasten ensilennosta emot olivat saatelleet ne reviirinsä viljavaan laitaan.  Näin oli käynyt ensimmäisen kerran v. 2019 ja seuraavaksi v. 2022 sekä tänä kesänä tietenkin.

Mutta mitä tapahtui v. 2020 ja v. 2021?

Pesimäkaudella 2020 merikotkat eivät tuoneet jälkikasvuaan lahdelle, koska ne olivat jo syntymästään paikalla. Ne kasvoivat Klobbenilla vanhassa harmaahaikaran pesässä. Pesintä Helsingin ytimessä takasi paikan julkisuuden valokeilassa. Luonnossa liikuttiin ahkerasti koronakeväänä ja merikotkan kolme poikasta saavuttivat suuren suosion. Ponkaistuaan pesästä nuoret viipyivät lahdella syyskuun puoliväliin. Ne opettelivat kotkina elämistä ja kerjäsivät emoiltaan, kun eivät siinä onnistuneet.

Tuon syksyn ja pitkin talvea merikotkapari kohenteli pesää ja parin ajateltiin valmistautuvan uuteen pesintään. Ne kaklattelivat kuuluvasti ja viimeistään kevättalvinen parittelu Klobbenilla näytti varmistavan pesinnän lahdella. Toisin kävi.

Edellisestä talvesta poiketen lahti jäätyi ja ihmiset liikkuivat entistä avarammassa tilassa. Hiihdettiin sinne, minne sulavesitalvina ei päästy, luisteltiin merikotkan pesäsaarelle lahden poukamassa. Otettiin selfieitä kuuluisa kotkanpesä taustalla. Maaliskuun lopulla Suomen tunnetuin merikotkapari poistui näyttämöltä. Ne asettuivat vanhaan pesäänsä ulkomeren reunalla, minne ladut eivät jatkuneet.

Ikävä kyllä kesän 2021 pesätarkastuksissa pesinnän todettiin epäonnistuneen. Pesän pohjalla makasi ainakin yksi kuollut keskenkasvuinen poikanen. Ei uusia nuoria saateltavaksi sinä vuonna.

Vanha pari saapuikin tavallista aiemmin, kesäkuun alussa, Klobbenin oksille. Saaren merimetso- ja harmaahaikarayhdyskunnan oli vain sietäminen isojen petolintujen päivystämistä poikastensa läheisyydessä. Kotkien kohteena olivat kuitenkin laiskanpulleat lahnat sukulaisineen.

Merikotkien hylättyä edelliskesänä käyttämänsä pesän, olivat merimetsot keränneet siitä oksia omiin asumuksiinsa. Kotkien pesästä oli jäljellä vain runko, sen paksuimmat oksat. Syksyn mittaan vanha pari kohenteli jäänteitä: koiras kuljetti katkenneita lepänoksia Lemmenlehdosta, Lammassaaren hoitoniityn saarekkeesta, ja naaras asetteli paikoilleen.

Sitten, lokakuun 22. päivänä, mereltä saapui myrsky. Se riepotteli niin metsiä kuin kaupunkia, kaikkia sen kyhäelmiä. Merikotkan pesä ei kestänyt sitä. Se luiskahti paikoiltaan ja putosi, mutta vain muutaman metrin. Ehjänä säilynyt rakennelma pysähtyi vahvalle oksalle kerrosta alemmaksi alkuperäisestä paikastaan tervalepän latvassa.

Pari kohensi oksien kokoelmaa loppusyksyllä ja kaklatteli reviirin merkiksi. Lahti jäätyi joulukuun alussa, ja totta kai ulkoilijat suuntasivat odotettuun vapauteen, lahden selälle. Kuten edellisenä talvena, Klobbenin edustan jäälle sekä rantapuihin vietiin kylttejä, joissa kehotettiin välttämään merikotkan pesäsaaren läheisyydessä liikkumista. Kaikkia ei viesti tavoittanut. Syystä tai toisesta merikotkapari ei kohentanut enää pesää pesimäajan lähestyessä, liioin paritellut lahdella.

Pari päätyi rauhallisemmille vesille, alkuperäiselle pesäpaikalleen ulkomeren äärelle, ja tällä kertaa pesintä onnistui. Vanhankaupunginlahdelle ne toivat heinäkuun puolivälissä ainakin yhden poikasen, ja elokuun puolivälissä nuoria näkyi kerralla kolme.

Keväinä, jolloin pari on pesinyt ulkomerellä, on lahdella käynyt useimmiten yksittäinen aikuinen merikotka, poikasten kuoriutumisajankohdasta huhtikuun alkuviikoilta aina lentoonlähtöön, heinäkuun alkuun saakka. Joitain kertoja, pesäpoikasajan varhaisvaiheessa huhtikuussa, aikuisia on nähty samaan aikaan kaksi tai jopa kolme; Klobbenin parin tunnistaa siitä, ettei niillä ole koivissaan renkaita, ei metallisia, liioin värillisiä renkaita, mikä on harvinaista merikotkien keskuudessa. Renkaalliset merikotkat, ja varsinkin esiaikuiset pesimättömät yksilöt, saavat yleensä kyytiä reviiriä hallitsevalta Klobbenin parilta. Läpi toukokuun lahdella käy vain yksi aikuinen tai yksi aikuinen kerrallaan, tulo- sekä paluusuunnan ollessa aina kaakkoinen.

Poikasten kasvettua isoiksi kesäkuun lopulla väijyy Klobbenin vakiopuussa monesti jo kaksi aikuista merikotkaa. Pesinnän epäonnistuttua kesällä 2021 kotkapari siirtyi pysyvästi Vanhankaupunginlahdelle jo kesäkuun alussa, kun taas kesinä 2022 ja 2023 pari alkoi oleskella lahdella vakituisemmin vasta vähän ennen juhannusta, viittä vaille ennen poikasten lentoonlähtöä.

Tukevasti Klobbenille asettunut merimetsoyhdyskunta (27 paria v. 2022 ja 84 paria v. 2023) riisui merikotkien pesän pelkäksi rangaksi kesällä 2022. Kotkat eivät kunnostaneet sitä syksyllä, ja vaikka reviiriä kuulutettiin kaklattelulla, ei parin käytös jäätalvena 2022/2023 muutoin viitannut aikomukseen pesiä Klobbenilla. Ne palasivatkin ulkomeren pesälleen, ja tuloksena tästä uudet nuoret saateltiin Vanhankaupunginlahdelle loppukesästä. Sen lahdelmissa oli hyvä opiskella kalastusta sekä haaskojen repimistä rannoilla.

Aiemmin tänä kesänä yritin turhaan etsiä kuuluisan pesän jäänteitä Klobbenin oksilta. Jokunen haikaroiden hylkäämä ja merimetsojen kalustama risulinna tervaleppien latvoissa vielä keikkui. Vieläkö olisi toivoa merikotkan pesinnästä Vanhankaupunginlahdella?

Vuonna 2020 pari kasvatti hyvän joukon poikasia Klobbenilla, joten pesinnän onnistumiselle on hyvät edellytykset. Tuolloista pesintää edeltävä talvi oli kuitenkin hyvin lauha ja Vanhankaupunginlahdella velloi syksystä kevääseen vesi. Ihmisiä ei liikkunut Klobbenin läheisyydessä, kuten jäätalvina. Ensimmäinen edellytys – sopivan pesäaihion lisäksi – olisikin tavallista vetisempi talvi.

 

Karikukko (28.8.2023)

 Karikukko pysähtyi tänään toviksi Lammassaaren hoitoniityn vesirajaan. Horisonttia peittävät, sadetta viskelevät pilvet sekä navakka itäkaakkoinen puhuri ohjasivat tanakan kahlaajan taivaalta alas. Se liittyi lietteellä kiiruhtavien tyllien joukkoon.

Laji on harvinaisuus Vanhankaupunginlahdella, ei läheskään joka vuotinen. Lisäksi visiitit ovat pääsääntöisesti lyhyitä, puolisen tuntia on karikukon kohdalla paljon. Tuon mittaiseksi tämänkin päivän vierailu jäi.

Katsoin Tiiraan v. 1960 jälkeen ilmoitetut havainnot, ja niitä kertyi yhteensä 20. Keväällä karikukko on tavoitettu 11 ja syksyllä 9 kertaa. Kokonaisyksilömäärä on 27 ja enimmillään on nähty 3 yksilöä (23.5.2011). Suurin osa havainnoista on paikallisiksi pysähtyneistä (14), muuttavia on havaittu kuudesti.

Kevään havainnot jakaantuvat tasaisesti 8. – 25. toukokuuta välille, mutta varhaisin on jo vappuaatolta (30.4.2003 2 yksilöä).

Syksyn karikukoista enin joukko (5 havaintoa) ajoittuu elokuun viimeiselle viikolle. Aikaisin on nähty 1.elokuuta ja myöhäisin 28.syyskuuta.

 

Valkoposkihanhipoikueiden ympäristönvaihdos Vanhankaupunginlahdella (22.8.2023)

 Vanhankaupunginlahden hoitoniittyjen suosio valkoposkihanhipoikueiden ruokailupaikkana on hiipunut viime vuosina. Enää eivät emot johdata vastakuoriutuneita untuvikkojaan lahden eteläpuolisilta pesimäluodoilta rantaniittyjen antimille yhtä yleisesti kuin vielä seitsemisen vuotta sitten (Kuva 1). Vuodesta 2013 – v. 2015 poikasista n. 50 % ruokaili ja kasvoi hoitoniityillä, mutta sen jälkeen osuus on ollut enimmilläänkin n. 20 %. Vanhankaupunginlahdella ruokailevien poikasten kokonaismäärä on muutamia erityisen huonon poikastuoton vuosia (v. 2014 ja v. 2016) lukuun ottamatta pysytellyt lähes samana seurantalaskentoihin kuuluvien, kolmesti kesässä juhannuksesta heinäkuun puoliväliin toteutettavien poikuelaskentojen perusteella (Kuva 2). Vähiten poikasia on näkynyt yhdessä laskennassa 29 (30.6. 2016) ja eniten 163 (13.7.2020). Poikasia on laskentaa kohden näkynyt keskimäärin 101 ensimmäisessä laskennassa, 88 toisessa laskennassa ja 83 kolmannessa laskennassa.

 

Kuva 1

 

 

Kuva 2

Enemmistö valkoposkihanhipoikueista kasvaa nykyisin lahden länsirannan puisto- ja nurmialueilla Arabianrannassa (Kuva 3 ja Kuva 4), vuosien välisen vaihtelun ollessa n. 70 – 90 % poikuelaskennassa havaittujen poikasten kokonaismäärästä. Selkein siirtymä hoitoniittyjen ruohostoista Arabianrannan nurmikoille tapahtui merikotkan asetuttua pesimään Klobbenin saareen keväällä 2020. Valkoposkihanhien poikaset olivat merikotkalle helppoja saaliita niin rantaniityiltä kuin vesirajasta, vaikka kotkan poikasia ruokittiinkin suureksi osaksi kaloilla.

 

Kuva 3

 

Kuva 4

Pesimävuonna näin merikotkan vievän toistakymmentä valkoposkihanhen poikasta pesäänsä, parin – kolmen viikon ikäisistä untuvikoista aina isoihin ja osin jo höyhenpeitteisiin poikasiin saakka. Todellisuudessa valkoposkihanhen poikastappiot olivat tietenkin suurempia, aina ei paikalla voinut olla kiikaroimassa. Ja tietenkin kuulin myös muiden lintuharrastajien nähneen valkoposkihanhenpoikasia kotkan kyydissä.

Merikotkia oli käynyt enenevässä määrin valkoposkihanhien poikasaikaan jo ennen Klobbenille pesimään asettumista. Ensimmäinen havaintoni valkoposkihanhen poikasen merikotkan saaliiksi päätymisestä on kesältä 2017.

Toistaiseksi ainoaksi jääneen pesimävuoden jälkeenkin merikotka on käynyt säännöllisesti hakemassa ruokaa poikasilleen Vanhankaupunginlahden poukamista ja hoitoniittyjen rantamilta. Uhka on ollut tänäkin kesänä läsnä.

Vaikka merikotkan aiheuttamat tappiot ovat hoitoniityillä ruokaileville hanhille merkittäviä, valkoposkihanhen pieniä poikasia tappavat linnuista myös varikset, meri- ja harmaalokit sekä kanahaukka.

Läpi pesimäkauden niityiltä ruokaa etsivien varisten määrä on lähivuosina liki kolminkertaistunut keskimäärin n. 400 – 500 yksilöön (enimmillään 800 tänä kesänä) ja hanhen poikasia nokkivia variksia havaitsee tämän tästä. Luonnonsuojelualueen kupeessa toimiva biojäteasema ravitsee ja ylläpitää pesimättömien varisten laumaa.

Ketun saaliiksi jää varsinkin untuvikkoja, mutta turvassa eivät ole liian kauas vesirajasta vaeltaneet isotkaan poikaset. Kaksi kettuparia on viime vuosina pesinyt Purolahden ja Lammassaaren hoitoniittyjen ruoka-aitan äärellä. Tehokkaimman ketun todistin tappavan kahdeksan valkoposkihanhen untuvikkoa kahdessa minuutissa. Näistä se hautasi isoimman osan myöhemmin syötäväksi ja loput menivät variksille.

Valkoposkihanhien tarvitsemaa tuoretta, proteiinipitoista kasviravintoa olisi tarjolla hoitoniityillä nykyään vähintään yhtä hyvin kuin menneinä vuosina. Uusien, mehevien lehtien kasvun takaajina ovat laidunkarja ja lampaat. Arabianrantaan siirtymisen taustalla ei ole ollut ravinnon puute, vaan turvallisuustekijät.

Ihmisen luomissa puistoissa eivät merikotkat saalista. Hoitoniittyjen varismäärään nähden variksia ei Arabianrannassa käytännössä ole. Ainakaan toistaiseksi en ole nähnyt tai keneltäkään kuullut, että harmaa- tai merilokit olisivat ahdistelleet valkoposkihanhen poikasia länsirannan nurmikoilla. Ketulle on hoitoniityillä monipuolinen valikoima ruokaa, mm. niityillä pesivien lintujen poikasia ja munia sekä myös hautovia emoja, kuin myös matalissa rantavesissä kutevia sekä kuolleita kaloja. Ketun näkökulmasta Arabianranta on köyhää maata.

Viime vuosiin saakka Arabianrannan rantapuiston nurmialueet tuottivat säännöllisesti leikattuina vimmaisesti kasvavaa, ravinteista lehteä hanhien riivittäviksi. Alkujaan suuruusluokaltaan parinkymmenen hehtaarin nurmialueesta ei muutamana viime vuonna ole leikattu nurmea kuin murto-osalla entisestä. Tavoitteena on ollut hanhien suosimien, ja ulosteillaan peittämien nurmien muuttaminen niityiksi, joilla hanhet eivät viihdy. Matalien heinien muodostamat nurmet ovat nopeasti vaihtuneet mm. pietaryrttien, kaunokkien, siankärsämöiden ja pelto-ohdakkeiden hallitsemiksi, siemensyöjälintujen suosimiksi korkeakasvuisiksi niityiksi. Hanhien laidunnettavina on enää pieniä nurmilaikkuja niittyjen väleissä ja kapealla rantakaistaleella.

Luontaisilta saalistajilta hanhet ovat Arabianrannassa edelleen turvassa. Pulmaksi on muodostunut hoidetun nurmialan niukkuus. Tämä on ajanut etenkin aikuiset pesimättömät valkoposkihanhet muille pääkaupunkiseudun ruokamaille, mikä osaltaan selittää hanhien kokonaismäärän laskun Vanhankaupunginlahden poikuelaskennoissa (Kuva 5). Kolmen laskennan yhteissumma oli suurimmillaan v. 2015 – v. 2016 (n. 3500 yksilöä), jonka jälkeen vähentyminen on ollut tasaista (v. 2023 n. 1600 yksilöä). Talvina 2020/2021 ja 2021/2022 lintuinfluenssa tappoi valkoposkihanhia talvehtimisalueilla, joka näkyi aikuisten määrän laskuna Suomessa (Suomen ympäristökeskuksen tiedote, 2023). Myös merikotkan jokapäiväisyys sekä Etu-Viikin peltojen hanhia karkottava koirapartio on tehnyt Viikin – Vanhankaupunginlahden vähemmän houkuttelevaksi ruokailualueeksi.

 

Kuva 5

Vähäisempi nurmiala ovat lisännyt myös valkoposkihanhipoikueiden kuolleisuutta. Etenkin vähäsateisina kesinä (v. 2021 ja v. 2022) vähäiset nurmet kuivuivat ja ravintoa oli vain niukasti saatavilla, lähinnä vesirajassa. Ravintoa etsiessään osa hanhiperheistä joutui uusille vaaroille alttiiksi, mm. ylittämään autoteitä muualta kuin suojateiden kohdilta. Mutta osa poikasista yksinkertaisesti nääntyi nälkään.

Kesällä 2021, kun kuivuus kuivuus oli pahimmillaan ja nurmet ruskeita, vaelsi joukko valkoposkihanhipoikueita hoitoniittyjen antimille. Ruoho oli siellä vihreämpää kuin kuihtuvissa puistoissa, mutta saaliiksi joutumisen vaara suurta. Ehkä tapettavaksi tulemisen todennäköisyys oli hanhien mielestä kuitenkin pienempi kuin nälkäkuolema, tiedä häntä.

Tulevat pesimäkaudet näyttävät, miten valkoposkihanhiemot suhtautuvat hoitoniittyjen petovaaraan suhteessa Arabianrannan ruokailualan pienentymiseen.

 

 

Merimetson pesinnät Vanhankaupunginlahden Klobbenilla (21.6.2023)

 

Merimetso pesi ensimmäisen kerran v. 2019 Vanhankaupunginlahdella. Klobbenin (Lopin) pienelle saarelle lahden koilliskulmaan kyhättiin huhtikuun puolivälissä kuusitoista pesänalkua, jotka kuitenkin hylättiin muutaman päivän jälkeen. Pesinnän arveltiin jääneen siihen. Saarella vieraili päivittäin merikotka, joten ihmekös tuo, jos merimetsoja vaivasi epävarmuus pesinnän onnistumisesta. Yllätys oli iloinen, kun viikon kuluttua tästä havaittiin viisi merimetsoparia harmaahaikaroiden vanhoissa pesissä, ja vähän myöhemmin oli parimäärä noussut seitsemään. Haudonta alkoi 28.4. ja ensimmäiset poikaset kuoriutuivat toukokuun viimeisellä viikolla. Seitsemäntenä pesinnän aloittaneelta parilta jäi homma kesken haudontavaiheessa. Poikasia varttui yhteensä 17 kuudessa pesässä.

Merikotkasta tuli seuraavana keväänä, v. 2020, uusi pesimälaji lahdelle. Kotkapari kohensi vanhan harmaahaikaran pesän Klobbenin keskiosan itäreunassa. Huolimatta hautovasta merikotkasta ja sen puolisosta 25 merimetsoparia aloitti pesinnän huhtikuun viimeiseen viikkoon mennessä. Pesiä hylättiin haudonnan aikana ja ainakin osasta pesiä merikotka söi munat. Poikasia kuoriutui neljääntoista pesään yhteensä 43. Vanha merikotka söi 9.7. nuorta merimetsoa, jonka toinen merikotka oli ilmeisesti ottanut pesästä (Eero Haapanen)

Pesimäkaudella 2021 koloniaan ei ilmaantunut uusia yrittäjiä, joten parimäärä säilyi neljässätoista. Olivatkohan asialla samat, edellisen vuoden onnistujat? Poikasia syntyi 37 kahteentoista pesään. Merikotka ei pesinyt Klobbenilla enää tänä, kuin ei myöskään seuraavina vuosina. Vaikka kotka ei pelottanut aamusta iltaan, se kyllä tähysteli tavan takaa Klobbenilla. Saaliina lähti ulkomeren pesälle kalaa, ja vasta kesäkuun puolivälin jälkeen, kun valkoposkihanhien poikaset olivat kasvaneet nyrkkiä suuremmiksi, lähti pörröisiä poikasia saaliina silloin tällöin.

Vuonna 2022 merimetsokolonia kasvoi kaksi kertaa suuremmaksi: 28 paria aloitti pesinnän. Merimetsot varasivat sekä harmaahaikaroiden hylkäämiä pesiä että rakensivat alusta alkaen uusia. Materiaalia taiteltiin saaren lepistä, mutta risuja revittiin myös vanhoista pesistä, mm. merikotkaparin tyhjilleen jääneestä asumuksesta. Monet pesistä olivat jo neljättä vuotta käytössä. Poikasia syntyi 70 kaikkiaan 25:een pesään.

Kuluvana vuonna tapahtui se, mitä jo muutaman vuoden oli uumoiltu. Parimäärä kasvoi huomattavasti, sanoisinko pomppasi, sillä asuttuja pesiä näkyi kolminkertaisesti edelliseen kevääseen nähden. 84 paria sai vähintään 219 poikasta 72:ssä pesässä.

Klobbenilla pesivien merimetsojen poikastuotto (varttuneiden poikueiden määrä/parimäärä) on ollut joka vuonna mainio. Yhtä vuotta lukuun ottamatta se on ollut erittäin hyvä: 0,86 – 0,89, kun täydellinen onnistuminen olisi 1,0. Tuo yksi vuosi oli merikotkan pesintävuosi (v. 2020). Kotkan otaksuttiin tyhjentävän kolonian, jos ei munista niin viimeistään poikasista, mutta vaikutus oli vähäisempi. Jos vaikutus merimetsojen pesintään olikin pienempi, sitä merikotkan pesinnällä silti oli.

Siinäkö syy, miksei parimäärä lähtenyt aiemmin kasvuun? Ja mikä sai sen nousemaan nyt? Merikotka oli varmasti pelote, ainakin pesimävuonnaan.

Uusille pesimäpaikoille on merimetsoilla tilausta ja Vanhankaupunginlahti on kalaisana oivallinen kalansyöjille, ainakin kutuaikaan. Erityisesti huhtikuusta toukokuun puoleenväliin merimetsot kalastelevat isoina joukkoina Vanhankaupunginlahdella. Poikasaikaan ravintoa haetaan pääasiassa kauempaa, Vanhankaupunginlahden eteläpuolelle suuntautuvilla lennoilla.

Tähän kevääseen mennessä on lahdelle kerääntynyt roimasti enemmän aikuisia juhlapukuisia yksilöitä kuin lopulta on jäänyt pesimään. Keväällä 2022 merimetsomäärät olivat suurimmat lajin Vanhankaupunginlahden pesimähistorian aikana: 18.4. oleili lahdella 338 (336 juhlapukuista, 2 esiaikuista) yksilöä. Lopullinen parimäärä oli kuitenkin alle viidesosa tästä. Keväällä 2023 suurin juhlapukuisten kerääntymä oli 250 yksilöä ja lopullinen parimäärä oli jo kaksi kolmasosaa tästä.

Esiaikuisia, pesimättömiä yksilöitä on norkoillut joka kevät haudonta-aikaan iso joukko Klobbenin kulmilla ja kallioilla: v. 2019 – 2021 50 – 70, v. 2022 130 ja v. 2023 160 yksilöä. Nämä ovat Klobbenin kolonian tulevaisuuden kasvun tekijöitä.

Monet ovat kysyneet kaikkoavatko harmaahaikarat Klobbenilta merimetsojen tieltä. Tähän asti ei ole näyttänyt siltä. Merimetsojen asetuttua saarelle on haikaroiden parimäärä samaan aikaan pysynyt ennallaan ja jopa kasvanut: v. 2019 44, v. 2020 45, v. 2021 45, v. 2022 43 ja v. 2023 55 paria. Harmaahaikaroista valtaosa siirtyi merikotkan pesimävuonna Klobbenin pohjoisreunan matalien tuomi- ja leppätiheikköjen suojiin pesimään. Sitä ennen haikarat olivat hyvin näkyvillä saaren tervaleppävanhusten latvaosissa. Nyt haikaroiden hylkäämiä pesiä asuttavat merimetsot.

Haikaroilla ei ole tähän mennessä näyttänyt olevan mitään asunnonvaltausta vastaan. Tänä vuonna, merimetsojen levittäydyttyä myös haikaroiden asuttamalle saaren pohjoisreunalle, ovat jotkut haikaroiden pesät jääneet merimetsojen ulosteryöpyn alle. Haikaroiden poikasia on niissäkin kehittynyt, nyt jo lähes lentokykyisiksi. Jos merimetsokolonia kasvaa, yhä useammalle matalassa pensaikossa pesivälle harmaahaikaralle voi tulla tukalat paikat valkoisesta sateesta.

 

Hömötiaiselle pari (7.2.2023)

 Yksi ainoa hömötiainen, metsien yleisin tiainen entisaikoina, on pyrähdellyt Viikin metsissä tänä talvena. Liittyneenä lähisukulaisten parveen se on kolunnut havupuiden neulasmattoa Herttoniemen metsäselänteellä. Kuusi- ja talitiaisten joukko on tarjonnut turvan.

Kiertelin tänään Hallainvuoren kankareilla, kilometrin verran pohjoiseen ainoan hömötiaisen asuttamasta metsästä. Lounaistuuli liikuskeli männikössä, oli lauhaa ja keväistä. Olin aikeissa ylittää suopainanteen kalliokumpujen välissä, kun piiskuttava ääni pysäytti minut.

”Tsää – tsää”, pääsi hömötiaisen suusta. Tämä oli toinen, sen ainoan lajitoveri! Ja jo kohta se lauloi, niin kuin hömötiaiset osaavat, surumielisesti: ”Tiyy – tiyy”.

 

Se liikkui laulaen latvoissa, pökkelöltä toiselle, kuin olisi toivonut kuuluvansa kilometrin päähän. Mutta liian harvassa olivat kuulijat, ja tiaisen ääni heikko.

 

Paikoillanne, valmiit. Liikkumatta (21.2.2022)

Linnut ovat liikettä, paikanvaihdoksia. Siiveniskuja. Talven tummimman rastaan hypähtelyä lepikon märillä lehdillä. Loputonta ruuanetsintää.

Saman olisi nähnyt kuka vain tarkkailija: kun rastas pysähtyi, jäi paikalle vain lätäkkö, mihin lokakuu oli varissut katteen.

Varoitus oli terävä. Se tavoitti höyhenien peittämät korvat, ilman että varoittajan olinpaikka paljastui. Tulkkasin sinitiaisen näin: ”Haukka tulossa”.

Ruokaa etsivän talitiaisparven dynamiikka – yksilölliset valinnat ryhmän osana – vaihtui seisahtuneisuuden tilaan. Missä äsken tutkivat tiaiset oksia, näin nyt tiaisen mallisia mutkia, osana tervalepän romahtanutta latvaa.

Kanahaukka liukui runkojen lomitse ja laskeutui tervalepän oksalle. Alla kulki likainen, rottien juoksema polku. Se alkoi jäteaseman helmoista ja päättyi siirtolavojen lomaan.

Vähät tiaisista, vähät rastaista tällä kertaa. Rottia, niitä oli kanahaukka hakemassa. Ei tarvinnut kuin odotella paikoillaan.

 

Laulujoutsenpari saapui (20.2.2022)

 Pari laulujoutsenia lepäili lennon jälkeen Etu-Viikin pellolla. Päät oli painettu hartioiden väliseen höyhentyynyyn. Mikä oli joutsenta, mikä lumipintaa, piirtyi höyhenpuvun varjoista.

Otaksuin joutsenet lahden vakiopariksi. Ne saapuivat, kun pienikin allikko aukeni.

Ensimmäisestä pesimävuodesta 2014 alkaen oli saapumisajankohta sijoittunut helmikuun 23. ja maaliskuun 26. päivän välille. Tämän päivän havainto oli siis varhain yhdeksään vuoteen. Tosin talvella 2019/2020, jolloin lahti jähmettyi vain muutaman päivän riitteeseen, pari pysytteli syksystä kevääseen lahdella.

Joutsenten päät kohosivat. Mitä nyt?

Kaksi ulkoilijaa lähestyi niitä. Hanki kantoi, he halusivat nähdä isot linnut isompina. Tuloksena tästä, joutsenet näyttivät, mihin lähestyminen johti. Ne avasivat siivet, nousivat lentoon.

Siivenisku siiveniskulta joutsenet pienenivät, ja välimatka lähestyjiin kasvoi.

 

Haaska (18.2.2022)

Punamultaladon edustalla Viikin pelloilla on haaska. Kalanraatoja, loukuista saatuja supikoiria. Yhtenä talvena sojotti lumesta sorkka. Miksi?

Ladon seinässä on luukku, mistä toisinaan pistää aseen piippu. Haaskalta ammutaan öisin kettuja ja supikoiria, joita on aina liikaa.

Tänään pysähtyi haaskalle nuorehko kanahaukka. Kolmannen kalenterivuoden lintu, arvelin selkäpuolen ruskeansävystä ja karkeista poikkijuovista kyljillä.

Se tarttui kynsillään kuolleeseen, jonka turkkiin oli tarttunut lunta. Ja niin kuin se olisi kuvitellut saavansa supikoiran liikkeelle, se kauhoi siivillään ilmaa. Mutta jäätynyt pysyi.

Haukan vasemmassa jalassa näkyi muovinen lukurengas. Valkoisella pohjalla erottui mustia merkintöjä, joista en saanut selvää. Rengastaja oli kiinnittänyt renkaan, kun poikasen jalat olivat vahvat, mutta kasvu oli muuten kesken.

Silloin oli kesä eikä tietoa talvesta.

Haukka koukkaisi nokallaan raatoa ja ponnahti lentoon. Saiko se lihaa irti, en nähnyt.

 

 

Yhdistävä tekijä (17.2.2022)

Helmikuu pisaroi loskalle, kun loiskin Viikkiin.

Sadeasu suojasi, mutta harvemmin kuin höyhenpuku. Pipo päälaen peittona petti. Kiikari sumeni ja katsojan linssit. Muuttolintuja, näkyisikö niitä?

Muistin saman kohdan kesältä, kun vesi puuttui. Aidanseipäät ja kynnöspellon kuin paikkalapun. Ja kolinan, traktorista karussa. Miten erillään kaikki oli katsojasta.

Kun taas tänään, vesi kastoi yhteen. Se liitti metsänreunan kulkijaan, maustoi koiranilman haistella.

Piirsin ääriviivat sadepäivän ehdoilla, lammikolle, joka kasvoi, kun luonnoskirja vettyi. Se oli jännittävä virhe, jotain muuta kuin sisätilan ehta kuivuus.

 

Kolokyyhkyn kiire (16.2.2022)

 Uuttukyyhky näyttäytyi Viikin peltoaukealla tänään. Kevään ensimmäiseni.

Se kiersi pellonreunasta pellonreunaan, huomioi pälvien paikat. Joitain nurmentupsuja ja ryhditöntä lunta. Varikset lammikon reunassa pesulla.

Miksi se oli tullut näin varhain? Ettei kukaan veisi koloa, missä se oli onnistunut.

 

Talven ainoa (14.2.2022)

Viikissä sinnittelee tänä talvena tasan yksi hömötiainen. Se on lyöttäytynyt Keinumäen parikymmenpäiseen kuusitiaisparveen.

Parvi on viettänyt kolmisen kuukautta havupuuistutuksen pihtojen latvoissa, hehtaarin alalla. Pihtojen runsas siemensato on taannut metsätiaisille ravinnon ja pidellyt korkeuksissa. Keinumäen ruokinnoille ne eivät ole laskeutunet.

Paitsi tänään.

Kymmenisen kuusitiaista poimi automaatista auringonkukansiemeniä, mutta hömötiainen ei laitteelle alentunut. Se näyttäytyi viereisen vuorimännyn latvassa, äännähti ja poistui. Se oli kuusitiaisia metsäisempi. Ehkä varastoissa oli vielä pari pihdan siementä.

Hömötiaishavainnot ovat huvenneet vuosi vuodelta Viikissä. Viimeinen varma Tiiraan ilmoitettu pesintähavainto on v. 2004 kesäkuulta Keinumäeltä, missä Petro Pynnönen näki ruokaa kantavia emoja.

Hömötiaisia havaittiin v. 2006 – v. 2012 touko – heinäkuussa kuutena vuonna enimmillään kahdessa paikassa, useimmin Hakalan – Keinumäen ja Rajakallion – Majavakallion alueella, Mölylän metsässä ja Kivinokan vanhassa metsässä. Ilmoitettuja havaintoja on vähän, vain pari kolme pesimäkautta kohden, mutta osa niistä viittasi reviiriin. Tämän jälkeen on hömötiaisia tavattu niukasti pesimäaikaan. Viimeisin mahdollinen pesintä on v. 2016 Taka-Viikin Hallainvuorelta.

Laji ei ole erityisen näkyvä ja kuuluva pesimäaikaan, mikä osaltaan voi selittää vähäiset pesimäaikaiset havainnot. Hömötiaisen romahdus niin Viikissä kuin missä vain muualla Suomessa on kuitenkin tosiasia. Menneiden aikojen hömötiaisvaellukset sysivät täydennyksiä alueille, joissa pesinnät olivat epäonnistuneet. Enää ei täydennysjoukkoja tule, koska ei ole mistä ottaa – ilmeisesti ei edes idästä.

Romahdus näkyy totta kai myös talvehtivien hömötiaisten lukumäärissä. Katsoin Tiirasta 2000- luvun talvina (15.11. – 31.3.) Viikin – Vanhankaupunginlahden alueelta ilmoitetut hömötiaishavainnot. Arvioin yksilömäärät kulloiseltakin talvelta sekä yhtäaikaishavaintojen että havaintopaikkojen välisten etäisyyksien perusteella. Arvio on arvio eikä absoluuttisen tarkka, mutta suuruusluokat erottuvat. Katsoin myös montako henkilöä oli kunakin talvena ilmoittanut hömötiaishavainnon alueelta – siis sen, onko lajin kiinnostavuus muuttunut.

Enimmillään hömötiaisia on talvehtinut 15 yksilöä (talvet 2007/2008 ja 2016/2017) (ks. kuva). Kymmenkunta lintua on ollut kuutena talvena (2008/2009, 2010/2011, 2012/2013, 2013/2014, 2014/2015 ja 2018/2019). Talvina 2009/2010 ja 2015/2016 hömötiaismäärä notkahti neljään. Ehdottomat pohjat saavutettiin talvella 2017/2018 sekä 2021/2022, kun hömötiaisia havaittiin vain yksi.

Sitä mukaa, kun hömötiaiset hupenevat on hömötiaisista Tiiraan tehtyjen havaintoilmoitusten määrä kohonnut. Tämä on tavallista. Kun laji on yleinen, siitä ilmoittaminen ei tunnu tärkeältä. Talven 2007/2008 viidestätoista hömötiaisesta kuudella eri havaintopaikalla ilmoitti 9 henkilöä. Talven 2021/2022 yhdestä hömötiaisesta yhdellä havaintopaikalla on tähän mennessä ilmoittanut 13 henkilöä.

Sopivaa ympäristöä riittäisi hömötiaisten yleistyä Viikissä ja tulla tylsän tavalliseksi. Puute on vain hömötiaisista.

 

Harvinainen hedelmä (9.2.2022)

Punarinta on heleä kuin kypsä omena. Joka kerran, kun vierailen Fastholmassa Vanhankaupunginlahden itärannalla, toivon, ettei sitä ole poimittu lumelta.

Ilahduttavaa oli nähdä se taas tänään, talven harvinainen hedelmä.

 

Baskervillen sika (2.2.2022)

Kahlasin tänään Säynäslahdenpuron viertä kohti lampea, johon se laski Vanhankaupunginlahden pohjoisosassa. Suuntanani oli ruoikon saartama, muutamia mäntyjä ja lehtipuita kasvava saareke. Ajattelin, että sieltä voisi löytyä ruoikon reunassa eilen nähdyn villisian jälkiä.

Metsäkauriit olivat kuljeskelleet puron reunan parinkymmensenttisessä pehmeässä lumessa, ristiin rastiin, etsineet syötävää. Joitain sorkanjälkiä epäilin villisian jättämiksi, mutta painaumat runsaassa lumessa olivat epäselviä.

Saareke puron vierellä on metsäkauriiden lepo- ja märehtimispaikka. Välttääkseni häiriötä en ollut aiemmin talvella vieraillut siellä. Mutta nyt oli mentävä. Koska villisika.

Seitsemän kaurista kuuli minut kaukaa, nousi makuulta ja siirtyi pidemmälle puronvarteen, kun rymistelin pajukon läpi saarekkeelle. Ne olivat levänneet kaivamissaan kuopissa, tuomien ja leppien vierellä. Kaikki lumelta erottamani elämän merkit olivat kauriiden tuottamia. Ei mitään villisikaan viittaavaa, muutakaan elävää.

Vain pieni hengestään päässyt päästäinen lumeen puhkaistun aukon ovensuulla. Se lepäsi pyöreän tassunjäljen päällä. Pahanmakuinen saalis, kettu oli todennut ja jättänyt siihen.

Unohdin villisian metsästyksen. Kuvailin kuollutta, käyttäen erilaisia valotuksia, sillä lumen hohteessa kohde oli tumma. Kunnes vasemmalla puoleltani, tummien tervaleppien takaa. Se rymisteli ohi.

Baskervillen sika.

 

Lintuvuosipäivä (1.2.2022)

Tasan 45 vuotta sitten lähdin ensimmäiselle linturetkelleni. Kotitalon vierestä alkoivat ensimmäiset männyt, ja alempana notkossa kohosivat jo suuret kuuset. Niitä kasvoi metsiksi asti Roihuvuoressa silloin.

Kaulassa painoi Panora-merkkinen kiikari ja kassissa, jota raahasin hangessa, pussillinen kauraa. Vein sitä linnuille.

Menin jotenkin salassa, sen muistan, etten halunnut kotipihan kavereiden näkevän. Taisi olla hämärää, sellainen sininen hetki. Kaivoin lumeen kuopan ja kaadoin kaurat sinne. Se olisi ruokintapaikka.

Palelin hikisissä vaatteissa tovin, ketään ei tullut. Kahlasin kotiin.

Säilössäni on vihko, johon kirjasin ensimmäisen retkeni linnut. Varisten ääntä ja punatulkkuja, lukee ruuduissa, joihin huopakynän jälki on levinnyt.

Tänään, muutamia tuhansia retkiä myöhemmin, kävin Fastholmassa Vanhankaupunginlahden itärannalla. Valo kiipeili lumisissa puissa. Pähkinänakkeli sekä puukiipijä tahoillaan. Toinen kulki ylöspäin ja toinen alaspäin rungolla.

 

Mustapääkerttu (29.1.2022)

Tiistaina 25. tammikuuta ilmaantui Viikin Keinumäelle Pauli Janhosen ruokinnalle tiaisten ja muiden talvilintujen joukkoon kesälintu, mustapääkerttu. Jännää, vaikkei ainutlaatuista tämän lajin kohdalla. Aina jokunen jäi, kun toiset lähtivät.

Olisiko niin, että runsaina pihlajanmarjasyksyinä tavallista useampi mustapääkerttu jätti muuton väliin?

Keinumäen lintu oli pärjäillyt punaisilla marjoilla tähän asti. Liikkunut se oli vain sen verran, mitä marjojenkeruu vaati, ja lymyillyt lopun aikaa. Energia, jonka se oli päivän aikana marjoista kerännyt, oli riittänyt yön yli seuraavaan aamuun – myös muutamat kipunoivan kovat pakkasyöt se oli selättänyt.

Vielä kolmisen viikkoa sitten mäet olivat hehkuneet raskaina pihlajien punasta. Mutta mikä oli tarjolla, se syötiin. Jämät varisivat lumelle ja pälviseen maahan.

Se, että mustapääkerttu jäi talveksi juuri tähän paikkaan, oli sen onni. Keinumäellä kun tarjottiin ruokaa, vaikka se oli luonnostaan loppu.

 

Pysty elämä (18.1.2022)

Puukiipijän sarka on pysty, kaikki rungot. Mitä vanhempi puu, sitä parempi.

Paras kaikista on kaarnakas kuusi. Sekä alaa että rakoja, mistä poimia ruokansa, on laveasti. Kuin Pohjanmaalla peltoja.

Viime kesänä Viikissä pesi enemmän puukiipijöitä kuin edeltävinä kymmenenä vuotena kertaakaan, ainakin neljätoista paria. Ikääntyvät metsät Vanhankaupunginlahden rannoilla ja lauhat talvet ovat olleet kiipijöille eduksi. Lajista on tullut yhä tavallisempi, joka retken tuttavuus.

Siksi on outoa, että olen tavannut niitä kuluvana talvena niukasti. Joulukuun alusta tähän päivään olen havainnut puukiipijän Viikissä vain kuudesti, yhteensä seitsemän yksilöä. Viime ja sitä edellisenä talvena havaitsin niitä kaksi kertaa enemmän samalla ajanjaksolla ja samalla retkeilymäärällä.

Olisiko marraskuun lopun ja joulukuun alun tavallista kylmempi jakso saanut puukiipijöitä poistumaan etelämmäs? Osa kannastahan muuttaa aina.

 

Metsäkauriiden esiintymisestä Viikin – Vanhankaupunginlahden alueella v. 2021 (13.1.2022)

Metsäkauriita eleli loppusyksystä 2020 n. 35 – 40 Viikin – Vanhankaupunginlahden alueella (mukaan lukien Kivinokka ja Hallainvuori). Kauriita kuoli huhtikuun loppuun mennessä ainakin kymmenen eli kanta pieneni n. 30 %. Maaliskuun puoleenväliin mennessä kuoli kahdeksan, ja loput kaksi huhtikuun lopulla. Neljä tunnistettiin nuoriksi (ainakin yksi pukki) ja yksi vanhaksi (naaras). Yksilöistä kahdeksan löydettiin kuolleina ja kaksi heikkokuntoista/vammautunutta ammuttiin (poliisi sekä metsästysseura). Kuolleisuus oli huomattava aiempiin talviin nähden, sillä yksilömäärä on muina talvina vähentynyt korkeintaan muutamalla. Kauriita kuoli seuraavissa paikoissa: Kivinokka (1), Sopulitien metsä (1), Fastholma (3), Purolahti (1), Hakala (2), Keinumäki (1) ja Mäyrämetsä (1).

Kannan koon arviointi perustuu lähes päivittäiseen, linnustonseurantalaskentojen ohessa tekemääni retkeilyyn alueella. Kirjasin jokaisen kohtaamisen yhteydessä yksilön sukupuolen ja iän (pukeilla sarvien koko ja piikkien määrä alkukeväästä eteenpäin, naarailla yksilön koko vielä alkukeväällä). Vanhojen pukkien sarvissa oli vain vähän yksilöllisiä eroja. Seitsemälle kehittyi normaalit isot kolmipiikkiset, mutta yhdelle pitkät piikittömät sarvet. Yhden kolmipiikkisen pukin toisessa sarvessa oli vino kärki. Yksi pukki menetti toisen sarvensa luultavasti pukkien välisessä tappelussa. Myös samanaikaishavainnot sekä yhden päivän aikana eri puolilla Vanhankaupunginlahtea tehdyt havainnot auttoivat arvioinnissa. Lisäksi pidin riistakameraa parisen viikkoa kesäkuun lopulta heinäkuun alkuun suojelualueella Säynäslahdenpuron varressa (liikkumislupa vaaditaan).

Maalis-huhtikuun vaihteeseen saakka kauriit oleilivat pieninä laumoina metsiköissä. Ne ruokailivat niille varatuilla viljaruokintapaikoilla, mutta myös varvuilla (mustikka, puolukka, kanerva) sekä pensaiden oksilla ja lumen alta kaivamillaan kasvinosilla (esim. sanikkaisten versoilla) tai lumen päälle yltävillä ruohovartisilla kasveilla (esim. mesiangervo, horsma). Pälvien laajetessa huhtikuussa kauriit siirtyivät ruokailemaan rantaniityille ja peltojen nurmille. Vähitellen, viimeistään toukokuun alkupuolella, laumat hajosivat ja vanhat pukit naaraineen keskittyivät pienemmille, pääasiassa rantaniittyjen tuntumaan sekä reheväkasvuisille kosteikon aloille eri puolilla Vanhankaupunginlahtea. Kukin pukki hallitsi omaa aluettaan. Kesän lehtevyys kadotti kauriit näkyviltä. Syksyn tullen kauriita ilmaantui taas peltojen aukeille einehtimään.

Huhtikuun puolivälissä oli metsäkauriita elossa ainakin 25: kahdeksan vanhaa (ainakin 3 v. ikäisiä) pukkia, yksi luultavasti 2 v. pukki, kaksi 1 v. pukkia (edellisvuoden vasoja), yhdeksän vanhaa naarasta (ainakin 2 v.) ja viisi 1 v. naarasta (edellisvuoden vasoja). Huhtikuun lopulla kanta väheni kahdella (toinen kuolleista oli 1 v. pukki).

Toukokuusta eteenpäin pysyi aikuismäärä (sisältää 1- vuotiaat v. 2019 syntyneet 2. kalenterivuoden ikäiset) lähes samana (22). Yksi uusi, luultavasti 2 v. (v. 2018 syntynyt, 3. kalenterivuosi) pukki ilmaantui havaintoihin ja nuorten naaraiden määrä väheni kahteen. Kesäkuun alussa kanta kasvoi kahdellatoista, kun vasoja syntyi ainakin seitsemälle naaraalle. Metsäkaurismäärä nousi näin ollen hieman yli kolmeenkymmeneen, ja kanta säilyi samansuuruisena läpi syksyn.

Vanhojen pukkien hallitsemilla reviireillä oli vähintään yksi pukin valvoma, kantava naaras. Erotin kaikkiaan yhdeksän eri reviiriä (ks. kartta): Lammassaaren pitkosten viereinen niitty, Keinumäen edustan niitty/Säynäslahden pohjoisosa, Viikinojan varsi (Etu-Viikin puolella) – tulvaniitty, Sopulitien metsän länsiosa, Kivinokan koillisosa – Saunalahti, Kivinokan länsiosa, Klobben – Purolahden hoitoniityn eteläosa, Fastholma, Hallainvuoren lounaisosa.

Vasoja (12) havaitsin seuraavilla seitsemällä reviirillä: Lammassaaren pitkosten viereinen niitty (3 vasaa), Keinumäen edustan niitty/Säynäslahden pohjoisosa (2), Viikinojan varsi – tulvaniitty (2), Kivinokan koillisosa – Saunalahti (2), Sopulitien metsän lounaisosa (1), Kivinokan länsiosa (1), Hallainvuoren lounaisosa (1). Kahdella reviirillä en havainnut vasoja (Klobben – Purolahden hoitoniityn eteläosa, Fastholma).

Lammassaaren pitkosten viereiselle niitylle syntyi kolme vasaa ilmeisen myöhään, sillä vielä 2.10. vasat olivat vain n. puolet emän koosta. Näistä vasoista kaksi imi emän nisiä niinkin myöhään kun 7.9. (emä antoi imeä pari minuuttia ja otti sitten askelia eteenpäin, jolloin vasan ote kirposi). Mutta näitäkin myöhemmin, peräti 25.10., oli yksi vasa emän nisissä kiinni Mäyrämetsän itäpuolen puidulla ohrapellolla. Maitoa ei varmaan enää herunut.

Kuvassa riistakameran otos naaraasta kahden vasan kanssa 30.6. Säynäslahdenpuron eteläosassa. Karttakuvassa metsäkauriiden lisääntymisalueet/vanhojen pukkien reviirit v. 2021.

 

Punakylkiä (10.1.2022)

Punakylkirastaita sinnittelee pihlajanmarjatalven turvin. Tänään neljä yksilöä poimi pakkasen puremaa satoa Majavakallion rínteessä Helsingin Viikissä.

 

Pikkuisin uikku (16.11.2021)

Syksyn mittaan on tullut tiirailtua Vanhankaupunginlahden poukamia ja lampareita ”sillä silmällä”. Näkyisikö uikuista pienintä?

Eilen tärppäsi.

Odottelin auringon laskua ja hämärän lintuja Mölylän kalliolla. Lounaasta puhalsi, mutta ruokosaarekkeet suojasivat kuin muurit Purolahtea. Kiikaroin sitä.

Ruokokannaksen reunalla loisteli jotain vaaleaa ja suuntasin kaukoputken sinne. Tunnistin loisteen lähteeksi kanadanhanhen ja sen vaalean, lihaksikkaan rinnan.

Mutta mitä kellui lepäilevän hanhen vieressä? Pikkuinen vesilintu, jonka värit olivat syntyisin ruokojen syksystä ja sen tummista varjoista.

Kiitos kanadanhanhen ja kaukoputken, joka suurensi pienet asiat, näin oikeaan kohtaan oikealla hetkellä. Vartin kuluttua uikku oli kadonnut.

 

Uusvanha pesä 16.11.2021

Klobbenin merikotkilla on uusvanha pesä saaren itäreunalla, huomasin eilen iltapäivällä. Valkoiset pyrstöt loistivat hämärässä.

Samalla kohtaa, mutta ”kerrosta” ylempänä, keikkui vielä kolmisen viikkoa sitten merikotkaparin aiempi asumus. Sitten navakka tuuli riepotteli vanhan pesän latvasta. Mutta toisin kuin tuolloin oletin, pesä ei rysähtänyt lepikon pohjalle.

Risukasa näyttäisi jääneen tervalepän kämmenelle, leveälle sellaiselle. Ikään kuin puu olisi ottanut kruunustaan kopin.

Kiikaroin Mölylän kalliolta kotkien toimia. Toinen kotkista kiskoi oksia risukorin reunalta, asetteli. Nokan ulottuvilla oli ainekset uuteen.

 

 

 

Yöpyvät telkät (5.11.2021)

 Telkkien yöpyjäparvet kasvavat taas kokoa Vanhankaupunginselällä. Lahti on merta suojaisampi paikka lepäillä, erityisesti etelän ja lounaan välisillä tuulilla.

Viimeisenä viitenä syksynä, joina olen yhdessä Taavi Sulanderin kanssa seurannut yöpyvien telkkien kerääntymistä, ovat yöpyjien määrät olleet suurimpia lokakuun lopun ja marraskuun lopun välisellä jaksolla.

Päivisin lahdella viihtyy enimmillään kymmenisen lintua. Hämärissä kaikki on toisin, myös telkkien osalta. Viheltävin siivin ne lähestyvät lounaan ja kaakon suunnalta ja polskahtavat Kivinokan ja Lammassaaren väliselle selälle.

Kiihkeintä yöpyjäparven kasvu on kolmisen varttia auringonlaskun jälkeen. Vielä noin tunnin kuluttua päivänlaskusta yksilöiden laskeminen onnistuu, erityisesti silloin, kun pilvipeite välittää tuhlailevan kaupungin välkkeitä veteen.

Yöpyjämäärät ovat lokakuun ensi puoliskolla muutamissa sadoissa, mutta marraskuulle tultaessa päästään monesti jo puoleen tuhanteen. Suurimmassa Vanhankaupunginlahdella yöpyneessä telkkäparvessa on ollut 949 yksilöä (17.11.2020, Taavi Sulander).

Kuvassa telkkien yöpyjäparvi Kalasataman edustalla.

 

Oravien sato (3.11.2021)

Oravien talvi on turvattu voisi metsässä kulkija päätellä. Kuuset kukkivat punaisina alkukesällä ja tuloksena tästä nuokkuvat latvat nyt. Pörröhäntiä näkyy siellä täällä silpomassa suomuja kävyistä.

Mutta onko niissä siemeniä?

Kuusi kukkii runsaasti keskimäärin kaksi kertaa kymmenessä vuodessa. Siksi hiukan hämmästyin, kun näin kuusien hehkuvat oksat keväällä, sillä vasta kaksi vuotta sitten oli yhtä vahva kukinta.

Siemenien turvin oravakanta kasvoi kesällä 2019 voimakkaasti, mutta samalla lisääntyivät myös kuusen siemeniä syövät hyönteiset.

Vaikka kuusi ei v. 2020 tuottanut juuri lainkaan käpyjä, on todennäköistä, että siemeniä verottavien hyönteisten kannat ovat edelleen korkealla (Luonnonvarakeskus 2021). Näin ollen tämän syksyn kävyissä on oraville vähemmän syötävää kuin käpyjen määrästä olettaisi.

Enemmän niitä on silti kuin viime talvena, jolloin oraville oli tarjolla vain ei oota sekä pihkaisia silmuja.

 

Klobbenin merikotkan pesä on pudonnut (28.10.2021)

 Tervalepän latvus Klobbenilla on keventynyt. Viime viikonlopun vahvat lounaistuulet ravistivat merikotkan pesän maahan. Vain muutama risu jäi muistuttamaan valtakunnan kuulusta asumuksesta.

Pesä oli kallellaan jo ennen kevään 2020 pesintää. Jo silloin näytti siltä, että romahdus oli parin risun päässä. Onneksi ei romahtanut ja poikasilla säilyi pesän turva.

Tämän vuoden keväällä kotkat yrittivät pesintää toisaalla. Klobbenin pesä ei jäänyt kuitenkaan vaille käyttöä, sillä merimetsot repivät siitä aineksia omiinsa. Jäljelle jäi pesän runko.

Epäonnistuttuaan pesinnässään merikotkat palasivat kesäkuun lopulla. Pian alkoi vanhan, alkujaan harmaahaikaran rakentaman pesän kunnostus. Vankkoja lehtipuiden pudottamia oksia lennätettiin Lemmenlehdosta.

Syksyn tullen pesä näytti vankalta. Sisuksia viimeisteltiin korsilla, jotka tallottiin korin pohjaan tiiviisti. Aikomus oli selvä. Jos rauha saaren ympärillä säilyisi, kotkat pesisivät siellä keväällä.

Entä nyt?

Klobbenin tervaleppien latvoissa on iso liuta harmaahaikaroiden hylkäämiä asumuksia. Samankokoisia kuin myrskyn pudottama pesä. Lähiviikkoina selviää, mitä merikotkat niistä tuumaavat.

 

Tulva (22.10.2021)

Meri nousi Vanhankaupunginlahden niityille ja ulkoiluteille. Kumisaappaat eivät riittäneet ulkoiluteillä, mutta pyörällä pääsi. Veden korkeus oli metrin verran keskivedenkorkeutta ylempänä.

 

Levähtävät ja pesivät laulujoutsenet (21.10.2021).

 Vanhankaupunginlahdella ei suuremmin lepäile laulujoutsenia. Alueen syksyinen ennätys ei ole enempää kuin 58 yksilöä (29.11.2019) eikä keväälläkään ole laskettu parhaimmillaan kuin 34 lepäilijää (27.3.2018).

Lajin kannan kasvu näkyy kyllä vähäisesti myös Vanhankaupunginlahdella, mutta yhä useampia sisämaan kosteikkoja tai viljelysmaita täplittäviin satapäisiin laumoihin tuskin koskaan ylletään.

Jotta lepäilijämäärät nousisivat, olisi lahden uposkasvillisuuden elvyttävä, mitä ei savisameissa poukamissa lähitulevaisuudessa tapahdu. Myös Viikin pelloilla on ruokailualaa – nurmea tai kyntämätöntä sänkipeltoa – sittenkin niukalti muuttoaikaan. Viikissä on ihminen myös jatkuvasti läsnä, kaikkine koirineen ja koneineen, ja ruokailurauhaa vähemmän kuin maakunnissa.

Tai mistä tuota tietää, ehkä joutsenet alkavat ruokailla enenevässä määrin Lammassaaren laajentuneilla niityillä, jos lahdelle asettuneet merikotkat eivät liiaksi yritä isojen ja valkoisten lintujen saalistusta. Joutsenten poikasia ne vievät, se on nähty.

Mikä harmi ja vaiva toisista linnuista.

Sen lisäksi, että lahdella pesivälle kahdelle laulujoutsenparille olisi sopinut, ettei merikotka olisi asettunut Klobbenin saareen pesimään, joutsenet eivät näyttäneet kaipaavan yhtään lajitoveria samoihin poukamiin.

Kun muutaman joutsenen muuttoparvi laskeutui Saunalahden lampareelle tai johonkin lahdukoista, ilmaistiin vieraille suoraan ja selvästi, että matkan oli parasta jatkua. Ei kukaan ollut vahvempi, ei äänekkäämpi, kuin ruokailupaikan haltija. Ja niitä oli vieläpä kaksi.

Jos olisin puhunut lintujen kieltä, olisin varoittanut vieraita. Jos levähtäminen olisikin luonnistunut lahdella, niin pesimistä ei kannattaisi edes harkita. Todennäköisyys epäonnistumiseen olisi suuri.

Sanoisin, että pari, joka ajoi teidät pois, oli kahdeksana vuonna saanut kolmekymmentäviisi poikasta, mutta vain yhdeksän oli selvinnyt siivilleen. Neljänä ensimmäisenä vuonna poikasista kuolivat kaikki.

Eikä toinenkaan pari ollut onnistunut kokeneempaa paria kummemmin. Vuosi sitten ensimmäisen kerran pesineen parin pesässä oli haudottu yhdeksän poikasta vesille, mutta vain kahdesta oli kasvanut nuoria. Lopuille kävi huonosti.

Mikä poikaset vei?

Viimeisenä kahtena vuonna kaappasivat merikotkat yhden tai kaksi, kuten edellä jo mainitsin. Pesimäpaikoilla, joissa pienet poikaset emojensa kanssa alkuun sekä ruokailivat että lepäilivät, liikkuivat sekä supikoirat, minkit että jokunen kettu. Ja viime kesänä saalisti nuorehko kettu kaksi poikasta rantaniityltä. Ei auttanut, että poikasilla oli kokoa jo parin kuukauden verran. Tietämättömyyttään ne olivat vaeltaneet liian kauas vesirajalta, heinikkoon, missä punaturkki odotti.

Epäilemättä poikasia myös eksyi perheestään, kun perheet taapersivat lampareilta ruoikon läpi lahdenpoukamiin. Viime kesänä kaksi poikasta hävisi tällaisen siirtymätaipaleen yhteydessä. Myös surkeilla säillä saattoi olla osuutensa tappioihin. Alkukesällä jokunen vuosi sitten satoi räntää ja lämpötilat painuivat liki talvisiksi kuoriutumisaikaan. Enpä ihmettelisi, jos osa poikasista menehtyi tuolloin kylmään, niin arktinen laji kun laulujoutsen olikin.

Hämmentävintä kaikessa tässä selittämättömyydessä oli, miten neuvottomia aikuiset monesti olivat tilanteissa, joissa poikuetta uhkasivat pedot.  Niin kuin emot olisivat olleet vain tarkkailijoita, eivät tekijöitä elämänsä tärkeimmässä tehtävässä.

Lopputuloksena kaikesta Vanhankaupunginlahdella pesivien joutsenten poikastuotto ei ollut kummoinen. Vanhempi pari oli tuottanut vuotta kohden keskimäärin 0,3 poikasta lentokykyisiksi (9/35) kahdeksan pesimävuoden aikana. Nuorempi oli yrittänyt vasta kahdesti tuloksenaan 0,2 lentokykyistä (2/9) poikasta pesintää kohden. Se oli sentään parempi kuin kokeneempien ensimmäisen neljän vuoden nollatulos, mutta auttaisiko kokemus, jos olosuhteet pysyivät samoina?

Laulujoutsen on pitkäikäinen, ja aikuisten kuolleisuus on vähäistä. Lahden pari ehtii elämänsä aikana kasvattaa enemmän kuin oman määränsä lisääntymiskykyisiä joutsenia. Silloin isotkin poikastappiot sallitaan. Siinäpä lohdutusta.

Laulujoutsenten asettuminen Vanhankaupunginlahdelle on seurausta Suomen laulujoutsenkannan kasvusta. Jos poikasten kuolleisuus olisi ollut sisämaan järvillä ja soilla yhtä suurta kuin Vanhankaupunginlahdella, ei laji olisi runsastunut nähdyllä nopeudella.

 

Vaivaiset västäräkit (20.10.2021)

 Kaikkina syksyinä niitä jäi, vaivaisia lintuja. Niin kuin yksinäinen västäräkki eilen. Ilahduin havainnosta ensin, mutta sitten tuli suru linnun puolesta.

Västäräkin vasen jalka oli poissa pelistä, varpaiden tyvellä erottui vaalea möykky, jokin kasvain ehkä. Ruokailu yhden jalan varassa oli vaikeaa. Ravintoa löytyi vielä – joitain toukkia ja horteisia hämähäkkejä – mutta todellinen talvi surmaisi kesän linnun.

Viimeisenä yhtenätoista talvena oli Viikissä yrittänyt vähintään yksi, joskus kaksikin västäräkkiä talven ylitystä. Osa näytti pakkasten tullessa terveen oloisilta, ainakin ulkoisesti. Sitten oli niitä, ehkä puolet yksilöistä, jotka laahasivat siipeään tai etenemisen esti kampurajalka. Jos lintua vaivasivat sisäloiset, se ei kiikarilla tietenkään erottunut. Joka tapauksessa energian puute syystä tai toisesta oli todennäköisin selitys, miksi etelänmatkalta oli jääty.

Tammikuulle oli västäräkki selvinnyt neljänä talvena, kuten myös joulukuulle. Kolmesti oli yritys päättynyt marraskuun viimeisellä viikolla. Myöhäisin havainto Viikissä talvehtivasta västäräkistä on 13. tammikuuta 2018.

 

Viivyttelijä (28.9.2021)

Pikkulepinkäisten pääjoukot jättivät aikaa sitten Suomen. Enimmillään niitä tähysteli Viikin pelloilla elokuun puolivälissä.

Aidanseipäillä ja pajupensaiden kuivilla oksilla, kaikenlaisilla tähystyspaikoilla tökötti parhaina päivinä kolmisenkymmentä lepinkäistä. Ne väijyivät isoja ja hitaita hyönteisiä loppukesän lämmössä.

Kaikki ne olivat nuoria. Aikuiset olivat ehtineet kauas kaakkoiseen Eurooppaan. Tankkauksen jälkeen seuraisivat kesän poikaset perässä.

Ehkä joku niistä tavoittaisi emonsa Kreikan – Turkin tienoilta, missä pikkulepinkäiset levähtivät ennen loppumatkan lentoa talvehtimisalueilleen eteläisen Afrikan itäosiin.

Mutta aina jäi joku jälkeen. Tänä aamuna, hallayön väistyttyä, pyydysti yksinäinen pikkulepinkäinen hyönteisiä Taka-Viikin viljelypalstoilla, tarhapiiskujen ja kosmoskukkien lomassa. Ruskan värit lämmittivät ja aurinkokin vähän.

 

Mustaseljalla (21.9.2021)

Taka-Viikin viljelypalstoilla kasvaa mustaselja. Komean pensaan marjasato on kypsynyt ja lintujen suosio taattu.

Kolme hernekerttua, mustapääkerttu ja pensaskerttu kulauttivat kiiltäviä herkkuja kurkkuunsa. Rautiainen vilahti tertuilla, ponnisti latvaan ja lennähti pois. Pensaan varjoissa ajoivat punarinnat toisiaan takaa. Molemmat halusivat marjat itselleen yksin.

Mitä vielä? Pikkuvarpusten luonteeseen kuului yhdessä ruokailu. Ne valtasivat seljan, söivät ja räpsähtivät parvena uuteen paikkaan.

Mustaseljan marjat kelpaavat myös ihmisille. Niistä saa hyvää hilloa ja mehua. Seljan kukista saa kuulemma terveellistä teetä.

 

Palsasirri (12.9.2021)

Palsasirrejä pesii itäisessä Siperiassa ja siitä edelleen Beringinsalmen toisella puolen, Pohjois-Amerikan kosteikoilla. Silloin tällöin lajin yksittäisiä edustajia tavataan meidän reunallamme Euraasian mannerta. Niin kuin piirroksen lintu.

Viime päivät on nuori vieras tutustunut Vanhankaupunginlahden rantaniittyihin ja niiden antimiin. Se on liikkunut suokukkojen, suosirrien, tyllien ja muiden hyllyvien ja avonaisten maiden lintujen joukossa.

Ruokailuseura on itäiselle vieraalle tuttua. Samat lajit lisääntyvät joka kesä palsasirrin synnyinseudulla. Olisiko osa niistä matkannut peräti kimpassa sirrimme kanssa? Jokin oli saanut sirrimme astumaan väärään junaan.

Vieraamme oli ylittänyt pituuspiirit vikasuuntaan. Ei turmio silti ollut varma. Myös Atlantin rannoilla talvehdittiin.

Kevään koittaessa näyttäisi nokka oikeaan suuntaan. Koilliseen kohti hyisiä rantoja ja soita, osana kuhisevaa kahlaajaparvea.

Ja jos sirrimme jaksaisi vielä loikan lisää, päätyisi se kenties seudulle, missä näköisiään olisi enemmän kuin se yksin.

 

Piirtämässä (25.8.2021)

Kuljin Viikin pelloilta Lammassaaren hoitoniityn ääreen eilen.

Kun tavoitteena on piirtää lintu, ei ole väliä onko piirrettävä harvinainen, kunhan se on lintu. Siivekkyys on tärkeintä, joka lajin omat ilmentymät niin levossa kuin lennossa. Punakuiri juhlapuvussa ei voita varista, vaikka valitsinkin sen.

Kun eteen osuu kuollut lintu, on huomattava tilaisuus. Vartin oli hernekerttu ollut vainaana, kuulin kaverilta Lammassaaren lintulavalla. Pleksiseinän läpi ei lentämällä päässyt.

Piirsin höyhenalat, nokan, pyrstön, liikkuvaisen pysähtyneet jäsenet.

Mitä muuta? Erotin räyskän muista rannan linnuista: rotevuuden ja nokan, joka oli punainen. Näin nuoren sinisuohaukan, se liihotteli vasta korjatulla pellolla. Piirsin puhdistamon punasotkan, pulleana peruspuvussa. Kun liejukana seisahtui, piirsin niin kuin vimmattu, kynä liikkui. Käsisulat, kyynärsiipi, mistä lintu koostui.

Tänään, kun sade vihmoi, lisäsin piirrettyihin värit. Se oli muistinvaraista. Kun hernekerttu oli valmis, katsoin kännykästä kuvaa, se oli kuolinpaikalta. Ei kuva ollut koskaan sama.

 

Lapasorsia (23.8.2021)

Lapasorsia pesi tänä vuonna kuusi paria Helsingin Vanhankaupunginlahdella. Lahdella pesivistä kuudesta puolisukeltajasorsalajista se on parimäärissä neljännellä sijalla, vähän harmaasorsaa ja heinätavia runsaampana.

Heinäkuussa, kun aikuiset sulkivat siipisulkiaan ja poikasilla kaikki on keskenkasvuista, lapasorsat piilottelevat kosteikon kätköissä.

Elokuussa nämä suurinokkaiset sorsat ilmaantuvat uudestaan näkyville. Ne siilailevat selkärangattomia ja siemeniä lahden poukamien matalista vesistä ja lampareista ruoikon keskellä.

Viimeisen viikon aikana yksilömäärä on ollut vähän yli kolmenkymmenen. Suurimmat kerääntymät, liki sata yksilöä, on laskettu elo- syyskuun taitteessa, kun lahdelle saapuu lapasorsia alueen ulkopuolelta.

Muutama vuosi sitten lapasorsat saivat uuden ruokailupaikan, kun Etu-Viikin peltojen reunaan kaivettiin hulevesialtaat. Tänään niitä ruokaili altaissa neljätoista.

 

 

Uusi sato valkoposkihanhien poikasia (22.8.2021)

Kuvassa nuori valkoposkihanhi Etu-Viikin peltotiellä sunnuntaina 21. elokuuta. Huomatkaa hyvät pohkeet.

Koska tämän vuoden ensimmäiset untuvikot uivat vesille toukokuun kolmannella viikolla, ikää yksilöllä on enintään kolmetoista viikkoa. Kuvan hanhi on kuitenkiin vähintään seitsenviikkoinen, sillä sitä aiemmin eivät valkoposkihanhen siivet kanna. Viimeiset emojensa Vanhankaupunginlahdelle uittamat poikaset kuoriutuivat juhannuksen aikoihin eli yhdeksisen viikkoa taapäin tästä päivästä.

Pääkaupunkiseudun valkoposkihanhet liikkuvat jo ilmateitse nurmilta sekä puiduilta pelloilta toiselle. Ero nuorien hanhien lentotuntien määrässä voi tässä vaiheessa tuoreiden hanhien elämää olla huomattava. Joukossa on epävarmoja läpyttelijöitä vain muutaman lentotunnin kokemuksella kuin myös tuulta jo viikkoja halkoneita.

Tämä yksilö laskeutui yksinään ja jokseenkin epävarmasti Etu-Viikin pitkälle peltotielle ulkoilijoiden joukkoon. Muutaman peltolohkon päässä laidunsi satakunta lajitoveria. Nuori lintu oli jossain lähtöpaikan ja laitumen välissä harhautunut niistä.

Nuoreksi yksilön tunnistaa hartiahöyhenten kärkien sameasta harmaudesta, siiven peitinhöyhenten valkeiden kärkien kapeudesta ja suttuisista kupeiden kuvioista. Mikä nuorilla on himmeää yläpuolen höyhenissä on aikuisilla pikimustaa. Peitinhöyhenten kärjet ovat aikuisilla leveästi valkoiset ja kupeille piirtyvät selkeät harmaat juovat.

Nuoria lintuja on tänä vuonna vähän. Poikastuotto oli heikko ja pesiviä pareja oli aikuisten tavallista suuremman talvikuolleisuuden vuoksi edellisvuotta vähemmän (Suomen ympäristökeskuksen tiedonanto).

Heikko poikastuotto tuli selväksi myös Vanhankaupunginlahdella tekemissäni linnustonseurantalaskennoissa. Juhannusviikolla laskemani poikasmäärä (119) ja poikuemäärä (47) eivät vielä poikenneet v. 2020 vastaavista (127) ja (45). Mutta heinäkuun helteet tekivät tänä vuonna tehtävänsä: poikasista hävisi puolet (3.7. 91 ja 13.7 enää 66), kun taas viime vuonna ei vähentymistä tapahtunut ja nuoriksi varttui suuri osa muutaman viikon ikään ehtineistä.

 

Elämäni ensimmäinen (13.7.2021)

Kuuman kesän tuomina niitä oli kukassa, olin kuullut. Minulle pikkuhäiveperhonen oli elämäni ensimmäinen. Unohtumaton, sanoisin, jos se ei olisi niin käytetty ilmaisu.

Mutta ensimmäinen oli aina enemmän kuin tuhat seuraavaa.

Huomasin sen liitelemässä Viikin vanhan puhdistamon altaan eteläreunan kukkien äärellä tänään puolen päivän tienoilla. Muutaman minuutin se imi mehuja ja ponkaisi sitten pois.

 

Valepuvussa (3.7.2021)

”Hei hyönteistuntijat!”, aloitin viestin, johon olin liittänyt valokuvan mukaan.

Huomasin kolmisenttisen, pistiäiseltä näyttävän hyönteisen Kivinokassa varhain aamulla. Se kapsehti soratiellä eksyneen oloisena.

Luulin outoa ensin ampiaiseksi, ja pelästyin.  Mutta katsottuani lähemmin huomasin olennon vain matkivan. Tuntisiko kukaan sitä?

Omista hyönteisoppaistani en tavannut samanlaista eikä netistäkään ollut apua. Voisiko se olla jokin nuijapistiäislaji? ehdotin.

Ei. Pullukka oli haavanlasisiipi, minulle vastattiin, vähälukuinen laji. Ja sitä paitsi perhonen. Kaikkea muuta kuin pistiäinen, vaikka se teki kaikkensa ollakseen pelottava.

 

Vanhankaupunginlahden linnustonseurannan väliraportti (30.6.2021)

Vanhankaupunginlahden vuosittain toteutettavat linnustonseurantalaskennat ovat edenneet siihen vaiheeseen, että useimpien lajien parimäärät ovat v. 2021 osalta selvillä. Lopullisen yhteenvedon mm. tarkempine pesinnän onnistumistietoineen teen syksyllä.

Tutkimusalue käsittää pesivien vesilintujen, kahlaajien ja lokkilintujen sekä vesilintujen poikuelaskentojen osalta koko Vanhankaupunginlahden kosteikkoalueen (Viikin – Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualue ja Natura – 2000 – alue). Joka vuosi kartoitetaan myös kosteikkoalueelle perustettujen hoitoniittyjen (Lammassaari/Ruohokari ja Purolahti) pesimälinnusto. Laskennoissa seurataan hieman laajemmalla alueella myös uhanalaisten ja harvalukuisten lajien sekä yölaulajien esiintymistä; koko seuranta-alue rajautuu Viikintien, Herttoniemen metsäselänteen, Itäväylän, Hermannin rantatien ja Hämeentien väliin. Tämän vuoden laskentaohjelmaan sisältyy myös muuttolintujen levähtäjälaskentoja keväästä myöhäiseen syksyyn.

Tällä laskentakaudella on tähän mennessä toteutettu seuraavat laskennat:

– Koko lahden kattavat kiertolaskennat (pesivät vesilinnut, kahlaajat, lokkilinnut sekä levähtäjälaskennat) (15): 9.4., 14.4., 19.4., 22.4., 26.4., 29.4., 4.5., 7.5., 12.5., 17.5., 24.5., 28.5., 2.6., 8.6., 14.6.

– Hoitoniittyjen kartoituslaskennat (2 x 5): 2.5., 3.5., 11.5., 13.5., 20.5., 22.5., 29.5., 31.5., 4.6., 7.6.

– Yölaulajalaskennat (3): 16.4., 15.5., 9.6.

– Uhanalaisten ja harvalukuisten lajien havainnointi laskentojen ohessa ja laskentojen ulkopuolisina päivinä.

– Pikkutikkojen pesien etsintä (5): 10.6. – 21.6.

Jäljellä olevat laskennat:

– Vesilintujen poikuelaskennat koko lahden kattavana kiertolaskentana (3) 23.6. – 13.7.

– Levähtäjälaskennat (kiertolaskenta) (17) n. 20.7. – 1.11.

Tulokset

Vesilinnut (suluissa v. 2013, 2014, 2015, 2016, 2017, 2018, 2019 ja v. 2020 parimäärät) (telkän parimäärätiedot Eero Haapaselta)

Sinisorsa 90 (61, 123, 110, 135, 118, 98, 113, 85), haapana 17 (12, 16, 17, 14, 25, 19, 16, 26), tavi 11 (7, 14, 18, 12, 12, 13, 20, 16), lapasorsa 6 (7, 8, 5, 7, 3, 4, 6, 8), harmaasorsa 4 (1, 2, 3, 3, 5, 3, 3, 3), heinätavi 2 (1, 3, 3, 2, 2, 2, 3, 2), isokoskelo 1 (2, 3, 2, 3, 4, 4, 1, 1), tukkakoskelo 1 (1, 1, 2, 1, 1, 1, 1, 2), telkkä 31 (34, 37, 38, 44, 36, 31, 27, 30), tukkasotka 1 (3, 2, 1, 1, 1, 1, 2, 1), punasotka 0 (1, 0, 0, 1, 0, 0, 1, 0), silkkiuikku 29 (45, 46, 44, 49, 64, 46, 45, 40), pikku-uikku 0 (0, 0, 0, 0, 0, 0, 1, 0), kyhmyjoutsen 7 (6, 7, 6, 8, 5, 7, 9, 7), laulujoutsen 2 (0, 1, 1, 1, 1, 1, 1, 2), kanadanhanhi 8 (0, 2, 4, 3, 1, 8, 8, 6), merihanhi 9 (0, 0, 2, 2, 4, 5, 4, 7), nokikana 25 (21, 39, 38, 31, 35, 20, 26, 34), merimetso 14 (0, 0, 0, 0, 0, 0, 7, 15).

Silkkiuikun parimäärä laski Saunalahden ja Kivinokan pohjoisrannan yhdyskunnassa, mutta yksittäispareja oli lahden muissa osissa normaalisti. Saukko näkyi useasti Saunalahden – Kivinokan alueella, mikä saattoi karkottaa silkkiuikut sieltä. Merihanhien parimäärä jatkoi kasvuaan. Nokikanan parimäärä putosi liki kymmenellä. Lisäksi neljä viidestä Pornaistenniemen etulampareelle pesimään asettuneesta nokikanaparista poistui munintakauden alussa tuntemattomasta syystä.

Kahlaajat (suluissa v. 2013, 2014, 2015, 2016, 2017, 2018, 2019 ja v. 2020 parimäärät)

Punajalkaviklo 8 (2, 3, 4, 4, 5, 7, 8, 8): Purolahden hoitoniityn pohjoisosa (tulvaniitty) 2, Lammassaaren hoitoniitty 3 (uusi osa 1, vanha osa 2), pellot 2. Pikkutylli 11 (3, 4, 8, 9, 8, 9, 10, 10): Purolahden hoitoniityn eteläosa 1, Lammassaaren hoitoniitty 2, Kyläsaari 2, Fastholman lumenkaatopaikka 4, pellot 1. Tylli 1 (0, 0, 1, 1, 3, 1, 2, 2): Purolahden hoitoniityn eteläosa. Töyhtöhyyppä (hoitoniityt + pellot) 55 (15, 23, 27, 31, 27, 39, 45, 57): Hoitoniityt 26 paria (Lammassaaren hoitoniitty 22 paria (uusi niitty 6, vanha niitty 15), Purolahden hoitoniityn pohjoisosa (tulvaniitty) 4 paria). Etu-Viikin pelloilla 29 paria. Rantasipi 11 (7, 10, 9, 10, 12, 12, 12, 11): Kivinokka (W-kärki), Kivinokan N-ranta, Saunalahti, Fastholma, Mölylä, Hakalanniemi, Säynäslahden tervaleppäluhta, Pornaistenniemi/Verkatehtaanpuisto, Klobben/Lammassaari, Kuusiluoto, Kokkoluoto. Lehtokurppa 3 (1, 2, 2, 2, 3, 2, 3, 3): Kivinokka, Viikinranta – Keinumäki – Hakalanniemi, Fastholma – Saunalahti – Mölylä. Meriharakka 2 (0, 2, 2, 1, 2, 2, 2, 2): Arabianranta. Taivaanvuohi 11 (5, 8, 9, 8, 6, 8, 6, 9): Lammassaaren hoitoniitty 4 (uusi osa 2, vanha osa 2), Pornaistenniemi 1, Keinumäen edustan niitty 2, Purolahden hoitoniitty 3 (eteläosa 1, pohjoisosa 2), Ryönälahden tervaleppäluhta 1.

Syksyisin hoitoniityillä tehdyt koneelliset niitot sekä niitä täydentävät viikattein tehdyt niitot ovat lisänneet kahlaajille soveliasta pesimäympäristöä. Niitoista ovat hyötyneet erityisesti töyhtöhyyppä, pikkutylli, tylli ja punajalkaviklo. Kyyttöjen lisäksi Lammassaaren niittyjä laiduntaa lammaslauma, mikä on pitänyt ruohovartista kasvillisuutta aiempaa matalampana. Hoitoniityillä pesivien töyhtöhyyppien parimäärä kasvoi Lammassaaren hoitoniityn vanhalla osalla viime vuoden neljästä parista tämän vuoden viiteentoista.

Lokkilinnut

Seuranta-alueella ei havaittu pesiviä lokkilintuja. Leposaaren luodolla, seuranta-alueen välittömässä läheisyydessä on pieni lapintiirakolonia.

Hoitoniittyjen varpuslinnut (suluissa v. 2013, 2014, 2015, 2016, 2017, 2018, 2019 ja v. 2020 parimäärät). Vuoden 2021 parimäärät alustavia:

Niittykirvinen 16 (10, 19, 22, 21, 17, 13, 17, 17). Keltavästäräkki 15 (6, 11, 4, 7, 5, 6, 15, 17). Sitruunavästäräkki 0 (3, 2, 0, 0, 1, 1, 1, 0). Metsäkirvinen 0 (0, 0, 0, 0, 1, 0, 0, 1). Västäräkki 2 (1, 2, 1, 1, 2, 2, 2, 2). Kiuru 6 (2, 3, 1, 0, 2, 1, 4, 4). Satakieli 1 (1, 1, 0, 0, 0, 1, 1, 0). Kivitasku 1 (0, 1, 0, 0, 0, 0, 0, 0). Pensastasku 1 (2, 2, 1, 2, 2, 1, 2, 2). Punakylkirastas 2 (0, 1, 0, 1, 1, 0, 0, 1). Räkättirastas 0 (0, 0, 2, 3, 1, 3, 0, 3). Mustarastas 2 (0, 0, 5, 0, 2, 2, 1, 1). Lehtokerttu 0 (0, 0, 0, 1, 1, 0, 0, 0). Hernekerttu 0 (1, 0, 0, 1, 0, 0, 0, 0). Pensaskerttu 2 (2, 2, 3, 5, 5, 4, 2, 2). Ruokokerttunen 25 (30, 22, 8, 12, 21, 43, 20, 15). Rytikerttunen 1 (2, 2, 3, 2, 4, 4, 1, 3). Viitakerttunen 2 (0, 0, 0, 0, 0, 1, 0, 0). Luhtakerttunen 1 (1, 0, 0, 0, 0, 3, 0, 0). Pajulintu 1 (1, 3, 2, 4, 3, 2, 2, 2). Talitiainen 4 (2, 2, 1, 2, 3, 4, 4, 4). Sinitiainen 1 (1, 2, 1, 1, 3, 1, 2, 1). Viiksitimali 0 (0, 0, 0, 0, 0, 1, 0, 1). Kottarainen 3 (2, 1, 3, 3, 3, 5, 6, 4). Peippo 1 (3, 2, 3, 3, 3, 3, 3, 3). Pikkulepinkäinen 2 (1, 1, 1, 2, 1, 1, 2, 2). Keltasirkku 1 (0, 0, 0, 1, 1, 1, 1, 1). Pajusirkku 19 (19, 17, 10, 11, 15, 21, 14, 14). Punavarpunen 7 (3, 4, 2, 5, 2, 7, 8, 6).

Hoitoniittyjen syksyiset niitot ovat lisänneet avomaan osuutta niityillä, mikä on ollut eduksi mm. keltavästäräkeille, niittykirvisille ja kiuruille ja saattaa olla osaltaan kasvattanut näiden lajien parimääriä viime vuosina. Lammassaaren hoitoniityn laajennus v. 2018 ja Keinumäen edustalle syksyllä 2020 raivattu uusi niitty toivat lisäalaa avomaan pesijöille.

Varisten runsaus (jatkuvasti n. 150 – 200 pesimätöntä yksilöä Lemmenlehdossa/Ruohokarilla ja Lammassaaren hoitoniityllä) on omiaan aiheuttamaan pesintätappioita kaikille hoitoniityllä pesiville linnuille. Pelkkä suuren varisparven läsnäolo voi myös vähentää avomaan lintujen halua asettua pesimään niitylle. Viikin vanhan puhdistamoalueen biojäteasemalla on tarjolla vuoden ympäri ruuantähteitä variksille, mikä ylläpitää isoa varisjoukkoa. Biojäteaseman hygieniaa olisi parannettava olennaisesti tai sitten aseman tulisi poistua luonnonsuojelualueen kyljestä.

Rantakanat ja yölaulajat (suluissa v. 2013, 2014, 2015, 2016, 2017, 2018, 2019 ja v. 2020 parimäärät)

Luhtakana 12 (4, 5, 24, 19, 16, 17, 19, 15). Luhtahuitti 6 (1, 2, 10, 6, 3, 3, 2, 1). Ruisrääkkä 3 (1, 1, 1, 0, 1, 1, 0, 8). Kaulushaikara 3 (1, 3, 1, 1, 2, 1, 0, 1). Liejukana 3 (1, 0, 1, 1, 0, 1, 2, 5). Rastaskerttunen 3 (8, 9, 6, 6, 8, 12, 11, 7). Viitakerttunen 18 (25, 30, 17, 28, 15, 25, 15, 15). Luhtakerttunen 21 (10, 13, 12, 9, 11, 16, 11, 9). Pensassirkkalintu 2 (0, 0, 0, 1, 2, 1, 3, 1). Ruokosirkkalintu 1 (1, 0, 1, 0, 0, 1, 0, 1). Viitasirkkalintu 0 (0, 3, 0, 0, 0, 0, 0, 0). Satakieli 38 (69, 56, 48, 50, 53, 54, 43, 50).

Parimääriin voi tulla vielä pieniä muutoksia, sillä joitain yölaulajia (mm. viita- ja luhtakerttunen, sirkkalinnut, ruisrääkkä, luhtahuitti) saattaa kirjoittamishetken jälkeen vielä saapua.

Petolinnut

Kanahaukkoja pesi kaksi paria (lisäksi yhden parin pesintä keskeytyi alkuvaiheessa). Nuolihaukka ruokailee säännöllisesti lahdella, mutta pesintää ei ole varmistettu (pesä lähialueella). Merikotkapari kohenteli pesää Klobbenilla ja paritteli, mutta poistui lahdelta maaliskuun puolenvälin jälkeen. Lehtopöllöjä pesi kaksi paria ja sarvipöllöjä yksi.

Uuttukyyhky

29 aloitettua pesintää uutuissa (Eero Haapanen).

Uhanalaiset ja harvalukuiset lajit, joilla on ollut reviiri seuranta-alueella v. 2013 – v. 2021 aikana (lintudirektiivin liitteen I, v. 2015 uhanalaisluettelon sekä aiempien v. 2000 ja v. 2010 uhanalaisluettelon lajit). Ensin v. 2021 ja suluissa v. 2013, 2014, 2015, 2016, 2017, 2018, 2019 ja v. 2020 parien/reviirien määrät.

laulujoutsen 2 (0, 1, 1, 1, 1, 1, 1, 2)

haapana 17 (12, 16, 17, 14, 25, 19, 16, 26)

heinätavi 2 (1, 3, 3, 2, 2, 2, 3, 2)

tukkasotka 1 (3, 2, 1, 1, 1, 1, 2, 1)

punasotka 0 (1, 0, 0, 1, 0, 0, 1, 0)

tukkakoskelo 1 (1, 1, 2, 1, 1, 1, 1, 2)

isokoskelo 1 (2, 3, 3, 3, 4, 4, 1, 1)

silkkiuikku 29 (45, 46, 44, 49, 64, 46, 45, 40)

pikku-uikku 0 (0, 0, 0, 0, 0, 0, 1, 0)

kaulushaikara 3 (1, 3, 1, 1, 2, 1, 0, 1)

liejukana 3 (1, 0, 1, 1, 0, 1, 2, 5)

luhtahuitti 6 (1, 2, 10, 6, 3, 3, 2, 1)

pikkuhuitti 0 (0, 1, 0, 0, 0, 0, 0, 0)

ruisrääkkä 3 (1, 1, 1, 0, 1, 1, 0, 8)

ruskosuohaukka 0 (0, 0, 0, 1, 1, 1, 1, 0)

kanahaukka 2 (1, 1, 1, 2, 2, 2, 2, 3)

merikotka 0 (0, 0, 0, 0, 0, 0, 0, 1)

nokikana 25 (21, 39, 38, 31, 35, 20, 26, 34)

kurki 0 (0, 0, 1, 1, 1, 1, 1, 0)

punajalkaviklo 8 (2, 3, 4, 4, 5, 7, 8, 8)

rantasipi 11 (7, 10, 9, 10, 12, 12, 12, 11)

pikkutylli 11 (3, 4, 8, 9, 8, 9, 10, 10)

tylli 1 (0, 0, 1, 1, 3, 1, 2, 2)

taivaanvuohi 11 (5, 8, 9, 8, 6, 8, 6, 9)

käki 0 (1, 1, 2, 0, 1, 1, 0, 1)

tervapääsky pesii mahdollisesti (mm. koetilan rakennukset)

haarapääsky 12 (v. 2013 – 2015 ei arviota parimäärästä, v. 2016 ja v. 2017 10 – 20, v. 2018 15, v. 2019 23, v. 2021 n. 20)

räystäspääsky 0 (v. 2013 – 2015 ei arviota parimääristä, v. 2016 5 – 10, v. 2017 0 – 5, v. 2018 2, v. 2019 0, v. 2020 0)

niittykirvinen (hoitoniityt) 16 (10, 19, 22, 21, 17, 13, 17, 17), lisäksi Etu-Viikin pelloilla 5 – 10

keltavästäräkki (hoitoniityt) 15 (6, 11, 4, 7, 5, 6, 15, 17), lisäksi Etu-Viikin pelloilla 5

sitruunavästäräkki 0 (3, 2, 1, 1, 1, 1, 1, 0)

västäräkki (hoitoniityt) 2 (1, 2, 1, 1, 2, 2, 2, 2, 2)

sirittäjä 25 (10, 20, 20, 8, 10, 10, 27, 22, n. 20)

tiltaltti 6 (0, 1, 2, 3, 2, 1, 2, 0)

pikkusieppo 3 (0, 0, 0, 2, 3, 2, 0, 0)

käenpiika 0 (3, 2, 2, 0, 1, 0, 0, 0)

palokärki 0 (0, 0, 0, 0, 0, 0, 1, 1)

pikkutikka 8 (6, 6, 7, 5, 6, 7, 7, 6)

ruokokerttunen (hoitoniityt) 25 (v. 2013 – 2017 vain hoitoniityt: 30, 22, 8, 12, 21, v. 2018 koko Natura-alue 443 (hoitoniityt 43), v. 2019 hoitoniityt 20, v. 2020 hoitoniityt 15)

rastaskerttunen 3 (8, 9, 6, 6, 8, 12, 11, 7)

ruokosirkkalintu 1 (1, 0, 1, 0, 0, 1, 0, 1)

pensaskerttu 32 (v. 2013 – 2019 vain hoitoniityt 2, 2, 3, 5, 5, 4, 3, v. 2020 alkaen koko seuranta-alue 13)

pensastasku 1 (2, 3, 1, 2, 2, 1, 1, 2)

kivitasku 9 (5, 8, 6, 7, 5, 4, 9)

pussitiainen 0 (3, 0, 0, 1, 1, 1, 1, 0)

viiksitimali yli 20 (0, 2, 5, 10, 10, 27, yli 20, yli 20), v. 2013 – 2017 ja v. 2019- 2021 ei koko Natura-alueen laskentoja, vain arvio. Vuonna 2018 koko Natura-alue 27 paria.

pähkinänakkeli 0 (0, 0, 0, 0, 0, 1, 1, 1)

pikkulepinkäinen 2 (2, 2, 2, 2, 1, 1, 2, 2)

harakka 6 (v. 2018 koko Natura-alueen laskennoissa 1, v. 2019 n. 5, v. 2020 n. 5)

närhi 6 (v. 2018 5, v. 2019 4, v. 2020 5)

punavarpunen 50 (n. 20, n. 20, n. 20, n. 30, n. 20, n. 30, n. 20, n. 20)

viherpeippo 16 (ei tietoa v. 2013 – 2016, v. 2017 8, v. 2018 ainakin 8, v. 2019 14, v. 2020 n. 15)

nokkavarpunen 7 (0, 0, 0, 0, 0, 2, 2, 5)

punatulkku 8 (v. 2013 – v. 2015 enintään muutamia pareja, v. 2016 ja v. 2017 2, v. 2018 2, v. 2019 3, v. 2020 3)

kottarainen 17 (30, 31, 26, 18, 21, 30, 29, n. 30) pöntöt ja luonnonkolot, Eero Haapanen.

varpunen (koetila) n. 15 (10 – 20, 10 – 20, 10 – 20, 10 – 20, 10 – 20, 10 – 20, n. 30, v. 2020 n. 30)

pajusirkku hoitoniityt 19 (hoitoniityillä v. 2013 – v. 2017: 19, 17, 10, 11, 15, v. 2018 koko Natura-alue 147, v. 2019 hoitoniityt 14, v. 2020 hoitoniityt 14)

peltosirkku 0 (1, 1, 0, 1, 0, 0, 0, 0)

Uhanalaiset/harvalukuiset lajit, jotka havaittu sopivassa pesimäympäristössä, mutta pesintä ei todennäköinen:

jouhisorsa, punasotka, pikku-uikku, kurki, pikkulokki, huuhkaja, harmaapäätikka, palokärki, käenpiika, mustaleppälintu, kuhankeittäjä, pussitiainen

Uhanalaiset/harvalukuiset lajit, jotka ruokailevat säännöllisesti alueella:

valkoposkihanhi, sääksi, naurulokki, selkälokki, merilokki, harmaalokki, räyskä, kalatiira, lapintiira

Muita huomionarvoisia lajeja:

Harmaahaikara: Pareja oli vähintään 45 (Klobbenin kolonia) (v. 2013 22, v. 2014 26 ja v. 2015 35, v. 2016 37, v. 2017 38, v. 2018 40, v. 2019 44, v. 2020 44). Pähkinähakilla oli reviiri Mäyrämetsän – Sopulitien metsän alueella. Puukiipijäreviirejä oli ennätyksellisen runsaasti (16) (v. 2016 9, v. 2017 11, v. 2018 10, v. 2019 7, v. 2020 14). Reviireistä kymmenen oli lahden itärannan metsissä (esim. Kivinokan vanha metsä 3), mutta tiheimmin puukiipijöitä esiintyi Hakalan – Keinumäen arboretumin alueella (4 reviiriä). Kultarintoja oli vähänlaisesti (17) verrattuna lähivuosiin (v. 2015 25, v. 2016 17, v. 2017 29, v. 2018 26, v. 2019 21, v. 2020 28). Peukaloisella oli 9 reviiriä ja kaikki lahden itärannan metsissä (v. 2016 8, v. 2017 5, v. 2018 8, v. 2019 8, v. 2020 11). Urpiaisella oli ainakin yksi reviiri, Pornaistenniemessä.

 

Pehmeää ruokaa (11.6.2021)

Nyt riittää pajulinnuilla, mitä popsia. Itse asiassa kaikilla, jotka taitavat ravinnon poiminnan lehtien alapinnoilta. Kirvojen laumat imevät sokerisia nesteitä siellä.

Muutakin kuin juominen on kirvoilla mielessä. Nimittäin lisääntyä ja täyttää lehvästöt, ja miksei myös maa. Eläähän joitakin kirvalajeja myös kasvien juurissa. Erilaisia nesteitä nauttivia kirvalajeja tunnetaan Suomessa vähän alle 500.

Kuvassa näkyvän tuomen oksille ovat naaraat ripotelleet edellisenä syksynä jumalattoman paljon munia. Tiaiset ja jokainen tarkkanäköinen talvehtija on verottanut osan, mutta miljoonista riittää.

Kevään lämpimillä ovat kirvojen kantaemot kuoriutuneet, kuka milläkin kasvilajilla, ja aloittaneet lisääntymisen. Munimatta yhtään munaa ne ovat synnyttäneet joukon siivettömiä naaraita, neitsyeitä. Emojensa tavoin nämä neitsyet ovat lisääntyneet neitseellisesti. Kesän kuluessa ne tuottaisivat emojensa kopioita kopioiden perään.

Vasta syksymmällä synnyttäisivät neitsyet sukupolven koiraita ja naaraita. Tuloksena tästä naaraat munisivat ennen talvea munat, joista seuraavan vuoden kantaemot saisivat alkunsa.

Jotkut kesän aikana munitut sukupolvet syntyvät siivellisinä. Nämä levittäytyvät uusiin ravintokasveihin. Esimerkiksi luumukirvan kevätsukupolven yksilöt imeskelevät luumun sukuisten kasvien lehtiä. Kesällä syntynyt siivellinen sukupolvi lennähtää järviruokokasvustoihin. Ne tökkäävät pillinsä lehtien alapinnoille ja alkavat nauttia nousevasta nesteestä.

Syysmuuttoon valmistautuvat kerttuset lihovat matkakuntoon syömällä loputtoman lukuisia luumukirvoja, esimerkiksi Vanhankaupunginlahden ruoikoissa. Olenpa huomannut myös merihanhien lipovan kirvoja ruokojen lehdiltä. Ne ottavat lehden ylä- ja alanokan väliin ja kaapivat kirvat koko lehden pituudelta.

 

Ryönälahden tervaleppäluhta (6.6.2021)

 Tällä luhdalla vesi pysyi, merivesi piti märkyydestä huolen. Mitä seurasi kosteudesta? Sanikkaisia, jotka ylettyivät rämpijän vyötärölle, mutakuljuja mättäiden väleissä. Epävarmuutta etenemisessä. Kantaisiko vesikasvi vai käyttäisinkö romahtanutta runkoa siltana?

Kävin siellä kesäisin, Ryönälahden tervaleppäluhdalla Vanhankaupunginlahden itärannalla, joko kartoittamassa pesimälintuja tai etsimässä pikkutikkoja. Viimeksi eilen. Ilman liikkumislupaa luonnonsuojelualueella kulkeminen oli sallittua vain talvisin. Silloinkin oli paras odottaa kantavaa jäätä ennen kuin lähti yrittämään luhdan valloitusta.

Tervaleppien hallitsemalla, vähän yli 7 ha luhdalla pesii monipuolinen lintulajisto. Kasvillisuus on rehevää, kerroksellista ja puusto eri-ikäistä, ja tästä kaikesta kultarintojen, sirittäjien, mustapääkerttujen, peukaloisten sekä puukiipijöiden laulu jo itsessään kertoo. Metalliset tiksahdukset paljastavat nokkavarpuset lehtipuiden latvustoista ja taivaanvuohi mäkättää ruohovartisten kasvien hallitsemassa keskiosassa. Toisinaan kuuluu pikkusieppo.

Luhdan eri osissa ovat olot sopivimmat missä hiirenportaille, missä kurjenmiekoille tai järvikortteille. Kasvilaji kertoo uppoaako saapas kuinka syvälle. Raatteiden suosimat lammikot kierrän, mutta saraikossa loikin tuppaalta toiselle. Miljoona sääskeä seuranani ja satunnaiset suo-orvokit.

Ensilennolla (1.6.2021)

Korpin poikaset ovat jättäneet pesän. Ne ottavat ilman haltuun, joka kannattaa. Samaan aikaan joka vuosi, uudet nuoret ensi lennolla.

 

Töyhtöhyyppien pesinnöistä v. 2021 (27.5.2021)

Tässäpä lyhyt katsaus töyhtöhyyppien pesistä ja poikasista Viikissä keväällä 2021.

Haudonta-aikana olin huolissani, miten hyyppien munien kävisi. Kuoriutuisivatko poikaset vai tulisiko tuho muussa muodossa. Mutta huoleni luonne vaihtui, kun pörröiset pallerot vapautuivat kuoristaan. Nurmilla ja paljailla peltojen kentillä piipersi aistivia, eläviä olentoja. Munissa tuo kaikki oli ollut piilossa, emojen alla, etäämmällä.

Kaksi kuukautta aiemmin, 3. maaliskuuta, olivat tämän kevään ensimmäiset hyypät laskeutuneet Viikkiin: kolme innokkainta koirasta kyyhötti lahden lieterannalla. Varsinainen muutto ja asettuminen peltojen ja hoitoniittyjen pesimäpaikoille alkoi maaliskuun viimeisellä viikolla. Pian olivat aikaisimmin saapuneet koiraat varanneet peltojen parhaimmat lohkot.

Hieman myöhemmin saapuneet naaraat valitsivat paikoista ja siinä samalla myös koiraista. Parittelujen luonnollisena seurauksena viljelyaukealla alkoi haudonta.

6. huhtikuuta huomasin ensimmäisen hyypän makuulla munien päällä, samana päivänä kuin v. 2020 ja päivää aiemmin kuin v. 2019. Ahkeran tiirailun tuloksena tavoitin huhtikuun aikana, ennen traktorien tuloa pelloille, kaikkiaan 29 hautojaa pesistään.

Yli puolet hyypistä (17) oli aloittanut haudonnan viikon kuluessa aikaisimmasta. Koska haudonta vie hyypillä kolmesta neljään viikkoa, laskin näiden pesyeiden ehtivän kuoriutua ennen peltojen mylläystä ja kylvöä. Nurmilla pesivien puolesta en pelännyt yhtä paljon kuin kynnöspeltojen parien, tosin nurmillekin levitettiin kertaalleen lannoitetta pyöreinä rakeina.

Toukokuun toisella viikolla alkoivat toukotyöt: lannan levitykset, äestykset, kylvöt. Ainakin 12 pesyeen huomasin jääneen koneiden alle. Kuskeilla oli toimittamani kartat pesien sijainneista, mutta vaikeata oli herkkiä munia väistää. 5 munapesyettä katosi muusta syystä – varikset, ketut ja koirien ulkoilutus viljelymailla ovat vahvoja ehdokkaita.

Pesistä oli kynnöspelloilla 16, nurmilla 9 ja sänkipellolla 4. Sekä kynnöspelloilla että nurmilla ehti 44 % ja sänkipellolla 25 % pesyeistä kuoriutua ennen toukokuun toista viikkoa. Useimmissa tuhon syynä olivat maataloustyöt – niitähän pelloilla tehdään.

Osa poikueista ehti onneksi kuoristaan sitä ennen ja joku myös pölyn laskeuduttua pelloilla. Ensimmäiset kuoristaan karanneet poikaset havaitsin 4. toukokuuta. Vieläpä neljä poikuetta samana päivänä. Tähän päivään mennessä olen havainnut 12 poikuetta.

Hyyppien tapana ei ole luovuttaa ja menetettyjen munapesyeiden tilalle munittiin uudet viikon kuluessa tuhosta. 23. toukokuuta mennessä olen havainnut 17 uusintapesyettä pelloilta, joilla koneet kulkivat. Jos kaikki sujuu hyvin, poikaset kuoriutuvat uusinnoista kesäkuun toiselta viikolta alkaen.

Ensimmäisinä kuoriutuneet poikaset ovat tuolloin lähes täysikasvuisia. Siis ne, jotka vielä silloin aistivat maailmaa. Poikaskuolleisuus – haudonta-ajan tappioiden jälkeen – on kirjallisuuden mukaan hurjaa. Neljäsosa kuoriutuneista katoaa tavalla tai toisella ennen lentokykyisyyttä eli 35 –40 vrk ikää. Aina eivät pallerot päädy petojen ravinnoksi, sillä myös kurjat säät nujertavat.

Pelloilla pesivien hyyppien poikastappioiden todentaminen on vaikeaa, erityisesti nurmilla pesineiden osalta. Poikaset katoavat heinikkoon, joka varttuu samaa tahtia poikasten kanssa. Ainoa todiste poikueesta on emojen käytös: emojen toistuvat yhteysäänet ja hyökkäily liian lähelle tulleiden kimppuun, vaikka kyseessä olisi vain harmiton punajalkaviklo.

Paljonko poikueesta on jäljellä, on laskettavissa vain kasveista paljailla tai enintään orasvaiheen pelloilla. Mutta niilläkin rehottavat ruohoiset reunat, joihin poikaset hakeutuvat piiloon katseilta.

Kahdestatoista Viikin pelloilla kuoriutuneesta poikueesta kahdeksassa oli ainakin yksi poikanen elossa pari viikkoa kuoriutumisen jälkeen. Vielä kolmisen viikkoa ja vaarallisin aika hyyppien elämässä olisi ohi.

Töyhtöhyyppiä pesii Viikissä peltojen lisäksi myös läheisen lahden hoitoniityillä. Hoitoniittyjen parimäärä on kasvanut tasaisesti v. 2013 aallonpohjan jälkeen ja erityisesti Lammassaaren niityillä. Parimäärä on noussut hoitoniityillä seuraavasti: v. 2013 2, v. 2014 5, v. 2015 7, v. 2016 10, v. 2017 10, v. 2028 12, v. 2019 11, v. 2020 17 ja v. 2021 26.

Suosion syynä on ennen kaikkea niittyjen tehostunut hoito: säännöllinen niitto ja aiempaa enemmän laiduneläimiä. Kun ruoikko pysyy kurissa ja niittyjen kasvillisuus on muutenkin matalampaa, ympäristö houkuttelee hyyppiä pesimään.

Myös uusien niittyjen raivaus viime vuosina Lammassaaren vanhan niityn vierelle on varmasti edistänyt yhä useamman hyyppäparin pesimään asettumista. Lammassaaren vanhan ja uuden niityn parien yhteismäärä oli v. 2018 – v. 2020 vähimmillään 5 ja enimmillään 10, mutta kohosi tänä vuonna 21:een. Ilmeisesti ainakin osa niittyjen uusista pareista on viime vuonna pelloilla pesineitä, sillä peltojen ja niittyjen yhteismäärä säilyi jokseenkin samana (v. 2020 59 ja v. 2021 54), kun taas peltojen parimäärä laski (v. 2020 42 ja v. 2021 29), mutta niittyjen nousi (v. 2020 17 ja v. 2021 26).

Jo isompi hyyppäjoukko itsessään lisää uusien hyyppien halua asettua niitylle. Ärhäkkyyden merkitys pesien ja poikasten puolustamisessa on sitä suurempi, mitä enemmän hyyppiä pesii lähekkäin ja osallistuu varisten tai ketun häätämiseen. Enpä ihmettelisi, jos vankka hyyppäkanta lisäisi myös muiden avomaan pesimälintujen halukuutta pesiä hyyppien läheisyydessä. Olisiko töyhtöhyypästä niittyjen naurulokiksi, ikäväksi linnuksi uhkaajille, mutta toivotuksi muille?

Viikin pellot ja Vanhankaupunginlahden niityt ovat alueen töyhtöhyypille yksi kokonaisuus, niin erilaisia kuin peltoympäristö ja rantaniityt ovatkin. Pelloilla pesivät hyypät käyvät ruokailemassa rannan lietteillä ja niittyjen hyypät pelloilla. Sääolosuhteet, esimerkiksi kuivat tai sateiset jaksot, lisäävät tai vähentävät ruokailulentoja puolin ja toisin.

Olisi kiintoisaa tietää, miten haudonta- tai poikasajan tuhot pelloilla ja toisaalta niityillä vaikuttavat hyyppien halukkuuteen asettua jompaankumpaan ympäristöön. Niityillä eivät maataloustyöt verota munapesyeitä, mutta siellä vaikuttavat toiset vaarat. Ainakin pesinnän aloitus viivästyi, jollei jo tuhonnut osaa munapesyeistä niityillä tänä keväänä. Syynä oli huhtikuun puolenvälin tavallista korkeammalle noussut merivesi. Kun pelloilla haudottiin toista viikkoa, lainehti Lammassaaren niitty veden alla.

Poikasia on sielläkin silti ehtinyt kuoriutua, ensimmäiset kaksi poikuetta 17. toukokuuta.

Liitteenä on kartat töyhtöhyyppien pesien sijainneista. Pellon kartassa punaiset täplät ovat pesien paikkoja ennen toukotöitä ja vihreät ovat uusintapesien kohdalla. Nurmilta en uusintapesyeitä huomannut – voi olla, että jokin poikue jäi siellä huomaamatta eli karkasi katseeltani ruohikkoon. Numerot lohkojen kohdalla kertovat montako poikuetta olen toukokuussa kyseisiltä lohkoilta havainnut.

 

Sinisorsan vajaa munapesye

Sinisorsan täysi munapesye

Pajusirkun munapesye

Sattumapesiä (20.5.2021)

 Hautovia lintuja ei haluaisi häiritä. Tänään Lammassaaren hoitoniityn kartoituslaskennassa osuin pesälle, jota häiritsin jo toisen kerran parin viikon sisällä.

Kiertelin tihkusateessa saraikkoa, kun askeleen päästä edeltäni ryntäsi vesilintu matalaan lentoon. Siivet niittyä viistäen sinisorsaemo kaartoi parinkymmenen metrin päähän. Näinkö päätyisi pesye pedon suuhun?

Ei. Mutta tuppaan sisällä, untuvien päällä lepäävät munat altistin toisille pedoille. Varikset näkivät joka kolkkaan. Otin kuvan, jotta edes jotain hyötyä olisi vahingosta ja poistuin pesältä.

Oli melkoinen sattuma, että olin saattanut pesyeen jo toistamiseen vaaraan. Mutta kuinka olisin muistanut tarkalleen, mistä olin säikäyttänyt naaraan aiemmin, kun paikasta ei erottunut mikään piirre. Tuppaita samanlaisten tuppaiden vieressä. Mutta näillä kohdin oli emo silloinkin lähtenyt jaloista, niityn mäjähtävän märässä kulmassa.

Ainoa ero oli, että munia oli ensimmäisellä kerralla kolme. Nyt niitä oli kaksitoista. Jos virheistään halusi oppia, tässä oli siihen sauma. Saisin selville, milloin poikaset pilkistäisivät munista.

Kun säikäytin emon ensimmäisen kerran (3. toukokuuta) oli pesyeen kolmas muna juuri munittu – varhain aamulla, jolloin linnut munivat ja laskijat olivat liikkeellä. Koska emo muni munan per aamu, muniminen oli alkanut vapunpäivänä. Tusina oli tullut täyteen 12. toukokuuta. Haudonta alkoi.

Vajaata pesyettä naaras ei hautonut, sillä silloin olisivat poikaset karanneet eri aikaan pesästä. Nyt oli jaksettava mättään sisällä, munien päällä. Kirjojen mukaan 27 – 28 vrk, mutta miten linnut ajan ymmärsivät, varmaankin toisin.

Jos kaikki sujuisi hyvin – munapesye ei paljastuisi esimerkiksi ihmisen toimesta – untuvikot näkisivät niityn ja sen lietteistä reunaa huuhtovat laineet 8. tai 9. kesäkuuta.

Ps. Koska kahta ei tapahtunut ilman kolmatta, osuin vielä yhdelle pesälle tänä aamuna. Oliko se hyvää vai huonoa tuuria, en tiedä. Aiemmin en tämän lajin pesälle ollut törmännyt. Saadaksemme asiasta enemmän irti, näytän kuvan myös pajusirkun munista. Aivan mahdottomia löytää ja hyvä niin.

 

Yölaulua (16.5.2021)

Poljin yölaulajia kuuntelemaan. Satakielten stereot soivat Pornaistenniemessä ja nuoret elämänsä suvessa. Lauantain lehto.

Oli siellä jokunen myös lintujen vuoksi.

Hämärissä tunnistin heidät hitaista liikkeistä. Itsestä ei haluttu pitää ääntä. Päivisin erottuivat toiset merkit: kaulaa painava kiikari ja vaatteiden murrettu vihreys. Taivaalle vilkuilu.

Yöllä ei tarvittu kuin korvat ja hiljaiset liikkeet. Tuolla urahteli kauris, hälytysajoneuvon ujelluksen läpi. Moniko sen tunnisti, pukin isottelun naaraansa lähellä? Sen rinnalla pensassirkkalinnun sirinä ja ruisrääkän raksutus olivat omanlaisiaan lisääntymiskauden merkkejä.

Jos tuomen kaikkialle levittäytyvä tuoksu tavoitti jokaisen kulkijan, liikutti se enemmän yhtä kuin toista. En kertonut ohikulkeville iloisille nuorille, mistä kaikesta kosteikko kuulutti.

Mutta jos he olisivat kysyneet, olisin maininnut, että yö oli ihmeen hiljainen. Ensinnäkin: mitä luhtakanat tekivät, kun vain muutama äänteli tänä yönä?

 

Harvinaisuus (12.5.)

Avosetti ruokaili eilen illalla Purolahden hoitoniityn vesirajassa Helsingin Vanhankaupunginlahdella. Harvinaisuus viihtyi paikalla myöhäiseen iltaan.

Itselleni tämä oli ensimmäinen havainto Vanhankaupunginlahdelta. Kolmesti aiemmin laji on havaittu siellä: 1.5.1975, 6.5.2004 ja 5.5.2016.

Hangon Svanvikissa sain lajista elämänpinnan muutamia vuosia sitten.

 

Avaruutta (11.5.2021)

Lammassaaren hoitoniityt Helsingin Vanhankaupunginlahdella ovat laajentuneet parillakymmenellä hehtaarilla viime vuosina. Sekä kuivien heinikoiden että upottavien saraikkojen kirjavoiman niityn pinta-ala on nykyisellään n. 50 ha.

Kuivimmilla kohdilla pesivät niittykirviset ja muutama pari kiuruja. Aavistuksen kosteammissa kohdissa keltavästäräkit. Kahlaajista töyhtöhyypät ja punajalkaviklot pesivät mättäisillä, märähköillä aloilla. Taivaanvuohet viihtyvät siellä, missä ihminen tarvitsee saappaita, mutta pikkutyllin pesimäpaikoilla voisi kulkea melkeinpä kävelykengillä.

Muutolla levähtäviä kahlaajia kerääntyy niityn lätäköille. Tämän aamun kartoituslaskennassa kirjasin muistiin mm. parisensataa liroa. Matalasta ruohostosta, missä vettä oli muutama sentti, ponnahti lyhyeen lentoon kolme jänkäkurppaa.

Ja ilmaantuihan paikalle myös sitruunavästäräkki. Toivottavasti koiras pitää näkemästään ja jää pitemmäksi aikaa.

 

Niittyjen hyyppiä (3.5.2021)

 Töyhtöhyyppiä pesii vuosi vuodelta enemmän Vanhankaupunginlahden hoitoniityillä. Tämän kevään parimäärä on vähintään 22. Sen verran hautojia olen kaukoputken läpi tiiraamalla onnistunut huomaamaan niittykasvillisuuden kätköistä. Pareista 18 on asettunut Lammassaaren ja 4 Purolahden niitylle.

Hoitoniityillä pesivien töyhtöhyyppien lähivuosien parimäärän kasvu on seurausta Lammassaaren hoitoniityn laajentumisesta n. 10 hehtaarilla loppukesästä 2017 alkaen ja ennen kaikkea niittyjen hoidon tehostumisesta. Toisin sanoen laiduntajien määrän lisäyksestä ja säännöllisestä koneellisesta niitosta.

Ennen v. 2014 alkaneita loppukesän niittoja parimäärä oli pudonnut muutamassa vuodessa kymmenestä v. 2013 kahteen. Ruoikko oli alkanut uudelleen vallata niittyjä, sillä kyytöt eivät yksistään riittäneet rouskuttamaan ruokojen versoja halutun mataliksi. Niittokone sekä kyyttöjen ohella laiduntaneet noin 80 lammasta toivat avun.

Parimäärä on pysynyt suhteessa niittypinta-alaan samana sen jälkeen, kun ruokoa alettiin kurittaa tehokkaammin. Vuoden 2013 pohjakosketuksen 0,06 paria/ha jälkeen parimäärä kohosi v. 2015 0,2/ha, v. 2017 0,3/ha ja on v. 2018 eteenpäin ollut 0,4/ha.

 

Liejukana – kulttuurilintu (28.4.2021)

Än, yy, tee, nyt! Viikin kirkon lammelle asettuneen liejukanaparin toinen puolisko vaihtoi ruokailupaikkaa mieluummin lentämällä kuin uimalla vasten virtaa tänä aamuna auringonnousun aikaan.

Mahtavatko olla samoja yksilöitä, jotka kahtena edellisenä vuonna viihtyivät viereisen Viikinojan keinokosteikolla?

Vuonna 2019 pari tuotti poikaset muutaman sadan metrin päässä alavirtaan. Viime vuonna liejukanalla oli reviiri satakunta metriä tuosta paikasta ylävirtaan.

Jos yksilöt ovat samoja, ne ovat jostain syystä hilautuneet koko ajan ylemmäs, lähemmäs kirkkoa. Kulttuurilintuja.

 

Töyhtöhyyppänaaraan haudontarupeama (24.4.2021)

Seurasin tänään yhden Etu-Viikin pelloilla pesivän töyhtöhyyppänaaraan haudontarupeamaa. Sekä haudontaa että haudonnan tarkkailua säestivät vesi-, rae- ja räntäkuurot. Mittari näytti, että oltiin viitisen astetta veden jäätymispisteen yläpuolella, mutta tarkkailija jäähtyi silti.

Havainnoin naarasta hautomaan asettumisesta aina hautomasta poistumiseen sekä uuden rupeaman alkuun. Tunnin ja kuusi minuuttia kestäneen rupeaman aikana naaras ei vaihtanut asentoa. Koko ajan ympäröi munia hautojan höyhenpeite ja lämmitti naaraan paljas, verisuonten kirjavoima vatsapuoli eli hautomalaikku.

Tapahtumattomuus kuvaa ehkä parhaiten rupeaman luonnetta. Jos jotain kehittyi, se kehittyi hitaasti.

44. minuutin kohdalla naaras kohotti päätään. Se loi yhden laajan kierroksen avaralle viljelyaukealle, jonka koetilan työntekijä oli lokakuulla muokannut kauran puinnin jälkeen kevyesti. Sitten hautoja laski päänsä samoille sijoilleen, nokka selän ja hartiahöyhenten väliseen saumaan ja jatkoi siitä, mikä oli jäänyt kesken.

55. minuutin kohdalla vanha, lähimetsässä pesivä kanahaukka irtaantui kuusikon kuvioista ja eteni pellon ylle. Hautoja nosti päänsä, ehkä kuultuaan kalalokkien kiljahdukset ja seurasi katseellaan haukan vahvoja siiveniskuja, jotka veivät vaaraa. Kun uhasta oli selvitty, naaras ryhtyi pieneen toimeen. Se alkoi kurotella tikkuja ja oljenpätkiä pesänsä edessä ja siirrellä niitä vasemmalta oikealle. Tikkujen ristiin laittoon sekä ympäristön tarkkailuun kului yksitoista minuuttia, katsoin rannekellosta.

Tuli 66. minuutti ja hautoja nousi. Se astui askeleen ulommas pesäkuopalta ja alkoi poimia tikkuja tällä kertaa suorilta jaloilta. Mikä tämän tikkujen siirtelyn motiivi oli? Se on hyyppien tapana jo varhaisessa soidinvaiheessa, jo ennen kuin hyypillä on kuoppaa, mihin munia.

67. minuutilla naaras ponnisti ja avasi siivet, jotka kantoivat. Se löi vahvasti ja melkeinpä heti oli lentäjä laskeutunut sadan metrin päähän, menneenä kesänä härkäpapua tuottaneelle pellolle. Se alkoi välittömästi vetää sateen nostattamia lieroja liki kasvittomasta multakentästä. Saalista tuli hyvin, noin viidestä kymmeneen sekunnin välein. Neljässä minuutissa se vatsaan solahti 30 – 40 keskenkasvuista lieroa, kuin pehmeitä spagetinpätkiä tai kourallinen lihaisaa nuudelia.

Ravittuna hautoja lennähti saman matkan, mutta toiseen suuntaan, ja laskeutui viitisen metriä pesästä. Ripeät askeleet ja munille palasi lämpö.

Olin odottanut, että haudontarupeama olisi päättynyt hautojanvaihtoon. Nyt munat viilenivät siis nelisen minuuttia eli naaraan ruokailun ajan ja naaras aloitti vielä uuden vuoron. Tekikö koiras oharit?

Ei. Myös koiraat hautovat, mutta vähemmän kuin naaraat. Koiraiden roolina on vahtia pesimäpaikkaa ja karkottaa munia tai pieniä poikasia uhkaavat pois, olivat ne sitten variksia, lokkeja tai kauniita kettuja.

Tämän vuoden ensimmäisen hautovan töyhtöhyypän havaitsin Etu-Viikin pelloilla 6.4. Vuonna 2020 varhaisin hautoja aloitti täsmälleen samana päivänä ja v. 2019 päivää myöhemmin. Tähän päivään mennessä tänä keväänä olen huomannut 26 hyypän pesää pelloilta. Jos tuhoja ei tule, ensimmäiset poikaset kuoriutuvat vappuna.

Muutamia pesinnän aloituksia pelloille voi vielä ilmaantua. Vanhankaupunginlahden hoitoniityiltä voi siirtyä naaraita, jotka eivät löydä sopivaa pesäpaikkaa vedennousujen ja varisten vaivaamilta niityiltä.

Viime vuonna pelloilla pesi huimat 42 paria. Silloin joukko uusia pesiä aloitettiin näihin aikoihin. Tänä vuonna lahden hoitoniityillä näyttäisi aloitetun pesintöjä eniten v. 1986 alkaneiden seurantalaskentojen aikana, lähes kaksikymmentä, muutama enemmän kuin mitä viime vuoden ennätysmäärässä.

 

Viitasammakot pulputtavat (21.4.2021)

Viitasammakot ovat vallanneet Viikin tulvaniityn matalat lammikot kutupuuhiinsa. Tuntuu kuin niitty itsessään pulputtaisi, niin laajalti koiraita ääntelee meren äären lisääntymispaikalla.

Päivisin ohittaa moni ulkoilija koiraiden kuplinnan veden kuorella. Sitä ei kaupungin huminalta ja kilkkeeltä kuule. Onko siis ihme, että illalla kysytään: Miksi niityllä pulistaan?

 

 

Risteymähanhia (25.3.2021)

Neljä merihanhen ja kanadanhanhen nuorta risteymäyksilöä ruokaili merihanhen ja kanadanhanhen kera Etu-Viikin pelloilla. Vaikuttivat perhekunnalta.

Merihanhi vahti tarkkaan, että risteymäyksilöt sekä kanadanhanhi saivat ruokailla rauhassa. Moni kanadanhanhi tai merihanhi sai kyytiä, jos eksyi lähelle nyppimään nurmea.

Perhekunnan neljän hanhen vaaleanpunaiset jalat ja suureksi osaksi vaaleanpunainen nokka ovat merihanhen perua. Nokan kynsi oli tumma niin kuin kanadanhanhella. Pään ja kaulan tummat alueet olivat kanadanhanhen normaalin mustan sijasta mustanruskeat. Myös poskien väritys oli himmeänharmaanruskea ei valkoinen, kuten kahden kanadanhanhen jälkeläisellä olisi.

Pään kuvioinnissa oli pieniä yksilöiden välisiä eroja, esim. kahdella risteymänuorella oli nokan tyvellä ja osin silmän ympärillä valkoista höyhenystä ja kahdella kanadanhanhimaisen tummia höyheniä.

Pelloilla ruokaili näiden neljän risteymähanhen lisäksi kaksi muuta meri- ja kanadanhanhen pariutumisesta syntynyttä hanhea. Toinen niistä oli pariutunut kanadanhanhen kanssa.

Pystyykö kahden eri hanhilajin risteymä lisääntymään, en tiedä. Olen ymmärtänyt, että joidenkin lähisukuisen lintulajin lisääntymisestä syntynyt yksilö voi olla lisääntymiskykyinen, mutta pääsääntöisesti ei.

Meri- ja kanadanhanhien risteymäyksilöiden määrä on viime vuosina ollut pienoisessa kasvussa. Kuusi hanhea kolmessa parvessa yhtä aikaa pelloilla on suurin Viikissä tavattu määrä tietääkseni. Ruotsissa ovat kuulemma vielä tavallisempia kuin meillä.

 

Valkoinen kalastaja (21.3.2021)

Jalohaikara sinnittelee hengissä Vanhankaupunginlahdella. Pian kolme viikkoa sillä on takana talvista kevättä. Tänään se lennähti lyhyesti Viikinojan alavirralla.

Prisman kalatiskiltä ovat viitseliäät lintuharrastajat hankkineet sille sekä muikkuja että kuoreita. Hyvin on maistunut.

Ojista se on kalastanut ihan eläviäkin kaloja, ainakin pikku hauen todistetusti, ja jonkun ahvenen ja kolmipiikkejä.

Moni saalis on jäänyt haikaraa tarkkailevilta havaitsematta, sillä kalastaja kahlailee erityisesti Viikinojan pensaikkojen suojaamalla osuudella. Sinne ei parane uteliaiden mennä. Muuten katoaa kalaonni ja sen tien koko haikara.

 

Nokan värin muutos mustarastaalla talvina 2017_2018 2018_2019 2019_2020 2020_2021

Nuorten mustarastaskoiraiden nokan värin muutos (10.3.2021)

Nuorten mustarastaskoiraiden nokan väri muuttuu alkutalven tummasta kevääseen mennessä keltaiseksi. Minua on kiinnostanut vaikuttavatko talven olosuhteet värin muutoksen nopeuteen vai kellastuvatko nokat talvesta toiseen samalla vauhdilla.

Sysäyksen tähän sain keväällä 2017, kun mökillemme Porvooseen tupsahti maaliskuun puolivälin tienoilla kevätmuutolta iso joukko mustarastaita ja huomasin lähestulkoon kaikkien nuorten koiraiden nokat kokonaan keltaisiksi. Kun taas samaan aikaan enemmistöllä täällä talvehtineista nuorista koiraista keltaisuuden kehitys oli puolitiessä. Mikä merkitys Keski-Euroopan todennäköisesti helpommilla talvioloilla oli nokan värin kehitykseen?

Jos olosuhteet vaikuttavat, nokkien voisi olettaa kellastuvan hitaimmin lumisena pakkastalvena, kun pihlajanmarjasato on huono. Vastaavasti lumettomana ja lauhana talvena, kun pihlajanmarjasato on hyvä, nokat kellastuisivat nopeimmin.

Jos talven olosuhteilla ei ole vaikutusta muutosnopeuteen, värin muutoksesta voisivat vastata perintötekijät.

Olen kerännyt aineiston neljänä olosuhteiltaan hyvin erilaisena talvena Viikissä. Joulukuun alusta maaliskuulle, aina kevätmuuton alkamiseen asti, olen merkinnyt nuorten koiraiden nokan värin keltaisuuden asteikolla 1 – 5 (kokotumma nokka, 1/3 keltainen, 2/3 keltainen, lähes keltainen ja kokonaan keltainen). Nuorilla koirailla siipisulat sekä osa siiven peitinhöyhenistä jää syksyn sulkasadossa vaihtumatta ja väriero vaihtuneisiin mustiin on selkeä läpi talven, kun taas vanhojen koiraiden puku sulkineen on kokomusta.

Aineiston keruu jatkuu tämän talven loppuun. Keltanokkaisia nuoria koiraita on alkanut viime viikkoina näkyä, mutta suurimmalla osalla keltaisen kehitys on vielä kesken. Sen voin jo sanoa, että merkittäviä eroja ei olosuhteiltaan erilaisten talvien välillä ole ilmennyt. Samaan kehitysvaiheeseen on tultu kaikkina talvina suunnilleen samoina aikoina. Kellastuminen alkaa joka talvi samoihin aikoihin; voisiko päivän pituuden lisääntyminen olla muutoksen alkuun laukaisevana tekijänä?

Nokan värin muuttumisessa tummasta keltaiseen on kuitenkin suurta yksilöllistä vaihtelua. Samana päivänä voi nähdä sekä keltanokkaisen että juuri kehityksen alkuun päässeen nuoren. Sekä olosuhteet ja yksilön kyky hyödyntää niitä (esim. saatavilla olevaa ravintoa ja suojapaikkoja) että perintötekijät voisivat yhdessä olla yksilöllisesti vaihtelevan muutosnopeuden taustalla.

Ohessa kuvaaja talvien 2017/2018, 2018/2019, 2019/2020 ja 2020/2021 nokkien kellastumisvauhdista sekä tänään (10.3.) Viikin vanhalla puhdistamolla kuvattu keltanokkainen nuori koiras.

 

Lumituisku ja jalohaikara (9.3.2021)

Jalohaikaralta katoavat sulapaikat Viikissä. Jos ei pakkanen, niin lumituisku tukkii viimeisenkin sulan.

Viikko sitten ilmaantunut vitivalkea lintu kalasti alkuun, aina toissapäivään asti, hulevesialtailta Kotiniityn läpi laskevassa ojassa. Tuon kalapaikan sulki eilen riite. Viikinojassa virtasi vielä ja haikara lompsi sinne.

Tänään, vähän puolenpäivän jälkeen, soljui Viikinoja edelleen avoimena ja jalohaikara kahlaili siellä (ensimmäinen kuva, tosin haikara ei ojan päästä erotu). Mutta kun palasin paikalle neljä tuntia myöhemmin, pelloilta tuiskunnut lumi oli hyhmännyt veden (toinen kuva).

Alavirran suunnalla on pensaikko suojannut sen verran, että lunta ei ole lentänyt sulaan yhtä sakeasti kuin pellon aukealla. Mutta kalapaikka on entistä pienempi ja kadonnee tulevana yönä. Pakkasta on povattu ja sanottu lujaksi.

 

Nopea nälkä (7.3.2021)

Nuori varpushaukkanaaras saalisti varpusnaaraan piharuokinnaltani tänään. Saaliin kuolinaika oli 10.55.

Kyniminen alkoi, kun saalis vielä hengitti. Ensin lähtivät höyhenet pääpuolesta, sitten seurasivat sulat. Punaista lihaa paljastui ja pala palalta pikkulintu pieneni.

Vartti siihen meni eikä sitä enää ollut. Tai olihan se sittenkin, osa komeata varpushaukkaa.

 

Merikotkien iltapäivä (3.3.2021)

Merikotkapari askaroi pesinnän alkua Klobbenin saarella Vanhankaupunginlahdella.

Koiras toi pesään parikymmensenttisen kalan naaraalle. En nähnyt oliko koiras pyydystänyt sen itse vai noukkiko se yhden talvikalastajien jäälle hylkäämistä.

Pesään kannettiin myös sangen risuinen tervalepän oksa. Vielä kestää lepän latva yhä raskaammaksi kasvavan kotkien linnan.

Kun oksa oli löytänyt paikkansa, siirtyi pari vielä asumattomaan harmaahaikaroiden pesän. Miksi sinne, en tiedä. Mutta siellä kotkat parittelivat. Aktin jälkeen viipyivät puolisot tovin kylki kyljessä.

Mölylän kalliolle, jossa kaikkea katselin, kuului kaklatusta. Kyllä ne tosissaan ovat.

 

Saharan työtä (1.3.2021)

Nopeasti ovat huvenneet Viikin peltojen hanget. Ihmekös tuo, sillä Saharasta lennähtänyt hiekkapöly auttoi auringon sulatustyötä imemällä lämpöä itseensä.

Sieltä täältä pilkistää heinäntupsuja sekä tummia kynnöspellon nikamia. Kolmisenkymmentä kottaraista juoksentelee karjan nyhtämässä ruohostossa. Ne tuikkivat teräviä nokkiaan mättäiden väleihin. Jos maa antaa myöten, ne avaavat nokkansa, ja lipovat suuhunsa, mitä saavat.

Sivummalla, niityn reunassa, liikuskelee kolme kiurua. Ne kulkevat kumarassa ja nykien. Puvuissa on mullan ja korsien värit ja siksi paikoilleen pysähtynyt kiuru on kuin ei olisi.

 

Minkki (24.2.2021)

Minkki on kaunis eläin. Turkin pehmeyden tuntee metrien päästä. Tiheään kasvaneet karvat torjuvat kylmän ja hylkivät vettä. Kuonon päässä nuuhkii nahanvaalea nenä ja katseessa tervehti kiltteys.

Kun katson kiikarilla, näen minkin kymmenen kertaa suurempana. Näen silmien pinnalle piirtyvät pensaiden oksat, joiden taakse olen kätkeytynyt. Ne peittävät kaiken muun paitsi liikkeen ojan tienoilla.

Eläin loiskahtaa sulaan, se ei piittaa harakoiden rähinästä. Mitä huomiosta, se sukeltaa voimattomaan virtaan ja sulautuu pyörteisiin. Täydellinen peto.

 

Huuhkajan paikka (21.2.2021)

Varikset tiesivät, minä vain arvuuttelin. Oliko se kanahaukka, joka piilotteli kuusessa? Vai huudattiko variksia vähemmän nähty?

Rämmin isolle puulle. Varisten syöksyt näyttivät kohteen sijainnin, kymmenisen metriä latvasta, pohjoisen puolella. Että täällä se on, tällä kertaa.

Huuhkaja ei sarviaan lopsauttanut, siristelipä silmiään.

Kului kymmenisen minuuttia tapahtumaan osallistuvien elämästä. Sinä aikana ehti hehkuvaan asuun suojautunut hiihtäjä kiertää metsän ja varisparvi kyllästyä vaaraan.

Ehkä joku niistä kävi ennen hämärää merkityn kuusen luona. Vieläkö se pelotteli siellä?

 

Näädän loikkia (3.2.2021)

Näätä oli loikkinut Sopulitien metsän uudella lumella. Jäljet olivat tuoreet, sillä pyry oli peittänyt eläinten edelliset jäljet kaksi vuorokautta aiemmin.

Soikeiden tassujen parijäljet etenivät suurten kuusten tyviltä toisille. Vauhti oli paikoin kiihtynyt ja pisimpien loikkien väli oli kasvanut metriin. Pehmeään lumeen ei ollut jäänyt hännästä jälkiä, se oli seurannut kuin tuuhea peräsin pystyssä. Muutamilla rungoilla loikkija oli kiivennyt jonkin matkaa, syvemmät painaumat runkojen toisella puolen näyttivät pudotuksen painon.

Metsän toisessa reunassa tapasin näädän loikkia uudelleen, puolisen kilometriä ensimmäisistä jäljistä. Sama yksilö arvatenkin, sen verran harvinainen laji oli Viikissä. Lumitalvina oleskelu paljastui tietenkin paremmin kuin lumettomina. Harvoin itse eläintä onnistui näkemään, se oli hämärän liikkuja.

Viime keväänä todistin näädän syömässä variksen munapesyettä Kivinokassa. Päivän ensimmäiset säteet valaisivat latvoja, mutta pesäkuusi, jossa varikset huusivat, oli pimeänä. Kiikaroin risupesän suuntaan ja tavoitin tummat silmät sekä suuret ja pyöreät korvat, jotka kuuntelivat.

Varokaa kuusikon vähäiset oravat. Varokaa tikkojen koloissa yöpyvät tiaiset, mikseivät myös kolojen tekijät. Varokaa hiiret ja metsien myyrät.

Nisäkäs-, matelija- ja sammakkoeläinhavaintoja v. 2020 (17.11. mennessä)

Lumikko 11.1. Saunalahden kaakkoisreunan kallion lintujen ruokintapaikalla.

Näätä 21.5. Kivinokka. Kulosaaren kartanon pohjoispuolella isossa kuusessa variksenpesässä (klo 5.50). Kolme huutavaa varista lähioksilla.

Minkki 13.7. Keinumäen tornin edustan lampareella. Pulahti lampareen reunalta uimaan ja palasi pian samalle rannalle, suussaan myyrän kokoinen märkä saalis (klo 13.00).

30.10. Etu-Viikin pelloilla, Viikinojan pohjoispäässä uimassa ylävirtaan (klo 10.05).

Rusakko, suurimmat pelloilla ruokailevien yksilöiden määrät: 17.4. 19 (Taka-Viikki 5, Etu-Viikki 14), 20.4. 20 (Taka-Viikki 4, Etu-Viikki 16).

Kani 21.4. Etu-Viikin pelloilla, navetan edustan laitumella ruokailemassa (klo 17.55) ja 22.4. samassa paikassa kaksi yksilöä ruokailemassa (klo 18.45). 5.5. Viikin eläinsairaalan pihan pohjoisreunassa yksi yksilö (klo 12.15), 5.5. Vanhankaupunginkosken itäpuolella (Katariina Saksilaisen katu) yksi yksilö (klo 4.45). 7.5. Kulosaaren kartanon palstoilla yksi yksilö (klo 4.45). 4.6. Pornaistenniemen voimalinjan länsireunan nurmella kaksi yksilöä (klo 4.15) ja 11.6. yksi yksilö (klo 00.30). 10.6. Kivinokan pohjoisreunassa, Lemmenpolulla, kaksi yksilöä (klo 23.30). 26.6. Viikin koetilan päärakennuksen nurmella yksi yksilö (klo 14.30). 13.7. Kulosaaren kartanon palstoilla kaksi yksilöä (klo 4.45) ja Kivinokan länsireunan kahvilan pihalla kolme yksilöä (klo 4.55).

Piisami 23.4. hulevesialtaat (pohjoinen allas), etsiskeli sopivaa osmankääminversoa, jota katkaista. 23.6. hulevesialtaat (keskiallas).

Metsähiiri 3.7. Ryönälahden tervaleppäluhdan itäreunan ulkoilutiellä, kuollut. Luultavasti ulkoilutien reunakasvillisuutta niittäneen koneen silpoma.

Kettu 12.5. Käveli Lammassaaren hoitoniityn pohjoisreunalta Ruohokariin (klo 6.00). 27.5. Etu-Viikin pelloilla (radanvarren lohkolla, jossa oras noussut) (klo 4.05). 8.6. Lammassaaren hoitoniityn vesirajassa ahdistelemassa valkoposkihanhen parin viikon ikäisiä poikasia (ei ilmeisesti napannut yhtään) (klo 14.30).

Ruskosammakko 7.4 Fastholman lumenkaatopaikan eteläosan lätäköillä loikkimassa. 9.5. Fastholman lumenkaatopaikan pohjoisosan koillisreunan lammessa 25 yksilöä kutemassa. 15.4. Hallainvuoren länsireunan/Taka-Viikin peltojen itäreunan ojan isossa lammessa (”susitarhan” lampi) n. 20 kutulauttaa. 23.4. kurnutusta Kivinokan lintulavan itäpuolen rannassa (Saunalahden länsiranta).

Viitasammakko 21.4. Pornaistenniemen etulampareen länsireunassa pulputusta (klo 23.00).

Sisilisko 6.4. Keinumäen tornin edustan rinneniityllä, jäi isolepinkäisen saaliiksi. 2.5. Fastholman lumenkaatopaikan eteläosassa. 26.5. Etu-Viikin peltojen lantalan/Mäyrämetsän pohjoisreunan viereisellä hiekkatiellä.

Vesilisko 21.4. Viikin vanhan puhdistamon purkuojan pohjoispään ulkoilutiellä (Viikinmäki) kaksi yksilöä keskellä ulkoilutietä: yksi yksilö klo 22.20 ja yksi yksilö klo 23.40 samassa kohdassa ylittämässä ulkoilutietä kohti purkuojaa. Nostin jäykät liskot ulkoilutieltä purkuojan puoleiseen heinikkoon. 16.5. samassa paikassa yksi yksilö (klo 23.20), pääpuoli purkuojan suuntaan.

Pohjanlepakko 5.6. Taka-Viikki (Nuppukuja), sateen jälkeen matalalennossa (klo 17.00) talojen edustalla.

Harmaahylje 7.11. Kyläsaaren edustalla veneväylällä haukkaamassa pinnalla happea (klo 16.30).

Metsäkauris Tein alueelle 185 retkeä tammikuun ja marraskuun alun välisenä aikana ja merkitsin muistiin kaikki havaitsemani metsäkauriit. Havaitsin alueella 893 metsäkaurista, joista vuodenvaihteen ja vasomisajan välillä (tammi – toukokuu) 813. Iän ja sukupuolen onnistuin määrittämään 647 yksilöltä. Suurin osa havainnoista koski tietenkin samoja yksilöitä, mutta ikä- ja sukupuolituntomerkkien, sarvien yksilöllisten erojen sekä havaintopaikkojen perusteella arvioin alueella eläneen vuoden alussa, ennen vasomisaikaa, ainakin 40 eri yksilöä.

Yksilöistä oli vanhoja, vähintään kolmevuotiaita pukkeja 9 ja vanhoja, vähintään kolmevuotiaita naaraita 13. Edellisvuonna (v. 2019) syntyneitä vasoja oli yhteensä 18. Naaraista kymmenellä oli vasoja. Neljällä naaraalla oli yksi, neljällä kaksi ja kahdella kolme vasaa. Nuoremmat naaraat saavat vähemmän vasoja kuin vanhemmat. Vasojen kanssa liikkuneista naaraista seitsemän näkyi Etu-Viikin peltoalueella, kaksi lehtipuuvaltaisessa Fastholmassa ja yksi Kivinokan kesämaja-alueella. Naaraat liikkuivat vasojensa kanssa erillään toisista ryhmistä vielä vuoden alussa, mutta helmikuulle tultaessa ryhmät sekoittuivat.

Pukkien sarvien koon ja sarvien piikkien määrän perusteella pukeista oli seitsemän yli kolmevuotiaita (3-piikkiset sarvet), joista osa oli sarvien voimakkaiden pintaharjanteiden perusteella selvästi vanhempia (yli viisivuotiaita) sekä kaksi pukkia vähintään kolmevuotiaita (2-piikkiset sarvet). Yhdellä vanhalla pukilla oli toinen sarvi pitkä ja suora ja toinen sarvi kolmepiikkinen. Koirasvasojen, lyhyitä ja yksipiikkisiä sarvia alkoi näkyä tammikuulta alkaen.

Helmikuussa havaituista, sukupuolelleen määritetyistä vasoista, 35 (48 %) oli koiraita ja 38 (52 %) naaraita. Tämän jälkeen naarasvasat alkoivat kokonsa puolesta olla jo lähellä aikuisia naaraita ja koiras- ja naarasvasojen määrien eroja ei voinut enää luotettavasti selvittää. Vanhalla naaraalla (kuten myös vanhalla pukilla) on kyllä selkeästi rajautuva kaksiosainen, vaalea kaulalaikku, kun taas nuorella naaraalla laikku on epämääräinen, mutta tästäkään tuntomerkistä ei ollut apua, jos naaraat olivat asettuneet poispäin tarkkailijasta.

Suurimman yhdellä kertaa havaitun metsäkaurismäärän, 27 yksilöä, laskin 10. helmikuuta Etu-Viikin pelloilta. Talvi oli lumeton ja metsäkauriit kokoontuivat erityisesti helmi – maaliskuussa Etu-Viikin peltojen laidunmaille, nurmilohkoille sekä edellisvuonna ohraa ja kauraa kasvaneille, ja sittemmin ruohoisille sänkipelloille.

Metsäkauriiden havaittavuus vaihteli vuodenaikaisesti. Kuukausittaiset yksilömäärät suhteutettuna kyseisinä kuukausina tekemieni retkien määrään olivat seuraavat: tammikuu 4,5 yksilöä, helmikuu 13,4, maaliskuu 12,6, huhtikuu 5,3, toukokuu 2,6, kesäkuu 1,2, heinäkuu 0,3, elokuu 0,4, syyskuu 0,3, lokakuu 2,2. Retkien määrä/kuukausi vaihteli 15 – 25, paitsi heinäkuussa, jolloin tein vain 3 retkeä.

Vasomisajan lähestyessä laumat hajosivat. Vanhat pukit liikkuivat kantavien naaraidensa lähistöllä tarkkaan rajatuilla reviireillään ja nuoremmat kauriit omissa, korkeintaan muutaman yksilön ryhmissä.

Kesällä metsäkauriit oleilivat kosteikkoalueella sekä sen reuna-alueiden kätköissä esimerkiksi pensaikoissa, eikä vähiten vasojen turvallisuuden vuoksi. Erikoista kyllä, kantava naaras näkyi toukokuussa useana päivänä Klobbenin itäreunassa makuulla, huolimatta siitä, että merikotka pesi makuupaikan yläpuolella. Vasoiko naaras saareen, ei selvinnyt.

Lokakuulla, vasojen vartuttua jo n. 2/3 aikuisen naaraan koosta, metsäkauriit alkoivat kerääntyä laumoiksi ja niitä ilmaantui viljelyaukeille ruokailemaan.

Viikin metsäkauriskannan koko talven 2020/2021 kynnyksellä ei ole vielä (marraskuun puolessavälissä) selvillä. Kauriit ovat jo laiduntaneet isommin joukoin Etu-Viikin pelloilla, ja enimmillään on näkyvillä ollut parisenkymmentä yksilöä kerrallaan. Vasoja olen laskenut pelloilta vähintään 8 eri yksilöä kuudessa eri ryhmässä. Talven lumitilanne ratkaisee, miten helppoa tai vaikeaa talvikannan arviointi tulee olemaan; lumitalvena metsäkauriiden laskeminen on vaikeampaa kuin lumettomana.

Jos lumi peittää Viikin pellot, metsäkauriit keskittyvät alueen metsiin ja niiden vähälumisille harjanteille, missä ne syövät mm. pensaiden versoja ja silmuja, ja missä ne kaivavat ravinnokseen myös mustikan- ja kanervanvarpuja. Talviravinto on köyhää ja kauriiden on käytettävä iso osa vuorokaudesta märehtimiseen – onkin tärkeää, että kauriit saavat märehtiä lumeen kuopimillaan makuuksillaan rauhassa. Metsäkauriita myös ruokitaan Viikissä viljalla. Lumitalvina ruokintapaikat ovat kauriiden selviämisen kannalta olennaisia. Ruokintapaikkoja on viime vuosina ollut vähän vaille kymmenen.

 

Runsas varpuspöllösyksy tulossa? (6.10.2020)

Mustarastaiden meteli paljasti varpuspöllön eilen Kivinokan vanhassa metsässä. Pieni pöllö kurkisteli mäntykelon kolosta rantapolun varressa.

Pöllön karattua kuusikkoon jäljessään varoittelevien lintujen parvi, jäin miettimään ajankohdan aikaisuutta. Eikös lokakuun ensi viikko ollut varhainen syksyn ensimmäiseksi varpuspöllöksi Viikin – Vanhankaupunginlahden alueella? Laji ei pesinyt siellä eikä pääkaupunkiseudulla.

Kertoisiko  syysliikehdinnän aloituksen ajankohta kenties varpuspöllön runsaudesta sitä seuraavana syksynä ja talvena? Ylittelin syksynliukkaita kuusten juuria ja mietin ennustiko aikainen ensimmäinen havainto lisää kohtaamisia varpuspöllön kanssa?

Kotiin päästyäni tein haun Vanhankaupunginlahdella vuosina 2000 – 2019 aikavälillä 1.9. – 1.12. Tiiraan ilmoitetuista varpuspöllöhavainnoista. Koska absoluuttista, samaan aikaan alueella olevien varpuspöllöyksilöiden lukumäärää on liki mahdoton selvittää, laskin moneltako päivältä kultakin syksyltä oli lajista ilmoitettu havaintoja. Se antaisi jonkinlaisen kuvan alueelle vaeltaneiden, käytännössä nuorten yksilöiden määrästä eri vuosina.

Syksyjen ensimmäiset havainnot ajoittuivat aikavälille 16.9. – 14.11 (15 syksyä); neljänä syksynä ei varpuspöllöstä ollut ilmoitettu yhtään havaintoa. Eilen (5.10.) näkemäni varpuspöllö oli kolmanneksi varhaisin 2000- luvulla, joten tunne aikaisesta ajankohdasta oli oikea.

Yleisin ensimmäinen havaintopäivä oli 14.10. Eri syksyjen (n = 15) havaintopäivien määrät vaihtelivat 1 – 33 välillä. Keskimäärin havaintopäiviä oli 9. Tavallista runsaampia varpuspöllösyksyjä olivat v. 2003, v. 2009, v. 2011, v. 2014, v. 2015, v. 2016 ja v. 2019.

Tavallista runsaammaksi esiintymiseksi katsoin vuodet, jolloin havaintoja oli ilmoitettu vähintään kymmeneltä päivältä; näinä syksyinä havaintoja oli ilmoitettu keskimäärin 17 päivältä.

Kaikkein voimakkain esiintyminen oli syksyllä 2015, jolloin havaintopäiviä oli 33 ja toiseksi voimakkain v. 2003 (20 havaintopäivää). Varpuspöllöjen vaellus oli v. 2003 huomattavaa ja esim. Hangon lintuasemalla saatiin syksyn aikana 350 yksilöä verkoista (Uudenmaan linnut 2010; Solonen, Lehikoinen, Lammi). Viikissä 18.10.2003 järjestetyssä Timali-rallissa arvioitiin nähdyn ainakin 5 eri yksilöä.

Entä mitä tavallista aikaisempi, ennen 14.10 tehty ensimmäinen havainto kertoi sitä seuranneen syksyn varpuspöllön yleisyydestä Viikin – Vanhankaupunginlahdella?

Varhaisien syksyjen (v. 2003, v. 2009, v. 2014, v. 2015, v. 2016, v. 2017, (n = 6)) havaintopäivien yhteismäärä oli 96 (vaihtelu 5 – 33 (20, 16, 10, 33, 12, 5). Keskimäärin havaintopäiviä kertyi aikaisina syksyinä 16, kun taas kaikkina syksyinä niitä oli 9.

Onko tästä ennusteeksi tavallista lukuisammille varpuspöllöhavainnoille jää nähtäväksi.

 

Yksin. Yhdessä (16.4.)

 Sinisorsanaaras oli keinunut pesältään kaksikymmentä sinisorsan askelta, romahtaneen raidan ja lakoontuneen ruoikon läpi rantaan. Vielä yli korsien kelluvan patjan ja naaras oli päässyt ruokailupaikkaan. Siinä, vapaan veden ja ruoikon rajalla, ruokaili toinen naaras. Se oli samalla asialla, tauolla hautomisen työstä.

Viimeksi saapunut naaras ei ehtinyt kuin hetken lutkuttaa poukaman ravitsevaa keittoa, kun ensinnä ruokailun aloittaneen puoliso ryntäsi rääkyen kohti vierasta. Tämä väisti sekä nokkaa että äänen lujuutta. Samaa keittoa – siemeniä ja hiukkasen hienoja hyönteisiä liemessä – sai myös sivummalla. Mutta missä oli pois ajetun puoliso?

Vaikka naaras oli peittänyt munat omin untuvin, sillä ei ollut aikaa hukattavaksi. Ei kiistoihin ruokailutilasta, ei vieraisiin koiraisiin, joiden paritteluhalu ei ollut päättynyt kevään lämpimiin päiviin. Oman koiraan tehtävänä oli turvata naaraan ruokailu ja estää muiden koiraiden lähentely. Tärkeämpää roolia naaraan kumppanille ei kannattanut keksiä, kun puhuttiin sinisorsasta. Pätevien puolisoiden odotettiin pysyttelevän pesäpaikan lähellä, eivät torkkuen, vaan aistit auki.

Haudonnan alkaminen oli ollut havaittavissa siellä täällä Vanhankaupunginlahdella niinkin varhain kuin huhtikuun ensi päivinä. Yksinäisiä, erillään sinisorsaparvista uivia tai korsista ladotuilla vuoteilla lepäileviä koiraita oli tuolloin jo kolmasosa verrattuna pareittain esiintyviin.

Tänä päivänä, huhtikuun puolivälissä, oli suurimmalla osalla pariskunnista muninta vielä kesken. Naaraat munisivat munan kerrallaan ja ruokailisivat ahkeraan ennen uuden munan putkauttamista. Haudonta alkaisi, kun koko munapesye, kymmenisen munaa, olisi munittu.

Pariutumattomia, talven piirileikeissä ilman puolisoa jääneiden koiraiden ryhmiä näkyi sinisorsien suosimilla paikoilla: Saunalahdella, Purolahdella; ne muodostivat levottomia joukkoja, jotka jahtasivat naaraita tai kuluttivat aikaa kosteikon asentopaikoilla. Ehkä ensi vuonna, kun ikä sekä kokemus riittäisivät, ne saisivat vaativamman roolin.

Yksinäisiä koiraita, sinisorsapareja sekä koirasryhmiä naarasjahdissa – kaikkia näitä ryhmiä esiintyi samoilla lahden sijoilla, missä vain oli matalaa vettä ja suojaa ulkoisilta uhkilta. Muutolla pysähtyvillä sinisorsaparvilla oli totta kai samat ehdot lepäilypaikkaa valitessaan.

Selkeää muutonhuippua, useiden satojen levähtäjien kerääntymää, ei tänä keväänä ollut Vanhankaupunginlahdella kuitenkaan todettu. Vedet olivat olleet mantereella vapaat muuttokauden alussa, joten sulavesiin rannikoiden jokisuilla ei ollut jääty. Kaikki tällä hetkellä Vanhankaupunginlahdella tavattavat sinisorsat olivat siis todennäköisesti lahden ”omaa” kantaa. Pesivien sinisorsien parimäärää en laskisi kuitenkaan vielä. Mutta viikkoa ennen vappua, kun enemmistö naaraista hautoisi, voisi tulokseen varmasti luottaa. Viime vuonna pareja oli 113 ja sitä edellisenä 98. Sinisorsa oli lahdella pesivistä vesilinnuista runsain.

Poljin lahdelta pois, saavuin pelloille. Pysähdyin betonisillalle, joka ylitti Viikinojan. Näkyisikö ojassa liikettä?

Heinikosta kohottautui sinisorsakoiras. Se sanoi ”rääp” ja pudottautui virtaan, joka vei sitä kauemmas. Se ui keskellä ojaa ja katsoi seurasinko. Jos kiinnostukseni olisi kohdistunut koiraaseen, joka toimi kuin houkutuslintu, olisin toiminut tavalla, joka oli johtanut huomiota herättävän käytöksen kehitykseen. Mutta minä en ollut lintujen jahtaaja.

Sillan läheisyydessä, jossain koiraan äänen kantaman päässä, hautoi korsien kuvioissa naaras. Tämä riitti tiedoksi.

 

Kannattiko jäädä, hippiäinen? (12.4.)

Täksi talveksi kyllä.

Kiertelin tuttuja Viikin metsiä lähes päivittäin talvella 2019/2020 ja kirjasin hippiäisparvet muistiin. Havainnoimani metsäalueen pinta-ala oli 104 ha, sekä havu- että sekametsää.

Syksyisen lauhat säät vallitsivat. Vain jokunen pakkaspäivä jähmetti metsänpohjan ja puroset pysähtelivät juoksussaan. Lunta ei saatu. Läpi talvettoman talven olivat havumetsän havut hippiäisten saatavilla, kaikki metsän kerrokset varvikoista puiden latvoihin ruokailupaikkoina. Se oli poikkeuksellista.

Ilmankos laulavia hippiäisiä kuului tiuhemmin kuin tavallisesti jo ennen muutolta saapuvan kannan paluuta. Ensimmäisen laulajan merkitsin vihkoon 23. helmikuuta ja siitä lähtien 17. maaliskuuta saakka reviiriä kuulutti kaikkiaan 12 koirasta. Tulkitsin tuohon päivään mennessä laulunsa aloittaneet talvehtineiksi. Tiiran havaintojen perusteella ensimmäinen hippiäisaalto saavutti etelärannikon 20. maaliskuuta, jolloin Rönnskärin lintuasemalla laskettiin 40 yksilöä. Tämän jälkeen kuulin laulajia enää kolmessa uudessa paikassa ja niissäkin olin talvella tavannut lajin edustajia.

Talvehtineet yksilöt täyttivät ison osan hippiäisen suosimista, kuusivaltaista pesimäympäristöistä Viikissä jo ennen kuin muuttajat olivat palanneet Suomenlahden toiselta puolen. Hippiäisen keskitiheys Uudellamaalla on n. 10 paria/km² laajoilla metsäalueilla ja suosituimmissa ympäristöissä eli varttuneissa kuusikoissa n. 30 paria/km² (Solonen, T., Lehikoinen, A. & Lammi, E. (toim) 2010: Uudenmaan linnusto). Talven yli Viikissä selvinneiden hippiäisten parimäärä oli vähintään 11,5 paria/km² jo ennen etelässä talvehtineiden tuloa. Muuton alun jälkeen havaitut uudet reviirit (24.3., 6.4. ja 11.4.) mukaan lukien parimääräksi tuli tämän hetkisen tiedon valossa 14,4/km².

Hieman voivat hippiäistiheydet huhtikuun kuluessa vielä nousta, mutta parhaimmista Uudenmaan hippiäistiheyksistä jäädään. Varttuneita kuusimetsiä – niin mukavasti kuin sellaisia on Viikissä viime vuosina suojeltu – on sittenkin vain neljäsosa alueen metsistä. Ehkä hippiäiskoiraita laulaa yhä kehittyvässä keväässä myös vähemmän suosituissa ympäristöissä, kun muuttajat huomaavat haluttujen paikkojen menneen.

Talven 2018/2019 jälkeen hippiäisten laulua kuului sekä vähemmän että myöhemmin kuin mitä juuri taittamamme ”talven” jälkeen. Tuolloin en kirjannut hippiäisiä yhtä tarkkaan, mutta ensimmäiset hippiäiset kuulin vasta 30. maaliskuuta, yli kuukautta myöhemmin kuin tänä vuonna. Muutto sen sijaan alkoi Tiiran havaintojen mukaan molempina keväinä samoilla tienoilla (23.3.2019 119 hippiäistä Haliaksella (vrt. 20.3. 2020).

Paras vastaus pohdintaan ”jäädäkö vai lähteä” olisi syksyllä 2018 ollut todennäköisesti toisenlainen kuin syksyllä 2019. Mutta mistä tuotakaan olisi voinut tietää.

 

Arkkityyppi (9.4.)

 Kaikkea ei voi havaita, sen olin oppinut lintujenetsimisretkillä. Niin ihmeellisinä kuin niin sanotut maallikot pitivät lintuharrastajan kykyä poimia lintulajeja metsän sekakuorosta, rajansa oli kaikella. Lajien tuntemus auttoi vain havaittujen lintujen kohdalla. Toisin sanoen kerralla näki vain yhteen suuntaan, ja enemmistö linnuista pysytteli hiljaa.

Tämä ei estänyt näkemättä jääviä lintuja näkemästä meitä.

Kauanko se oli katsonut minua, ennen kuin minä näin sen? Ei. Kauanko hän oli katsonut minua? Monestiko niinä neljänäkymmenenäkolmena vuotena, jotka olin käyttänyt lintujen etsimiseen?

Muutaman kerran hänet oli ystävällisesti näytetty minulle, kun jokin saman lajin harrastaja oli sitä ennen löytänyt hänet, viimeksi ehkä parisenkymmentä vuotta sitten. Mutta nyt minä huomasin kuninkaan itse, Saunalahden itäisen lampareen ruokosaarekkeen korrella.

Ja kuitenkin se oli vain lintu. Taitava saalistamaan pikkukaloja.

 

Ruutuhyppelyä – tapaus töyhtöhyyppä (29. maaliskuuta)

Viikin varhaisin töyhtöhyyppä keväällä 2020 näyttäytyi 17. helmikuuta. Talviasuinen koiras seisoi kynnöspellon muhkuralla Purolahden hoitoniityn pohjoisosan viereisellä peltolohkolla, jossa edelliskesänä ja ennen syksyistä kyntöä oli laiduntanut karja. Seuraavana päivänä näin todennäköisesti saman koiraan, mutta nyt se oli siirtynyt peltoalueen luoteisreunan kynnetylle peltolohkolle eli Kotiniitylle, jossa sivumennen sanottuna Viikin tutkimus- ja opetustila viljeli viime vuonna kauraa. Koiras kyyhötti Kotiniitylle levittäytyneen tulvalammen rannalla. Sen seuraan oli liittynyt toinen, niin ikään vielä talviasuinen koiras. Muutamia tunteja myöhemmin, vähän ennen hämärää, ne siirtyivät sille lohkolle, missä ensihavainto yksinäisestä koiraasta oli tehty.

Seuraavina kahtena päivänä koiraat vaihtoivat ruokailupaikkaa edellä mainittujen peltolohkojen välillä. Kynnösmaan märkyydestä ja tulvalammen rannalta hyypät poimivat ravintokohteita: hukkuneita kuoriaisten toukkia, lieroja ynnä muita huono-onnisia selkärangattomia.  Peltoalueen nurmi- ja laidunlohkoilla hyyppiä ei nähty.

Alkoi viikon pakkasjakso ja rannat jäätyivät. Kotiniityn lampi vaihtui luistinradaksi ja kynnöspellon savimulta kovaksi. Hyypät poistuivat palatakseen lauhan tuulen matkassa maaliskuun toisena päivänä. Silloin Viikinojan pohjoispään viereiselle, loppusyksyllä laitumesta käännetylle kynnöslohkolle ilmaantui koiras ja samana päivänä kiilteli Gardenian hylätyn päärakennuksen viereisellä, satokauden jälkeen käännetyllä kaurapellolla toinen koiras.

Jokainen saapuja oli merkittävä. Kaikki seuraavina päivinä kirjaamani yksilöt olivat todennäköisiä pesijöitä, enemmän kuin syksyllä, jolloin edessä olivat talven asettamat vaikeudet. Suurin osa ensimmäisistä saapujista oli koiraita, jotka aloittivat viljelyaukean suosituimpien lohkojen valtauksen heti Viikkiin saavuttuaan.

Mutta millaisia nämä hyyppien suosimat peltojen lohkot olivat? Suosivatko hyypät ennemmin kynnöspeltoa kuin nurmea? Erosivatko alkukevään kasvittomien lohkojen parimäärät peitteisten lohkojen parimääristä? Entä mikä merkitys oli lohkon sijoittumisessa suhteessa viljelyaukean reunoihin, toisin sanoen: hakeutuivatko hyypät aukean keskelle suuremmassa määrin kuin metsiin rajautuville peltolohkoille? Eikö aukea antaisi pelivaraa kanahaukan hyökätessä? Ihmisen oli vain yritettävä katsoa varhaiskevään näkymiä avomaan kahlaajan silmillä: miltä parhain pesimäympäristö näytti?

Keväästä 2013 alkaen olen kirjannut hyyppien lukumääriä Etu-Viikin eli Viikintien eteläpuolisten peltojen eri lohkoilla, alkukevään ensisaapujista pesinnän päättymiseen asti. Ojien, aitojen ja peltoteiden rajaamia lohkoja on 108 hehtaarin alalla yhteensä 16. Lohkojen pinta-ala vaihtelee 1,5 hehtaarista 15,5 hehtaariin. Suurin osa lohkoista on viitisen hehtaaria ja riippumatta pinta-alasta suurin osa rajautuu joltain sivultaan metsään. Laajimmilla lohkoilla etäisyys reunaan on totta kai suurin, pisimmillään n. 400 m viljelyaukean keskeisimmiltä kohdilta.

Vuodesta 2016 alkaen olen kirjannut yksittäisten peltolohkojen alkukeväisen tilan. Käytännössä olen jakanut lohkojen luonteen viiteen tyyppiin, jotka määrittyvät pesimäkauden alussa vallitsevan kasvillisuuden mukaan: kynnöspelto (kasviton), laidun (ainakin yksi edeltävä laidunkausi), nurmi (rehunurmena ainakin edellisenä vuonna), sänkipelto (puitu, mutta kyntämättä jätetty viljapelto), kesanto (sisältää mm. korjaamattoman kuminapellon ja kyntämättömän riistapellon). Joissain tapauksissa rajauksen tekeminen laitumen ja nurmen välillä on ollut vaikeaa, sillä nurmena edellisenä kesänä viljeltyä lohkoa on loppukesällä saatettu pitää laitumena. Ero useana vuonna laitumena pidetyn ja vastikään aloitetun laitumen välillä voi olla suuri esimerkiksi kasvilajiston monipuolisuuden ja selkärangattomien eläinten, erityisesti kovakuoriaisten määrän suhteen. Laitumen ja laitumen välillä on siis eroa, ja hyypät huomannevat ne.

Yksittäisten lohkojen luonne on siis hyvinkin muuttunut neljän seurantavuoden aikana, ja syynä on Viikin pelloilla vallitseva viljelykierto. Tämän kevään laidun voi siis seuraavana keväänä olla kasviton kynnöspelto, ympäristönä aivan erilainen, eikä vähiten lämpötaloudeltaan. Muutamat lohkot ovat kuitenkin olleet jokaisena keväänä kynnöspeltoina, kun taas yksikään laidun ei ole säilynyt neljää vuotta laitumena.

Kynnösmaan osuus viljelyalasta on omien havaintojeni mukaan vaihdellut vuosien välillä 31 – 58 %, laitumien 16 – 34 %, nurmen 19 – 34 %, sänkipellon 0 – 17 % ja kesannon 1 – 8 %. Pesimäympäristöjen suosituimmuutta ei siis voi suoraan verrata niillä aloitettujen ensimmäisten pesintöjen määriin, vaan pesinnät pitää suhteuttaa ympäristöjen vuosittaisiin osuuksiin.

Huomattava on, että tässä jutussa käsittelen vain ensimmäisiä eli ennen toukotöitä aloitettuja pesintöjä. Kun äestykset ja kylvöt, osin myös kyntämiset ja lannoitukset alkavat, hyyppien pesistä suurin osa tuhoutuu ja uusintapesinnät aloitetaan aivan erilaisissa peltoympäristöissä. Nämä olosuhteet eivät enää yhtä hyvin kuvaa töyhtöhyypän luontaista pesimäympäristön valintaa, vaan katastrofin jälkeisessä tilassa tehtyjä päätöksiä. Yritettävä kuitenkin on: pesiä tai sepustaa jotain hyyppien yrityksistä.

Tuloksiin.

Havaitsin v. 2013 – 2019 yhteensä 142 kevään ensimmäisen pesyeen hautojaa. Näistä 79 hautoi kynnöspellolla, 34 laitumella, 8 nurmella ja 21 sänkipellolla. Kesantopellolta en havainnut yhtään ensimmäisen pesyeen hautojaa.

Kynnöspelloilla pesi v. 2016 – 2019 joka vuosi vähintään liki kolmasosa (29 %) kaikista ensimmäisen pesyeen pesijöistä ja enimmillään yhtenä vuonna 81 % (v. 2018). Laitumilla pesivien parien osuus vaihteli 0 – 53 % kaikista pareista, nurmilla pesivien 0 – 4 % ja sänkipelloilla pesivien 0 – 38 %.

Kynnöspelloilla pesivien osuus oli suurin samana vuonna, jolloin laitumella, nurmilla tai sänkipelloilla pesivien osuus oli kaikista neljästä seurantavuodesta pienin: kynnöspelloilla oli 22 pesää, kun pesiä oli kaikkiaan pelloilla 27 (joista laitumilla 5/27). Kynnöksille käännettyjen peltojen osuus peltojen pinta-alasta oli tuona vuonna (2018) kuitenkin keskimääräinen (31 %), joten kynnösalan kasvu ei näyttäisi olevan syynä suurempaan määrään pesiä.

Toisaalta laitumilla pesivien osuus oli suurin juuri sinä vuonna (2017), kun laitumia oli laajimmalti (34 % kaikista ympäristöistä, kun kynnöspeltoa 31 %).

Hautojat sijoittuivat Etu-Viikin pelloilla selkeästi kahdelle alueelle: 1) tutkimus- ja opetustilan itäpuolen viljelyaukean keskelle, neljälle vierekkäiselle lohkolle ja 2) länsiosan kahden lohkon pohjoisreunalle.

Itäpuolen keskittymän osuus kaikista v. 2016 – 2019 ensimmäisistä pesyeistä oli 72 % (65 hautojaa) ja länsipuolen keskittymän osuus 27 % (24 hautojaa). Itäpuolen keskittymän pinta-alan (24 ha) osuus koko Etu-Viikin viljelyalasta on 22 % ja länsipuolen keskittymän (18 ha) 17 %.  Kaikkien lohkojen ensimmäisen pesyeen hautojien yhteismäärä oli v. 2016 – 2019 90 eli edellä mainittujen kahden keskittymän ulkopuolisilla kymmenellä lohkolla (yhteispinta-ala 66 ha) hautoi vain yksi pari. Hyyppien pesinnät keskittyivät siis selkeästi alle puolelle käytettävissä olevasta peltopinta-alasta.

Itäpuolinen keskittymä sijoittuu niin etäälle lähimmästä metsänreunasta kuin Etu-Viikin viljelyaukealla on mahdollista, lähimmillään n. 300 m päähän. Läntisen keskittymän pesät ovat lähimmillään n. 100 m päässä metsänreunasta, mutta kaikkien siellä tavattujen pesien arvioitu keskipiste on n. 300 m etäisyydellä reunasta. Molempia keskittymiä luonnehtii se, että ne sijaitsevat mahdollisimman aukealla.

Aukean merkitystä korostaa se, että keskittymien alkukeväinen kasvillisuus poikkeaa toisistaan. Tutkimus- ja opetustilan länsipuolen keskittymä on neljänä seurantakeväänä ollut kasvittomana kynnöspeltona, kun taas itäpuolen keskittymän pesiä on sijoittunut niin laitumelle, kynnös- ja sänkipellolle kuin nurmelle; itäpuolen keskittymässä puolessa tapauksista ympäristönä on ollut laidun, ja vain viidesosassa kynnöspelto.

Vuosina 2016, 2017 ja 2019 pellot ovat paljastuneet lumen alta aprillipäivään mennessä. Keväällä 2018 lumipeite säilyi pitempään, sillä vielä 7. huhtikuuta kolmasosalla peltoalasta oli vähintään ohuesti lunta. Tuona vuonna haudonnan alku oli myöhäisin (18.4.) viimeisestä neljästä vuodesta. Aikaisimmillaan viimeisten seitsemän vuoden aikana haudonta on alkanut 7. huhtikuuta (v. 2019). Lumisina keväinä hyyppiä saattaisi hakeutua kasvipeitteisiä lohkoja paremmin lämpöä imeville ja nopeasti paljastuville kynnösmaille. Keväällä 2018, jolloin kynnöspelloilla aloitettuja ensimmäisiä pesintöjä oli huomattavan paljon, lumisuudella saattoi olla jonkin verran merkitystä peltolohkojen valinnassa.

Yhdyskuntamaisuus, pesien keskittyminen vain pienelle osalle viljelyaukean pinta-alasta, mahdollistaa hyyppien yhteispuolustuksen esimerkiksi variksia tai kettuja vastaan. Siten pesintään muutoin sovelias lohko saattaa jäädä hyypistä tyhjäksi. Nämä reuna-alueet jäävät yleensä vaille pesintöjä, mutta hyypät käyvät niillä vaihtelevassa määrin kyllä ruokailemassa. Pesinnän ydinalueet selviävät melko pian ensimmäisten hyyppien saapumisen jälkeen. Koiraat puolustavat valitsemaansa lohkoa usein raivoisasti.

Kari Vepsäläinen toteaa töyhtöhyyppiä käsittelevässä klassikkotutkimuksessaan (Ornis Fennica 1968) lajin valitsevan pesimäympäristön maaston yleisvärin perusteella. Hyypät välttävät perusvihreinä loistavia ympäristöjä ja suosivat enemmän maanväriä. Loistava vihreys ennustaa korkeampaa kasvillisuutta, missä lyhytkoipisen hyypän on hankalaa liikkua.

Viikin peltojen lohkoista vihreimpiä ovat nurmet. Nurmien − jotka tarkemmin sanoen ovat usean heinälajin sekoituksia − kasvu on voimakasta ja satoa korjataan lohkosta riippuen kaksi tai kolme kertaa kaudessa. Toukokuun lopulla heinät ovat kasvaneet reilusti yli hyyppien korkeuden, mukaan lukien töyhdön, joka koristaa erityisen pitkästi koiraan päälakea. Neljän viimeisen seurantavuoden aikana vain yksi ensimmäisistä pesinnöistä on sijoittunut nurmelle. Kasvipeitteisistä lohkoista laitumilla ja sänkipelloilla on sijainnut yhtä paljon pesiä (20 ja 21 pesää).

Ajattelin kertoa tämän Viikin töyhtöhyypistä, nyt kun pesimäkausi on aluillaan ja hyypät toistavat sukupolvelta toiselle jatkuneita tapojaan. Mitä tulee pesintöjen onnistumisiin tai peltojen ja viereisen Vanhankaupunginlahden hoitoniittyjen parimäärien kehitykseen, niistä kerron mielelläni myöhemmin.

 

 

Mitä parhain soidinpäivä (28. maaliskuuta)

 Mitä töyhtöhyyppäkoiras ehtii neljässä ja puolessa minuutissa? Soida neljällä tavalla.

Laitumelle, jonka yläpuolella edellä mainittu koiras lensi, oli asettunut kuusi muuta koirasta ja saman verran naaraita. Seitsemäs eli valitsemani koiras laskeutui nyhdetylle nurmelle, kahden naaraan väliin. Puku kiilteli juhlien valossa, parhainta oli päällä.

Koiras paneutui makuulle, painoi päänsä. Korostaakseen kumarrusta se taivutti vartalonsa kaarelle ja siivet, jotka oli supistettu suppuun, kohosivat esittäjän ylle. Liike jatkui: nyt koiras laski mustan ja valkea pyrstönsä, nostaakseen sen saman tien ylös, ja alaperä loisti.  Sama toistui, noston ja laskun vuorottelu. Perän kohottelun sekä laskemisen lomassa koiras kuopi ruusunpunaisilla koivillaan maaliskuista maata.

Koiras nousi jaloilleen, seurasi tauko. Jokunen askel ja uusi esitys: se painoi valkean mahansa nurmeen ja aloitti entuudestaan tutut kuviot. Kiinnostiko naarasta? Se nuokkui.

Kosiskelija siirtyi esityksessään osaan kaksi. Alkoi ”kodin rakennus”. Se poimi korren, jonka talvi oli kuivannut, ja viskasi vasemmalle. Poimi toisen ja heitti oikealle kuin keveän hirren. Yhden toisensa jälkeen. Samaa koreografian osaa olivat koiraat hioneet sukupolvi toisensa jälkeen, muutamia miljoonia keväitä. Useimmilla se oli edeltänyt pesintää. Mutta Viikissä, olin todennut, joka neljäs jäi ilman.

Oli oltava parempi.

Nyt koiras ponnahti, erkani maasta. Se lappoi lapiomaisilla siivillään ilmaa, jossa kiurut pysyttelivät paikoillaan kuin tyhjää vaan, ja lauloivat. Lennähdys pysähdytti peltotiellä edenneen perheen. ”Töyhtöhyyppä”, äiti kiljahti, ja kaikki kuulivat, kun lintu vinkaisi.

Me katsoimme sitä, joka kieppui ja kääntyili, kuin iloa, joka riehui irti. Kauanko sitä kesti?

Viidessätoista sekunnissa koiras kiersi puolet laitumenalasta, kolmisen hehtaaria, katsasti lajinsa ehdokkaat. Joku oli siirtynyt, jokaisella oli toiveita paremmasta. Lentäjä pudottautui yhdelle niistä. Päinvastoin kuin esityksen alussa, koiras kohotti päänsä ja levitti rintansa jokaisen höyhenen, meni naarasta liki.

Naaras liikkui − vihdoinkin, jotain tapahtui. Se joko pakeni, tai otti pyrkijästä mittaa hyppäämällä siivilleen. Näin kaksi hyyppää lentämässä, tämä oli kevättä ja kevät oli jännitteitä. Väliin ne olivat erossa, välillä ne tapailivat toistensa liikkeitä. Vielä ei ollut valinnan aika. Neljä ja puoli minuuttia oli lyhyt aika.

Mutta kahden viikon kuluttua, olisi pesässä ensimmäinen muna.

 

A 29 (14. maaliskuuta)

Kolmisen vuotta sitten, tarkemmin sanottuna huhtikuun 28. päivänä v. 2017, laskin Vanhankaupunginlahdella lintuja, osana vuosittain toteutettavaa linnustonseurantaa. Merihanhia havaitsin yhteensä 13: Hakalanlahdella 3 (2 + 1), Purolahdella 3 (2 + 1 (joka makasi liikkumattomana voimalinjajohtojen alla)) sekä Saunalahdella 7 (5 + 1 + 1). Saunalahden viiden linnun parvessa ruokaili hanhi, jonka kaulassa oli valkopohjainen rengas.

Yksilö erottui muista, mutta eri tavalla kuin voimajohtoihin törmännyt lintu. Erotin kaularenkaasta mustat merkinnät, A 29. Tämä hanhi olisi todennäköisesti elossa myös huomenna, toisin kuin siipensä loukannut lintu.

Rengas ei näyttänyt ahdistavan hanhea, ehkä enemmän minua. Se ruokaili, kuten renkaattomat lajitoverinsa ruokojen valtaamassa poukamassa: nokka hamuili syötävää mutapohjasta eivätkä parven toiset jäsenet syrjineet rengastettua. Hyvä niin, sillä lintu oli merkitty näkyvästi, jotta rengastetun liikkeistä saataisiin oikeaa, lajinomaista tietoa.

Siksi merkityn täytyi elää niin kuin se oli elänyt ennenkin, muuttaa ja pysähdellä samoille levähdyspaikoille kuin merihanhet, joiden ulkonäkö ei poikennut lintukirjoihin maalatuista kuvista. Tietämys eri merihanhipopulaatioiden talvehtimis- ja pesimisalueista kasvaisi vain, jos havaittujen kaularenkaallisten yksilöiden merkinnät ilmoitettaisiin eteenpäin.

Olin tunnollinen ja otin yhteyttä Luonnontieteellisen keskusmuseon Rengastustoimistoon. Sain vastaukseksi, että kaularengasprojektia johdettiin Hollannista ja toiveena oli, että tiedot ilmoitettaisiin suoraan tuon tahon nettipalveluun www.geese.org. Ajattelin, että teen sen paremmalla ajalla.

Mutta sitä ei tullut, sillä kevät eteni vauhdilla, mikä lintujentarkkailijan todellisuudessa tarkoitti uusien havaintojen vyöryä ja kaularengashanhen hukkumista niihin.

Kaksi vuotta sitten, tarkemmin sanottuna 20. huhtikuuta 2018, laskin jälleen
Vanhankaupunginlahdella levähtäviä sekä pesimään asettuvia lintuja. Havaitsin päivän aikana yhteensä 23 merihanhea, joista Kivinokan edustalla 4 (2 + 2), Saunalahdella 5 (2 + 2 + 1), Purolahdella 6 (4 + 2) ja Hakalanlahdella 5 (2 + 2 + 1). Aika moni − itse asiassa seitsemän − näytti pariutuneen, mistä iloitsin.

Vähintään yhtä paljon olin ilahtunut siitä, että Hakalanlahden yksinäisen merihanhen kaulassa oli loistanut valkopohjainen rengas. Renkaasta oli erottunut merkintä, A 29. Lintu, josta en ollut edellisenä keväänä ilmoittanut, oli palannut.

Seuraavana päivänä A 29 ruokaili Purolahden puolella ja vielä 23. huhtikuuta havaitsin luultavasti saman yksilön toisen merihanhen seurassa, mutta tuolloin en onnistunut lukemaan renkaan merkintöjä.

En voinut enää vedota kiireisiin, vain saamattomuus estäisi kirjautumiseni hanhitutkimuksen nettisivuille.

Sivustolta selvisi kaularengasprojektin laajuus. Renkaita erilaisine värikoodeineen oli asennettu liki kaikille Euroopassa tavattaville hanhille, joutsenille sekä mm. haapanoille. Mallikuvien perusteella havaitsemani tyyppisiä kaularenkaita oli käytetty Liettuassa.

Ilmoitin siis keväiden 2017 ja 2018 havaintoni sähköpostitse Liettuan Rengastustoimistoon (Lithuanian Bird Ringing Centre). Kolme päivää myöhemmin, heti vapun jälkeen, sain viestin toimiston johtajalta, Ricardas Patapaviciukselta.

A 29 oli merkitty 19.4.2017 Liettuan länsiosassa, Šilutėsin alueella (55° 23′ 47” N, 21° 17′ 59” E). Yksilö oli koiras. Linnun iästä ei ollut tarkkaa tietoa (vain se, että se oli syntynyt ennen v. 2017). Koiras oli painanut 3790 g ja siiven pituudeksi oli saatu 485 mm. Linnun olivat rengastaneet Vytautas Eigirdas ja Sigita Eigirdienė. Kiitos heille.

A 29 oli siis rengastettu 9 vuorokautta ennen kuin se oli ilmaantunut Suomeen ja Vanhankaupunginlahdelle. Vielä 25. huhtikuuta, eli kolme päivää aiemmin, se oli oleskellut kolmen kilometrin päässä rengastuspaikasta. Rengastuspaikasta oli linnuntietä Vanhankaupunginlahden Saunalahdelle 578 km.

Seuraavan kerran A 29 luettiin 24. lokakuuta samana vuonna Unkarissa, Fertoujlakissa, 912 km päässä rengastuspaikasta. Unkarin ja Itävallan rajalla sijaitsevan Ferto – Hansagin kansallispuiston kosteikot ovat merkittävä kosteikkolinnuston pesimis- ja talvehtimisalue. A 29 vietti siellä talven 2017/2018. Ensimmäisen havainnon (jonka teki T.Hadarics) jälkeen se nähtiin siellä vielä kolmesti: 27. lokakuuta (A.Pellinger), 8. marraskuuta (T.Hadarics) ja 10. maaliskuuta (A.Pellinger).

Tämän jälkeen A 29 tavattiinkin sitten 20. – 21. huhtikuuta 2018 Vanhankaupunginlahdella. Aikaa rengastuspäivästä viimeiseen havaintopäivään oli kulunut 367 vrk.

Tuli kevät 2019. Odottelin, että A 29 saapuisi jo totuttuun tapaan huhtikuun puolenvälin paikkeilla Vanhankaupunginlahdelle. Ei tullut, eikä Tiiraankaan ilmoitettu kaularengashanhesta havaintoa. Oliko A 29 levähtänyt jossain muulla Suomenlahden rannikkoalueen kosteikolla vai muuttanut pesimäalueilleen yhtä soittoa? Missä se mahtoi pesiä, ja pesikö se edes Suomen puolella?

Koitti varhainen kevät 2020. Viikin pelloille alkoi kerääntyä merihanhia jo maaliskuun ensimmäisellä viikolla, niin että laskin lumettomalta aukealta 5. päivänä jo 12 yksilöä. 9. päivänä oli joukko kasvanut 26:een ja 10. päivänä 32:een kaularenkaattomaan yksilöön. Vieläkö muka odotin, että A 29 palaisi? Tosiasia oli, että olin unohtanut linnun.

Siksi maaliskuun 11. päivänä 34 merihanhen joukosta huomaamani valkoinen kaularengas yllätti. Luin mustat merkinnät: A 29 oli taas täällä!

Piirsin hanhen sellaisena kuin se oli, sateessa ja tuulessa. Minä taisin kastua hanhea enemmän, sillähän oli suojana hanhien sulat ja minulla vain untuvatakki. Ainakin paperi, jolle hanhen piirsin, uhkasi hajota osiinsa.

Viimeksi näin A 29:n eilen. Se vaappui, kuten toverinsa laitumella ja ahmi kelmeää ruohoa, joka karjalta oli jäänyt syömättä syksyllä. Vierellä seuraili kumppani, joka oletettavasti oli naaras; tiesimmehän rengastustietojen perusteella, että A 29 oli koiras. Ja paljon muuta.

Kauanko se viipyisi Viikissä tämän keväisellä levähdyksellään jäisi nähtäväksi.

 

Merikotkien asettumisesta Vanhankaupunginlahdelle (22. helmikuuta)

Katsoin Tiiraan tallentamani vanhojen merikotkien pesimäaikaiset (1.3. – 31.8.) havaintoni paikallisista yksilöistä Vanhankaupunginlahdelta v. 2010 – 2019. Retkeilymääräni lahdella on pysynyt suurin piirtein samana, mutta aikuisilla merikotkilla muutos on parina viime vuonna ollut suuri.

Vuonna 2010 en tehnyt lajin aikuisista yksilöistä yhtään pesimäaikaista havaintoa lahdella. Vuosina 2011 – 2016 havaintomäärät vaihtelivat yhdestä kolmeen. Vuonna 2017 aikuisia näkyi viitenä päivänä. Suuri hyppäys tapahtui v. 2018 pesimäkaudella, jolloin havaitsin paikallisen linnun kahtenakymmenenäyhtenä päivänä ja v. 2019 havaintopäiviä oli jo kaksikymmentäneljä. Päiviä, jolloin havaitsin yhden tai kaksi aikuista yksilöä, oli koko ajalta 64 ja näistä 45 v. 2018 – 2019.

Enemmistö havainnoista on elokuulta, 22 ja näistä 17 on vuodelta 2019. Kuukausittain havainnot jakautuivat seuraavasti: maaliskuu 1, huhtikuu 16, toukokuu 10, kesäkuu 9, heinäkuu 5, elokuu 22. Retkipäiviä on ollut vähiten heinäkuussa, joten jakauma on siltä osin vääristynyt.

Ensimmäisen kerran näin aikuisen merikotkan viihtyvän pesimäkaudella pitkään Klobbenin harmaahaikarakoloniassa 24.4.2017. Lintu vietti ainakin kolme tuntia saaren eteläpään tervalepässä. Haikarat pysyttelivät kuitenkin pesillään.

Keväällä 2019, huhtikuun puolenvälin (17.4.) jälkeen, oleskelusta Klobbenilla tuli säännöllistä. 26.4. pari kaklatti Klobbenilla, ja silloin tällöin siitä lähtien kuulin niiden kuuluttavan itsestään samalla tavalla, mm. 26.6. ja 25.8.

Jo syksyllä 2018, tarkemmin 12. lokakuuta, olin havainnut kahden merikotkan kaklattavan ja kisailevan Lemmenlehdon yllä. Ne kieppuivat kynnet toisissaan kiinni ja toinen ”lensi” tovin selkäpuoli alaspäin. Toinen linnuista oli kokonaan aikuisen puvussa, mutta toisella oli joitain mustakärkisiä pyrstösulkia valkeiden joukossa, joten se ei ollut vielä täysin aikuinen (5. – 6 kv.?). Samanlainen yksilö näkyi seuraavan talven aikana lahdella, pyrstösulkien vaihtuessa vähitellen kokonaan valkeiksi.

Olettamukseni on, että kyseiset kisailijat ovat samoja kuin tällä hetkellä pesintään valmistautuva pari. Parin suhde olisi siten melko tuore. Side Vanhankaupunginlahteen on vahvistunut vuodesta 2018 alkaen selvästi. Ne ovat saattaneet pesiä Helsingin edustan ulkosaaristossa jo kaudella 2018. Oliko Lammassaaren niityllä ja Lemmenlehdon tuntumassa ainakin 11.9.2018 oleillut, samana vuonna syntynyt yksilö parin ensimmäinen poikanen? Samoina aikoina Lammassaaren niityllä vahtinut aikuislintu oli rengastamaton.

Vuonna 2019 rengastamaton pari toi rengastamattoman poikasen Vanhankaupunginlahdelle heinäkuussa, ja poikanen varttui emojen tuoman saaliin ravitsemana. Vielä 25.10. poikanen kerjäsi ruokaa Klobbenilla, mutta emot eivät enää reagoineet kerjuuseen. Nuoren oli nälissään alettava opetella saalistusta, joka oli totta kai kömpelöä. Niinä päivinä, kun opettelua näin, seurasi nuoren toimia myös jompikumpi emoista. Onnistunutta saalistusta en havainnut. Marraskuussa en nuorta enää lahdella nähnyt. 24.11. näin parin kantavan oksia harmaahaikaran pesään Klobbeniin.

Saaliista:

Katsoin aikuisten lintujen saalishavainnot v. 2010 – 2019, pois lukien peittävän jään jaksot, jolloin merikotkat saivat kalastajien pyydystämiä ja jäälle jättämiä kaloja.

Saalishavaintoja oli yhteensä 27. Vuosilta 2010 – 2012 ei ollut yhtään havaintoa. Saaliista lintuja oli 17 ja kaloja 10. Linnuista 14 oli valkoposkihanhen poikasia, 1 telkkä (naaraspukuinen), 1 oletettavasti kalalokki (valokuvan perusteella nuori) ja yksi suuri, määrittämättömäksi jäänyt vesilintu (ehkä aikuinen valkoposkihanhi tai iso poikanen). 31.5. näin merikotkan ahdistavan Purolahdella merihanhiperhettä, jossa oli useita poikasia, mutta nämä onnistuivat pakenemaan.

Kalalajeista ei ole varmuutta, mutta kaikki olivat särkikaloja. Kymmenestä kalasta yhdeksän oli kookkaita ja useimmat näyttivät lahnoilta. Merikotkat kalastivat etupäässä Klobbenin lähivesillä eli Purolahdella, Ryönälahdella ja Hakalanlahdella. Muutaman kerran näin merikotkan liukuvan Klobbenin eteläosassa tähystyspaikkanaan käyttämän tervalepän oksalta muutamia kymmeniä metrejä Ryönälahden suuntaan ja poimivan ison särkikalan kuin kaupan kalatiskiltä. Merilokilta näin merikotkan vievän pienehkön särkikalan ja myös kalasääskeltä kuulin kalansaaliin viedyn, mutta itse en sellaista todistanut.

Merikotkat saalistivat kaloja koko avovesiajan. Linnut (valkoposkihanhen poikaset) kuuluivat valikoimaan kesäkuun alkupuolelta syyskuun alkuun. Vuonna 2019 poikueista lähes kaikki poistuivat hoitoniityiltä kesäkuun lopulla, mahdollisesti merikotkien, mutta etenkin ketun vuoksi. Kettu oli vienyt kesäkuussa toistakymmentä poikasta ja merikotkien olin nähnyt kolmena kesäkuun lopun päivänä poimivan niityiltä yhteensä viisi poikasta. 1. heinäkuuta kirjoitin havainnon yhteyteen: ”Hoitoniityillä ei enää poikasia. Arabianranta ja Verkatehtaanpuisto ovat turvallisempia ainakin sen suhteen, että petoja on vähemmän. Toisaalta kuivuus on alkanut heikentää ruohonkasvua kaupunkinurmilla. Niityillä syötävää olisi.” Loppukesän pääosa valkoposkihanhiperheistä vietti ihmisten läheisyydessä, Arabianrannan ja Vanhankaupunginkosken välisellä puistoalueella.

 

Pesä (19. helmikuuta)

Pesän täytyi olla saaren vanhin, ainakin se keikkui kookkaimpana. Kauanko se silloin olisi kasvanut tervalepän latvassa? Joka kevät jouduin tarkistamaan ajankohdan, milloin harmaahaikarat olivat asettuneet pesimään Vanhankaupunginlahdelle, ja taasen oli tieto luiskahtanut muistista. ”Vuonna 2005 yksi pari aloitti haudonnan, mutta pesintä jäi kesken. Seuraavana vuonna kaksi paria onnistui”, opin yhteenvedosta, joka oli tehty v. 2000 – 2012 seurantalaskennoista.

Kaksi pesää ei ole kylä eikä kolonia, mutta muutamassa vuodessa ensimmäisestä pesinnästä, oli tervaleppien latvoihin ahkeroitu viitisentoista rakennelmaa risuista. Silloin ja siitä eteenpäin saattoi jokainen omin silmin todistaa harmaahaikaroiden asutushistoriaa lahdella. Ei tarvinnut kuin suunnata kiikarit Klobbenin saareen ja laskea: v. 2013 22, v. 2014 26, v. 2015 35, v. 2016 37, v. 2017 38, v. 2018 40 ja v. 2019 44 asuttua pesää. Pesintään kelvollisten lisäksi on leppien oksilla keikkunut aina joitakin keskeneräisiä tai romahtaneita pesiä. Talvena 2018/2019 Eero Haapanen laski saaresta vähän yli 50 pesää.

Kookkain pesä ei kuitenkaan ollut vanhin, kuulin Haapaselta. Sen rakentaminen oli luultavasti aloitettu v. 2013, joten vuosia oli kertynyt pesän kokoon nähden melko vähän, vain seitsemän. Mutta oli sitäkin jouduttu korjailemaan, kuten kaikkia tiedon aukkoja; talven tuulilla on tapana riepotella kaikkea tielleen osuvaa, eikä kurittamiselta ollut välttynyt myöskään Klobbenin saari. Risu kerrallaan pesän muhkeus oli vain kasvanut. Se oli ehdottomasti saaren suurimpia ja lisäksi ylimpänä kaikista, saaren harjalla. Ilmankos merikotkat valitsivat sen itselleen syksyllä.

Marraskuun 24. päivänä kirjoitin vihkooni: ”Merikotkapari kohensi Klobbenin suurinta harmaahaikaran pesää. Toinen toi oksia ja toinen asetteli pesään paikoilleen. Oksien asettelija myös makasi pesän pohjalla muutamaan otteeseen.” Talven mittaan on uusia oksia kannettu lisää.

Helmikuun alkuviikolla, Runeberginpäivän tienoilla, kiikaroin Hakalanniemen tornista Klobbenin saarta. Merikotkat kaklattivat risulinnansa vieressä. Olivatko ne huomanneet saman kuin minä? Pesässä oli ollut jo parin vuoden ajan kallistuma Purolahden puolella, mutta nyt se oli kasvanut. Ei yhtään oksaa enää.

 

 

 

Nakkelitikka (6. helmikuuta)

Pähkinänakkeli ryhtyi tikaksi Fastholmassa. Kohteena olivat pihlajapökkelössä uinuvat hyönteiset, kuka toukkana, kuka kotelona. Ehkä myös joku aikuinen, johon terävä nokka sattuisi.

Koska nakkelin nokka, eivätkä sen pään rakenteet yleisesti ottaen, olleet samaa kaliiperia kuin varsinaisina tikkoina toimivilla, oli puun oltava pehmeää. Jonkin lahottajan oli täytynyt tehdä hajotustyötään jo pitkään ennen terävänokkaista kiipeilijää, sillä pihlajan puuaines oli kokemusteni mukaan sekä kovaa että joustavaa ja nämä ominaisuudet oli tuntenut myös ns. vanha kansa. Pihlaja oli raapinut maata haravan piikkeinä, pyörinyt akselina kärryissä, vetänyt aisoina rekiä.

Jos oli pihlaja venynyt moneen, olin huomannut myös nakkelin ruokailutavat moninaisiksi.

Idearikkaus oli tullut tutuksi useana peräkkäisenä talvena lehtipuuvaltaisessa Fastholmassa. Kahtena viimeisenä vuonna kyse oli todennäköisesti samasta yksilöstä, sillä vasemmassa jalassa himmeni alumiinirengas. Tämän rengaslinnun olin havainnut mm. 1) piilottavan ruokintapaikalta keräämiään auringonkukansiemeniä (sekä kuorittuja että kuorellisia) ja pähkinänpaloja kaarnanrakoihin, 2) poimivan toukkia puiden oksilla kasvavien jäkälien alta, 3) kiilaavaan nokallaan männyn tuohta paikoiltaan ja napsivan suuhunsa piilottelijoita., 4) työntävän mitä moninaisimmissa asennoissa terävän nokkansa, mitä moninaisimpiin puiden ryppyihin ja rakoihin, joita esiintyi kauan sijoillaan seisseissä lehtipuuvanhuksissa, ja ikään kuin tunnustellut: olisiko syötävää? 5) hakkaavan niin läskiä kuin talimakkaroita, joita lintujen ruokkijat olivat raahanneet ruokintapaikoille. Nakkelin tikaksi ryhtyminen oli kuitenkin uutta.

Sen verran meni pehmeän pihlajan rikkomisessa aikaa, että ehdin tajuta tilaisuuden ja piirtää tekijän toimessaan. Pari, kolme ihmisen minuuttia ja hakkaaja sai palkinnon. Jokin ohut ja uinuva solahti nakkelin suuhun.

 

Talvisista käpytikoista sekä parien määristä Vanhankaupunginlahdella (30.1.2020)

Olen viime talvina seurannut käpytikkojen esiintymistä Viikin – Vanhankaupunginlahden alueella (mukaan lukien Taka-Viikin Hallainvuori). Tarkoitukseni on ollut selvittää alueen talvikantaa ja sen suhdetta pesivien parien määrään. Talvina 2016/2017, 2017/2018, 2018/2019 ja kuluvana talvena 2019/2020 olen merkinnyt kaikki käpytikkahavainnot sijaintitietoineen sekä selityksineen Tiiraan ja samoin olen toiminut myös kyseisten vuosien pesimäkausina.

Talven 2017/2018 havaintojen perusteella sain aikavälin 7. marraskuuta – 29. maaliskuuta käpytikkakannaksi 42 yksilöä. Omia talvireviireitään hallinneista yksilöistä onnistuin määrittämään sukupuolen 33 yksilöltä, joista 18 oli koiraita ja 15 naaraita. Sukupuolten lukumääräsuhteen voi käytännössä sanoa olleen 1/1. Talvea seuranneen pesimäkauden 2018 parimäärän ennuste oli 20 tienoilla. Olettamukseni oli, että talven tietyllä alueella viettäneet myös pyrkivät pesimään siellä.

Keväällä – kesällä 2018 kiertelin samoilla paikoilla, missä käpytikat olivat viettäneet edeltävän talven. Pesiä löysin 9 ja reviirejä varmistui 5 eli parien määräksi tuli vähintään 14. Jäikö jokunen löytymättä? Pesivien parien määrä lienee ollut 15 – 20.

Talvella 2018/2019 sain aikavälillä 5. marraskuuta – 31. maaliskuuta talvikannan kooksi 35 yksilöä. Sukupuolen onnistuin määrittämään 27 yksilöltä, joista 14 oli koiraita ja 13 naaraita, joten sukupuolten lukumääräsuhde oli 1/1. Ennuste pesimäkaudelle 2019 oli tämän perusteella n. 17 eli samaa suuruusluokkaa kuin edellisenä vuonna. Kevään – kesän liikuin samoilla paikoilla kuin talvella. Pesiä löysin 9 ja reviirejä varmistui 8, joten parien määräksi tuli vähintään 17.

Kuluvana talvena käpytikkahavaintoja on kertynyt 4. marraskuuta – 29. tammikuuta väliseltä ajalta. Tähänastisten havaintojen perusteella yksilöitä on ainakin 43. Koiraita olen määrittänyt 13 ja naaraita 11, joten tasajaolta vaikuttaa edelleen.

Ravintotilanne on kuusen erinomaisen käpysadon vuoksi tänä talvena parempi kuin moneen vuoteen. Aiempina talvina käpytikat ovat joutuneet tyytymään männyn siemeniin, joissa on siemeniä käpyä kohden korkeintaan puolet verrattuna kuusen käpyyn. Nimenomaan kuusenkäpyjä olen käpytikkojen tällä kertaa havainnut käsittelevän pajoissansa.

Kaikilla Vanhankaupunginlahden käpytikkareviireillä ei kuusia kumminkaan kasva. On mäntyvaltaisia kalliokankareita ja toisaalla hallitsevat lehtipuut. Reviirien koossa on varmasti vaihtelua samoin kuin reviirien rajoissa ja niiden puolustamisessa löyhyyttä. Käpyisten kuusten ja mäntyjen latvoissa tikat kuitenkin kuuluttavat ahkerasti sekä rummuttavat. Tänä talvena rummutus alkoi joulun päivinä, samaan aikaan, kun kuusitiaiset aloittivat laulunsa.

Talvireviireissä on luultavasti puolueettomia alueita, joilla vierekkäisten reviirien tikat käyvät. Kiistoja kuitenkin syntyy, esimerkiksi ruokintapaikkojen talimakkaroilla tai hyvillä pökkelöpaikoilla. Pyrkivätkö käpytikat välttämään samanaikaisuutta näillä paikoilla, en tiedä.

 

Telkkien syksyisistä yöpyjäparvista Vanhankaupunginlahdella

Päiväsaikaan pesimäkauden jälkeen, läpi syksyn, sukeltelee Vanhankaupunginlahdella vähäisesti telkkiä. Kymmenen havaittua yksilöä on jo hyvä saalis päivän retkeltä. Sama vähäisyys ilmenee lahdella syksyisin tehtyjen levähtäjälaskentojen tuloksissa: syksyjen 2006 – 2012 laskennoissa suurimman päiväsumman keskiarvo oli 21 yksilöä (5 – 56) ja v. 2018 12 yksilöä.

Keväisin telkkiä näkee enemmän, jo siitäkin syystä, että lahden rannoille ripustetuissa pöntöissä pesii kolmisenkymmentä paria. Päämuuttoaikaan yksilöiden enimmäismäärät lähentelevät sataa. Kesäkuun alusta lähtien, kun telkkäpoikueet ovat hypänneet pöntöistä suureen maailmaan, havaitaan lahdella enää vain joitakin pesinnässä onnistuneita naaraita poikueineen; koiraat ovat muuttaneet sulkasatoalueilleen jo toukokuun loppuun mennessä. Keskikesällä ei aikuisia naaraitakaan liiemmin tapaa, vain muutamia varttuneeseen ikään selvinneitä poikasia.

Lokakuun puolessavälissä tilanne muuttuu. Päivisin näkyy telkkiä edelleen niukasti, mutta auringon laskiessa alkaa lounaan suunnalta saapua vesilintuja, joiden siivet viheltävät. Vanhankaupunginselälle kerääntyy telkkiä yöpymistä varten.

Seurasin telkkien yöpyjäparvien kerääntymistä tänä syksynä 21 iltana, 10. lokakuuta ja 27. marraskuuta välisenä aikana. Yöpymään saapuvia telkkiä laskivat myös Taavi Sulander ja Kari Lindblom, niin että havaintoja kertyi yhteensä 26 illalta. Jokaisena iltana tarkkailu jatkui vähintään kolme varttia auringon laskun jälkeen, useimpina yli tunnin päivän painumisesta. Valoisissa ja vähätuulissa olosuhteissa laskenta jatkui pisimpään, niin kauan kuin yksilöt olivat laskettavissa ja vesilintulajit olivat erotettavissa toisistaan. Havainnointipiste oli suurimmassa osassa laskentoja Mölylän kallio. Muutamina iltoina telkkiä laskettiin Kivinokan lavalta, Fastholman läntiseltä kalliolta sekä Lammassaaren laiturilta. Tärkeintä oli, että yöpyjäparvien kerääntymisalue eli Vanhankaupunginselkä näkyi kokonaisuudessaan.

Yöpyjät saapuivat mereltä, pääosin lounaasta Kivinokan läntisen kärjen takaa, ja pieni osa kaakosta Saunalahden suunnalta. Uudet parvet laskeutuivat jo saapuneiden ryhmästä hieman sivuun (n. 50 – 100 m) ja uivat sitten ryhmän reunalle. Telkkälautta venyi vähitellen, illasta riippuen joko vain toiselta sivultaan, jollei joukkio kasvanut molemmista päistään. Saapuvien parvien koko vaihteli kahdesta yli kolmeenkymmeneen, mutta useimmiten tuli uusia yksilöitä kymmenisen kerrallaan.

Laskeutumisen jälkeisiä hetkiä leimasi soidinliikkeiden toistelu: ainakin niskoja nakeltiin taaksepäin ja kohoteltiin pulleahöyhenisiä päitä. Silloin tällöin kiinnittyi huomioni yöpymään saapuvan parven sukupuolikoostumukseen: kerran saapui kahden naaraspukuisen yksilön mukana kolmekymmentä juhlapukuista koirasta ja meno oli villiä välittömästi veteen pääsystä eteenpäin. Kerran saapui samansuuruinen joukkio, mutta nyt olivat suhteet toisinpäin; naaraspukuisista yksilöistä iso osa oli käyttäytymisen perusteella kuitenkin nuoria koiraita, joiden innokkuus parven naaraita kohtaan oli vähintään yhtä voimakasta kuin jo mustavalkoisen juhla-asuun vaihtaneilla vanhemmilla koirailla.

Syksyn ensimmäinen yöpyjien kerääntymä 10. lokakuuta oli määrältään vaatimaton. Selälle kokoontui niukat 12 telkkää. Mutta seuraavana iltana yksilöitä laskeutui jo 95. Viikon kuluttua yöpyjäparven koko ylitti jo kahdensadan (18.10. 263) ja sillä tasolla määrät pysyttelivät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta halki syksyn aina marraskuun loppuun ja lahden ensimmäiseen riitteeseen asti.  Vähäisimmillään yksilöitä laskettiin 125 (21.10.) ja enimmillään 505 (25.10). Koko syksyn keskiarvo oli 254 yöpyvää telkkää.

Yöpyjämäärien viikkokohtaiset keskiarvot ja eri iltojen määrät olivat seuraavat: vko 42: 168 (35, 68, 263, 305), vko 43: 237 (125, 165, 154, 235, 505), vko 44: 280 (280, 270, 290), vko 45: 230 (220, 160, 181, 220, 370), vko 46 (vain yksi ilta): 372, vko 47: 380 (485, 375, 380, 360, 303), vko 48: 110 (110, 110). Viimeisissä laskennoissa oli Vanhankaupunginselkä osittain riitteessä.

Yöpyjien yhtäjaksoinen huippu oli 9.11. – 22.11, ja silloin telkkiä kerääntyi säännöllisesti yli kolmensadan joka ilta (keskiarvo 335 (n = 7)). Marraskuun alussa (4.11 – 8.11) yöpyjiä saapui hetkellisesti hieman vähemmän kuin jaksoa edeltävinä ja sen jälkeisinä viikkoina (keskiarvo 195 (n = 4)).

Yöpyjien määrissä voi olla suuria eroja perättäisinä iltoina. Yhdeksi syyksi on arveltu tuulioloja, jotka voivat vaihdella illasta toiseen.

Ruokailtuaan valoisan ajan meren äärellä, rannikon tuntuman ruokailupaikoilla, telkkien on päätettävä, missä viettää tuleva yönsä. Mahdollisimman rauhallisen olisi lepopaikan hyvä olla. Jos tuulisuudella on osuutensa yöpymispaikan valinnassa, telkkien voisi olettaa hakeutuvan voimakkailla tuulilla suuremmin joukoin avomeren reunalta sisälahtien suojaan kuin vähäisessä virissä. Vesillä telkät joka tapauksessa yönsä viettävät.

Myös tuulensuunnalla saattaa olla osuutensa asiassa; esimerkiksi voimakkaiden, eteläisistä ilmansuunnista (SW- SE) käyvien tuulien olettaisi häiritsevän yöpyjiä Helsingin edustan rannoilla enemmän kuin pohjoisten puhurien, sillä pohjoisilla tuulilla rannikko itsessään antaa suojaa. Vanhankaupunginlahdella yöpyvien telkkien lähtöalueet ovat todennäköisesti kaupungin itäisillä rannoilla (Vuosaaren – Laajasalon – Santahaminan suunnalla), joilta ilmoitettiin kymmenien – sadan yksilön päiväsaikaisia määriä useasta paikasta lokakuulta aina marraskuun loppupuolelle (Lähde: Tiira). Kaupungin länsipuolella päivänsä viettävät telkät, mm. Lauttasaaren tienoon linnut, hakeutunevat Laajalahdelle.

Saadakseni selvyyttä tuuliolojen vaikutuksesta yöpyjämääriin, vertasin Ilmatieteen laitoksen tuulitietoja (Kumpula) ja telkkien määriä viideltätoista illalta. Heikkotuulisimpana iltana tuulen nopeus oli 2 m/s, kun taas tuulisimpana iltana puhalteli 9 – 13 m/s.  Merellä tuuli arvattavasti voimakkaammin.

Syksyn suurimmat yöpyjäkertymät sattuivat kohtalaisten tai voimakkaiden tuulten vallitessa: 25.10. tuuli puhalsi 8 m/s lounaasta ja telkkiä kellui selällä 505 yksilöä. 18.11. tuulen nopeudeksi mitattiin 6 – 9 m/s idästä ja yöpyjämääräksi laskettiin 485 yksilöä. Toisaalta telkkiä ei kerääntynyt sen enempää kuin 165 yksilöä, kun länsituuli puhalsi 9 – 13 m/s (22.10.). Tuulen nopeudella ei näyttänyt olleen merkitystä esimerkiksi neljän marraskuisen, tuulen nopeudeltaan hieman erilaisten iltojen kertymissä: 19.11. 375 (5 m/s ENE), 20.11. 380 (3 m/s SE), 21.11. 360 (3 m/s SE) ja 22.11. 303 (5 m/s SE); kenties ero tuulisuudessa oli telkkien mielestä vähäinen.

Vaikka telkkiä yöpyi keskimäärin eniten voimakkaimmilla tuulilla, viidentoista eri illan yöpyjäkertymät eivät olleet suoraan verrannollisia tuulen nopeuden kasvuun: kun tuuli oli 2 m/s telkkiä yöpyi keskimäärin 190 yksilöä (n = 2), 3 m/s 282 (n = 4), 4 m/s 235 (n = 2), 5 m/s 339 (n =2), 6 m/s 190 (n = 2) ja yli 6 m/s 385 (n = 3).

Jos tuuliolot vaikuttavat yöpymispaikan valintaan, ehkä tulen nopeuden täytyy olla vähintään navakan (8 – 13 m/s) luokkaa ja suunnan sellainen, että päiväsaikainen ruokailualue on kyseiselle tuulensuunnalle erityisen altis. Viitteitä tuulensuunnan vaikutuksesta antaa se, että yöpyjäkertymä oli pienin pohjoisenpuoleisten tuulten vallitessa, keskimäärin 168 yksilöä (n = 4), seuraavaksi suurin länsituulten aikaan, 251 yksilöä (n = 4) ja suurin etelänpuoleisten tuulten puhaltaessa, 328 yksilöä (n = 6). Telkkiä pitäisi laskea vielä monena tulevana syksynä, että aineisto olisi riittävä varmempiin johtopäätöksiin.

Telkkiä ei juuri saapunut ennen auringonlaskua, ainakin useimpina iltoina oli yöpyjiä vielä varttia ennen päivän laskua niukalti. Tyypillistä oli, että yöpyvien telkkien lautta kasvoi heti auringonlaskun jälkeen nopeasti. Parvia tuli niin tiuhalti, että heti kun olin saanut yöpyjät laskettua ja merkittyä muistiin, oli aloitettava uusi kierros. Jotta sain selkoa kertymisen tahdista, kirjasin vihkooni uusien yöpyjien saapumiset kellonaikoineen yhteensä kahtenatoista iltana.

Vain kerran saapui telkkiä huomattavan paljon jo varttia ennen auringonlaskua, ja näin kävi tuulisena iltana, jolloin yksilömäärä oli suurin koko syksynä eli 25.10. Lopullinen yöpyjämäärä (505) oli kertynyt jo n. 15 minuuttia auringonlaskun jälkeen. Viitenä iltana saavutettiin puolet yöpyjien määrästä n. 15 minuuttia ja viitenä n. 30 minuuttia sen jälkeen, kun auringon yläreuna oli allakan mukaan kadonnut horisontin taa. Yöpyjien lopullinen lukumäärä täyttyi useimmiten eli seitsemänä kertana vasta n. 45 minuuttia auringonlaskusta, kolmesti noin tunnin ja kerran vasta tunnin ja vartin kuluttua siitä.

Varmasti telkkiä saapui vielä pimeällä. Tyynenä ja selkeänä iltana, kun Kalasataman suunnalla loistavat valot kimmelsivät muutoin niin tummalla Vanhankaupunginselällä, näytti yöpyjiä pudottautuvan vielä parisen tuntia sen jälkeen, kun kirjoittaminen oli sujunut ilman taskulamppua. Olivatko ne telkkiä? Luultavasti. Mutta missä mitassa niitä saapui, ei edes silmät sirrillään ollut todettavissa.

Sellainen mielikuva jäi, että telkät saapuivat syksyn mittaan yhä myöhemmin yöpymään. Tämä olisi sikäli järkeenkäypää, että loppusyksyn lyhenevä päivä on järkevintä käyttää kokonaisuudessaan ruokailuun. Jotain viitteitä saapumisen myöhentymisestä ilmeni, ottaen kuitenkin huomioon aineiston pienuuden. Lokakuun viimeisellä viikolla yöpyjistä oli saapunut 15 minuuttia ennen auringonlaskua 80 % illoista (n = 5), marraskuun ensimmäisellä viikolla 66 % (n = 3) ja marraskuun kolmannella viikolla enää 25 % (n = 4).

Yöpyviä telkkiä on laskettu aiempinakin syksyinä Vanhankaupunginlahdella, ei kuitenkaan yhtä kattavasti kuin tänä vuonna. Tämän syksyn suurin määrä oli lahden ennätys, mutta on telkkiä nähty isosti ennenkin: 5.11.2017 yöpyjäparvessa kellui 463 yksilöä (Taavi Sulander). Syksyn 2015 suurimmat yöpyjämäärät olivat samoihin aikoihin: 31.10. – 3.11., jolloin telkkiä kerääntyi kolmena iltana hieman yli kolmesataa (315, 319 ja 337). Koko syksyn 2015 keskiarvo yötä kohden oli 146 yksilöä (laskentaa 18 iltana), joka on lähes sata lintua vähemmän kuin syksyllä 2019.

Mitkä seikat vaikuttavat yöpyvien telkkien määriin eri syksyjen välillä?  Ovatko suuremmat tai pienemmät keskimääräiset yöpyjämäärät vain seurausta pitempiaikaisista tuulioloista? Tällöin esimerkiksi vähin telkkien syksy voisi olla lopputulosta viikkoja jatkuvasta pohjoisesta ja heikkotuulisesta säätilasta.  Tai sitten yöpyjien vähäisyyden tai paljouden syksyjen välisen eron syynä on yksinkertaisesti Helsingin edustalla lepäilevien telkkien määrien vuosittaisissa vaihteluissa.

Vanhankaupunginlahti on telkkien yöpymisessä paikallisesti tärkeä, mikä tulisi muistaa yhtenä perusteena alueen suojelussa. Harmillista kyllä, yhtenäisenä yöpyvä parvi suosii Vanhankaupunginselän osaa, joka ei kuulu suojelualueeseen. Telkkien tuntumassa yöpyy myös isokoskeloita, esimerkiksi 15.10.2018 232 ja 9.11.2018 263 yksilöä.

Samoilla vesillä liikkuu auringonlaskun aikaan kalastajia veneineen ja useasti joutuvat yöpyjät siirtymään suojelualueen suuntaan turvaan, yleensä uiden, joskus myös lentäen. Vanhankaupunginlahden läntisen rannan asuinrakentaminen lisännee veneilyä Vanhankaupunginselällä sekä päivisin että ilta-aikaan. Miten tämä vaikuttaa telkkien ja koskeloiden haluun yöpyä lahdella jää nähtäväksi. Suojelualueen rajan siirtäminen joitakin satoja metrejä ulommas selälle auttaisi yöpyviä vesilintuja, mutta tuskin olisi veneilijöille mieleen.

Ero Vanhankaupunginlahdella päiväsaikaan ruokailevien ja yöaikaan siellä torkkuvien telkkien yksilömäärissä on suuri. Lukemat kalpenevat kuitenkin, kun niitä verrataan muutamiin Tringan alueen lahtiin. Esimerkiksi Laajalahdella ovat sinnikkäät lintuharrastajat laskeneet useana 2000 – luvun syksyn iltana pitkälti toistatuhatta yöpyvää telkkää.

 

 Oma tila (18. lokakuuta)

Pian puinnin jälkeen hakeutuivat metsäkauriit pellolle. Ne söivät orasta, joka viheriöi sänkien väleissä. Lauma, jossa olin enimmillään nähnyt yhden pukin, kolme emää ja seitsemän vasaa, oli ruokaillut sopuisasti keskellä kahdentoista hehtaarin aukeaa. Emät vasoineen olivat laiduntaneet lähellä toisiaan, mutta sen verran erillään, että olin arvellut ”perheitä” olevan kolme: kahdessa kaksi ja yhdessä kolme vasaa.

Tänään näin toisen tahdin. Yksi emä ajoi toista takaa, ja kun aikuiset juoksivat, ne olivat tosissaan. Kylki kyljessä ne jymistivät liki metsän reunaa kääntyäkseen keskemmälle aukeaa ja kierrokselle uudestaan. Neljä vasaa ihmetteli korvat pystyssä tilannetta, minä kiikarin takaa, miten sorkat rikkoivat märkää savea, kuinka vakavasta asiasta mahtoi olla kyse.

En ollut nähnyt, miksi naaraiden suhde oli lähtenyt laukalle. Yksi mahdollisuus oli, että kyse oli resursseista. Eli ruohosta. Minun silmiini pelto näytti lainehtivan vihreää reunastansa reunaan, kirpeää vihreää kuin taivaan sineä matkailumainoksessa. Mutta minä olin vain turisti nelijalkaisten valtakunnassa, tosin tiedonhaluinen.

Huolimatta pellon rikkumattomasta ruohoisuudesta olin joka kerran tavannut ruokailevat kauriit pieneltä alueelta. Oliko ruoho sillä kohtaa sakeampaa? teki mieleni kysyä. Vai johtuiko suosio siitä, että paikka oli mahdollisimman kaukana metsänreunasta? Esteetön näkymä oli saaliseläimelle eduksi, vaikka se rajoittikin ruokailualuetta parinsadan metrin päähän mahdollisista pedoista.

Neljästä vasasta kuului kaksi kummallekin emälle. Oliko toinen emä tuonut vasansa ruohostoon, jonka toinen oli varannut omilleen? Enempää ei kiistaan vaadittu, varsinkin kun ruohoa oli kulutettu kuukauden ajan pieneltä alalta.

Ympärillä levittäytyi vielä yksitoista hehtaaria ruokailualaa, kymmenen kertaa isommasti, mitä tähän mennessä oli käytetty. Mutta riskit ruokailun keskeytymiseen kasvoivat, mitä etäämmälle suositusta alueesta siirryttiin: metsän reuna lähestyi sekä ulkoilutie, joka oli vilkas kulkijoista.

Ruohon nyhtämisen lisäksi kauriiden oli myös saatava märehtiä vatsansa sisältö rauhassa, ja tämä vei ison osan ruokailuun käytetystä ajasta. Siinä mielessä jokainen metri, joka vei lähemmäs pakenemista, oli menetys märehtijälle, joita kauriit suurimmassa määrin olivat.

Jossain mielessä, jauhettuani asiaa eilisestä asti, tunsin yhteenkuuluvuutta kauriiden kanssa, ainakin mitä tuli oman tilan tarpeeseen.

 

 

Vihervarpusia (17.lokakuuta)

Sadankahdenkymmenen ruokailijan parvi ei jäänyt huomaamatta. Norkkojen suomuja sateli koivun latvasta kuin mausteena lokakuiseen lehtipeittoon. Kukkien runsaus keväällä oli tuottanut mittavan siemensadon ja sehän vihervarpusille maistui.

Myös kuusten latvoissa näkyi, että yhtä hyvää kukintaa ei ollut ollut vuosiin. Itse asiassa ”seitsemään vuoteen”, sanottiin Luonnonvarakeskuksen sivuilla. Syksyn mittaan tämä oli kasvanut todeksi myös Viikissä: sekä Mölylässä että Kivinokan vanhassa metsässä käpyjen rykelmät painoivat oksia ja olipa myös niskoja taittunut kuusilta nurin.

Samanaikainen hyvä siemensato koivuilla ja kuusilla tiesi vihervarpusparvia yli tulevan talven, aina seuraavaan pesimäkauteen. Maaliskuusta alkaen kuusten käpysuomut avautuisivat ja siemenet olisivat helposti noukittavissa. Silloin Etelä-Suomen havu- ja sekametsissä laulaisi enemmän vihervarpuskoiraita laululennoillaan kuin pitkään aikaan.

Ties missä olivat koivun latvassa tänään kuhisseet vihervarpuset pesineet kuluneena vuonna. Laji vaeltaa kuusen siemensatojen mukaan ja kahden peräkkäisen vuoden pesimäalueet sijaitsevat usein satojen, jopa tuhansien kilometrien päässä toisistaan.

Kannan koko tietyllä alueella vaihteleekin peräkkäisten vuosien välillä suuresti, ja ero voi olla Suomessa miljoona paria (pesiviä pareja 0,5 – 1,5 miljoonaa (Väisänen, Lammi & Koskimies; Muuttuva pesimälinnusto, v. 2014)).

Mitään kotimaata ei vihervarpusilla tietenkään ollut, kunhan löysivät satoisan kuusikon.

 

 

Poimintoja Vanhankaupunginlahden poikastilanteesta (17.kesäkuuta sekä lisäykset 13. elokuuta)

Olen seurannut poikastilanteen kehitystä tämän vuoden Vanhankaupunginlahden linnustonseurantalaskennoissa sekä alueelle laskentojen ulkopuolella tekemilläni retkillä. Varsinaiset kolme vesilintujen poikuelaskentaa tein 24.6. – 14.7. Niitä edeltävät poikashavainnot näyttävät muutoksen suuruuden sekä poikueiden että poikasten määrissä keväästä aina alku- ja keskikesään.

Tässä muutamia poimintoja joidenkin vesilintu- ja kahlaajalajien, merimetson, harmaahaikaran sekä noki- ja liejukanan pesinnöistä.

Silkkiuikku

Pesinnän aloitti 45 paria (43 pesää nähty, 2 reviiriä tulkittu). Ensimmäisen pesän havaitsin 28.4 ja tämän jälkeen 2.5. 6 pesää sekä 7.5 jo 28 pesää. Vesi oli toukokuun alkuun saakka matalalla ja uikut alkoivat rakentaa pesiä enemmälti vasta, kun vesi oli noussut +/- nollatasolle. Ensimmäiset poikueet havaittiin kesäkuun toisella viikolla. 14. – 17.6. oli näkyvillä 11 poikuetta, joissa 1 – 4 poikasta pesyettä kohden (4 x 1, 2 x 2, 2 x 3 ja 1 x 4 poikasta), keskiarvo 2,3 poikasta/pesye. Tämän jälkeen kuoriutui vielä yksi poikue lisää eli havaittujen poikueiden kokonaismääräksi tuli 12. Viime vuonna 12 paria neljästäkymmenestäkuudesta (26 %) sai poikaset vesille, mikä oli kohtuullinen tulos ja lähes samaan yllettiin tänä vuonna. Pareista onnistui vastaavasti v. 2013 29 % (13/45), v. 2014 28 % (13/46), v. 2015 27 % (12/44), v. 2016 57 % (28/44), mutta v. 2017 vain 3 % (2/64).

Sinisorsa

Parimäärä oli 23.4. tehdyssä laskennassa 113. Ensimmäisen poikueen havaitsin 7.5. (5 vastakuoriutunutta poikasta seuraili emoaan Saunalahdella). Aikajaksolla 7.5. – 17.6. poikasia näkyi yhteensä 245 (44 poikuetta). Osa havainnoista koskee samoja poikueita. Koko jaksolla havaitsin 5,6 poikasta/poikue. Toukokuun puolivälissä alle viikon ikäisiä poikueita ilmaantui vesille mukavasti, mutta loppupuoliskolla uusia ei juuri näkynyt. Kesäkuun alussa uusia poikueita, mahdollisesti uusintapesyeitä, alkoi taas kuoriutua.

Toisin kuin lähivuosina keskimääräinen poikuekoko ei juuri muuttunut pesimäkauden edetessä. Ajanjaksolla 15.5. – 31.5 keskimääräinen poikuekoko oli 5,8 (70 poikasta/14 poikuetta) ja 1.6. – 17.6 keskimäärin 5,5 (165 poikasta/30 poikuetta). Vuosina 2016 – 2018 ennen poikuelaskentoja tekemissäni poikuehavainnoissa poikuekoon vähentyminen pian kuoriutumisen jälkeen on ollut selkeämpi. Vuonna 2018 aikavälillä 22.5 – 1.6. havaitsemissani poikueissa oli 6,9 poikasta (187 poikasta/27 poikuetta), kun taas 8.6 – 14.6 enää 5,5 poikasta (177 poikasta/ 32 poikuetta).

Vastaavasti v. 2017 oli 17.5 – 31.5 poikueissa keskimäärin 6,0 poikasta (54 poikasta/9 poikuetta), kun taas 3.6 – 19.6 enää 4,1 (87 poikasta/21 poikuetta). Sama suuntaus näkyi v. 2016, jolloin 16.5 – 30.5 nähdyissä poikueissa oli keskimäärin 7,8 poikasta (203 poikasta/26 poikuetta), mutta 1.6 – 17.6 enää 5,1 (112 poikasta/22 poikuetta).

Jos tämän vuoden poikuekokoa katsotaan viikkokohtaisesti, poikasia oli eniten 15.5. – 22.5. jaksolla (6,8 (6 poikuetta)), mutta heti seuraavalla viikolla 23.5. – 31.5. vain 4,8 (6 poikuetta). Kesäkuussa poikuekoko pieneni seuraavasti: 1.- 7.6. 6,3 (12 poikuetta)), 8. – 15.6. 6,1 (9 poikuetta) ja 16. – 17.6. 3,8 (9 poikuetta).

Toukokuun poikuehavaintoja (yhteensä 15) hallitsivat ymmärrettävästi alle viikon ikäiset poikueet, joita näkyi kahdeksan ja vasta kuun lopussa näkyivät yli viikon (kolme poikuetta) tai parin viikon ikäiset (kolme poikuetta) poikueet. Kesäkuun ensimmäisen viikon kolmestatoista poikueesta enemmistö eli yhdeksän oli noin kahden viikon ikäisiä. Kesäkuun toisen viikon kahdeksasta poikueesta yllättäen puolet oli vastakuoriutuneita, ehkä uusintapesyeitä. Samaan aikaan jo kolme poikueista (yhteensä 20 poikasta) oli ehtinyt varttuneeseen ikään (yli kolmeviikkoisiksi), joiden selviytymismahdollisuudet ovat jo melko hyvät. Kesäkuun puolivälin jälkeen (16. – 17.6.) havaituista yhdeksästä poikueesta jo kuusi oli varttunutta (18 poikasta).

Toisinaan poikueiden poikasista selviää hämmästyttävän suuri osa ensimmäisten viikkojen vaaroista. Esimerkiksi 14.6. ui puhdistamon purkuojassa yhdeksän noin neliviikkoista, jo laajan höyhenpeitteen saanutta poikasta emonsa seurassa.

Varsinaisissa poikuelaskennoissa (24.6. – 14.7.) poikueita ja erityisesti varttuneita poikasia näkyi tavallista enemmän. 24.6. laskennassa havaitsin 20 poikuetta (83 pull), joista varttuneita oli 14 (60 pull), 4.7. laskennassa 11 poikuetta (42 pull), joista varttuneita oli 6 (29 pull) ja 14.7. laskenassa 7 poikuetta (29 pull), joista varttuneita oli 6 (27 pull). En ole vielä laskenut tarkasti pesinnän onnistumista sinisorsilla, mutta normaalia paremmin pesintä meni, eli n. 25 % pareista onnistui tuottamaan poikueen, joka oli vielä poikuelaskentojen aikaan hengissä. Vastaava osuus v. 2018 oli 9 % (poikueita 9/pareja 98 = 0,09, kun täydellinen onnistuminen olisi 1,0). Vastaavasti. 2013 10/61 = 0,16, v. 2014 15/123 = 0,12, v. 2015 21/110 = 0,19, v. 2016 13/135 = 0,09 ja v. 2017 5/118 = 0,04.

Haapana

16 paria aloitti pesinnän. Poikueita näkyi viisi, mikä on hieman tavallista enemmän. Ensimmäinen poikue (8 vastakuoriutunutta) ui näkyville 14.6. puhdistamon purkuojan pohjoispäässä. Tämän jälkeen on näkynyt neljä muuta poikuetta: 16.6. vanhan puhdistamon altaassa 7 poikasen (alle viikon ikäisiä) ja 17.6 Kivinokan länsikärjessä niin ikään 7 poikasen poikue (hieman yli viikon vanhoja), 28.6. 7 poikasen poikue (vähän yli viikon vanhoja) Saunalahdella ja 6.7 2 poikasen poikue (n. kahden viikon vanhoja) Kyläsaaressa. Pareista 31 % (5/16 = 0,31) tuotti poikueen. Näistä oli hengissä (havaittiin) poikuelaskentojen aikaan 25 %.

Kesäkuun puolivälissä alkoi näkyä naarasparvia, joissa on ollut enimmillään kuusi yksilöä. Tämä viittaisi pesinnän epäonnistumiseen näiden naaraiden kohdalta

Haapanapoikueet ovat tyypillisesti harvassa: v. 2018 havaitsin kolme poikuetta (yhteensä 8 poikasta). Vuonna 2015 näin neljä poikuetta (19 poikasta), v. 2016 neljä poikuetta (11 poikasta) ja v. 2017 viisi poikuetta (19 poikasta).

Vuonna 2018 pareista 16 % (3/19 = 0,16) tuotti poikueen, joka vielä poikuelaskentojen aikaan oli hengissä (vastaavasti v. 2015 23 %, v. 2016 11 % ja v. 2017 19 %). Varttuneita poikueita näin v. 2018 kaksi, joten pareista 10 % (2/19 = 0,1) sai poikueensa selviämään elossa vähintään neljän viikon ikään.

Telkkä.

Eero Haapanen hoitaa telkänpönttöjen tarkastuksen. Parimäärä on vaihdellut v. 2013 – 2018 31 – 44 välillä ja tämän vuoden parimäärä oli hieman alhaisempi, mutta vähintään 26. Ensimmäiset neljä poikuetta (2, 4, 5 ja 9 vastakuoriutunutta) uivat 17.5. perinteisellä telkänpoikuepaikalla puhdistamon altaassa. 14.6. mennessä olin havainnut kymmenen eri telkkäpoikuetta ja yhteensä 70 yksilöä ja poikuekoko oli vaihdellut 2 – 10 välillä. Puhdistamon altaan lisäksi telkkäpoikueita näkyi Saunalahdella, Purolahdella, Mölylän palstojen lammella ja hulevesialtailla.

Varsinaisissa poikuelaskennoissa 24.6. – 14.7. ei näkynyt uusia poikueita. Parimäärään suhteutettuna 15 % emoista onnistui tuottamaan poikueen (kaikki varttuneita), joka oli poikuelaskentojen aikaan hengissä.

Telkkien poikastuotto Vanhankaupunginlahdella on poikuehavaintojen perusteella huono: v. 2018 31 pesintää tuotti 2 varttunutta poikuetta (2/31 = 0,06), kun taas v. 2017 36 pesintää tuotti 6 varttunutta poikuetta (6/36 = 0,17). Vuosien 2013 – 2016 poikastuotto vaihteli seuraavasti: v. 2013 10 (10/34 = 0,29), v. 2014 3 (3/37 = 0,08), v. 2015 4 (4/38 = 0,10) ja v. 2016 5 (5/44 = 0,11) varttunutta poikuetta. Varttuneiden poikueiden keskikoko oli v. 2019 4,5, kun taas v. 2018 3,5 (v. 2013 2,1, v. 2014 6,0, v. 2015 2,5, v. 2016 5,0, v. 2017 3,2).

Telkän, kuten myös puolisukeltajasorsien poikasia uhkaavat vaarat niin ilmasta kuin maalta. Puhdistamon allas ja hulevesiallas taitavat olla turvallisempia ympäristöjä poikueille kuin lahden poukamat. Puhdistamon altaassa ei ole haukia ja hulevesialtaissakin vain harvoin, mutta isokokoiset lokkilajit ja varikset kyllä napsivat poikasia myös näissä paikoissa. Poikueen vähittäistä hupenemista saattoi seurata Purolahdella Viikinojan suulla, missä poikue väheni seuraavasti: 20.5. oli poikasia kahdeksan, 21.5 kuusi, 23.5. viisi, 26.5. yksi ja 28.5. nolla.

Valkoposkihanhi

Valkoposkihanhi ei pesi Vanhankaupunginlahden linnustonseuranta-alueella. Lähimmät pesät olivat tänä vuonna Kivinokan eteläpuolella Leposaaressa ja Varjosaaressa, alueen välittömässä läheisyydessä. Lukuisat parit kuitenkin uittavat poikueensa pian kuoriutumisen jälkeen Vanhankaupunginlahden hoitoniityille ja Arabianrannan – Verkatehtaanpuiston nurmille ruokailemaan.

Tämän vuoden kaksi ensimmäistä poikuetta (2 ja 5 vastakuoriutunutta) näyttäytyivät Lammassaaren hoitoniityllä 20.5. Poikueiden määrä kasvoi nopeasti, sillä 21.5. poikueita liikuskeli hoitoniityillä jo seitsemän (24 poikasta) ja 22.5. kaksitoista (42 poikasta). Poikuemäärä pysyi toukokuun loppupuolen näissä lukemissa, sillä esimerkiksi 28.5 koko lahden kattavassa kiertolaskennassa poikueita näkyi yhdeksän ja poikasia 34.

Kesäkuun ensimmäisellä viikolla untuvikkoja ilmaantui enemmälti: 5.6. kiertolaskennassa laskin 103 poikasta (34 poikuetta) ja seuraavana päivänä pelkästään Lammassaaren ja Purolahden hoitoniityillä ruokaili 161 valkoposkihanhen poikasta (joista kettu verotti muutamassa minuutissa kahdeksan). Poikasista oli huomattava enemmistö alle viikon tai korkeintaan viikon ikäisiä ja vain pari poikuetta oli ehtinyt yli kahden viikon ikään. 14.6. kiertolaskennassa koko lahdelta laskemani poikasmäärä oli laskenut 114:ään, mutta poikuemäärä oli kasvanut (48 poikuetta).

Poikueen keskimääräinen koko laskee tyypillisesti pesimäkauden kuluessa ja niin kävi tänäkin vuonna. 22.5. poikasia oli pesyettä kohden 3,5 (42 poikasta/12 poikuetta), kun taas 5.6. oli poikasia 3,0 (103 poikasta/34 poikuetta) ja 14.6. enää 2,4 (114 poikasta/48 poikuetta). Poikasmäärää vähentävät pedot, mahdollinen ravintopula sekä se, että myöhemmissä pesyeissä on yleensä vähemmän munia (nuoret emot?).

Kesäkuun alusta heinäkuun puoleenväliin havaittiin ketun saalistavan ainakin 12 ja merikotkan 6 valkoposkihanhen poikasta Lammassaaren ja Purolahden hoitoniityiltä. Enimmillään vei kettu 8 poikasta n. viikon – kahden viikon ikäistä poikasta kerralla.

Pääsääntö ensimmäisten viikkojen vaaroista tulee yleensä juhannuksen tienoilla näkyväksi: poikueissa, joissa on isoja poikasia, on vähiten jäseniä. Kuukauden vanhoiksi varttuneissa on useimmiten jäljellä vain kaksi tai kolme poikasta, kun taas noin viikon ikäisissä vielä neljä tai viisi.

Pääkaupunkiseudun vähintään kuukauden ikään kasvaneiden valkoposkihanhipoikueiden keskimääräinen koko on Suomen Ympäristökeskuksen tekemissä laskennoissa ollut viime vuosina vähenemään päin: vuonna 2002 poikuekoko oli 2,7 ja v. 2003 2,8, mutta vuosina 2006 – 2017 enää 2,3.

 

Muut vesilinnut

Myös seuraavien vesilintulajien poikueita on näkynyt tänä vuonna:

Kyhmyjoutsen

8 paria aloitti pesinnän, 4 jätti kesken. Kolme poikuetta (2, 5 ja 6 poikasta). Ensimmäinen poikue näkyi 12.6. (6 poikasta) Saunalahdella. Normaali tulos.

Laulujoutsen

Yksi pari. Poikueessa 6 poikasta (1. havainto 27.5. (Taavi Sulander)). Heinäkuun puolivälissä poikueessa jäljellä 4 poikasta. Pari pesi Pornaistenniemen takalampareella. Perhe ruokaili alkuun Pornaistenniemen lampareilla, mutta siirtyi sitten Purolahden poukamaan, missä oleskeli ainakin 4. – 6.6. Kun Ryönälahdella pesineen kyhmyjoutsenparin poikaset kuoriutuivat, saivat laulujoutsenet poistua Purolahdelta takaisin Pornaistenniemeen. Laulujoutsen yritti seuraavina päivinä vallata Purolahden poukaman takaisin, mutta kyhmyjoutsenkoiras ajoi sen pois. Lahtea useita vuosia hallinnut laulujoutsenkoiras oli kohdannut voittajansa.

Elokuussa poikueesta oli elossa 4 yksilöä. Perhe on viihtynyt koko kesän Pornaistenniemen lampareilla.

Viime vuonna pari sai ensimmäistä kertaa kasvatettua poikasia (2) lentokykyisiksi. Neljänä aiempana vuonna poikue oli kuollut viikon sisällä.

Merihanhi

4 paria. Kolme poikuetta (2,5 ja 6). Ensimmäisessä poikueessa 5 poikasta 11.5., mutta poikue hupeni nopeasti 3:een (15.5.). Normaali tulos.

Kanadanhanhi

8 paria, pesintä onnistui hyvin. Ensimmäinen poikue näkyi 9.5. jolloin 5 vastakuoriutunutta poikasta seuraili emojaan Lammassaaren hoitoniityllä. Tämän jälkeen kuusi eri poikuetta, kooltaan 1 – 10 poikasta, jotka kuoriutuivat 15.5. – 28.5. välisenä aikana ja oleskelivat erityisesti Lammassaaren hoitoniityllä. Poikueista joku saattoi olla peräisin seuranta-alueen ulkopuolelta, esim. Varjosaaren – Leposaaren tienoilta. Usean poikueen yhteenliittymä oleskeli Arabianrannan nurmilla toukokuun loppupuolella ja edelleen kesäkuussa (mm. 28.5. a 26 poikasta neljän aikuisen seurassa

Tavi

20 paria. Ensimmäinen poikue 13.6. Purolahdella (7 vastakuoriutunutta). Tämän vuoden toinen poikue (8 vastakuoriutunutta) näkyi samalla paikalla 17.6.

Tavipoikueita näkee harvoin. Vuonna 2018 havaitsin kaksi tavipoikuetta: 5 vastakuoriutunutta poikasta 8.6. puhdistamon purkuojassa ja 3 noin neljän viikon ikäistä poikasta 6.7. puhdistamon altaassa. Vuonna 2015 poikueita näkyi kolme (1, 4 ja 8 poikasta), v. 2016 yksi (6 n. viikon ikäistä poikasta) ja v. 2017 yksi (5 n. viiden viikon ikäistä poikasta).

Harmaasorsa

3 paria. Yksi poikue 4.7. Saunalahdella (10 pull, n. viikon ikäisiä), mikä on hieman tavallista vähemmän.

Viime vuonna harmaasorsapoikueita näkyi kolme (1, 2 ja 2 pull.), joista 1 noin kahden viikon ikäinen poikanen 26.6 Saunalahdella, 2 noin neljän viikon ikäistä poikasta 16.7 Pornaistenniemen etulampareella ja 2 noin neljän viikon ikäistä poikasta 21.7 Kivinokan länsikärjessä.

Vuosina 2014 – 2017 havaittiin Vanhankaupunginlahdella yhteensä kuusi poikuetta, v. 2013 ei nähty yhtään. Vuonna 2014 havaittiin kaksi poikuetta: 6 poikasta Hakalanlahdella 8.7 ja 6 poikasta Saunalahdella 18.7, v. 2015 kaksi poikuetta (1 ja 8 poikasta) 28.6 alkaen Pornaistenniemen etulampareella, v. 2016 samaisella lampareella 8 poikasta 15.6 ja samalla paikalla myös v. 2017 ainoa poikue: 4 poikasta 15.8.

Vuoden 2014 poikueet olivat kuoriutuneet juhannuksen aikoihin, v. 2015 poikueet kesäkuun puolivälissä, v. 2016 kesäkuun toisella viikolla ja v. 2017 kesä-heinäkuun vaihteessa. Vuoden 2018 poikueista kaksi kuoriutui kesäkuun puolivälissä ja yksi juhannuksen tienoilla.  Vuosien 2014 – 2018 poikueet (9) ovat siis kuoriutuneet kesäkuun toisen viikon ja heinäkuun alun välissä.

Isokoskelo

Yksi pari. Poikue (8 poikasta) ui naaraan selässä 24.5. Klobbenin itäreunan suunnasta Vanhankaupunginselälle lounaaseen (Taavi Sulander).

Seuraavien Vanhankaupunginlahdella tänä vuonna pesivien vesilintulajien poikueita ei ole vielä ehtinyt uida kiikarin kuvaan: lapasorsa, heinätavi, tukkakoskelo, tukkasotka ja punasotka.

Merimetso

Seitsemän paria aloitti haudonnan huhtikuun lopulla Klobbenin saaressa: kuusi pesistä sijaitsi saaren lounaisreunassa ja yksi erillään kaakkoisreunassa. Ensimmäiset poikaset näkyivät 5.6. kahdessa pesässä: yhdessä pesässä 3 noin viikon ikäistä poikasta ja toisessa 1 muutaman vrk:n ikäinen. 14.6. poikasia kurotteli jo neljässä pesässä yhteensä 11 (2, 2, 3 ja 4). 14.7. poikasia näkyi kuudessa pesässä yhteensä 17 (1, 2, 3, 3, 4 ja 4), keskimäärin 2,8 poikasta/pesä. Kaakkoisreunan pesä näkyi hylättynä 17.6 (hautova lintu vielä 28.5.).

Harmaahaikara

Asuttuja pesiä näkyi 26.4. laskennassa 44 (pesissä 45 vanhaa ja 5 2kv ( = viime vuonna syntynyttä) yksilöä). 16.5. laskennassa oli 41:ssä pesässä lintuja ja 20.5. 40:ssä pesässä. Lehtevyyden lisääntyminen kevään edistymisen myötä jätti pesiä katveeseen.

Ensimmäiset poikaset kuoriutuivat toukokuun alkupäivinä: 7.5. emo oksensi saaliskaloja pesän pohjalle, mutta pieniä poikasia ei vielä pesän reunan yli näkynyt. Haudonta-ajan huomioon ottaen haudonta oli alkanut huhtikuun toisen viikon alussa eli samaan aikaan kuin v. 2018. 13.5. havaitsin kahdessa pesässä poikasia (1 ja 2 poikasta).

Poikasvaihe edistyi niin, että 20.5. näkyi 8 poikasta (3 x 1, 1 x 2 ja 1 x 3) viidessä pesässä, 26.5. 20 poikasta (3 x 1, 2 x 2 ja 4 x 3) yhdeksässä pesässä, 28.5. 44 poikasta (5 x 1, 4 x 2, 5 x 3, 3 x 4 ja 1 x 5) kahdeksassatoista pesässä, 3.6. 60 poikasta (2 x 1, 6 x 2, 7 x 3, 5 x 4 ja 1 x 5) kahdessakymmenessäyhdessä pesässä, 14.6. 78 poikasta (1 x 1, 6 x 2, 10 x 3, 7 x 4 ja 1 x 5) kahdessakymmenessäviidessä pesässä ja 17.6. 85 poikasta, joista 80 (4 x 1, 16 x 2, 6 x 3, 4 x 4 ja 2 x 5) oli kolmessakymmenessäyhdessä pesässä ja 5 poikasta pesien läheisillä oksilla.

Poikaset olivat 14. ja 17.6. mennessä kasvaneet siten, että enemmistö (14.6. 70 ja 17.6. 81) oli isoja ja niiden siipisulat jo lähes täyspitkät. Pieniä poikasia näkyi 14. ja 17.6. laskennoissa neljässä pesässä yhteensä 8 (4 x 2) ja näiden emoista ainakin toinen oli edellisen vuoden poikasia (2 kv. – yksilö). Muninta näyttäisi ajoittuvan tällaisissa pesinnöissä myöhemmäksi kuin pesinnöissä, joissa molemmat ovat vanhoja lintuja.

Poikueiden keskikoko niissä pesissä, joissa näkyi poikasia oli 17.6. laskennassa 2,6. Asuttua pesää kohden laskettuna poikueen keskimääräinen koko oli 1,8 (80/44). Vuonna 2018 poikueiden keskikoko niissä pesissä, joissa näkyi poikasia oli 3,1 (laskenta 26.6,). Jos poikasten määrä suhteutetaan asuttujen pesien määrään, poikasia oli 2,0 pesää kohden (81/40).

Vuosina 2013 – 2017 oli poikueiden keskikoko niissä pesissä, joissa näkyi poikasia, seuraava: v. 2013 69/22 = 3,1, v. 2014 47/18 = 2,6 (hav. päivä 18.6), v. 2015 52/19 = 2,7 (10.6), v. 2016 32/14 = 2.3 (28.6) ja v. 2017 83/29 = 2,9 (15.6).

Asuttua pesää kohden oli poikasia v. 2013 69/22 = 3,1 (Eero Haapanen; vain tuona vuonna on kaikkien pesien poikaset saatu lasketuksi), v. 2014 60/26 = 2,3, v. 2015 73/35 = 2,1, v. 2016 59/37 = 1,6 ja v. 2017 83/38 = 2,1.

Kolonian kasvettua on asuttujen pesien tai poikasten määrän arvioiminen Mölylän kalliolta tai muulta tähystyspaikalta vaikeutunut, sillä uudet pesät peittävät vanhoja pesiä taakseen. Kaikki pesät eivät myöskään näy yhteen paikkaan ja tästä syystä esim. poikasmäärä jää aina hieman vajaaksi. Lisäksi lehvästö kätkee osan pesistä jo varhain. Poikastuoton lasku ei siis välttämättä ole todellista, vaan johtuu ainakin osittain havainnoinnin vaikeutumisesta kolonian kasvun myötä.

 

Rantakanat

Nokikana

Nokikanoja pesi tänä vuonna 26 paria. Ensimmäinen poikue kuoriutui n. viikkoa normaalia aiemmin, sillä jo 20.5. kerjäsi 5 pientä poikasta emoiltaan ruokaa Pornaistenniemen etulampareella. Samalla lampareella näyttäytyi 28.5. ilahduttavasti neljä poikuetta (2, 3, 4 ja 6 poikasta). Vuonna 2018 lampareella ei kuoriutunut yhtään nokikanapoikuetta, sillä samalla paikalla pesinyt minkki teki selvää jälkeä niin nokikanan kuin monien muidenkin lajien pesyeistä. Juuri ennen tämän pesimäkauden alkua lampareelta onnistuttiin pyytämään naarasminkki. Poiston seuraus näkyy nokikanan onnistuneissa pesinnöissä: 14.6. mennessä lampareella oli kuoriutunut viisi nokikanapoikuetta.

Myös lahden muissa osissa nokikanan pesintä on mennyt paremmin kuin parina lähivuonna. Koko lahdella poikueita kuoriutui ainakin 15 eli nokikanapareista 58 % (15/26 = 0,58) sai poikueen vesille. Keskimääräinen poikuekoko oli 17.6 mennessä 4,4 (35 poikasta/8 poikuetta), ja vaihteluväli 2 – 6 poikasta/pesye. Varsinaisissa poikuelaskennoissa keskimääräinen poikuekoko oli 2,6 (4. heinäkuuta laskennassa) (27 poikasta/ 11 poikuetta, joista varttuneita 21 poikasta 10:ssä poikueessa.

Vuonna 2018 pareista onnistui pesinnässään, eli sai poikueen vesille, 15 % (3/20 = 0,15). Vuonna 2013 emoista onnistui 43 % (9/21 = 0,49)), v. 2014 jopa 79 % (31/39 = 0,79), v. 2015 29 % (11/38 = 0,29), v. 2016 32 % (10/31 = 0,32), mutta v. 2017 0 % !

Liejukana

2 paria: Pornaistenniemi (purkuoja tornin kohdalla) ja hulevesialtaat. Pornaistenniemen parilla ainakin 2 poikasta. Hulevesialtaan parin 10 poikasen poikue kuoriutui 13.6. Huleesialtaan poikueesta elokuun puolivälissä vähintään 8 elossa..

 

Kahlaajat

Töyhtöhyyppä

Parimäärä on selkeässä kasvussa. Hoitoniityillä oli 11 ja pelloilla 34 eli yhteensä 45 reviiriä. Haudonta alkoi tänä vuonna noin viikkoa tavallista aikaisemmin. Tästä syystä näkyi pelloilla myös ensimmäinen poikue varhain, 3.5. (1 vastakuoriutunut). Seuraava poikue kuoriutui pelloilla 6.5 (3 vastakuoriutunutta) ja siitä noin viikon päästä 13.5. kaksi poikuetta lisää (1 ja 4 pientä poikasta). 13.5. hoiperteli ensimmäinen hoitoniittyjen poikanen tulvaniityllä ja 20.5. kaksi uutta poikuetta (4 ja 2 poikasta). Koska suuri osa hyypistä menetti munapesyeensä toukokuun alkupuolen peltotöissä, kuoriutuivat seuraavat peltojen poikaset uusintapesinnöistä ja vasta 28.5. (1 ja 2 poikasta).

Uusia poikueita näyttäytyi ja 17.6. mennessä olin havainnut pelloilla kolmetoista eri töyhtöhyypän poikuetta ja niissä yhteensä 27 poikasta. Koska vilja kasvoi poikasia nopeammin, jäi edellä mainittujen poikueiden lisäksi muutaman poikueen lukumäärä arvoitukseksi – emot hätäilivät, mutta poikasia ei oraiden takaa erottanut. Havaittujen poikueiden ja hätäilevien parien perusteella peltojen 34 parista viitisentoista eli suunnilleen puolet oli saanut poikasia 17.6 mennessä. Hoitoniittyjen 11 parista ainakin 7 oli tuottanut poikasia (yhteensä 11 poikasta). Peltojen ja hoitoniittyjen havaittujen poikueiden yhteismäärä oli 20 (sekä muutama poikue tähän lisää varoittelevien emojen perusteella) ja havaittuja poikasia yhteensä 38.

Hyyppien poikaset menehtyvät monesti varhain. Viime vuonna hyypät tuottivat pelloilla yhteensä 16 poikasta, joista yksikään ei selvinnyt yli kahden viikon ikään. Tänä vuonna kahdeksan poikasta oli selvinnyt 17.6 mennessä yli kahden viikon ikään ja näistä kolme oli varttunut pelloilla ja viisi hoitoniityillä. 4.7. näkyi Lammassaaren hoitoniityllä 3 nuorta ja 14.7. 8 nuorta, joten joitakin poikasia näyttää selvinneen poikasvaiheen yli.

Vastaavasti v. 2015 eri poikasiksi tulkittuja poikasia näkyi 52, v. 2016 32 ja v. 2017 18. Parimäärään suhteutettuna (v. 2015 20, v. 2016 21 ja v. 2017 17, v. 2018 27 ja v. 2019 45 paria) poikasia on tuotettu seuraavasti: v. 2015 2,6, v. 2016 1,5, v. 2017 1,1, v. 2018 0,4 ja v. 2019 0,8 paria kohden. Peltojen poikastuotto oli tänä vuonna 0,8 ja hoitoniittyjen 1,0 paria kohden.

Pikkutylli

Pareja oli tänä vuonna 10. Ensimmäiset poikaset (2) näkyivät 11.6. Lammassaaren hoitoniityn lietteellä (Taavi Sulander). Fastholman lumenkaatopaikalla piilotteli ainakin yksi pieni poikanen emonsa höyhenpeitteen suojassa 13.6. Tämän jälkeen poikueita kuoriutui lisää ja kaikkiaan VKL:n alueella havaittiin viisi poikuetta ja yksi hätäilevä pari.

Punajalkaviklo

Pesiviä pareja oli 8 (v. 2013 2, v. 2014 3, v. 2015 4, v. 2016 4, v. 2017 5 ja v. 2018 7).

Poikasia oli niittyjen kartoituslaskennoissa hätäilleiden emojen perusteella liikkeellä jo 3. ja 4.6. Tuolloin Lammassaaren hoitoniityllä oli kolme, tulvaniityllä yksi ja pelloilla yksi hätäilevä pari. Ensimmäinen, korkeintaan viikon vanha poikanen näkyi 13.6. Purolahden hoitoniityllä. Samalla niityllä ruokaili 17.6. kaksi poikuetta ja yhteensä kuusi poikasta (Taavi Sulander). Itse havaitsin toisesta poikueesta kaksi noin viikon ikäistä ja toisesta yhden jo noin kahden viikon ikäisen poikasen. Näin ollen ainakin seitsemän paria kahdeksasta tuotti poikasia, mikä on erittäin hyvä tulos. Nuoria näkyi heinäkuun alkupäivinä kuitenkin vain 2 yksilöä hoitoniityillä.

Viime vuonna havaitsin punajalkaviklon poikasia tai poikasiin viittaavaa käyttäytymistä seuraavasti: Purolahden hoitoniityllä näkyi 1.6. vastakuoriutunut poikanen ja 8.6 2 pientä poikasta. Tulvaniityllä hätäilivät emot 17.6. ja Lammassaaren hoitoniityn vanhan osan eteläreunassa 19.6 ja 26.6 ja 6.7 näkyi nuori lintu. Pelloilla hätäilivät emot 21.6. Näiden havaintojen perusteella ainakin neljä paria tuotti poikasia v. 2018 (parimäärä 7).

Meriharakka

Kaksi paria aloitti pesinnän Arabianrannan – Kyläsaaren alueella. Ensimmäinen poikanen, jo isokokoinen, ruokaili emojensa vierellä 14.6. Arabianrannan nurmella ja samalla paikalla oli 2 nuorta 4.7.

Seuraavista Vanhankaupunginlahdella tänä vuonna pesivistä kahlaajalajeista on poikasiin viittaavia havaintoja, mutta poikasista ei tullut 14.7 mennessä näköhavaintoja: rantasipi (12 paria) (hätäileviä emoja, ainakin puolet pareista), taivaanvuohi (6 paria) (siipirikkoa esittävä emo), lehtokurppa (2 – 3 paria) (siipirikkoa esittävä emo).

Tylliltä (2 paria) ei tullut poikasiin viittaavia havaintoja tältä vuodelta.

 

Ehjäksi syöty (12. kesäkuuta)

Pahoitan mieleni, jos huomaan, että varaamani pulla on viety. Sehän oli minun.

Omistamisen harhaan voi helposti langeta kotona. Mutta entä kun samaa tuntee luonnossa? Kun lehto, joka jokaiselta lehdeltään eilen oli ehjä, on syöty. Sehän oli minun.

Näin kävi tänään Fastholmassa.

 

 

Tappajaiset (7. kesäkuuta)

Montako valkoposkihanhen poikasta kettu tappaa minuutissa? Neljä.

Sain todistaa eilisiltana ketun hyökkäystä Lammassaaren hoitoniityllä, Helsingin Vanhankaupunginlahdella, laiduntavien hanhiperheiden joukkoon. Vaikka enemmistö hanhiemoista ehti – tai ymmärsi – viedä poikueensa veteen, jäi ketulle, mistä valita.

Parin minuutin aikana se tappoi kahdeksan poikasta seuraavalla taktiikalla: lähimmästä untuvikosta niskasta kiinni ja puraisu. Kun yhdeltä oli nirri pois, nappasi kettu seuraavan. Vajaan viikon ikäiset poikaset juoksivat kuka minnekin, mutta pitkällekö poikasen jaloilla pääsi. Hanhiemot ällistelivät vieressä.

 

Merimetsojen pesinnän tilanteesta Klobbenilla (15. toukokuuta)

 

 

”Hämäystä” (8. toukokuuta)

Tapanani oli kirjata vihkoon jokainen sirittäjä, jonka kohtasin Vanhankaupunginlahdella, ja nyt olin kuullut yhden lisää. Pysäytin pyöräni ulkoilutien reunaan Majavakallion lounaisen jyrkänteen ja Fastholman tervaleppäluhdan välissä.

En ehtinyt ensimmäistä kirjainta sirittäjän nimestä piirtää, kun oikealta puoleltani, lätäköiden ja lehtipuiden kirjomalta luhdanpohjalta ponnahti ilmaan ruosteenpunainen lentäjä.

 

Joskus on hyvä, että joutuu odottamaan (1. toukokuuta)

Vapunpäivän kävely Helsingin Viikissä oli päättymäisillään. Olin jo hypännyt pyöräni selkään ja odottelin, että vaimoni, Mia, saisi kypäränsä soljet suljettua. Jostain syystä se ei tahtonut onnistua. Koska tapanani ei ole tarttua tuollaisina hetkinä kännykkään lukeakseni kenties joutavia facebook- viestejä, katselin ja kuuntelin ympäristöä.

Tuomet lehtivät ja myös lehtikuusiin oli syttymässä valoja. Kuului nokkava napsahdus, niin terävä, että sillä olisi leikannut oksia lehtien välissä. Matalalta tuomien lomasta lähti lentoon kaikista jämäkin pikkulintu. Nokkavarpunen.

 

Yksi päivän tavoitteista (30. maaliskuuta)

”Anteeksi”, nainen aloitti, ja sen jälkeen, että saisiko hän häiritä. Hän toivoi näkevänsä jouhisorsan, joka oli yksi hänen päivänsä tavoitteista, mutta ei ollut löytänyt lajia muiden sorsalajien joukosta.

Olin havainnut hänet kiikaroimassa jo silloin, kun kiipesin Mölylän kallion laelle. Viininpunainen päähine ja savunsininen, kevään tuuliin sopiva ulkoilutakki, jota tummat housut täydensivät. Innokas itseni ohella, kuten jokainen luoteistuuleen uskaltautunut harrastaja.

Vesilintuja oli saapunut runsaasti ja luonnollisesti myös lajivalikoima oli yksilöiden lukumäärän kasvaessa lisääntynyt tilastollisen todennäköisyyden mukaisesti. Suosio oli seurausta edeltäneistä tuulista ja aamun sateista, jotka pysähdyttivät vesilintujen yöllisen muuton. Puolisukeltajasorsat torkkuivat ruoikkokannaksen suhisevan seinän edustalla, ehkä ne odottivat rauhallisempia vesiä, kenties iltaa ja liikkeen pysähtymistä. Sukeltajia ei aallokko haitannut. Telkät ja sotkat, uivelot ja isokoskelot, katosivat toinen toisensa perään, noustakseen kotilo tai sintti saalinaan pintaan.

Koska olin laskenut jo jokaisen vesilinnun siltä näkymältä, autoin anteeksi pyytänyttä mielelläni. Satakahdeksan tavia, kaksikymmentäkaksi haapanaa, kymmenen jouhisorsaa, satakahdeksankymmentäkuusi sinisorsaa, neljätoista uiveloa, kaksitoista tukkasotkaa, seitsemän merihanhea, neljäkymmentäyhdeksän kanadanhanhea, kolme laulujoutsenta, kaksikymmentäkaksi telkkää ja nokikana olivat jo pysähtyneet havaintovihkoni ruuduille ja säilyisivät jouhisorsan etsimisen ajan ja pysyisivät tallessa myös tulevina vuosina huolimatta avunannosta.

Etsin yksilön toivotusta lajista; se oli koiras, sillä puolisukeltajasorsien lajiryhmässä hallitsivat juhlapukuiset koiraat mielikuvaa lajista. Ei nainen naarasta etsinyt. Katsoin horisontista kiintopisteen, joka erottui samankaltaisuuksista maisemassa ja sijaitsi halutun kohteen yläpuolella, jos näkymää ajateltiin kaksiulotteisesti. Opastin siniasuisen naisen jouhisorsan kohdalle ohjaamalla hänen katseensa lahtea hallitsevaan laulujoutsenpariin, joka ruokaili puoli kiikarinkuvan mittaa korkeammalla kuin sorsaparvi, jonka rivistössä hänen tavoittelemansa vesilintulaji torkkui. Laulujoutsenparin löydyttyä neuvoin kanssaharrastajaa laskemaan kiikaria kohtisuoraan alaspäin, kunnes hän näkisi kanadanhanhen ruoikkokannaksen edustalla. Kun hän oli löytänyt edellä mainitut lajit, ensin laulujoutsenen ja sen jälkeen kanadanhanhen, mutta ei ollut saavuttanut tavoittelemaansa, kehotin häntä vielä kerran etsimään kanadanhanhen, mutta tällä kertaa kaukoputkella, vaikka hän oli nähnyt tämän jo kiikarilla. Välineen vaihto oli tarpeellista seuraavasta syystä: ollakseen koristeellinen, oli koiraan oltava myös vaikeasti havaittava, jotta menestymisen mahdollisuudet olisivat mahdollisimman suuret, mikä tarkoitti mahdollisimman suurta jälkeläisten määrää elinaikana.

Nyt, kun näkymää oli suurennettu kymmeniä kertoja, erottuivat lajit. Kahdenkymmenenviiden sorsan mitan matkalla kanadanhanhesta vasempaan nuokkuivat järjestyksessään seuraavien lajien yksilöt, jokainen omine aatoksineen: haapananaaras hieman vinossa sekä puoliso vaaleanpunaisine rintoineen, sinisorsapari ja saman lajin koiras, jonka kevät olisi vapaa, koska naaraita ei riittänyt kaikille. Taveja ristiin rastiin jään reunalla, pieniä kuin puulelut, mutta katsoja päätelköön tykönään, olivatko linnut jotakin varten. Merihanhi, joka ruokaili, ja jonka menestystä lainsäädäntö oli edistänyt. Kunnes kuvan piirissä oli etsimämme lintu: sorsa, jonka keskimmäinen pyrstösulka oli pidentynyt. Kevät keväältä niitä näki vähemmän.

Nainen, joka oli pyytänyt anteeksi, kiitti linnusta. Sanoin, että ei kiittämistä ja hän poistui tyytyväisenä.

 

Toiveita (30.3.)

Ennen kuin poistuin huoneestani, ajattelin mahdollisia lajeja lauantaille. Ajankohta mielessäni sekä sää, joka tuntui, kun polkaisin pyöräni liikkeelle, ohjailivat ajatuksia. Metsäviklo, kapustarinta, miksei peukaloinen. Tuoksui oikealta: pellon multa ja saviset lätäköt muistuttivat menneistä havainnoista, kun tavoitin aukean rajat.

Toteutuivatko enteet? Eivät tänään. Mutta toiveiden vetämänä oli kevyempi kulkea. Niiden avulla sain yllättyä, en vain todeta olleeni oikeassa. Palokärjistä, jotka suunnittelivat pesintää (edellinen pesintä v. – 98). Lehtokurpasta, jota olin odottanut viikon jokaisena päivänä, niin että olin jo unohtanut odotuksen.

 

Viikin käpytikoista ja niiden tuottamista koloista (8.2.)

Käpytikat hakkaavat Viikin alueella vuosittain ison joukon koloja, joissa myös muut lintulajit ja jotkut nisäkkäät viihtyvät. Toivottavasti myös liito-oravat tulevaisuudessa! Liito-orava on runsastumassa Helsingissä ja lajista tehtiin vastikään ensimmäinen havainto Viikin tuntumassa: yksi yksilö havaittiin Vanhankaupunginkosken läheisyydessä tammikuussa. Mutta montako käpytikkaa näitä koloja on tekemässä ja kuinka paljon koloja vuodessa syntyy?

Olen parina viime talvena seurannut käpytikkojen esiintymistä Viikin – Vanhankaupunginlahden alueella (mukaan lukien Taka-Viikin Hallainvuori). Tarkoitukseni on ollut selvittää alueen talvikantaa ja sen suhdetta pesivien parien määrään. Talvina 2016/2017 ja 2017/2018 sekä niitä seuranneina pesimäkausina merkitsin kaikki käpytikkahavainnot sijainteineen ja selityksineen Tiiraan.

Katsoin talven 2017/2018 havainnot, joiden perusteella sain aikavälin 7. marraskuuta – 29. maaliskuuta käpytikkakannaksi 42 yksilöä. Omia talvireviireitään hallinneista yksilöistä onnistuin määrittämään sukupuolen 33 yksilöltä, joista 18 oli koiraita ja 15 naaraita. Sukupuolten lukumääräsuhteen voi käytännössä sanoa olleen 1/1. Talvea seuranneen pesimäkauden 2018 parimäärän ennuste oli 20:n tienoilla. Olettamukseni oli, että talven tietyllä alueella viettäneet myös pyrkivät pesimään siellä.

Keväällä – kesällä 2018 kiertelin samoilla paikoilla, missä käpytikat olivat viettäneet edeltävän talven. Pesiä löysin 9 ja reviirejä varmistui 5 eli parien määräksi tuli vähintään 14. Jäikö jokunen löytymättä? Pesivien parien määrä lienee ollut 15 – 20.

Talvikannan ja pesivän kannan perusteella on mahdollista arvioida kolojen määrä, jonka käpytikat hakkasivat talven aikana sekä pesimäkauden alussa. Koska sekä koiras että naaras nikkaroivat itselleen vähintään yhden, usein myös kaksi yöpymiskoloa talvisia öitä varten, syntyi talvehtivan kannan työn tuloksena 40 – 80 koloa. Pesintää varten parit hakkaavat pesäkolon, jonka kovertamiseen molemmat puolisot osallistuvat. Näin ollen Viikin parit tuottivat ainakin 15 uutta koloa keväällä. Yhteensä talven ja kevään aikana alueen kolomäärä kasvoi yli viidelläkymmenellä, mahdollisesti lähelle sadalla, kiitos käpytikkojen.

Vanhoja koloja katoaa puiden lahoamisen ja/tai kaatumisen myötä, mutta uusien kolojen syntymistahti ylittänee tämän. Pesäpuut ovat yleensä vankkoja (Viikissä haapoja, tervaleppiä ja mäntyjä) ja sen puolesta jokainen kolo on muille eläimille vuosia käyttökelpoinen. Erityisesti kottaraiset suosivat niitä Viikissä, mutta riittää niitä muillekin!

 

Montako metsäkaurista on Viikissä? (2.2)

Metsäkauriita tapaa Viikissä useammin kuin oravia näillä lumilla. Häpeillen on myönnettävä, että toisin kuin vielä muutama vuosi sitten, olen pysähtynyt ihastelemaan tätä kaunista kauriseläintä harvemmin kuin esiintymisen alkuvuosina. Niin käy, kun viehätykseen tottuu, että erikoisuus loppuu.

Mutta milloin nähtiin metsäkauris Viikissä ensi kerran? ”Helmikuussa 2003”, kertoi Eero Haapanen. Tuolloin liikkui yksinäinen kaurispukki Kuusiluodon ympäristössä. Useita vuosia tästä eteenpäin se oli eläin, jonka läsnäolosta tiedettiin, mutta vähän sitä nähtiin. Sorkanjälkien perusteella Viikissä liikkui seuraavina vuosina ainakin ajoittain enemmän kuin yksi metsäkauris, sen verran varmasti jäi jokaisesta kauriista rantojen lietteeseen jälki. Kului kahdeksan vuotta, aina kesään 2011, ennen kuin ensimmäiset vasat syntyivät. Tämän jälkeen on tällä vähän yli kahden jalan korkuisella sorkkaeläimellä ollut pysyvä kanta Viikissä. Paljonko niitä oli nykyisellään? mietin syksyllä 2017. Entä mihin aikaan vuodesta sellaisen todennäköisimmin näkisi?

Tuumasta toimeen. Seurasin metsäkauriiden esiintymistä Viikissä 1. marraskuuta 2017 ja 31. lokakuuta 2018 välisenä aikana. Mitä tämä käytännössä tarkoitti? Jokaisella retkellä, joita tein alueelle kaikkiaan 203 tuona aikana, merkitsin muistiin havaitsemieni yksilöiden sukupuolen ja iän (vanha/ylivuotinen/vasa), milloin se vain oli mahdollista. Koska sarvet eivät komistaneet pukkeja kuin osan vuotta (kevättalvesta myöhäissyksyyn), onnistui sukupuolen määritys talvella harvoin. Kirjoitin muistiin kauriiden esiintymispaikat ja myös ruokailusta tein havaintoja, mikäli huomasin eläimet aterioimassa tai ruokailusta oli jäänyt jälkiä. Havainnointialue oli vajaan neliökilometrin laajuinen ja ulottui Vanhankaupunginlahden länsipuolen Pornaistenniemestä ja Säynäslahdelta Etu-Viikin pelloille ja metsiin, aina Herttoniemen metsäselännettä ja lahden itärantaa myöten Kivinokkaan. Jokaisella retkellä en tietenkään kulkenut kaikkialla, mutta vähintään kerran viikossa tulin käyneeksi jokaisessa kolkassa ja suurimmassa osassa useasti. Koska tein samaan aikaan Vanhankaupunginlahden linnustonseurantalaskentoja Helsingin kaupungin toimeksiannosta, pääsin kulkemaan myös suojelualueella, minne metsäkaurispukkien reviirit keskittyivät.

Vuoden mittaan kertyi vihkooni havainnot 297 metsäkauriista. Näin paljon ei yksilöitä tietenkään ollut. Joinain päivinä näin useamman eläimen, joskus en yhtään. Yksinkertaisella matematiikalla laskettuna havaitsin kuitenkin keskimäärin enemmän kuin yhden kauriin (1,46) joka retkellä. Vuodenaika vaikutti retkellä havaittujen yksilöiden määrään siten, että lumettomina aikoina ennen vasomista (huhti- ja toukokuu) sekä syksyllä, kun vasat olivat varttuneet ja emät tuoneet ne näkyville, kauriit laidunsivat avoimesti rehunurmipelloilla ja laitumilla. Talvisaikaan, kun lumi oli maassa, ja kesällä näki metsäkauriin enemmän sattumalta kuin päivittäin. Erityisesti lumisina aikoina kauriit viihtyivät metsäisillä mäillä, poissa uteliaiden silmiltä. Kesällä ne liikuskelivat rehevillä niityillä ja ruoikon tiheiköissä nauttimassa kosteikon meheviä herkkuja. Koska tarkoitukseni ei ollut varta vasten etsiä metsäkauriita, vaan kirjata muun retkeilyn ohessa havaitsemani yksilöt, en hakeutunut hankien aikaan harjanteille, joilla tiesin kauriiden märehtivän hitaasti sulavaa ruokaansa. Parempi olla häiritsemättä. Totta kai tämä vähensi talvisten retkien yksilömäärää.

Jos kaurishavaintoja tarkastellaan kuukausikohtaisesti, näkyi kauriita retkeä kohden seuraavasti: marraskuu 1,3 (14 retkeä), joulukuu 0,1 (15 retkeä), tammikuu 1,1 (20 retkeä), helmikuu 1,5 (15 retkeä), maaliskuu 1,3 (21 retkeä), huhtikuu 4,4 (19 retkeä), toukokuu 2,1 (21 retkeä), kesäkuu 0,6 (16 retkeä), heinäkuu 0,3 (6 retkeä), elokuu 0,8 (21 retkeä), syyskuu 0, 6 (15 retkeä), lokakuu 2,1 (20 retkeä). Lumettoman joulukuun vähäiset havainnot ihmetyttivät: missä kauriit piilottelivat tuolloin?

Joka tapauksessa vuoden mittainen metsäkauriskierrokseni oli antanut vastauksen toiseen kysymyksistäni: milloin metsäkauriin näki Viikissä helpoimmin? Heti talven jälkeen, kun lunta oli vain laikkuina sekä lokakuussa vähän ennen talven tuloa. Halukkaan oli vain hakeuduttava Etu-Viikin pelloille ja suunnattava katseensa rehunurmipelloille ja laitumille. Sillä ruohoa metsäkauriit söivät, jos sitä vain oli saatavilla.

Entä mitä tulee arviooni Viikin metsäkauriskannasta? Perustan sen ensisijaisesti päiväkohtaisiin yhtäaikaishavaintoihin, esimerkiksi samaan aikaan aukean eri puolilla liikkuneisiin kauriisiin tai sekä havaintoihin, jotka tein saman päivän aikana, mutta etäällä toisistaan sijaitsevissa paikoissa, kuten Kivinokka/Keinumäki. Yksilöiden tai eri yksilöryhmien erottelemista helpotti se, että pukit puolustavat reviirejään keväästä aina kiima-aikaan eli maalis- huhtikuusta elo- syyskuuhun. Tällöin pukit oleskelevat ”haaremiinsa” kuuluvine naaraineen omilla, rajatuilla alueillaan. Eri pukkien reviirit näyttivät sijoittuvan seuraaville, suureksi osaksi suojelualueelle sijoittuville alueille: Ryönälahti – Mölylä, Purolahti – Tulvaniitty, Säynäslähti – Keinumäki, Kivinokka – Saunalahti. Jotkut pukeista oli erotettavissa sarvista: vanhimmilla piikkejä oli eniten ja yhdellä oli toinen sarvista epämuodostunut. Ylivuotiset kauriit (nuoret pukit ja osa nuorista naaraista) muodostivat oman pienen, tunnistettavan laumansa, jota näki syksystä kevääseen eri puolilla Etu-Viikkiä. Talvisin metsäkauriit kerääntyivät hyvien ruokailupaikkojen, kuten kauriille varta vasten rakennettujen kauraruokintojen lähettyville pieniksi, eri-ikäisten ja arvoasteikoltaan eri asemassa olevien yksilöiden laumoiksi. Huomasin, että nämä laumat, joissa tapasin enimmillään kymmenisen yksilöä, saattoivat liikkua talvisen yön aikana laajastikin peltojen ja metsiköiden värittämässä Viikissä ja varsinkin silloin, kun lunta ei ollut liiaksi. Oli siten varottava, ettei samoja kauriita tullut lasketuksi kahdesti.

Nämä seikat huomioon ottaen arvioin, että Viikissä oleskeli esimerkiksi ajanjaksolla 20.4. – 6.5.2018 eli vähän ennen vasomista 26 aikuista metsäkaurista: 5 vanhaa pukkia, 5 nuorta pukkia, 6 vanhaa naarasta, 4 nuorta naarasta ja 6 iälleen määrittämätöntä naarasta. Koska tämän lisäksi tuli tietooni, että maaliskuun lopulla oli Viikistä löydetty 5 vastikään kuollutta metsäkaurista, oli lopputalven lukumäärä vähintään 31 yksilöä.

Kuolleiden joukossa oli myös Viikin metsäkauriiden kantaäiti, Luuskaksi ulkomuotonsa vuoksi nimetty yksilö. Sattumalta tämä oli juuri se kauris, joka v. 2011 oli synnyttänyt alueen ensimmäiset vasat. Tällä naaraalla oli ollut seitsemänä talvena aina kaksi vasaa mukana, kuulin Antti Piiroselta, joka ystäviensä kera (Viikin Akateemiset Metsästäjät) on seurannut ruokintapaikoille asennettujen riistakameroiden avulla kauriita ja saanut eri yksilöistä hyvän käsityksen. Iäkkään naaraan hampaat olivat kuluneet ikeniä myöten, joten tarjolle asetetun kauran tai minkään muun talviravinnon – mustikanvarpujen, kanervien tai lehtipensaiden oksien – pureskelu ei ollut enää onnistunut ja eläin oli kuollut nälkään. Luultavasti sama kohtalo oli ollut myös Eviraan toimitetuilla ja siellä tutkituilla neljällä muulla kauriilla. Talvikuolleisuus voi olla aikuisillakin kauriilla suurta. Kirjassa ”Euroopan nisäkkäät” (Bjärvall & Ullström) sanotaan ankarien talvien voivan verottaa niistä jopa puolet ja erityisesti urokset näyttävät menehtyvän helpoimmin. Talviruokinnan ansiosta Viikin kauriiden kuolleisuus on varmasti vähäisempi kuin se olisi luonnonoloissa.

Kevätkesällä naaraat synnyttivät vasansa. Imetysaikana ja pitkälle kesään pysyivät naaraat vasoineen niittyjen ja ruoikoiden kätköissä. Elokuussa näkyivät ensimmäiset perhekunnat eli emät vasojensa kera peltojen reunoilla tai vilahtivat lehdossa. Vuonna 2018 syntyi vasoja ainakin 12, perhekunnittain seuraavasti: 1, 1, 2, 2, 3 ja 3. Kolmea vasaa enempää metsäkaurisnaaraat eivät synnytä.  Sukukypsäksi naaraat tulevat jo yksivuotiaina, ja alkuun ne saavat vähemmän vasoja kuin vanhemmat naaraat.

Vuoden 2018 lisääntymiskauden jälkeen Viikin metsäkauriskanta oli saanut 12 vasan täydennyksen.  Oliko syksyn kanta siis yhteenlaskun lopputuloksena (kevään 26 aikuista + kesän 12 vasaa) 38 yksilöä? Lokakuun havainnot viittasivat vähintään 30 yksilöön, joista noin 20 oli aikuisia ja loput vasoja. On hyvin mahdollista, että nuoret pukit ovat kiima-aikaan elo-syyskuussa saaneet vanhoilta pukeilta tuta, ettei enemmille pukeille riitä mantuja, ei naaraita, ja osa nuorista on vaihtanut maisemaa.

Vai vieläkö Viikkiin mahtuisi lisää metsäkauriita? ”Euroopan nisäkkäät” – kirjassa mainitaan, että pukkien reviirin koko on Keski-Ruotsin metsäseuduilla noin 100 ha, mutta vaihtelevammassa maastossa se voi olla puolet tästä. Manner-Euroopassa reviirille voi riittää 10 – 20 ha ja erittäin rehevässä ympäristössä jopa vain 2 – 4 ha. Viikin – Vanhankaupunginlahden alue on ympäristöltään monipuolinen: on reheviä rantoja ja niittyjä, viljelysmaita sekä pienialaisia lehti- sekä sekametsiä. Lisäksi on muistettava talviruokinnan merkitys. Alue voisi parhaimmillaan vastata Keski-Ruotsin monipuolisimpia ympäristöjä. Viikissä metsäkauriille sopivaa maastoa on n. 600 – 700 ha, joten uusia reviirejä voinee vielä syntyä, mutta tilan täyttyminen lienee lähellä. Yhtenä merkkinä tästä Viikintien pohjoispuolella, Taka-Viikissä, syntyivät ensimmäiset vasat kesällä 2018.

Kannan tiheys on Manner-Euroopan metsissä noin 30 yksilöä/1000 ha, mutta jos ympäristössä vaihtelevat metsät ja viljelykset, voi tiheys olla kolminkertainen. Koska Viikin metsäkauriskanta on tällä hetkellä n. 30 – 40 yksilöä, lienee kasvun varaa vielä, mutta vain vähäisen.

Kun vuosi oli tullut täyteen metsäkauriiden tarkkailua, en malttanut lopettaa kaurishavaintojen keruuta. Uuden kierroksen kolmen ensimmäisen kuukauden (marras – tammikuu) aikana on havaintoja kertynyt jo 77 metsäkauriista eli kaksi kertaa enemmän kuin vuosi sitten. Vuoden 2017 marraskuun alun ja 2018 tammikuun lopun välisenä aikana havaitsin 41 yksilöä 49:llä retkellä (0,8 yksilöä/retki), kun vastaavana jaksona tänä vuonna havaitsin 77 yksilöä 50:llä retkellä (1,54/retki). Erityinen poikkeus viime vuoteen oli joulukuu. Nyt, vastaavien lumi- ym. olosuhteiden vallitessa, ei kaurishavainnoissa tapahtunut samanlaista romahdusta kuin vuosi sitten (v. 2017 0,1/retki, kun v. 2018 1,8/retki). Mistä lie johtui?

 

Viiksekäs vieras (1.11)

Kiikaroimme tänään iltapäivällä Jorma Vickholmin kanssa Arabianrannassa vähän Vanhankaupunginkosken alapuolella, jos vaikka Lauttasaaressa aamupäivällä nähty tervapääskylaji olisi eksynyt Vanhankaupunginlahden viimeisiä sääskiä pyydystelemään. Yhtään tervapääskylajin yksilöä ei näkökenttään ilmaantunut (ehkä siitä syystä, että Taka-Viikistä oli jo tunteja aiemmin löytynyt väsynyt vaaleakiitäjä ja toimitettu Korkeasaaren hoitoon). Sen sijaan tapahtui jotain odottamatonta, sillä kohdallamme, n. 200 m Matinsillasta etelään, nosti päänsä päivänvaloon hylje. Lähistöllä pikkukaloja saalistellut isokoskeloparvi ponkaisi saman tien lentoon ehkäpä hylkeen vuoksi. Merimetso ei vesinisäkkäästä välittänyt. Hylje painui pinnan alle noustakseen näkyville muutaman hylkeenmitan päässä. Pitkän kuonon ja luisun otsan perusteella määritimme sukeltelijan harmaahylkeeksi.

 

Hävinnyt vuori (16.10)

Olipa kerran Hallainvuori, kapea ja kallioinen metsä Viikin ja Myllypuron välissä. Sen lehtevää päätä olivat havisuttaneet koillisessa Kehä I:n levenevä liikenne ja kaakossa oli kutitellut Viikintie. Jos metsä olisi ollut yksi ja ainoa olento, se olisi peittänyt 42 hehtaaria ruumiillaan. Melkoinen jättiläinen pääkaupungin puristuksessa.

Muistelin kokonaisuutta kapeasti lintujen kannalta.

Koska olin keväisinä aamuina vaeltanut sen rinteillä, olin oppinut reilusti kolmenkymmenen lajin ja noin puolentoistasadan parin sopivan sen valoihin ja varjoihin pesimään. Karuilla ja avoimilla männikkökankailla, jotka olivat kohonneet ylimpinä kuin nukkuvan nikamat, olin kuullut runsaasti laulurastaan ja metsäkirvisen laulua ja joitakin erikoisen kauniita leppälintuja. Kun taas kuusien hallitsemissa, paikoin korpimaisen kosteissa painanteissa, olivat viihtyneet niin varjoisten kuin vanhojen metsien lajit: puukiipijä, rautiainen ja peukaloinen. Siellä, missä koivut ja haavat olivat pehmentäneet havupuiden välejä, olivat sirittäjät ja yksittäiset idänuunilinnut ilahduttaneet kuulijan korvaa. Tiheimmin olivat lintujen perheet asuttaneet lounaan multavaa sekametsää, jonka nuoren lehtipuuston monet kerrokset olivat saavuttaneet erityisesti mustapää- ja lehtokerttuparien suosion. Näkymä asunnoista oli ollut avara: Viikin pellot, vanha kulttuurimaisema.

Se oli menetys, joka muistui mieleeni, kun katsoin aamulla ikkunasta. Yritin nähdä, mutta en nähnyt metsää peltojen takana. Sumu oli tiivistynyt seinäksi, kun nukuin. Vai häälyikö Hallainvuori seinän takana?

Solmin kenkäni nauhat, suljin oven, harpoin aukean yli rohkeasti. Tämä oli todellista: niityn kastelemat sukat. Mistä johtui, että kun erotin loistavan lokakuun vanhalla paikalla – haavikon Hallainvuoren läntisessä reunassa – sekoittui ilahdukseen menetyksen pelkoa.

Kiipeilin ylös alas kallioiden välejä, parisen tuntia painanteissa, joihin kymmenet metsissä virkistyvät olivat kuluttaneet polkuja. Suopursut miniatyyrimäisen pienellä rämeellä ja lähiseudun viimeinen töyhtötiainen piristivät.

Linnunnielijä (14.10)

Kamppailun jälkeen vesi tyyntyi. Ruoikko kuvastui Saunalahden pintaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vähän matkan päässä hakkasivat kymmenien poukamasta paenneiden vesilintujen – harmaasorsien, haapanoiden, tavien ja tukkasotkien – sydämet yhä hämmentyneinä. Enkä minäkään ollut uskoa näkemääni. Yksi taveista oli ahmaistu pinnan alle.

Ajattelin ensin, että saukko oli yllättänyt sorsalajeista pienimmän, sillä pedon, joka ei päästänyt lintua otteestaan, selkä oli sekä sileä että pitkä. Mutta saukolle ei kasvanut selkään evää, jonka huomasin kuohunan keskellä. Viimeistään silloin, kun se läiskäisi pyrstöllään, tajusin hyökkääjän haueksi.

Sen olen tiennyt, että vesilintujen poikasia häviää haukien suihin. Aikuisen tavin mitaksi ilmoitetaan 34 – 38 cm päästä pyrstöön, joten suurisuisen on nielijän oltava. Oikea emohauki.

Kaivelija (11.10)

Tätä otusta en ollut aiemmin nähnyt elävänä päivänvalossa, vain muutamia henkensä heittäneitä tien ohessa. Ihmekös tuo, että hämmästyin kun kontiainen, muinaiselta nimeltään maamyyrä, köpysteli tänään kaikkien nähtävillä Helsingin Viikissä, tarkemmin sanottuna Hakalanniemessä, kun kello oli vähän yli kolmen päivällä. Jos kanahaukka olisi sattunut paikalle, se olisi saanut samettiturkista helpon aterian, niin harvaa oli heinikko, ettei se kätkenyt heikosti näkevää eläintä. Seurasin sen touhuja parisenkymmentä minuuttia, jona aikana se lapioi lukuisia koloja kahmalokäpälillään pienen yksiön kokoiselle alalle. Ei siis niitä pyramidinmallisia kekoja, joista jokaisen hyvinvoivan puutarhan omistajan tulisi ilahtua, vaan vaivoin kaivajan kokoisia pikkuisia luolia, niin vaatimattomia, että lyhyen hännän pää jäi heilumaan näkyville, kun hyönteissyöjä puuhaili mitä puuhaili piilossaan; mitä todennäköisimmin se natusteli jotakin toukkaa, joka jossain vaiheessa kesää oli heinän juurelle munittu. Lieroja tai muitakaan muhevan maan saaliita ei kontiainen kuivalla ja melko kivikkoisella rinteellä kohoavasta koivikosta löytäisi. Mikä oli ajanut sen sinne, keskellä päivää?

Sulkasadon tulosta (15.8)

Läpi sydänkesän liikkuivat valkoposkihanhet uimalla. Siivet eivät kantaneet, sillä hanhet sulkivat siipiensä sulkia. Poikaset, jotka olivat kuoriutuneet toukokuun lopun ja kesäkuun kahden ensimmäisen viikon aikana eivät myöskään kulkeneet ilmojen teillä, hyvä jos tiesivät niistä. Parvet ruokailivat Arabianrannan nurmilla ja Lammassaaren rantaniityillä. Peltojen kasvillisuutta valkoposkihanhet eivät kuluttaneet, eiväthän hanhet pystyneet lähes kuukauteen lentämään. Pesimättömät tai pesinnässään epäonnistuneet yksilöt aloittivat käsi- ja kyynärsulkiensa uusimisen ensinnä ja täysille siiville ne pääsivät noin viikkoa tai kahta ennen perheellisiä.

Sulkasadon vaikutus valkoposkihanhien määriin Vanhankaupunginlahdella näkyi kesäkuun lopun ja elokuun alun laskentojen tuloksissa: heinäkuun puolivälistä elokuun ensimmäiselle viikolle lahdella oleskeli vain sulkasatonsa siellä aloittaneita aikuisia sekä vähän yli puolensataa poikasta. Mutta kun siivet alkoivat kantaa, kerääntyi niin rannoille kuin pelloille hanhia muilta pääkaupunkiseudun sulkimisalueilta ja oli joukossa tietenkin myös nuoria ensimmäisellä lennollaan.

Nyt purjehtii poukamien laineilla höyheniä ja niittyjen matala nurmi kukkii niitä. Siipien lisäksi on uusittava kaikki höyhenet, koko puku. Hento nyppäys ja höyhenet irtoavat.

Valkoposkihanhien lukumääriä kesäkuun lopun ja elokuun alun laskennoissa (laskennoissa kuljettu lahden ympäri):

26.6 1164 (1089 aikuista, 75 poikasta), 6.7 1022 (944 aikuista, 81 poikasta), 16.7 596 (516 aikuista, 80 poikasta), 21.7 599 (534 aikuista, 65 poikasta), 30.7 540 (477 aikuista, 63 poikasta), 2.8 667 (600 aikuista, 67 poikasta), 7.8 2020 (ikää ei määritetty), 12.8 6550 (ikää ei määritetty).

 

Varhaisia värejä (8. 8)

Haavat pudottavat lehtiään, koivut keventyvät myös: ”Kuivuus tämän teki”, ne havisevat. Lähestymme sadonkorjuun aattoa, mutta metsien kupeet on jo kirjottu keltaisella. Se lennättää oudosti ajassa, muistan menneitä syksyjä, miten kirkkaina koivikot loistivat kurkien särkiessä huudoillaan taivaan.

 

Varhaisia vanhuksia (16.7)

Aikaisin aamulla Kivinokan kesämaja-alueen keskellä hälyttivät mustarastaat ja pajulinnut viittoilivat pysähtymään. Ohjasin pyöräni hiekkatien reunaan, lähemmäs lintujen huolta, joka kasvoi, mitä enemmän paikalle kerääntyi väkeä: peippoja, tiaisia ja pesinnässään menestyneitä punarintoja, joiden huomio oli kiinnittynyt ylitsevuotavan runsaan pajupensaan sisuksiin. En nähnyt, mitä odotin, jäntevää pitkäkyntistä lehvien piilossa. Näin hienoja kuvioita harmailla oksilla kuin koristelijan jäljiltä sekä parin punaisia silmiä, jotka avautuivat. Sarvipöllön poikanen oli jättänyt pesän.

 

Viikin talvisista oravista (19.4)

 

Kävikö hippiäisille kylmät? (22.3)

Kirjoitin kollegoille:

”Tervehdys!

Viime aikojen olemattomien hippiäishavaintojen äärellä mietin, kuinka havumetsiemme hyönteissyöjille on käynyt. Kävikö niille niin sanotusti kylmät, kun kovat pakkaset helmikuun puolivälissä alkoivat? Siihen asti oli kulunut talvi ollut lauha ja tammikuun loppuun asti myös vähäluminen. Ilmatieteen laitoksen säätilastojen mukaan joulukuun keskilämpötila oli Helsingissä + 0,7 °C (1981 – 2010 – 3,2 °C), tammikuussa – 2,2 °C (1981 – 2010 – 5,0 °C) ja helmikuussa – 8,4 °C (1981 – 2010 – 5,7 °C).  Terminen talvi (vuorokauden keskilämpötila alle nollan) alkoi 7. tammikuuta.

Tein hippiäishavaintoni Vanhakaupunginlahtea ympäröivissä metsissä 1. joulukuuta – 20. maaliskuuta, yhteensä 72:llä retkellä. En kolunnut kaikkia paikkoja joka retkellä, mutta viikon sisällä kävin kaikissa kuitenkin. Joulukuussa retkiä oli 17, tammikuussa 17, helmikuussa 22 ja maaliskuussa 16 (20.3 mennessä). Yhtä yksilöä koskevat havaintokerrat (15) olivat kolmea lukuun ottamatta äänihavaintoja, joten todellinen lukumäärä oli näissä tapauksissa todennäköisesti suurempi.

Joulukuussa, kun maa sekä havut olivat syksyisen paljaat, havaitsin hippiäisiä keskimäärin 1,1 yksilöä/retki (yhteensä 19 yksilöä). Retkillä, joilla hippiäisiä näkyi (6 retkeä), havaitsin keskimäärin 3,2 yksilöä (vaihtelu 1 – 6 yksilöä).

Myös tammikuu oli ainakin metsissä käytännössä lumeton, muutamien päivien pituisia lumisia jaksoja lukuun ottamatta. Havaitsin hippiäisiä keskimäärin 1,6 yksilöä/retki (yhteensä 28 yksilöä). Retkillä, jolloin hippiäisiä näkyi (9 retkeä), havaitsin keskimäärin 3,1 yksilöä (vaihtelu 1 – 9 yksilöä). Lumettomuus toi hippiäiset ruokailemaan varvikkoihin ja mataliin näreisiin ja sirisijät oli helpompi huomata, kuin jos ne olisivat liikkuneet latvuksissa.

Helmikuun ensi päivinä satoi parikymmentä senttiä lunta, joka peitti niin metsänpohjan kuin havupuitten havut.  Hippiäiset siirtyivät metsän ylempiin kerroksiin eli käytännössä niiden ruokailumaiksi vaihtuivat kuusten havuoksien alapuolet, joita lumi ei kattanut. Männyissä oli ruokailupintaa vähemmän, koska oksisto oli rakenteeltaan toisenlainen kuin kuusella: toisin kuin kuusella, joiden havuoksat olivat harjakaton malliset, pikkuoksien roikkuessa lumettomina alaspäin, oli männyn oksisto kuin tasakatto ja lähes jokainen neulaskimppu jäi lumen alle, hippiäisten tavoittamattomiin. Ne vähät hippiäiset, jotka havaitsin ennen helmikuun puolivälistä alkaneita – 20 °C pakkasia, tavoitin kuusikoista, keskimäärin 0,8 yksilöä/retki (14 retkeä). Retkillä, jolloin hippiäisiä näkyi (4 retkeä), havaitsin keskimäärin 3,0 yksilöä (vaihtelu 1 – 5 yksilöä).

Helmikuun puoleenväliin asti kirjautui vihkooni siis hippiäisiä silloin tällöin. Jos tarkastelen hippiäismääriä kuukausikohtaisesti helmikuun puoleenväliin asti, niin yksilömäärissä ei näy tehtyjä retkiä kohden järisyttäviä muutoksia: joulukuu 1,1/retki, tammikuu 1,6/retki ja helmikuu 0,8/retki. Havaittujen parvien keskimääräinen koko pysyi läpi kauden lähes samana: joulukuu 3,2, tammikuu 3,1 ja helmikuu (18.2 asti) 3,0.

Kun pakkaset alkoivat, loppuivat saman tien hippiäishavaintoni. Ei yhtään hippiäistä helmikuun 18. päivän jälkeen (24 retkeä). Vakavoittiko pakkanen ylhäällä kuusissa liikkuvat hippiäiset ruuan etsintään niin, että ne hiljenivät omasta tahdostaan, eikä alhaalla metsänpohjalla liikkuneen korviin sen vuoksi kuulunut sirahdusta? Ainakin monien muiden pikkulintujen olen havainnut hiljenevän, mitä alemmas pakkanen laskee. Vai veikö yöllinen kylmyys voiton, ja hippiäisiltä loppui ennen aamua energia? Muistan lukeneeni hippiäisten kuin myös puukiipijöiden ja pyrstötiaisten kerääntyvän yöpymään yhteen, tiheäksi höyhenpalloksi, ja vähentävän tällä tavoin lämmön haihtumista ja energian kulutusta. Tällöin yhdenkin parven jäsenen kuolema on vähentävä muiden selviämismahdollisuuksia.

Jos puukiipijöistä on tullut ruokintapaikkojen vakiovieraita, eivät hippiäiset ole vielä hoksanneet, että talipalloista ja pähkinänmuruista voisi olla ravinnoksi myös niille, erityisesti hirmupakkasten hätävarana.  Silti poikkeuksia säännöstä on: helmikuun 11. päivänä tapasin hippiäisen ruokintapaikallani Porvoossa, noukkimassa talipallon ja pähkinänmuruja. Oppia ikä kaikki.

Ikävä on ollut sitä keinuvaa, kuin pienestä soittorasiasta syntyvää laulua, jota tähän aikaan maaliskuussa on kuulunut vihreästäkin vihreimmistä, lumesta vapautuneista kuusista. Kävikö niin, että tämän vuoden ensimmäiset laulavat hippiäiset ovat kevätmuuttajia? Onko kukaan vielä kuullut hippiäisen laulua tänä keväänä?”

 

Nähdäpä uuttukyyhky (13.3)

Eipä alkanut, vaikka oletin. Vesisade kuin myös tuuli, joka huuhtoi pihan eteläisiä oksia, toivat muistoja varhaisista aamuista, mutta itänyt ei tänäänkään, kevät nimittäin. Seisoskelu pellon keskimmäisessä pisteessä eikä kipuaminen torniin, joka oli rakennettu, jotta näkisimme kaukaisetkin linnut, ei tuonut meren yli yhtään muuttolintua.  Ehkä pisaroilla, jotka kevenivät odottelun aikana ja jäivät leijumaan, oli asiassa osansa. Sumu esti, mitä odotin. Se oli kehittelyasteella.

Vuosi sitten, tasan tänään, 13. maaliskuuta, oli ollut toisin.  Tuolloin oli valkoposkihanhi laskeutunut edellisvuoden ohrapellolle, jonka kanadanhanhet ja laulujoutsenet kuin myös monet alkukevään peltolinnut, kiurut ja vinkuvat hyypät olivat jo valloittaneet. Kevät oli ollut varhainen, mistä olin ollut iloinen, vaikka aikaisuus oli merkinnyt enemmän työtä. Tuosta ilosta oli paljon vielä jäljellä, se oli kevyttä, muttei haihtunut.

Kauas oli loikattava päästäksemme samoille sijoille kuin silloin. ”Hanki oli aukoton ja lahden kansi lujasti kiinni”, kirjoitin vihkooni, kun saapui viesti: ”Kaksi uuttukyyhkyä Lammassaaren suunnalla”. Kaveri näki.

 

Tähystäjä (9.2)

Korkeajännitelinjaa varten oli rakennettu metalliset pylväät. Noin sadan metrin välein ne johdattivat langat yli luonnonsuojelualueen. Johdoista oli paljon haittaa linnuille, sillä monet olivat taittaneet siipensä niihin. Mutta pylväistä oli myös joillekin linnuille hyötyä. Pylvään, joka sojotti neljine jalkoineen Purolahden hoitoniityllä, oli ottanut omakseen isolepinkäinen, lumen värinen lintu. Ylimmän vaakaputken eteläinen pää oli sen vakiopaikka, ellei vakiopultti. Uloimman mutterin päältä huomasin myyrien ja hiirien kauhun tänäänkin, tähystämässä ruoikkoa, joka oli painunut hangesta litteäksi.

Kauanko se pysyttelisi samassa kohdassa? Katsoin kelloa, kun huomasin linnun ja toisen kerran, kun se pudottautui ja lensi loivasti aaltoillen läheisen riistapellon reunalle, koivun latvaan, joka alkoi nuokkuilla linnun painosta. Havainnoinnin aikana oli viisari liikkunut yli kolmentoista minuutin (14.39 – 14.52), mutta tähystelyn kestosta ennen kuin havaitsin linnun, se ei kertonut. Koivun latvassa se keinui vain minuutin, mutta minne se latvasta siirtyi, en onnistunut näkemään, koska pyyhin ratkaisevalla hetkellä kiikarin linssejä.

Kävelin Purolahden tornille, hoitoniityn keskelle, ja hetkisen kuluttua, kun olin kiikaroinut tornin huipulta näkyvän täyden ympyrän, tavoitin lepinkäisen vaakaputkelta, uloimmaisen mutterin päältä..

Se käänteli päätään oikealle ja vasemmalle, ehkä se näki myös selkänsä taakse. Oliko tarkkailun ainoa tarkoitus saaliin etsintä, vai oliko tarkoitus pysyä myös selvillä, mitä muuta oli liikkeellä? Pylvään päässä se oli näkyvillä, varpushaukoille, kanahaukoille, yhteensä kaksikymmentäkolme minuuttia (14.58 – 15.21).

Kun lepinkäinen poistui, alkoi lumisade, joka tihentyi saman tien sakeaksi. Sitä ennen oli kaupunki kadonnut, ensin korkeimmiksi kasvatetut rakennelmat, sillä tiivis pilvi oli laahannut matalalla. Niin keskittyneesti olin odottanut, että lepinkäinen liikahtaisi, tekisi jonkin poistumista edeltävän eleen, että en ollut huomannut, mikä sivustaltani lähestyi. Minne tarkkailtavani katosi, en enää nähnyt, niin sankasti peittyi maisema lumeen.

 

Sarvipäät (8.2)

Satuin metsäkauriden väliin Sopulitien metsässä. Vasemmalla, nuorten lehtipuiden tiheikössä, havahtui neljä ja oikealla, kuusimetsän rinteessä, neljä eläintä. Kaksi pukkia, kuusi naarasta. Kaksi laumaa. Suuret korvat oli suunnattu polulla kulkijaan, olin keskeyttänyt ruokailun.

Pukkien päissä sojottivat sarvet, joiden peittona näkyi pehmeä nukka. Pian sarvet olisivat kasvaneet täyteen mittaansa ja nukka, jonka alla verisuonet kuljettivat sarvien kasvuun tarvittavia aineita, olisi tarpeeton ja pukit hankaisivat sen pois. Kaikki ei lähtisi kerralla ja jonkin aikaa, ehkä parisen viikkoa, astelisivat laumojen johtajat epäsiisteinä, nahanriekaleet sarvista roikkuen. Se oli tavallaan aika siistiä.

 

32 viikkoa, 148265 valkoposkihanhea   (6.2)                               

 Kuinka hullutukset alkoivat? Huomaamatta. Kun 13. maaliskuuta havaitsin kevään ensimmäisen valkoposkihanhen Viikin opetus- ja tutkimustilan laitumella, ei yhdessä linnussa ollut liiemmin laskemista. Lajinsa ainoana edustajana se nyhti kalmankelmeää ruohoa seitsemäntoista kanadanhanhen seurassa. Sama näky oli edessäni seuraavana päivänä, sillä erotuksella, että kanadanhanhien joukkio oli liki kaksinkertaistunut ja olipa mukaan liittynyt myös hopeasta taottu merihanhi. Mutta päivää myöhemmin, tarkemmin sanottuna keskiviikkona, kun tuuli kävi lauhasti lounaasta ja lumi oli kadonnut niin, että hiihtoa harrastavien oli tyydyttävä kaistaleisiin pellon kylmimmässä kainalossa, oli turvauduttava yhteenlaskutaitoon. Yhden sijaan sain tulokseksi kolme valkoposkihanhea, tällä kertaa edellisen vuoden ohrapellolla. Nokat natkuttaen ne nyppivät einestä, ehkä puimurin hampaista varisseita jyviä tai oraita, jotka olivat itäneet syksyn siemenistä, ja samaa näykkivät myös satakymmenen kanadanhanhea pienempiensä vierellä.

Mistä johtui, että valkoposkihanhien määrä ei kasvanut seuraavina kahtena päivänä, en tiedä. Ehkä lännestä saapunut sadealue, joka kasteli niin viljelyaukean sekä aukean ylittäjät, ei suosinut muuttoa. Tosin kanadanhanhia kertyi sateista huolimatta lisää ja todistuksena tästä sain usean yrityksen jälkeen tulokseksi kaksisataakaksikymmentäkaksi, vaikka alkuun olin luullut valppaita lintuja olevan yhden vähemmän. Se oli edistystä, ja siitähän keväässä oli kyse. Silloin pilvipeite oheni ja maisema valaistui, jolloin kottaraisten satapäisenä tulvinut parvi sai paikoillaan pysyttelevän vakuuttumaan, että kohti kevättä kävi sittenkin juoksu. Niinpä hämmästykseni ei ollut suuren suuri, kun valkoposkihanhien määrä oli seuraavana päivänä ylennyt yhteentoista.

Entä sitten?  Valkoposkihanhia saapuisi lisää, se oli tuttua aiemmilta keväiltä, että hanhien mustaa ja valkeaa liikahtelisi päivä päivältä runsaammin, lisääntymiskauteen mennessä laitumien täydeltä. Ja kun jokin Viikin pelloille vapautettu koira tai satunnainen merikotka Arabianrannan nurmien yllä paukauttaisi hanhien siivet auki, olisi pauhussa liikaa laskettavaksi. Ei. Jos jokin oli hallitsematonta, se muuttuisi hallittavaksi, jos laskisin kaikki. Sitä paitsi: kaipasin kokonaislukuja. Ja ennen kaikkea siksi, että viihdyin vanhoissa tavoissa paremmin kuin kehittelin uusia, jatkoin laskemista. Seurauksena tästä sain selville, että vuoden yhdennellätoista viikolla (13.3. – 19.3.) kasvoi valkoposkihanhien määrä Viikissä seuraavasti: 1, 1, 3, 3, 3, 11, 11.

Kiehtovaa, että luvut toistivat itseään, tuumin, vaikka kyse oli vain siitä, että samat hanhet saapuivat samalle pellolle vietettyään yönsä jossain muualla, ehkä merellä. Kauanko tätä jatkuisi? Se selviäisi ainoastaan niin, että saapuisin seuraavana päivänä samalle pellolle vietettyäni yöni jossain muualla. Tein siis niin ja sain viikon (20.3. – 26.3) lukujonoksi tämän: 11, 11, 19, 14, 59, 58, 52.

Totta kai Viikin paikallisten lintujen lukumääriä seurasivat lisäkseni lukuisat kollegat ja naputtivat vihkojensa merkinnät Tiiraan. Mutta näimmekö saman, olimmeko yhtä tarkkoja? Vai olivatko toisistaan poikkeavat arvomme vain seurauksia siitä, että liikuimme eri aikoina? Kokemukseni mukaan valkoposkia saapui muutolta päivän mittaan, joten oletin, että toverini, jotka vapautuivat arkisin retkelle vasta illan suussa, palveltuaan töissään täyden vuoron, havaitsivat enemmän lepäileviä hanhia kuin he, jotka livahtivat maastoon jo aamun kahvilta.

Mitä kertoi Tiira? Sen, että olin havainnut 20. maaliskuuta yksitoista yksilöä yhdentoista aikaan,, että samalta päivältä oli ilmoitettu myös seitsemän lintua aamulta ja kolme puolenpäivän jälkeen, mikä ei tukenut teoriaani, jonka mukaan voittaja olisi ollut myöhäinen harrastaja. Oli tietenkin mahdollista, että kolmen hanhen kirjaaja oli ollut kiireinen havainnoitsija, ja hanhia oli jäänyt hoppuilusta johtuen huomaamatta. Oletuksen puolesta, kiirettä vastaan, puhui vanhojen harrastajien hokema: hitaus oli havaintojen poikija. Oli, miten oli, kaikki olennainen, mikä liittyi lintujen laskentaan, tapahtui maastossa.

23. päivältä maaliskuuta oli ilmoitettu eri määrin paikallisia: kaksitoista, kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäviisi ja kolmekymmentä valkoposkihanhea. Jälkimmäisistä mainittiin osan olleen kierteleviä eli parvessa ei ollut osattu tehdä päätöstä laskeutuako lätäkköjen laikuttamille pelloille vai jatkaako matkaa. Tämän lisäksi esitettiin epäilys, että lopullinen summa saattoi olla kolmeakymmentä suurempi, mutta joitakin parvia ei ollut varmuuden vuoksi otettu lukuun. Summa summarum: Viikissä näyttäytyneiden valkoposkihanhien kokonaismäärä oli luultavasti suurempi kuin suurinkaan ilmoitetuista luvuista tuolta päivältä. Ja tämä olisi myös tulevaisuuden suunta: epävarmuus hanhien todellisesta määrästä kasvoi, mitä enemmän hanhia oli liikkeellä.

Seuraavalla viikolla (27.3 – 2.4) kuuluivat keltasirkut ryhmittyneen hakojen reunoille reviireilleen ja sahraminkeltaisuus metsiköiden muhevilla rinteillä kertoili norkkojen aukeamisesta pähkinäpensaissa. Kuohut Vantaanjoen saviselta suulta levittäytyivät lahden läntiselle selälle, jolloin jäät murtuivat sekä poukamat purojen pihoilla, ja niin laveni myös vesilintujen kirjo lahdella – niitä sukelsi tai seuloi vesien pinnoilla pian toistakymmentä lajia: uiveloita sekä haapanoita, jotka vihelsivät, kun telkät tutkivat pesäpönttöjä Kuusiluodon rannoilla. Yhtenä viikon päivistä ylsivät valkoposkihanhet jo toiselle sadalle (60, 60, 66, 105, 80), mutta kanadanhanhet, jotka näyttivät hyödyntävän valkoposkihanhia paremmin koko lahtea, säilyttivät selkeän ylivoiman (30. maaliskuuta 283 yksilöä). Viikon viimeisenä päivänä, kun laskin itäisellä Uudellamaalla peippojen ja rastaiden runsasta muuttoa, ylittivät paikalliset valkoposkihanhet Viikissä kahdensadan, mistä sain tiedon palattuani kotiin. Aina ei voinut olla oikeassa paikassa.

Tulevina päivinä eli vuoden neljännellätoista viikolla (3.4. – 9.4) siirtyivät valkoposkihanhet vesilinnuista runsaimmiksi: 456, 421, 593, 527. Vain sinisorsat voittivat ne viikon ensimmäisenä päivänä (476 yksilöä, joista 281 koirasta ja 195 naarasta). Toinen selkeä muutos tapahtui valkoposkihanhien ruokailupaikan valinnassa. Tähän asti oli ruohovartisia kasveja sekä siemeniä ollut tarjolla vain varhain lumesta paljastuneilla laitumilla sekä edellisenä syksynä puiduilla pelloilla, mutta lämpötilan lähennellessä kymmentä astetta, hapertui hankien lukko myös Vanhankaupunginlahden niityillä ja kasvien syöjiä alkoivat houkutella myös nurmet Arabianrannassa. Hajaantumista avitti lopullinen murtuma talven selässä: huhtikuun seitsemännestä aamusta alkaen oli viimeinenkin palanen lahden jäisestä kannesta uponnut tai hulahtanut tilaan, josta oli tullut, joten vesilintujen oli mahdollista sekä uida että laskeutua, minne mieli.

Ruokailupaikat vetivät lintuja tietenkin eniten puoleensa. Alkaen päivästä, jolloin ensimmäinen valkoposkihanhi oli ilmaantunut laitumelle, olin kirjannut vahakantisen vihkooni valkoposkihanhien sijainteja Viikin pelloilla. Suosivatko ne kenties jotakin kolmesta viljelyaukean yleisimmästä ympäristöstä: laitumia, puituja viljapeltoja tai rehunurmia? Sain kerättyä aineistoa kahdeltakymmeneltäkolmelta päivältä, aina huhtikuun alkuun saakka (13.3. – 5.4.). Tämän jälkeen − osin kevään edistymisen myötä ja osin siksi, että hanhia oli palkattu hätistämään koira, jonka innokkuus perustui yhtä paljon lajin luontaiseen taipumukseen saalistaa, kuin kekseihin, joita perässä juoksijat olivat perinteisesti saaneet palkaksi − pääsin harvemmin näkemään ruokailevia hanhia pellolla. Oraita haluttiin suojella, mikä oli ymmärrettävää.

Mutta ennen kuin hanhista oli leivottu levottomia, olin huomannut niiden suosivan yhtä paljon sekä laitumia että edellisvuotista ohrapeltoa (jos suosioita mitattiin yksilömäärillä per ympäristö), sillä havaintoja laitumella ruokailevista hanhista oli yhdeksältä ja ohrapellolta kymmeneltä päivältä. Kun vertasin ruokailupaikan suosiota suhteessa peltoympäristöjen pinta-aloihin, näytti ohrapellon lohko vetävän hanhia puoleensa kuitenkin selvästi enemmän kuin laitumet, vaikka se oli vain lämpäre laajalla aukealla, kymmenesosa laitumien alasta. Ruokailijat levittäytyivät myös Viikintien pohjoisenpuoleisen papupellon sängelle neljänä päivänä, mutta tien eteläpuolisilla, ihmissilmin muhevilta näyttäville rehunurmipelloille yllättäen vain kerran.

Seuraavalla viikolla auttoivat lämpimät yöt muuttajia yli merellisten esteiden. Todisteina tulijoista toimivat töihin lähtijöiden havainnot uudessa aamussa: rastaita, jotka jankkasivat ja punarintoja. Mutta toisin kuin haikeat kuovit, joka ohittivat pysäkin, jolta väki oli nouseva bussiin, ja jatkoivat yli heikkenevien jäiden, aina rajan taakse Karjalaan, jämähtivät valkoposkihanhet Viikkiin. Jostain syystä, huomasin nyt, kun tutkin vihkojani keskitalven koleassa valossa, kun jäljellä olivat vain surulliset siipirikot, en ollut laskenut valkoposkia kuin yhtenä päivänä kyseisellä viikolla (10.4. – 16.4.). Siihenastisista luvuista 960 oli silti suurin. Miten paljon mahtui kolmeen numeroon.

Niin toistensa kopioilta kuin hanhet näyttivät − valkoiset kasvot kapean kaulan jatkeena, huhtikuun harmaus selän puolella ja siveltimen vetämät aallot sen poikki, ja kuin ruumiin alapuolen kahtia jakava kontrasti: valonvaaleus vatsassa ja jyrkästi rajautuva hiilen hohde hanhen rinnassa – erosivat yksilöt monin tavoin toisistaan. Ohjas ensinnäkin: mustien höyhenten määrä vaihteli. Toisin sanoen joillain yksilöillä oli silmän ja nokan välinen juova leveämpi kuin toisilla. Se saattoi levitä myös suupieliin tai ylänokan harjan eteen, joten hanhien ilmeet vaihtelivat riippumatta siitä olivatko ne asioista eri mieltä. Osalla olivat silmät kiinni, osalla auki, eivät yhtä aikaa koko parvessa. Mitä lintujen mielessä liikkui, kun ne huojuivat kahdella jalalla? tuumin, niin kuin todennäköisesti tuumivat muutkin peltojen tarkkailijat. Oliko tässä järkeä?

Huhtikuun kahden viimeisen viikon aikana (17.4. – 30.4.) lepäilevien valkoposkihanhien määrissä oli suuria, perättäisten päivien välisiä vaihteluja: 53, 650, 80, 770, 23, 850, 1250, 100 ja 550 yksilöä. Sattuipa jopa niin, etten havainnut kolmena päivänä yhtään valkoposkihanhea. Heilunta hanhien määrissä ei johtunut siitä, että lajista olisi tullut liian tavallinen ja olisin säästänyt havikseni kivemmille. Päinvastoin. Etsin puuttuvia hanhia kiertämällä kosteikkoa. Kolusin poukamat ja löytämättä jääneet levähdyspaikat tulematta viisaammaksi hanhien motiiveista, mutta iloisia tapahtumia todistin silti: niin sinisorsat kuin myös Lopin harmaat linnoittajat sekä mustarastaat pyöreissä kupeissaan − kukin laji omassa arkkitehtuurissaan − toteuttivat sitä, mikä keväässä oli tärkeintä: ne hautoivat. Otsallani tietämättömyyden seitsemän ryppyä kapusin lankuista rakennetun tornin lavalle, jota ahavoituneet ystäväni vapunpäivää edeltävänä iltana asuttivat. Tarjosin kysymyksen, jota pohtia: ”Minne hanhet joinakin päivinä hävisivät?”

”Eri puolille kaupunkia”, vastasi hän, jonka olin nähnyt vain taluttavan pyöräänsä, en koskaan ajavan sitä. Johon toinen, että: ”Ne levittäytyivät aamuisin nurmille, joita kasvoi muuallakin kuin Viikissä”. Mihin kolmas, jonka kampaus oli menettänyt ilmojen liikkeessä muotonsa, että: ”Olet luultavasti laskenut suurimmat määrät iltaisin, kun hanhet ovat kerääntyneet yöpymistä varten lahdelle”. Jonka jatkoksi neljäs, joka pisimpänä oli lintujen havaitsemisessa kaikkia edellä, ja näki sekä Lopin että Kulosaaren toiselle puolen, että: ”Eikös hanhista ensimmäiset ole jo aloittaneet pesintänsä?” Johon viides, joka oli tottunut sanomaan asiansa lyhyesti: ”Niistä enää tiennyt. Vapoista. Oliko ne arktisia vai omia?”, mutta se olikin jo toinen kysymys.

Otin vastauksista onkeeni. Olin kiertänyt seitsemänkymmentäviisi tuntia yhdestätoista jakson neljästätoista mahdollisesta päivästä kaupungin maantieteellistä keskipistettä muistamatta, että valkoposkihanhien maailma ulottui Viikin laitoja laajemmalle.

Toukokuun ensimmäisellä viikolla (1.5. – 7.5) kömpivät äestäjät opetus- ja tutkimustilan pelloille töihin. Totisina vahtivat töyhtöhyypät maatalouskoneen hienovaraisia liikkeitä, jyräisikö traktori pesän vai saisiko haudonta jatkua. Mutta västäräkit ja varislinnut, kivitaskut ja lohkojen reunoilla pesivät kiurut sekä valkoisina läikkyvien lintujen äänekäs pilvi ottivat innolla vastaan sen, mitä mullalle muhentui: hämähäkit ja alastomat hyönteiset, kaikki lierot, jotka sokaistuivat valosta. Viereisellä lohkolla jauhoi joukko valkoposkihanhia mehukkaita nurmen lehtiä, kuin lauma taivaalta laskeutuneita nautoja. 1300, 800, 1100, sain jauhajien määriksi eri päivinä. Suurimman osan täytyi olla arktisia, sillä meidän hanhemme  –  millä tarkoitin kotikaupunkini lintuja − olivat aloittaneet pesintänsä. Ja jos jauhajien joukossa olikin pääkaupunkiseudun nuoria, jotka eivät kokemattomuutensa vuoksi vielä tänä vuonna pesineet, ne olivat vähemmistönä joukossa. Tai saatoinhan olla väärässä ja oppisin tulevina keväinä tästäkin lisää.

Arktisten hanhien kertyminen jatkui tasaisena toukokuun toisella viikolla (8.5. – 14.5): 2000, 2100, 1900, 2400, 2850). Mistä ne olivat kotoisin, minne ne olivat matkalla, nämä haukkuen puhuvat linnut?  Kun kaksituhatta potpottajaa nyhti heinien ja muiden matalien, kasvunsa voimakkaimmassa vaiheessa venyvien kasvien lehtiä Lammassaaren niityllä, tankkasivatko ne puolimatkan krouvissa? Eivät aivan. Pesimäpaikoille, Jamalin ja Taimyrin niemimaiden välisille rannoille, joiden tyhjyyttä ne olivat matkalla täyttämään, oli jäljellä noin kaksi kolmasosaa taipaleesta, piirun alle kolmetuhatta kilometriä. Tai olihan siellä jo nenetsejä, ja loistavat soihdut maakaasukentillä.

Entä sitten? Jos ajattelin kevättä polkuna, se alkoi tyhjästä ja vei täyteen kesään. Mistä polkeminen alkoi, vaihteli vuosittain. Se lähti milloin mistäkin: auringosta ojanpenkalla, tai lentäjästä, joka ponnahti kuin keltainen lehti mättäältä. Sen jokainen merkki oli merkittävä, ja sillä hetkellä, kun ne ilmestyivät, ne lennähtivät kevään kulkua seurailevan vihkoon.  Tähän mennessä olin tallannut alusta loppuun neljäkymmentä polkua. Niiden sivuilla toistuivat samat tapahtumat samaan aikaan vuodesta, ensimmäiset kiurut ja leskenlehdet, mutta kummat olin havainnut ensin, oli sekä sattuman että säiden tulosta. Nyt, kun pellot ikkunani alla oli puitu ja sänget käännetty saveksi, eikä talvea sellaisena kuin olin talven tuntenut, ollut tullut, oli kevään tarve suurin. Lyhin reitti sinne lähti vihkoista, joilla olin täyttänyt hyllyni.

Kokosin ne kirjoituspöydälleni, neljäkymmentä vihkoa, ja avasin jokaisen toukokuun kolmannelta viikolta, neljäkymmentä näkymää samalta paikalta. Mikä oli pysyvää, mikä oli muuttunut Vanhankaupunginlahdella? Näin silkkiuikkujen paritanssit kuin kaukoputken läpi, ja kelluvat pesälautat Kivinokan edustalla. Näin innokkuuden, joka toistui vuodesta toiseen, kun lahdelle saavuttiin harrastuksen alussa, ja humalluksen linnuista. Että jollakin sorsalla oli noin mahtava klyyvari! Näin mustaviklojen muutonhuipun, miten runsaasti kahlaajia kerääntyi, jos vesi oli vetäytynyt rannoilta. Tornien kohoavan näköalapaikoille ja sen toiveikkuuden, kun niittyjä raivattiin ja lahdelle asettui uusia lajeja. Näin punasotkien pienenevät parvet ja keltavästäräkkien palaavan kevät keväältä vähälukuisempina, vaikka niittyjä niitettiin edellisten jatkoksi. Että kaikesta huolimatta, toukokuun puoliväli oli lajirikkainta aikaa vuodesta.

Entä minne unohtuivat valkoposkihanhet? Niitähän oli ollut Viikissä aina? Ja aina liikaa. Ei. Lajin pesimähistoria pääkaupunkiseudulla oli lyhyt. Vuosina 1987 – 1990 Korkeasaaresta vapautettiin 50 yksilöä, joista useat asettuivat Kruunuvuorenselän luodoille. Näistä sekä pariutumisista arktisten valkoposkihanhien kanssa Pohjanmeren ympäristön talvehtimisalueilla sai alueen pesimäkanta alkunsa. Sitä ennen näyttäytyivät valkoposkihanhet ainoastaan keväin syksyin pikaisesti, kun arktisten valkoposkihanhien pääjoukot ohittivat muuttomatkallaan Helsingin, usein vain yhdessä tai kahdessa päivässä. Kannan kasvu oli alkuun hidasta ja vuonna 1996 Helsingin saaristossa pesi vain muutamia kymmeniä pareja. 2000 − luvulla parimäärä lisääntyi nopeasti ja v. 2013 se oli kohonnut jo tuhannen tienoille, mutta oli nykyisellään asettunut 700 – 800:aan.

Pitkälle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen keväinä ei Viikissä havaittu paikallisena kuin korkeintaan kymmeniä hanhia kerrallaan ja vasta v. 2008 ylitti paikallisten määrä sadan. Täytyi elää vuoteen 2014 ennen kuin laskuissa päästiin yli tuhanteen, mutta silloin kasvoikin lepäilevien hanhien määrä huimasti: toukokuun puolessavälissä laskin Viikin pelloilta ja hoitoniityiltä nelisentuhatta valkoposkihanhea. Ne olivat arktisia, kesken muuton lepäilemään jääneitä lintuja. Kun kymmenettuhannet lajitoverit muuttivat yhtenä toukokuun puolivälin päivänä yli Helsingin, nousivat Viikissä levähtäneet parvien matkaan. Lahdelle jäivät vain luppoilijat, yksilöt, joilla ei ollut aikomusta pesiä.

Tuon kevään jälkeen arktisen pesimäalueen yksilöitä oli pysähtynyt Viikkiin vuosittain ja niin kävi tänäkin vuonna. Toukokuun kolmannella viikolla (15.5. – 21.5) laskin paikallisia valkoposkihanhia seuraavasti: 3400, 700, 2350 ja 535 yksilöä, joista jälkimmäisten joukossa oli jo kevään neljä ensimmäistä poikasta, kun arktiset sukulaiset olivat vasta saavuttamassa pesimäpaikkansa.

Toden totta! Osasta valkoposkihanhia oli tullut emoja, joita seurailivat untuvapallot. Ja mitä lähemmäs kesää käytiin, sitä enemmän näkyi uusia vanhempia ja poikasia vanhempiensa likellä. Kolmessa toukokuun lopun laskennassa (22.5. – 28.5.) havaitsin aikuisia hanhia 37, 113 ja 117, kun taas poikasia 4, 15 ja viimeisessä laskennassa 40, mikä oli jo kolmasosa aikuisten määrästä. Koska alkion kehitys untuvikoksi vei valkoposkihanhella hieman alle kuukauden, oli näiden pesyeiden haudonta alkanut vappua edeltävällä viikolla.

Valkoposkien poikaset eivät suinkaan olleet ainoita lahdella pulikoivia vesilintujen lapsia. Viikon aikana oli vesille laskettu ainakin kaksikymmentäyhdeksän sinisorsan, viisikymmentä telkän, kuusitoista kanadanhanhen ja neljä laulujoutsenen poikasta sekä tietenkin kaikki ne untuvikot, joita en ollut onnistunut löytämään. Merihanhikin oli ehtinyt menettää kuuden poikasen poikueestaan viisi, ilman että kukaan, jolta asiasta kysyin, olisi osannut kertoa miksi.

Samaan aikaan, kun poikasia sekä kuoriutui että katosi, täyttyivät Viikin tiheiköt laulusta. Kun 26. toukokuuta kiersin rantoja seuraillen lahden, kuulin runsaasti satakieliä (24), kultarintoja (13) ja mustapääkerttuja (19), huomattavan osan lehtojen lopullisista reviireistä, joita täydensivät pensaikoista ponnahtelevat pensaskertut (17) kuin myös punavarpuset (19) ja sekametsissä helisevät sirittäjät (10).

Vaan eikös ollut niin, ettei lahdella pesinyt valkoposkihanhia? Ainoastaan yhdellä, aaltojen puhtaana pitämällä lahden eteläosan kivellä, oli yritetty pesintää. Mistä poikueet olivat peräisin? Lähimmät pesimäpaikat sijaitsivat kannan alkulähteillä, Mustikkamaan ja Korkeasaaren ympäristön luodoilla, ja niillä pesi kaikkiaan useita kymmeniä pareja, nelisen kilometriä Lammassaaren ja Purolahden niityistä. Melkoinen uintimatka vastasyntyneille, mutta edemmäs eivät poikaset ennen elokuuta edenneetkään. Sitä ennen alitti aika monta valkoposkihanhiperhettä Kulosaaren sillan suuntanaan lahden pohjukka. Esimerkiksi touko- kesäkuun vaihteessa (29.5. – 4.6.) ruokaili Lammassaaren ja Purolahden niityillä vähintään kuusitoista poikuetta.

Kaikissa poikueissa ei suinkaan ollut yhtä paljon poikasia. Kesäkuun kolmannen päivän laskennassa oli poikueissa kahdesta viiteen poikasta, niin että neljässä poikueessa oli kaksi, seitsemässä kolme, neljässä neljä ja yhdessä viisi poikasta, kun poikasia näkyi kaikkiaan 50 ja poikueita kuusitoista. Yleisin poikuekoko oli kolme ja poikueissa keskimäärin 3,1 poikasta. Jonnekin oli hanhilapsia kuitenkin hävinnyt muutamassa päivässä, sillä vielä 30. toukokuuta oli seitsemässä poikueessa ruokaillut kaikkiaan 31 poikasta eli poikuetta kohden keskimäärin 4,4 poikasta. Suuntaus oli sitä selkeämpi, mitä pitemmälle kesäkuu eteni: 7. kesäkuuta oli poikueen keskikoko enää 2,6, kun poikueita näkyi 24 ja poikasia 63. Eikä hupeneminen loppuisi tähän. Pääkaupunkiseudun vähintään kuukauden ikään kasvaneiden valkoposkihanhipoikueiden keskimääräinen koko oli Suomen Ympäristökeskuksen tekemissä laskennoissa ollut viime vuosina vähenemään päin: vuonna 2002 se oli ollut 2,7 ja v. 2003 2,8, kun taas vuosina 2006 – 2017 enää 2,3.

Pääsääntö ensimmäisten viikkojen vaaroista tuli juhannuksen tienoilla näkyväksi: poikueissa, joissa oli isoja poikasia, oli vähiten jäseniä. Kuukauden vanhoiksi varttuneissa oli useimmiten jäljellä vain kaksi tai kolme poikasta, kun taas noin viikon ikäisissä neljä tai viisi, joskus jopa seitsemän palleroa. Mutta sitä mukaa, kun untuvikkoja katosi, ui lahdelle lisää. Poikuelaskennassa 21. kesäkuuta näin 87 valkoposken poikasta ja 11. heinäkuuta jo 118, enemmän kuin yhdessäkään tämän vuoden laskennassa. Poikueiden ikäerot olivat viimeksi mainitussa laskennassa huomattavia: samaa nurmea nyppi sekä kaksi viikon ikäistä että kaksikymmentäyksi lähes aikuisen kokoista poikasta.

Mikä sai poikueet hupenemaan? Silminnäkijöitä oli vähän, vain joitakin arvauksia. Ainakin merilokkien oli nähty napsivan Viikissä valkoposkihanhien untuvikkoja, joiden kömpelyys oli näkyvintä maissa eikä niitä vesiltäkään ollut mahdotonta poimia. Siinäkö yksi syy, miksi lokeista suurimpia kerääntyi valkoposkihanhien poikasaikaan Lammassaaren hoitoniityn tuntumaan kuin myös harmaa- ja selkälokkeja? Myös merikotkat noukkivat niityltä jo pulskempaan ikään ehtineitä poikasia. Samoin kanahaukka, joita pesi yhä yleisempänä Helsingissä, oli varteen otettava saalistaja. Minkit, supikoirat, ketut. Äh. Ottajia riitti, mutta oliko syödyksi tuleminen sittenkään suurin syy poikasten kuolemiin? Ehkä poikasille itselleen, ainakaan kaikille niistä, ei riittänyt suuhun pantavaa. Ei pidä unohtaa, että valkoposkihanhikannan moninkertaistuminen oli johtanut rantojen ja niittyjen nurmien suurempaan kulutukseen, mutta saatavilla olevan ravinnon määrä oli pysynyt ennallaan. Ruokaa, eli vihreitä kasvinosia, ei ollut poikasaikaan yhtä loputtomasti tarjolla kuin kannan kasvun alkuvaiheessa. Nälkä, sairaudet ja loiset olivat yhdessä esiintyessään tappava seurue elämän alkutaipaleella taapertavalle. Tihenevä kanta saattoi heijastua myös joidenkin naaraiden tuottamien munien laatuun, jolloin poikasilla oli huonot eväät heti lähdössä.

Oli riisuttava kesänohut lakki ja kunnioitettava kaikkia parkaisuja, joita elämän kynnyksellä päästettiin. Miltä se kuulosti? Ryhmältä nuoria Mölylän kallion kupeella, vähän jälkeen ylioppilasjuhlien. Kiljunnalta, joka kantautui kymmeniä metrejä kolopuiden suojista, siltä, miten tikkaemot vastasivat huutoon ryöstämällä peiponpesän, jossa syntymä oli varttia vaille. Se oli eräänlainen yö valon juhlissa, joka laajeni jokaisesta kerjuuäänestä, joka emojen korviin kuului, niin sarvipöllöjen vihellyksistä kuin satakielten olemattomista huudoista samaan aikaan.

Kaikilla aikuisilla ei kuitenkaan ollut, mistä huolehtia, myöskään valkoposkihanhilla. Onnettomuuksiakin esiintyi. Perheettömien hanhien määrät liikkuivat sadan – kahdensadan välillä touko- kesäkuun vaihteen laskennoista aina kesäkuun puoleenväliin (150, 136, 102, 151, 169, 180, 146). Vähän ennen juhannusta alkoi Viikin pelloille ja lahdelle kerääntyä pesinnässään epäonnistuneita kasvavin joukoin, niin että juhannusviikolla (21.6) näkyi ilman poikasia liikkuvia aikuisia jo kuutisensataa.

Nyt olivat hoitoniittyjen heinät ehtineet kukkimiskorkeuteen. Ne eivät tuottaisi enää samassa määrin ravinteikkaita lehtiä kuin kiihkeimpään kasvun aikaan, kuten eivät muutkaan niityn ruohovartisista kasveista. Toisin oli kaupungin puistoissa, joilla koneellinen leikkuu piti kasvillisuuden matalana ja jatkuvassa kasvussa. Niinpä Arabianrannan ja Vanhankaupunginkosken nurmilla alkoi ruokailla enenevässä määrin valkoposkihanhiperheitä.

Maaliskuun kalpeudesta sydänkesän kentille. Kuusitoista viikkoa olivat valkoposkihanhet elävöittäneet tämänvuotista Viikkiä, alun ensimmäisestä yksilöstä uuden sukupolven poikasiin. Seuraava koetus oli sulkasato aikuisilla valkoposkihanhilla. Sitä ei voinut ohittaa, ei hanhi, ei hanhien havainnoitsija. Se alkoi siipisulkien irtoamisella, pesimättömillä heinäkuun alussa, pesivillä kuun puolivälin tienoilla, niin että 11. heinäkuuta Vanhankaupunginkosken nurmien paristasadasta aikuisesta 96 % oli menettänyt lentokykynsä. Vuonna 2016 valkoposket olivat alkaneet sulkia vähän myöhemmin, sillä 10. heinäkuuta vasta n. 70 % viidestäsadasta Vanhankaupunginkosken ja Arabianrannan valkoposkesta olivat samassa tilassa.

Nelisen viikkoa oli siivettömien liikuttava jalkojen varassa, pitempiä matkoja uimalla. Usean sadan valkoposkihanhen saattueet lahden länsirannan nurmien ja hoitoniittyjen välillä olivat tavallinen näky tähän aikaan kesästä, mutta opetus- ja tutkimustilan pelloille ei maan vangeilla ollut asiaa, sillä vaaroja ei olisi päässyt karkuun kaukana rannasta. Miltähän muutos lentäjistä tuntui?

Valkoposkihanhien vaikutus Viikin viljelykasveihin ja nurmiin väheni sitä mukaa, mitä enemmän hanhista oli sulkasadossa: vielä 1. heinäkuuta laskin pelloilta 610 valkoposkea, 4. heinäkuuta 370, 11. heinäkuuta 212 ja 19. heinäkuuta enää 12, joista kahdeksan lyhensi herneen ja kauran vaaksan mittaista sekakylvöstä, kaksi laitumen lyhyitä heiniä – timoteitä, natoja, nurmikoita − ja kaksi rehunurmen kasvua radanvarren takapellolla, Mitättömiä olivat hanhien aiheuttamat tuhot tähän aikaan viljelykaudesta.

Jätin kahdeksi viikoksi laatikon eli hyppäsin Viikistä lomalle. Sinä aikana (24.7 – 6.8) sulat siivissä kasvoivat ja kyky liikkua. Kevään viimeisiä saapujia, kuten kerttusia ja kultarintoja, alkoi poistua, eri suuntaan kuin pesimään tullessaan, ja se sai haikeuden nousemaan havainnoitsijan pinnalle: olivatko kesälle asetetut toiveet täyttyneet?

Minä palasin, ja tuoreet siivet alkoivat tuoda valkoposkihanhia, lukuisammin kuin samaisella viikolla (7.8. – 13.8.) edellisenä vuonna, jolloin kolmena päivänä laskemani summat olivat 1870, 2080 ja 1290. Mutta nyt oli nurmen nyppijöitä kaksi kertaa enemmän: 3970, 3500 ja 3300 yksilöä. Olivatko suuremmat määrät seurausta siitä, että siipisulkasato oli alkanut aiemmin tänä kesänä?

Koulut alkoivat, pääsimme syksyyn. Suurimmalle osalle kansalaisia se tarkoitti töiden jatkumista: kuka laski tunteja, kuka valkoposkihanhia. Minä laskin elokuun 8. ja lokakuun 10. päivän välisenä aikana Viikin pelloilta kaikkiaan 79425 valkoposkihanhea; suurin osa lukemasta koostui totta kai samoista, pelloilla päivästä toiseen tavatuista yksilöistä. Näistä 47185 ruokaili laitumella, 12020 rehunurmella ja 20220 puiduilla viljapelloilla (herneen ja kauran sekaviljelmällä 9090 sekä kaura- ja ohrapelloilla 11130).

Vaikuttavia lukemia, mutta moniko olisi arvannut Viikin opetus- ja tutkimustilan suuruutta, että sen hallintaan kuului 157 ha peltoja? kuten tilan kotisivut kertoivat. Minä en. Vaikka jokainen hehtaari oli tullut kiikaroimalla tutuksi, en olisi tarkalleen tiennyt, että rehunurmet ja laitumet peittivät puolet peltojen pinta-alasta, 40 ha molemmat. Että lopulla viljelyalasta viljeltiin leipä- ja rehuviljaa sekä öljykasveja. Niin kapeasti olin keskittynyt lintuihin ja niissäkin valkoposkihanhiin. Vaikka toisinaan olinkin siirtänyt huomioni sinne, minne kohteeni oli kallistanut katseensa, aukeaa ylittäviin haukkoihin.

Riippumatta siitä, mitä Viikin opetus- ja tutkimustilan viljelysuunnitelmissa painotettiin, valitsivat valkoposkihanhet syksyn aikana useimmiten laitumet rehunurmen sijaan, sillä 59 % kaikista eri peltoympäristöistä havaituista hanhiyksilöistä ruokaili laitumilla, kun taas rehunurmilla 15 %. Laitumia hyödynnettiin elokuun alusta läpi syksyn, mutta rehunurmia vain syyskuun alkuun. Viljapelloille kerääntyi hanhia puinnin jälkeen. Herneen ja kauran sekaviljelmällä ne viihtyivät elokuun lopusta syyskuun loppuun ja ohra- ja kaurapelloilla syyskuun puolivälistä lokakuun ensimmäiselle viikolle.

Laitumien suosiota suhteessa rehunurmiin selitti sama seikka, joka viehätti hanhia puistojen nurmissa: heinäkasvit tuottivat jatkuvasti uusia lehtiä, kun niitä lyhennettiin. Hanhien kannalta oli sama hoitiko leikkauksen märehtijä hampain vai parturoiko puistotyöntekijä nurmen koneella. Rehunurmet sen sijaan niitettiin enimmillään kolmesti kasvukaudessa, joten sopivan mittaista ruohoa ei ollut jatkuvalla syötöllä tarjolla.

Toki laitumillakin oli toisiinsa nähden eroja: osa oli kuluneita, sillä karja oli kalunnut niitä jo enemmän kuin yhdellä kasvukaudella, niin että nurmen olivat vallanneet jo tatarien, ratamoiden, hierakoiden, nokkosten ja ohdakkeiden yhteisöt, mistä hempot ja tiklit kiittivät. Taasen jotkut laitumien lohkot oli vastikään uusiksi kylvetty. Saattoipa jokin pelto, jossa oli viljelty heinää ja apilaa rehuksi, siirtyä niittojen jälkeen laidunkäyttöön. Jokainen aitojen rajaama ruutu poikkesi viereisestä, mitä tuli kasvilajikoostumukseen ja tarjolla olevan ravinnon laatuun. Entä suosivatko valkoposkihanhet joitain laitumista? Aikani ei riittänyt asian selvittämiseen.

Nyt, kun valkoposket olivat uusine sulkineen saavuttaneet Viikin pellot, pysyi vihkoon kirjaamieni määrien vaihtelu vähäisenä aina syyskuun toiseksi viimeiselle viikolle (14.8. – 20.8.: 3250, 3970, 3300, 3600. 21.8. – 27.8.: 4400, 3870, 4910. 28.8. – 3.9.: 2580, 4640, 3500, 1320, 2110. 4.9. – 10.9.: 3335, 3810, 5000. 11.9. – 17.9.: 5050, 4530, 3000, 4000).

Huomattavia lukuja, mutta lehtien etusivuille ne eivät riittäneet, hyvä jos välimerkin kokoiseen mainintaan kollegojen kohdatessa. ”Nelisentuhatta”, kuului yleisin, vain silmäyksen vaatinut arvio hanhien laineista Etu-Viikin pelloilla, mikä tavoittikin likipitäen oikean suuruusluokan, jos muutaman sadan tarkkuutta piti riittävänä. Minä laskin hanhet kymmenen ryhmissä. Kun asetin ajanjakson yhdeksällätoista retkellä laskemani lukumäärät suuruusjärjestyksen mukaiseen jonoon, jäi jonon keskimmäiseksi arvoksi 3810 hanhea, eli lähelle jakson retkien keskiarvoa 3714. Tulos sai miettimään, käytinkö aikani oikein vai olisinko voinut vain ihailla.

Osana Birdlifen järjestämää valtakunnallista tempausta laskivat myös lukuisat muut pääkaupunkiseudun harrastajat valkoposkihanhia 2. – 3. syyskuuta. Alueen summaksi saatiin 14 460 yksilöä, joka oli 3000 enemmän kuin v. 2016. Tämä oli yllätys ottaen huomioon, että Suomen ympäristökeskuksen poikaslaskentojen perusteella pääkaupunkiseudun pesimäkanta ei ollut kasvanut kahden viimeisen vuoden aikana. Hanhia oli saapunut seudun nurmille mahdollisesti tavallista laajemmalta alueelta, sillä puituja peltoja, joille hanhet mieluimmin hakeutuivat, ei viileän kesän ja sateiden vuoksi ollut maakunnissa viljalti. Toisaalta myös koko maan tulos oli edellistä vuotta suurempi: 31 800, eli 12 % enemmän.

Valkoposkihanhien arki elokuun alusta lokakuiseen muuttoon oli rutiinien toistoa, kuten useimmille kaupunkilaisille. Lomaa ei ollut näköpiirissä. Yöpymisen jälkeen hajaantuivat parvet eri puolille pääkaupunkiseutua, hanhet nurmille ja viljelyaukeille, kansalaiset totuttuihin toimiinsa. Päivän mittaan palailivat valkoposket Viikkiin ja Vanhankaupunginlahdelle, jatkaakseen ruokailun ja levon välistä rytmiä. Urakassa oli tasan kaksi tavoitetta: uusia höyhenet ja varastoida rasvaa polttoaineeksi etelänmatkaa varten, tavallisen tylsää siis.

Mutta jos haluna oli nähdä runsaasti valkoposkihanhia, tämä ajanjakso oli siihen sopivin, todistivat tilastot: vuoden aikana tekemissäni sadassakolmessa valkoposkihanhilaskennassa havaitsin syksyn kolmellakymmenelläkahdeksalla käynnillä keskimäärin 2964 yksilöä retkeä kohden, kun taas kevään neljälläkymmenelläkahdeksalla käynnillä 617, mutta kesän seitsemällätoista käynnillä vain 354 yksilöä per retki. Syksyn hanhissa oli myös erityinen ominaisuus: lävähtäessään lentoon ne saivat taivaan satamaan höyheniä. Se jatkui kauemmin kuin yksikään tyynysota, parisen kuukautta, yhtä kauan kuin ruumiin- ja siipien peitinhöyheniä uusittiin.

Syyskuun toiseksi viimeisellä viikolla oli kohotettava katsetta, terävöitettävä aistit koillisen horisontin tapahtumiin. Metsien rippeiden sekä lähiöiden yllä lähestyi yksittäisten hanhien muodostamia jonoja. Ne kiemursivat yli kaupungin kohti Itämeren aaltoja, jotka murtuivat lounaassa; arktisten hanhien etummaiset joukot olivat jättäneet pesimäseudut. Mutta matkalle mahtui myös etenemisen esteitä, sateita ja sumuja, jotka tukkivat taivaan ja pakottivat maahan.

20. syyskuuta olivat olosuhteet tukalat kaikille. Ylensyöneet pilvet satoivat sitä, mistä olivat syntyneet ja painoivat kulkijat kumaraan. Mutta ilmassa väreilivät hyvän retken enteet, jotka sateesta piittaamaton tunnisti. Viikin opetus- ja tutkimustilan pelloilla kuin myös likeisen Vanhankaupunginlahden Natura 2000 – alueen niityillä, joita hoito- ja käyttösuunnitelman mukaisesti pesintäkauden jälkeen sekä käsi- että konevoimin niitettiin, lepäsi 9300 valkoposkihanhea, suurin laskemani summa koko vuonna. Helsingin hanhien joukkoon oli liittynyt viisituhatta viileää vierasta, jotka muutaman päivän päästä, kun sää oli seljennyt ja puheet oli pidetty, olivat poissa.

Sitä mukaa, kun arktisten valkoposkihanhien syysmuutto eteni, ja autius Jäämeren rannoilla tiheni, laskeutui parvi toisensa viereen Kaakkois-Suomen pelloille. Lokakuun puoleenväliin mennessä kerääntyi yksin Elimäenjärven vetisille vehnä- ja kaurapelloille kolmesataatuhatta valkoposkihanhea. Liki kolmasosa lajin maailmankannasta, samassa aitassa! Eikä siinä kaikki. Tuhansien, kymmenientuhansien valkoposkihanhien kerääntymistä ilmoitettiin muiltakin aukeilta, niin että pennosten purot lähentelivät miljoonaa. Levähtikö koko Euraasian kanta lokakuun aikana Suomessa? Tähän sopi muistutus alkukeväältä: ”epävarmuus hanhien todellisesta määrästä kasvoi, mitä enemmän hanhia oli liikkeellä”.

Levähtäjämassojen rinnalla vahvistui Viikin lukemien vaatimattomuus. Syyskuun lopulta lokakuun puoleenväliin kirjaamani 1620, 950, 2200, 380, 430, 1060, 2000, 600, 620, 320 ja 400 paikallista olisivat jauhautuneet kuin jyvät elimäkeläisen hanhilauman myllyssä. Vielä vähempiin hupenivat hanhet Viikissä, kun puinnit pääkaupunkiseudun pelloilla edistyivät.  Mutta öiksi ne edelleen palasivat, jopa kolmisentuhatta yksilöä, kuulin tovereilta, jotka laskivat yöpymään saapuvia hanhia nuokkumiseen asti torneissa.

Jos olivat Jäämeren asukkaat poistuneet olosuhteiden pakosta suven ajan seuduiltaan, näkyi myös Viikin laitumilla muutoksen merkkejä. Valtaosa kirjavasta karjasta oli siirretty sisään, sillä nurmi ei tuottanut enää riittävästi lehtiä nautojen lukuisiin vatsoihin. Jäljelle jääneille viidelletoista lehmälle, joiden kuraisia sorkkia viimeiset västäräkit väistelivät, oli tuotu täydennykseksi heinää. Elämälle, sellaisena kuin se kesällä koettiin, kuten kärpäsille ja makoilulle märehtimisen lomassa, oli yhä vähemmän edellytyksiä, mikä teki haarapääskyistä harvinaisia ja lisäsi myös levottomuutta valkoposkihanhien piirissä. Iltojen selkeys ja vilu tarkkailijan puserossa kertoivat samasta, mihin meteorologi teeveessä viittasi nuolilla: koillisesta virtasi kylmää.

Kun paikallisten hanhien laskeminen Viikissä loppui, se loppui kolmensadan valkoposkihanhen parveen 18. lokakuuta Arabianrannan nurmella. Sen jälkeen havaitsin vain ylilentäviä, kun yöpakkaset luutivat loputkin sisämaan hanhista. Näin pellon taas valkoposkihanhilta, että isolepinkäinen oli palannut hiirien kauhuksi talven viettoon. Missä lepinkäinen päivystäisi milloinkin, ja oliko niitä enemmän kuin yksi, oli kiinnostava kysymys, aina valkoposkihanhien paluuseen saakka.

Kolmekymmentäkaksi viikkoa ne olivat elävöittäneet Viikkiä, alkaen yksinäisen hanhen viileästä ateriasta yli yhdeksääntuhanteen ruokailijaan. Yhteensä 148265 valkoposkihanhea, maaliskuusta lokakuun loppuun, olin kirjannut vihkoihini, jotka ahkera käyttö oli käpristänyt rullille. Niistä ne löytyisivät, tai Tiirasta, kun seuraava laskentakausi alkaisi, ja olisin autuaasti unohtanut, millainen edellinen oli ollut.

Lähteet:

− Haapanen, E., Halkka, A., Luostarinen, M., Pakarinen, R., Soulanto, M., Tiainen, J., Tuoriniemi, S., Yrjölä, R. Lukuja luodoilta − Helsingin saaristolinnut nyt ja ennen. 2017 – Helsingin kaupungin ympäristökeskus ja Ympäristötutkimus Yrjölä Oy.

− Kujala, L. 2017: Kaikkien aikojen hanhisyksy. Linnut 4/2017: 8 – 11.

− Niemi, M., Eronen, V., Koivisto, A., Koskinen, P., Väänänen, V-M. Valkoposkihanhi pääkaupunkiseudulla. Suomen Ympäristö 29/2007.

− Suomen ympäristökeskus, tiedote 4.12.2017

 

 

Lähestyin kollegoita (17.1)

Syyskuun 12. päivänä huomasin Purolahden hoitoniityn vesirajassa yksinäisen merihanhen, jonka oikea siipi viisti linnun uidessa vettä. Lintu oli loukannut siipensä johonkin.

Otin hanhen puheeksi yhtenä havaintoa seuranneista päivistä, kun tapasin tuttuja lintutornissa. Sain kuulla, että he olivat nähneet siipirikon jo parisen viikkoa aiemmin, ja olikohan joku (he eivät muistaneet lintukaverin nimeä) kertonut hanhen kuuluneen lahdella pesineen parin poikueeseen. Kaveri oli sanonut, että lintu oli vielä silloin ”pysytellyt perheensä mukana”. Mutta nyt, niin kuin jokainen siipirikkoisista tietävä tiesi, se oli jäänyt yksin, kun perhe ja toisetkin lajitoverit olivat jättäneet lahden.

”Se oli kuulemma rikkonut siipensä sähkölinjan lankoihin”, sanoivat toverini katse kaukaisuudessa, jonka kaukoputki heidän näkyvilleen tuotti, ja sitten olimmekin jo vaihtaneet aihetta, aloittaneet suokukkojen ja muiden lietteelle kerääntyneiden kahlaajien laskemisen.

Sen jälkeen näkyi siipirikkoa harvakseltaan. Välillä linnun olemassaolo unohtui, oli niin paljon enemmän taivaalla kiitäviä lintuja sekä terveitä sorsia, joiden sulkasadon edistymistä tuli seurattua. Siksi jokainen kerta, kun siipirikko ilmestyi, se tuli kuin tyhjästä. Sitä ei odottanut. Oikeastaan sitä ei toivonut enää tapaavansa, niin kuin ei muitakaan murheellisia näkyjä.

Siellä se kuitenkin eli. Lokakuusta marraskuun lyhyeksi käyviin päiviin. Kun tavalliset linnut vähenivät, mikä tarkoitti sekä yksilömäärien että retkellä rastitun lajilistan lyhenemistä, tuli merihanhesta Purolahdella yhä kiinnostavampi. ”Vieläkö se oli elossa? Kyllä, se ui hämärissä esiin, puolisen tuntia auringonlaskun jälkeen.”

Piilossa oli lentokyvyttömän viisaintakin pysyä. Ehkä se oli kohdannut läheltä piti – tilanteita, jonkin päivisin liikkuvan petolinnun taholta ja oppinut hengissä säilymisen ohjeet. Olemattomuus oli säännöistä ensimmäisiä, syömisen rinnalla. Kun vesi oli vapaa, oli siipirikolla valinnan varaa ruokailupaikoissa. Enimmän ravintonsa se keräsi öiseen aikaan, ruoikon reunoilta, hoitoniityn vesirajasta. Useasti se seuraili lahden laulujoutsenparia ja keräili kasvinosia, joita joutsenet olivat pitempien kaulojensa avulla tavoittaneet pohjasta. Aina jäi isoilta linnuilta jotain yli.

Joulukuuhun saakka pysyivät poukamat avoimina. Koskeloita, telkkiä, uiveloitakin parisenkymmentä lahden selällä sekä haapanapari sinisorsien seurassa, Purolahden polvenkorkuisessa vedessä. Vesilinnut viihtyivät, kuinkas muuten, kunnes pakkaset lukitsivat väylät.  Vain Arabianrannan edusta, lahden läntinen selkä, pysyi Vantaanjoen voimin avoimena. Siipirikko oli kaukana sieltä.

Kului pari päivää ja lahden jääkansi kesti. Sitten, niin kuin talven alussa usein, nousi lounainen tuuli ja repi peitteen rikki. Vieläkö siipirikko eli?

Kun jäät olivat vielä hallinneet lahtea, oli hämmennystä aiheuttanut havainto merihanhesta Arabianrannassa kanadanhanhien seurassa,. Oliko se siipirikko? Mutta miten ihmeessä lentämään kykenemätön lintu olisi päässyt kilometrin päähän? Oliko se tarponut ohuella jäällä? Vai oliko Arabianrannan hanhi ollut toinen yksilö, joka pystyi liikkumaan taivaalla? Yksittäisistä, puimattomilla pelloilla viivyttelevistä merihanhista oli havaintoja tältä talvelta. Asia unohtui, kun kaikkien iloksi tuli ilmoitus siipirikosta Purolahden ruoikon reunassa. Se oli selvinnyt Viikinojan uomassa, joka oli säilynyt sulana. Olikohan päivän paras havainto.

Joulun aikaan jäätyi lahti uudemman kerran, lujemmin ja laajemmin kuin ensi yrityksellä. Viikinojan suulla säilyi sula, sillä virtaus uomassa oli talven sateiden vuoksi hyvä. Jos sama sula oli pelastanut hanhen aiemmin, miksi se ei olisi riittänyt nyt? Toisaalta löytyikö ojasta ja sen suulta tarpeeksi kasvinosia pitämään isoa lintua hengissä? mietin jouluruokia syödessä. Etenkin, kun kaikki, mitä hanhelle olisi tarjolla, pitäisi jakaa laulujoutsenparin kanssa. Merikotka oli lahden vakituinen vieras, ja ajatus siipirikon kohtalosta pedon kynsissä tuntui yhä todennäköisemmältä, kun hanhesta ei tullut enää havaintoja. Kului viikko ja pian oli meneillään jo toinenkin.

Sitten se kuitenkin ilmestyi, tummana, kumaraisena hahmona, kun päivä oli juuri alkanut pidentyä, mutta valo ei ollut niin vahvaa, että se olisi läpäissyt pilviä. Ja seuraavana päivänä, ja seuraavana, kun tarkkailija minussa oli muuttunut ja olin alkanut mielessäni toivoa surulliselle hahmolle suojaa, tarjota edes leipää tai lanttia, vaikka eihän se ollut kuin elämän liepeessä roikkuva lintu.

”Jos milloin, viimeistään nyt se oli pelastettava”, ajattelin ja niin oli ajatellut myös muutama muu kaverini. Pyydystystä oli suunniteltu jo marraskuusta alkaen, mutta hanhen piilottelu oli estänyt sen. Kun sula Viikinojan suulla ja oja kokonaisuudessaan 16. tammikuuta jäätyi, päätimme toimia ja sovimme operaation seuraavalle päivälle. Mitä sitten tapahtui, kerroin saman päivän iltana viestissä, jonka lähetin pyydystysoperaation jälkeen lintuharrastajille tiedoksi:

”Tervehdys,

Viikin Purolahdella sinnitellyt siipirikko merihanhi jäi ketun saaliiksi viime yönä. Eilen (16.1) iltapäivällä lintu oleskeli jäätyneen Viikinojan suuosalla, ruokoniemekkeen suojassa ja vaikutti hyväkuntoiselta. Tarkoituksenamme pyydystää lintu ja toimittaa Heinolan lintutarhaan menimme paikalle varhain tänä aamuna, mutta jäljellä hanhesta olivat vain verijäljet edellispäivän lepopaikalla sekä muutama höyhen. Verijälkien vierelle, ohueen lumeen, oli painunut ketun jäljet. Jäljet johtivat Hakalanniemen eteläosaan, josta ne jatkuivat Hakalan lintutornin vieritse karjapolulle ja edelleen Ruohokariin/Lemmenlehtoon. Hanhea ei etsiskelyistä huolimatta löytynyt sieltä, joten kettu oli mahdollisesti jatkanut painavan saaliinsa kuljetusta Lammassaareen. Sileään jäähän ei jälkiä ollut jäänyt.

Pettymys oli tietenkin suuri, kun emme onnistuneet suomaan sinnikkäälle linnulle lisää elonpäiviä. Lintuna se tosin kuoli jo loppukesällä, jolloin se loukkasi siipensä, todennäköisimmin lennettyään Purolahden hoitoniityn ylittäviin voimalinjan lankoihin. Tänään se kuoli toisen kerran.

Joku sanoisi, että näin luonto toimii, heikoimmat päätyvät toisten ruuaksi, mikä on aivan totta. Kettu sai oivan aterian, kun Viikinojassa jäätyi viimeinenkin sulapaikka, johon siipirikko oli turvautunut. Mutta tämän linnun heikkous ei johtunut luonnollisista syistä. Varsinainen tappaja oli voimalinja tappopaikan vieressä.

Luonnonsuojelualueen ylittävät sähkölangat ovat melkoinen vahingontekijä. Tämän vuoden keväällä näin kaikkiaan kolmen lankoihin törmänneen valkoposkihanhen ruumiit Purolahden hoitoniityllä, voimalinjan alla. Aiemmilta vuosilta samalta paikalta muistan kaksi sähkölangoissa loukkaantunutta merihanhea ja vieläkin enemmän valkoposkihanhia. Lapasorsan, joka putosi kun kivi satutettuaan siipensä ja upposi syvälle niityn mutaan. Siipirikon kanadanhanhen, joka onnistui pesimään Klobbenin luodolla, mutta mitä sille kävi talven tullen, en tiedä.  Ikävältä näytti, kun laulujoutsen lensi joitakin vuosia sitten kaulansa mutkalle Pornaistenniemestä Hakalanniemeen kulkevalla voimalinjan osuudella. Ja edellä mainitut olivat vain minun havaintojani. Lintutorneissa kuulee tapauksista, joita itse en ole todistanut.

Lankoihin parisen vuotta sitten asennetut läpyttimet eivät ole estäneet törmäyksiä, vaan havaintojeni mukaan loukkaantumisia sattuu yhtä paljon kuin ennen. Tuhannet valkoposkihanhet ja muut isot vesilinnut väistävät, mutta aina tulee yksilö, joka osuu, oli langassa muovinen pallo tai kiiltävä lätkä.

Muistelen, että aika ajoin on herännyt kysymys, voisiko voimalinjan kaivaa suojelualueen kohdalla maahan/mutaan tai siirtää niin, että se kiertäisi lahden pohjukan. Miljoonia se tietenkin maksaisi ja olisi jostain poissa. Kysyisinkin asiasta paremmin tietäviltä, onko voimalinjan kaivuusta tai siirrosta ollut minkäänlaista konkreettista, mahdollisiin toimiin tähtäävää keskustelua viime aikoina?”

 

Hukkunut ateria (15.1.2018)

Eilisiltapäivänä, kun hämärä oli hävittämässä yksityiskohtia Mölylän metsän reunassa Helsingin Viikissä, huomasin joukon hippiäisiä haperolla jäällä, tarkalleen sanoen viisi yksilöä Purolahden hoitoniityn ja rannan lepikon rajalla. Tänä lauhana talvena olin nähnyt näitä pieniä lintuja useasti metsän pohjalla, poimimassa hentoja hyönteisiä risujen alta, jonne sekä uhrit että saalistaja mahtuivat. Se oli varmaankin fiksua, syödä niin kauan kuin mahdollista murusia lattialta ja siirtyä vasta lumentulon jälkeen ylemmäs, havupuiden oksille, joilta hippiäisiä olin lumitalvina tottunut tapaamaan. Mutta mikä oli saanut hippiäiset varvikon suojista avoimelle jäälle?

Turhaan en ollut kantanut kaukoputkea. Kun katsoin laitteen läpi, näin linnut suurempana sekä tummia hiukkasia kuin nokea, jota linnut nokkivat. Hiukkasia oli tiuhasti, ja tiuhaan kävivät myös hippiäisten nokat. Piirsin yhden linnun nopeasti, ruumiin muodon ja höyhenalat, sekä yksityiskohdat, jotka vähäisessä valossa vielä erottuivat. Mutta noesta, joka oli houkutellut metsän pienimmät linnut avoimesti esille, en saanut selvää. Oli ryskittävä riitteessä lähemmäs.

Lähempänä kevättä, kun aurinko jo hiosteli hankia, nousi lumen pinnalle hyppiäisiä, joita myös hyppyhäntäisiksi kutsuttiin. Olin nähnyt hippiäisten noukkivan näitä muutaman millin mittaisia karikkeen kansalaisia, joita mahtui aarille miljoonittain, samoin kuin hangen harvalukuisia, kuten korentoja, sääskiä ja hämähäkkejä, mutta noki, jota ne tällä kertaa nokkivat, oli aivan muuta.

Ne olivat kovakuoriaisia. Jäätyneinä kiinni riitteeseen. Isoimmat olivat puolen sentin ja sentin väliltä, enimmät muutaman millin. Tummia ja töpäköitä, ja häivähdys ruskeaa useimmissa sekä heikkoja uurteita peitinsiivissä. Joukossa oli myös tuttuja petoja, liukkaita lyhytsiipisiä, jotka saalistivat toisia hyönteisiä karikkeen ja kaarnojen alla, useasti olin löytänyt niitä myös sienistä. Kuoriaisia yhtä kaikki, ja kaikki kuolleita. Useita satoja jokaisella neliömetrillä, joita metsän rajan ja hoitoniityn väliin mahtui. Mistä ne olivat peräisin?

Vajaa viikko sitten merivesi kohosi liki kahdeksankymmentä senttimetriä yli teoreettisen keskivedenkorkeuden, mikä tarkoitti, että vesi tulvi yli Purolahden niityn, peitti lepikon Mölylän metsän rajassa ja kasteli myös kuusikon varpaat. Kuinka kävi karikkeen hyönteisille? Ne huuhtoutuivat piiloistaan ja hukkuivat. Kun pakkanen tuli, ne jäätyivät hippiäisten ruuaksi riitteeseen.

 

Punatulkkujen ravinnosta (19.12)

Olen seurannut punatulkkujen ruokailukäyttäytymistä Viikissä. Minua on erityisesti kiinnostanut, mitä muita kohteita punatulkut valitsevat kuin kotipihlajan marjoja/siemeniä. Siitä johtuen olen punatulkkuja kohdatessani merkinnyt aina muistiin ravintokohteet, jotka ovat olleet muita kuin pihlajanmarjoja.

Katsoin Tiiraan marraskuusta 2006 – joulukuuhun 2017 ilmoittamani havainnot. Havaintorivejä paikallisista punatulkuista oli kertynyt 373 (joista päämuuttoajan ulkopuolisia eli aikavälillä 1.11 – 31.3 297 riviä). Ruokailuhavaintoja oli kaikkiaan 123, joista kotipihlajissa 35, ruokintapaikoilla 37 ja muilla kohteilla 50. Ruokailu kotipihlajissa ja ruokintapaikoilla on aliedustettuna aineistossa ja on todellisuudessa ollut edellä mainittuja osuuksia hieman runsaampaa, sillä kiinnostukseni on kohdistunut ennen kaikkea tavallisuudesta poikkeavaan ravintoon. Seuraavassa luettelo muilla kuin kotipihlajissa tai ruokintapaikoilla tapahtuneesta ruokailusta (k = koiraspunatulkku, n = naaraspunatulkku):

– orapihlajan silmut, 1.3.2007, 30 punatulkkuyksilöä (12k12n + 6)

– metsävaahteran silmut, 1.3.2007, 30 yksilöä (12k12n + 6)

– metsävaahteran siemenet, 1.3.2007, 30 yksilöä (12k12n + 6)

– orapihlajan silmut, 13.3.2007, 6 yksilöä

– metsävaahteran siemenet, 29.11.2007, 9 yksilöä (4k5n)

– kiertotatarin siemenet, 17.12.2007, 4 yksilöä (2k2n)

– koivun silmut, 31.12.2007, 15 yksilöä (4k11n)

– maahan varisseet metsävaahteran siemenet, 31.12.2007, 8 yksilöä (2k4n + 2)

– lännenheisiangervon siemenet, 16.1.2008, 3 yksilöä (1k2n)

– metsävaahteran siemenet, 6.1.2010, 20 yksilöä

– mongolianvaahteran siemenet, 25.12.2010, 8 yksilöä (2k6n)

– metsävaahteran siemenet, 28.11.2012, 14 yksilöä

– lännenheisiangervon siemenet, 21.12.2012, 9 yksilöä

– lehtikuusen kukkasilmut, 28.2.2013, 5 yksilöä

– likusterisyreenin siemenet, 27.11.2013, 8 yksilöä

– punakoison marjat/siemenet, 7.12.2013, 2 yksilöä

– nokkosen siemenet, 9.12.2013, 1 yksilö (1k)

– likusterisyreenin siemenet, 10.12.2013, 10 yksilöä

– metsävaahteran siemenet, 12.12.2013, 10 yksilöä (3k7n)

– puistosyreenin siemenet, 17.12.2013, 9 yksilöä

– metsävaahteran siemenet, 17.12.2013, 9 yksilöä

– mongolianvaahteran siemenet, 4.1.2014, 10 yksilöä

– metsälehmuksen silmut, 6.1.2014, 11 yksilöä

– koivun silmut, 2.2.2014, 11 yksilöä (4k7n)

– orapihlajan silmut, 2.2.2014, 11 yksilöä (4k7n)

– metsävaahteran siemenet, 2.12.2014, 9 yksilöä

– puistosyreenin siemenet, 3.12.2015, 6 yksilöä

– metsävaahteran siemenet, 9.12.2015, 11 yksilöä

– puistosyreenin siemenet, 9.12.2015, 11 yksilöä

– metsävaahteran siemenet, 13.12.2015, 22 yksilöä (12k8n + 2)

– mesiangervon siemenet, 1.1.2016, 1 yksilö (1k)

– puistosyreenin siemenet, 6.1.2016, 3 yksilöä (2k1n)

– raidan silmut, 12.1,2016, 7 yksilöä (6k1n)

– koivun silmut, 19.1.2016, 11 yksilöä (7k4n)

– koivun silmut, 21.1.2016, 17 yksilöä (9k8n)

– punatammen silmut, 19.2.2016, 17 (8k9n)

– metsävaahteran siemenet, 8.11.2016, 6 yksilöä (2k4n)

– nokkosten siemenet, 8.11.2016, 2 yksilöä (2n)

– lännenheisiangervon siemenet, 10.11.2016, 17 yksilöä (4k11n + 2)

– metsävaahteran siemenet, 18.11.2016, 7 yksilöä (6k1n)

– metsävaahteran siemenet, 18.11.2016, 14 yksilöä (7k5n + 2)

– metsävaahteran siemenet, 22.11.2016, 10 yksilöä (6k4n)

– lännenheisiangervon siemenet, 5.1.2017, 2 yksilöä

– metsävaahteran siemenet, 22.1.2017, 1 yksilö

– raidan silmut, 26.1.2017, 11 yksilöä (6k5n)

– koivun silmut, 2.3.2017, 24 yksilöä (7k13n + 4)

– raidan silmut, 12.3.2017, 5 yksilöä (2k3n)

– metsävaahteran siemenet, 10.11.2017, 4 yksilöä

– tervalepän silmut, 17.11.2017, 5 yksilöä (3k2n)

– metsävaahteran siemenet, 14.12.2017, 6 yksilöä (2k3n + 1)

Kaikkiaan havaitsin punatulkkujen käyttäneen 17 muuta ravintokohdetta kuin kotipihlajan marjoja tai ruokintapaikkoja. Eniten havaintoja oli punatulkkujen ruokailusta metsävaahteran siemenillä (18 havaintoa (36 %)), seuraavaksi koivun silmuilla (5 havaintoa (10 %)) ja lännenheisiangervon siemenillä (4 havaintoa (8 %). Muiden kohteiden havaintomäärät olivat: orapihlajan silmut 3, puistosyreenin siemenet 3, raidan silmut 3, mongolianvaahteran siemenet 2, nokkosten siemenet 2, likusterisyreenin siemenet 2, metsävaahteran silmut 1, kiertotatarin siemenet 1, metsälehmuksen silmut 1, mesiangervon siemenet 1, punatammen silmut 1, tervalepän silmut 1, lehtikuusen kukkasilmut 1, mustakoison marjat/siemenet 1. Kaikki havainnot olivat ajanjaksolta 1.11 – 31.3.

Havainnoista 34 (68 %) koski siemeniä ja silmuja 16 (32 %). Puita tai pensaita oli 46, ruohovartisia 3 sekä yksi köynnöstävä puolipensas. Havaintoja kertyi eri kuukausilta seuraavasti: marraskuu 11, joulukuu 17, tammikuu 12, helmikuu 4, maaliskuu 6. Retkeillyt olen aktiivisesti joka kuussa, joten vaihtelu ei johdu oman aktiivisuuteni vaihtelusta.

Olisi mielenkiintoista selvittää, miten hyvät ja huonot pihlajamarjavuodet vaikuttavat muiden ravintokohteiden osuuteen punatulkun ruokavaliossa. Vaihtoehtoisen ravinnon osuuden voisi olettaa olevan suuremman huonoina pihlajanmarjavuosina ja vähäisemmän hyvinä. Samoin vaihtoehtoisten ravintokohteisiin siirtymisen olettaisi alkavan huonoina pihlajanmarjavuosina aikaisemmin talvella kuin hyvinä. Asian selvittäminen vaatisi kuitenkin systemaattisempaa aineiston keruuta kuin tavallisen, tosin säännöllisen, retkeilyn ohessa tekemäni havainnot. Tässä kuitenkin vertailu hyvän tai huonon pihlajanmarjasadon vaikutuksesta havaintojen määriin vaihtoehtoisilla ravintokohteilla: talvi 2012/2013 (hyvä sato) 3 havaintoa, 2013/2014 (huono sato) 12 havaintoa, 2014/2015 (hyvä sato) 1 havainto, 2015/2016 (huono sato) 10 havaintoa, 2016/2017 (hyvä sato) 11. Niin kuin näkyy, viimeinen talvista ei tue hypoteesiani…

 

Hippiäisten valinta (3.12)

Katsoin kolmen hippiäisen ruokailua havumetsässä. Ne pyrähtelivät oksalta toiselle ja tutkivat neulasten välejä. Lumi oli kuorruttanut sekä kuusia että mäntyjä. Näytti siltä, että hippiäiset kiirehtivät männyissä, mutta kuusissa ne viipyivät. Mitä eroa männyissä ja kuusissa oli hippiäisen kannalta?

Ainakin ne olivat erinäköisiä. Se johtui siitä, että toinen rakasti valoa, kun taas toiselle sillä ei ollut niin väliä.

Mänty oli se, joka rakasti. Se kasvoi kohti aurinkoa, valoisilla kankailla. Kasvun myötä, kun männyn latvus kohosi, kuihtuivat sen alemmat oksat ja putosivat, sillä ne eivät kestäneet valon puutetta. Jäljelle jäi paljas runko kuin puinen pylväs ja havuinen, huojuva katto. Näin rakentuivat männiköiden salit, joissa kävelijän oli helppo kulkea ja katse kantoi kauas.

Kuusi oli se, joka sieti. Sekä valoa että varjostusta. Kun kuusi kasvoi, sen alimmaiset oksat säilyivät ja neulasia riitti yksilön helmoista ylimpään huippuun. Mutta ennen kaikkea, ja tämä oli olennaista hippiäisen kannalta: kuusen  oksistojen rakenne oli erilainen kuin männyllä. Männyn oksistot olivat laakeita, vähän kuin tasakattoja, ja neulasia kasvoi lähes ainoastaan niiden yläpinnoilla, kurottuen kohti taivasta.  Sen sijaan kuusella oli jokainen iso oksa kuin harjakatto, joka vuosi vuodelta tiheni, kun sivuversot haarautuivat lukemattomiksi, alaspäin roikkuviksi pikkuoksiksi, joissa neulaset sojottivat joka suuntaan. Entä sitten?

Kun lunta satoi, peittyivät männyn tasakatot täysin ja lumeen hukkuivat myös neulaset. Mutta kuusen oksilla, harjakattojen alla, oli lumetonta ja neulasoksia näkyvillä. Neulasilta ja neulasten tyviltä etsivät hippiäiset talvehtivia hyönteisiä sekä niiden munia ja koteloita ja hämähäkkejä. Mäntyihin ei kannattanut hukata arvokasta aikaa, sillä sieltä ei olisi saanut kuin kylmän pesun.

Oliko asia näin? Jos oli, niin hippiäisiä näkyisi männyissä tai männiköissä vähemmän lumisina kuin lumettomina aikoina. Kuusissa tai kuusikoissa eroa ei joko olisi tai sitten hippiäiset suosisivat niitä lumisina aikoina vielä enemmän, mikä näkyisi hippiäisten lukumäärän kasvuna lumisina aikoina siellä.

Jaa-a, kuinkahan asiaa tutkisi? Pitäisi seurata hippiäisparvia lumettomana ja lumisena aikana: merkitä puulajit, joilla ne ruokailevat ja kauanko viihtyvät niissä. Ei kun kello käteen ja mars metsään…

 

Pieni ote (7.11)

Risukasassa laulettiin, lahjakkaalla äänellä. Ei voimalla, vaan hyräellen. Se vahvisti myös kuuntelijan oloa, että tässä oli hyvä. Tunnistin laulun, joka oli lauluksi vain puolittaista. Tunnistin laulun sen ominaispiirteistä, kaarteista, joissa kuulasteli, vaan ei kevättä. Mustarastas. Se ilmoitteli, että orapihlaja-aidoissa, pihanreunan kuusissa, jotka tiesin kaadettavan, olisi yksi tämän talven piilopaikoista. Että marjat, jotka näin marraskuussa, niiden värimainoksen, että ne olisivat hänen.

Näillä rajoilla (7.11)

Vähäinenkin vedenlasku, kymmenen senttiä, toi varikset rantaan. Ne selvästikin etsiskelivät, näin Lammassaaren lintutornista, jotain, mikä erottui vain linnun korkeudelta. Oliko aallokko tuonut, huuhtonut lietteen rajaan ruokaa? Kuolleen kalan, ehkä lahnan, edes osan siitä, joka jokin aika sitten oli vielä uiva, pohjan tutkija. Jollei simpukoita, tai sen leivänpalan, turhaan tehdyn evään, jonka joku heitti tornista.

Meitä oli niin moneksi, yksille ei riittänyt mikään, mutta jotkut oli täynnä vähästä. Laskin kaksisataaseitsemänkymmentä varista, se oli aika paljon Viikissä. Olisiko jossain lisää?

 

Miksi ihmeessä? (11.10.)

Muutoksia tapahtui ja moni niistä jäi huomaamatta. Kuten Lammassaaren mökkiläisten kottikärryjen määrän vaihtelu Pornaistenniemessä (31.10.2016 – 26.9.2017):

31.10.           14

30.11.           17

16.1.             17

28.3.             16

4.4.               17

10.4.             19

18.4.             17

23.4.             18

28.4.             19

5.5.               20

12.5.             23

13.5.             22

20.5.             23

3.6.               21

14.6.             16

1.7.               18

11.7.             15

23.7.             17

9.8.               18

29.8.             17

22.9.             18

26.9.             16

Ne oli asetettu nojalleen lehtipuita vasten, aisat kahta puolta rungon. Vaijerilukko tai kettinki piti huolen, että kärryjä käyttäisi vain omistaja. Keltaisia, sinisiä, vihreitä. Monia oli käytetty useampi kesä, kulutus oli jättänyt kylkiin jäljet. Johtuiko lintujen vähäisestä määrästä laskin kärryt yhtenä loppusyksyn päivänä. Ja kun seuraavan kerran ohitin nämä kuljetusvälineet, joilla Lammassaaren asukkaat olivat työntäneet milloin mitäkin välttämättömyyksiä mökeilleen, tuli mieleen laskijan kysymys: olisiko niitä eri määrä kuin viimeksi? Ei ollut. Ja myöhemmin, kun olin liki vuoden pysähtynyt kärryjen kohdalla, en voinut kuin kysyä: miksi ihmeessä kärryjen lukumäärä nousi toukokuussa yli kahdenkymmenen, mutta laski kesän tullen tavalliselle tasolleen? Miksi ihmeessä?

 

Vetisesti (9.10)    

Sateella ei tullut kirjoitettua vihkoon mitään ylimääräistä. Mistähän se johtui? Koska lehdet, joista vihkoni koostui, ehtivät kastua jo sinä aikana, kun merkitsin ylös välttämättömät: mitä lajeja olin nähnyt ja kuinka paljon. Ana.pla 295, Ana.pen 87. Mer.mer 15, ja niin edes päin.

Nopea yritin tietenkin olla. Siitä huolimatta hajoilivat aukeamat osiinsa, palautuivat pikkuhiljaa selluloosaksi, kun suurin osa ruutuvihkon ruuduista vielä odotti sisältöä.

Näin olin lokakuuta kuluttanut, vähin merkinnöin, kääntämällä sateelle selkäni, suojellen sekä täytettyjä että täyttämättömiä sivuja.

Harmittelin tätä.

Helmikuussa pellittäisi pakkanen poskiani ja käsiäni kylmäisi. Muistaisinko silloin, miltä tuntui, kun pisarat rummuttivat niskaani, koska sadetakkini ei yltänyt suojaamaan sittenkään kaikkea, ja miten iloisena vesi juoksi sekä ränneissä että selkäni ruodossa, koska lokakuu katseli jokaisen, joka lokakuuhun lähti?

Johonkin tämä kysymys oli kirjattava, jos ei sateessa niin sisätiloissa retken jälkeen.

Opin paikka (30.9)

Kolme kiurua lehahti sänkipellolta. Merkitsin määrän ylös, ei tuntunut sen enemmältä. Rinnassa ei läikähtänyt, olisiko se ollut edes mahdollista? Vaikka etäisyyttä ei ollut kuin muutama tolpanväli siihen, missä maaliskuussa olin seissyt, eivät syksyiset kiurut olleet kevään ensimmäisiä. Ei täytenä jaksanut riemuita, toisin kuin talven jälkeen.

 

Näkyviä ääniä (26.9)

Kuuntelin ruoikon lintuja, kun kolistelin pitkosten lankuilla. Äänien lähteissä oli eroa. Yhdet näyttäytyivät, kun taas toiset esiintyivät vain äänten kautta.

Kiipesin katselulavalle ja näin pyöreät siivet lennon aikana, kun tiaiset ponnahtelivat korsilla. Pelkkää sinistä päästä pyrstöön ja lehtien sihinä, jonka lentäjät saivat liikkeelle.

Mutta toisella puolella lavaa pysyttelivät ääntelijät piilossa, mitä nyt pingahtelivat. Jäin kaukaisen kokemuksen varaan: muistin harmaan pään ja synkkinä roikkuvat viikset sekä terävän katseen timalin keltaisen iiriksen keskellä. Totuuden nimissä: toivoisin näkeväni näkemäni uudestaan.

 

Kesän vähetessä (15.9)

Kuusitiaiset lauloivat innolla, lyhyen kesäloman jälkeen. Talvi lähestyi ja reviirejä tarvittaisiin myös silloin. Myös punarinta oli aloittanut taas helinän Kivinokan metsässä, mutta pakkasten saapuessa se olisi lähdössä. Se jatkaisi esitystään etelämpänä, ehkä Lontoossa tai Pariisin liepeillä.

Vielä oli syksyssä jäljellä kesän jäseniä. Joitakin pajulintuja sekä tiltaltti rannan tuomessa olisivat liian herkkiä jäädäkseen, vähän kuin koivun lehdet. Eivät ne pärjäisi pakkasella. Mustapääkerttu, joka taiteili pihlajan oksilla, saattaisi jäädä. Metsien valoisat reunat oli punattu marjoilla, jotka kelpaisivat kertuille.

Lähempänä kesää en olisi vaivautunut, mutta nyt pidin pajulinnuista kiinni, kirjoitin mitä vain muistiin jäsenistä, joita tiesin talvisin kaivanneeni.

 

Kuinka kävi Viikin hyyppien vuonna 2017? (20.6)

Kalevalanpäivänä, 28. helmikuuta, kun etelästä tuuli heikosti ja lumi oli muuttunut suojaksi, ohitti Hakalan tornin parvi töyhtöhyyppiä. Viisi ensimmäistä tänä keväänä. Toisin kuin kolme sisämaahan suunnannutta kiurua, jotka myös olivat ensimmäisiä, ylittivät hyypät jäisen lahden suuntanaan etelä ja Suomenlahti. Ne tulisivat takaisin, kun pelloilla olisi keväisempi kevät.

12. maaliskuuta, kun lumettomille pelloille oli ehtinyt kerääntyä jo 25 kiurua ja ensimmäiset uuttukyyhkyt olivat varanneet pesäpönttönsä, laskeutui kuuden hyypän parvi laitumelle. Parisen päivää ne pysyttelivät vaiti, kunhan napsivat kankeita toukkia yöpakkasten jäädyttämistä lätäköistä irti.

Mutta 15. maaliskuuta, kun lämpötila lähenteli ylimmillään kymmentä, alkoi Viikin hyyppien pesimävuosi: laitumien yllä kieppui seitsemän koirasta, niin kuin reviirinvaltaajien kuului. Kaksi naarasta kuunteli, kun siivet vinkuivat ja lentäjät naukuivat laitumen lohkoillaan. Oli varaa, mistä valita.

Hyyppien määrät kasvoivat maaliskuun aikana, niin että pelloille sekä hoitoniityille asettuneiden yksilöiden määrä vakiintui noin kolmeenkymmeneen. Kuun loppuun asti pysyi naaraiden osuus kuitenkin samana: niitä oli noin neljäsosa koiraiden määrästä.

Aprillipäivän jälkeisellä viikolla alkoi hyyppien muutto toden teolla, ja useina päivinä levähti pelloilla toistasataa lintua kerrallaan. Samaan aikaan lisääntyi Viikissä pesintää yrittävien hyyppien määrä, niin että päämuuton jälkeen huhtikuun lopulla oli hoitoniityille ja pelloille jäänyt vakinaisesti seitsemisenkymmentä yksilöä. Koiraiden osuus oli edelleen suurempi kuin naaraiden, mutta naaraita oli sentään enemmän kuin alkukeväällä, noin kaksi viidesosaa hyypistä.

Töyhtöhyypät valitsivat pesimäpaikkansa karkeasti ottaen kolmesta eri vaihtoehdosta. Kaksi ympäristöistä sijoittui Viikin tutkimustilan pelloille (laitumet (mukaan lukien pieni lohko nurmea) ja kynnöspellot) sekä yksi Vanhankaupunginlahden rannoille (hoitoniityt).

Laitumet olivat suurimmassa suosiossa, mitä tuli pesimäkäyttäytymistä osoittavien hyyppien määriin: matalan kasvillisuuden peittämillä laitumilla huhtikuun alusta huhtikuun loppuun viihtyi keskimäärin kolmisenkymmentä yksilöä (vaihtelu 23 – 43 eri päivinä), kun taas kasvittomilla kynnöspelloilla keskimäärin kymmenen (7 – 16) ja hoitoniityillä kaksitoista (6 – 19) yksilöä. Hautojien määrän ja yksilöiden käyttäytymisen perusteella tulkitsin pesivien parien määrän eri ympäristöissä seuraavasti: laitumilla 10, hoitoniityillä 8 ja kynnöspelloilla 7 paria.

Tarjolla olleiden ympäristöjen välillä ei ollut kovin suurta pinta-alaeroa: laitumia oli noin 45 ha, kynnöspeltoja n. 35 ha ja hoitoniittyjä n. 30 ha. Hyypät eivät siis näyttäneet suosivan erityisen suuresti jotain kolmesta eri vaihtoehdosta. Mutta jos jokin ero täytyi löytää, osui hyyppien valinta useimmin hoitoniittyyn.

Ensimmäiset hautojat näin pelloilla 18. huhtikuuta (sekä laitumilla että kynnöksillä kolme hautojaa) ja hoitoniityillä 21. huhtikuuta (neljä hautojaa tulvaniityllä). 28. huhtikuuta oli hautojien määrä kasvanut jo viiteentoista (laitumet seitsemän, kynnös kolme ja hoitoniityt viisi hautojaa).

Seurasin pesinnän edistymistä lähes päivittäin Viikin pelloilla ja hoitoniityillä. Näkemieni hautojien määrä vaihteli päivästä toiseen, milloin mistäkin syystä. Lyhyen aikaa saattoi pesä olla vailla hautojaa, kun emo kulki pesän läheisyydessä ruokailemassa, jolloin oli mahdollista syntyä sellainen vaikutelma, että pesä oli tuhoutunut. Mutta seuraavana päivänä hautoi emo taas tutussa kohdassa laidunta.

Tuhoutumista kyllä myös tapahtui, näkyvimmin Purolahden hoitoniityllä. Vapun tienoilla nousi vesi nelisenkymmentä senttiä yli merivedenpinnan teoreettisen nollakorkeuden ja hukutti viisi munapesää tulvaniityllä. 13. toukokuuta oli tilanne palautunut niityllä ennalleen, sillä kuudessa pesässä haudottiin (tulvaniityllä neljässä ja meren puoleisella osalla hoitoniittyä kahdessa).

Myös laitumilla tuhoutui pesiä. Ainakin jotkut hautojat hävisivät kohdista, joista olin tottunut ne useana päivänä tavoittamaan. Mutta pian ilmestyi eri paikkaan laitumen lohkoa kuitenkin hautoja. Oliko se sama, ja mitä oli häviämisten takana, ei voinut kuin arvailla. Esimerkiksi: moniko munapesistä rikkoutui, kun laitumilla ajettiin useana päivänä traktorilla ja muilla ajoneuvoilla? Entä miten vaikutti toukokuun alun kylmyys, kun vielä aamuisin oli pakkasta?

Kynnöspeltoja äestettiin heti vapun jälkeen ja saman tien niille myös kylvettiin. Haudonta oli tuolloin loppuvaiheessa ja kolme neljästä munapesästä tuhoutui varttia vaille kuoriutumista. Nopeasti naaraat munivat uudet munat sille pellon lohkolle, jossa traktori ei ollut käynyt ja 5. toukokuuta hautojien määrä oli sama kuin ennen toukotöitä.  Kuitenkin 23. toukokuuta ulottuivat äestys ja kylvö myös tuolle lohkolle. Siitä huolimatta, että traktori kiersi ainakin suurimman osan pesistä (sillä ne oli merkitty kepeillä), osa tuhoutui tai hylättiin jostain syystä.

Viikin tämän vuoden ensimmäiset poikaset näkyivät 13. toukokuuta, jolloin laitumilla ruokaili kaksi vastakuoriutunutta ja 16. toukokuuta oli laitumilla näkyvillä jo seitsemän poikasta. Hoitoniityillä piti poikasten kuoriutumista odottaa aina 7. kesäkuuta saakka, jolloin tulvaniityllä käveli kaksi pientä poikasta. Toukokuussa kylvetyille pelloille ilmestyivät ensimmäiset poikaset vasta 14. kesäkuuta (kolme vastakuoriutunutta poikasta).

13. toukokuuta ja 19. kesäkuuta välisenä aikana näkyi Viikin pelloilla ja hoitoniityillä kahdeksantoista poikasta kahdeksassa eri poikueessa. Näistä yksi poikanen ehti tuona aikana kasvaa isokokoiseksi, yksi keskikokoiseksi ja loput kuusitoista havaintoa koskivat pieniä, korkeintaan muutaman vuorokauden ikäisiä poikasia. Huomattava osa poikasista (lähes kaikki) menehtyi elämänsä ensimmäisellä viikolla.

Suurin osa poikasista näkyi laitumilla (kaksitoista viidessä poikueessa), loput Purolahden hoitoniityllä (kolme poikasta kahdessa poikueessa) ja kylvetyllä pellolla (kolme yhdessä poikueessa).

Oliko pesinnän onnistumisessa eroja eri ympäristöjen välillä? Suhteessa siihen, miten pesiviä pareja sijoittui eri ympäristöihin, poikueita kuoriutui seuraavasti (pareja/poikueita): laitumet 10/5, hoitoniityt 8/2, kylvetty pelto 7/1. Poikasten suuri kuolleisuus varhaisessa vaiheessa verotti kuitenkin rankasti laitumien poikastuottoa. Pedot sekä kylmät säät – siinä ainakin kaksi menehtymisten mahdollista syytä.

Toukokuun viimeiseltä viikolta lähtien osa hyypistä alkoi irtaantua pesinnästä. Koiraiden osuus kasvoi suuremmaksi, mitä se oli Viikin pesivässä kannassa, joten osa koiraista oli tullut muualta. Vielä 26. toukokuuta laskin alueelta 77 aikuista hyyppää eli jotakuinkin sen verran kuin pesinnän alusta oli Viikissä viihtynyt. 30. toukokuuta määrä oli pudonnut 51:een ja 3.6 enää 25:een. Kesäkuun toiselta viikolta eteenpäin näkyi laitumilla vain joitakin poikasiaan vartioivia hyyppiä, mutta enimmäkseen liikkui laitumilla vajaan kymmenen yksilön kokoisia pesimättömien aikuisten parvia. Kylvetyillä pelloilla oli pesintä vielä kesken, kiitos kahteenkin kertaan munittujen uusintapesyeiden, ja joitakin pesiviä yksilöitä oli myös Purolahden niityllä. Muutamia poikueita kuoriutuisi vielä, ja hyvällä onnella joku uusista tulokkaista kasvaisi täyteen mittaan.

Joitakin päiviä sitten norkoili lietteen reunalla liki kahdenkymmenen hyypän parvi, osa oli sulkinut jo joitakin siipien sulkia. Jättäisivätkö joutilaat Viikin huomenna, vai lihottaisivatko ne itseään aina syksyyn?

Töyhtöhyyppien pesimämenestys on vaihdellut Viikissä vuosittain. Vuonna 2016 näkyi Viikissä kaikkiaan 32 eri poikasta, joista Purolahden hoitoniityn etelä- ja pohjoisosassa 19 ja pelloilla 13, kun taas v. 2015 yhteensä 52 poikasta, joista Purolahdella 35 ja pelloilla 17. Edellä mainittuina vuosina iso osa poikasista varttui vähintään keskikokoisiksi ja monet myös täysikasvuisiksi.

 

Kultarintoja (14.6)

Jos kerttusia ja monia muita kaukomuuttajia on saapunut tänä vuonna niukasti, laulaa kultarintoja Vanhankaupunginlahdella sentään runsaasti; tänä vuonna ja tähän päivään mennessä olen kuullut kultarinnan laulavan 26 reviirillä. Eniten kultarintoja laulaa Fastholmassa (7), Säynäslahden tervaleppäluhdalla (6) ja Pornaistenniemen lehdossa (4). Uusia löytynee vielä muutamia. Vuonna 2015 oli reviirejä lähes sama määrä kuin tänä vuonna, 25, kun taas v. 2016 vain 17.

Mitään näkyny? Eli havaintoja kuuden tunnin retkeltä (14.6)

1) Hirvi oli painanut sorkan jäljet Säynäslahden tervaleppäluhdan luoteisreunan kosteaan multaan. Eläin näkyi makoilleen pehmoisalla, palsameita kasvavalla alustalla, lähimmän vuorokauden aikana. Läheisyydestä löysin myös muutaman metsäkauriin makuupaikat.

Hirviä näkee harvoin, saati jälkiä Vanhankaupunginlahden alueella, ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Toisin on metsäkauriin kanssa. Kymmenen vuotta sitten oli saveen painunut sorkan jälki yksi vuoden kohokohtia, kun taas tänään risteilevät sorkkien kuluttamat urat pitkin ja poikin Viikin metsiä. Ja itse kauriita, niitäkin näkee melkein joka päivä.

2) Ritariperhonen ruokaili Hakalanniemen eteläisen kallioalueen mäkitervakoilla. En ollut aiemmin nähnyt lajia Viikissä, ja aika harvoin muuallakaan. Suoputkia, joita toukka käyttää ravinnokseen, kasvaa lahden kosteikoissa yleisesti. Ehkä suuri perhonen oli kuoriutunut kotelostaan hyvinkin lähellä.

Niukkaa on alueen päiväperhoslajisto: lanttuperhosia, neitoperhosia ja sitruunaperhosia olen tänä keväänä Viikissä havainnut. Vastikään Suomen kansallisperhoseksi äänestettyä paatsamasinisiipeä, joka on ollut tavallinen näky Hakalanniemen etelärinteellä,  ei ole lennähtänyt eteeni yhtään yksilöä kuluneena keväänä. Viileät säät, nekö ovat tässäkin tapauksessa syynä lajin tämänvuotiseen niukkuuteen? Pian on paatsamasinisiiven lentoaika ohi ja on odotettava jälleen vuosi.

3) Johtaako ulkoilijoiden, ja etenkin eväiden syöjien määrän kasvu Viikissä samaan, mihin Seurasaaressa? kysyin itseltäni, kun ei tornissa ollut muita. Tai olihan seuranani totta kai orava, jonka uteliaisuudesta kysymykseni johtui. Toisin sanoen: se oli rohkeampi kuin oravat Viikissä tähän saakka, melkein häiriöksi.

Söin eväitä ja myös orava olisi halunnut syödä niitä. Pörröhäntä loikki lavan lattialla lähemmäs ja lähemmäs, aina puolen metrin päähän repustani, jonka olin jättänyt auki. Sen nuuhkivaan nenään tulvi juuston ja leivän tuoksua. Jostain syystä liikautin jalkaani, ja pelko vei voiton oravan uteliaisuudesta. Se ei lannistunut kuitenkaan yhdestä kerrasta, vaan loikki taas lähemmäs, jolloin liikautin taas jotain jäsenistäni, jollen äännähtänyt ihmismäisesti. ”Minä en ruokkisi sinua”, yritin viestittää eleilläni. Kohta teitä olisi molemmille käsille, jos antaisin periksi.

Kun lähdin poistumaan, huomasin leivästäni lohjenneen murusia tornin lattialle. En jäänyt poimimaan. Joku nälkäisempi saisi ne.

 

Pudonneita, unohtuneita, kadonneita. Osa 2 (8.6)

Aurinkolasit. Lapasia, sormikkaita. Vaikka aurinko paistoi, pani viileä kevät pukemaan asusteita, jotta värjöttelyltä vältyttäisiin. Mutta ulkoilijat eivät lakanneet hukkaamasta. Mikä pakko minun oli, en tiedä, mutta jostain syystä hukatut oli kirjattava muistiin… liittyikö se johonkin laajempaan, jää nähtäväksi:

26.4 Aurinkolasit. Siniset kehykset valkoisin raidoin. Nostettu taukopaikan pöydälle. Keinumäki.

27.4 Sormikkaat, mustat (villaa?), aikuisten, Nostettu taukopaikan pöydälle. Keinumäki.

29.4 Työkäsineet (pari), mustat (sininen kädensuu), miesten? Nostettu pajun oksalle. Keinumäki.

3.5 Nahkakäsineet, ruskeat. Lojuivat asvaltilla pyörätien vieressä. Pornaistenniemi.

3.5 Oikean käden sormikas, punainen, naisten. Nostettu tuomen oksalle polun vieressä. Lammassaari.

5.5 Sormikas, kullanhohtavaa nukkaa. Nostettu oksalle ulkoilutien vieressä. Saunalahti.

5.5 Oikean käden nahkasormikas, musta, pitkävartinen, naisten. Nostettu vaahteran oksalle ulkoilutien vieressä. Fastholma.

10.5 Kaksi mustaa hansikasta (puuvillaa?). Nostettu vaahteran oksalle ulkoilutien vieressä. Hakala.

10.5 Rukkaset, vaaleansiniset. Nostettu pajun oksalle ulkoilutien vieressä. Hakala.

11.5 Sormikkaat, taivaansiniset, lasten. Nostettu vaahteran oksalle ulkoilutien vieressä. Hakala.

11.5 Lapanen, sininen, lasten. Nostettu oksalle hiekkatien vieressä. Uurnalehto.

12.5 Pipo, harmaa, kulunut. Nostettu lintutornin pulttiin roikkumaan. Keinumäki.

13.5 Vasemman käden sormikas, vaaleanpunaharmaaraitainen, lasten. Nostettu vaahteran oksalle ulkoilutien vieressä. Fastholma.

17.5 Pyörän avaimet (2 kpl), keltainen avaimenperä, jossa tilaa nimilapulle (nimi ja lappu kuitenkin puuttuvat). Nostettu katselulavan kaiteelle. Hakala.

18.5 Lapanen, keltainen – sininen – vihreä – vaaleanpunaraidallinen, myös koristeellisia kuvioita. Lapsen tai pienikätisen naisen. Nostettu lintutornin kyltin päälle portaikon sivulla. Purolahti.

20.5 Vasemman käden sormikas, sinivihreäraidallinen, lasten. Pyörätien vierellä maassa. Keinumäki.

23.5 Vasemman käden pyöräilykäsine, sinimusta, keinokuitua. Penkillä ulkoilutien vierellä. Keinumäki.

29.5 Vasemman käden työkäsine, kämmenpuoli vaaleaa nahkaa. Nostettu pihlajan oksalle ulkoilutien vieressä. Sopulitien metsä.

5.6 Oikean käden lapanen, keltainen – marjapuuronpunainen – mintunvihreä, pikkulapsen. Nostettu ulkoilutien vierelle vaahteran oksalle. Mölylä.

Joitakin hukattuja esineitä eivät omistajat ainakaan heti löytäneet, sillä näin ne joskus päiviä, joskus viikkoja myöhemmin uudestaan:

25.3 – 5.5 Koiran töppönen. Pornaistenniemi.

18.4 – 13.5 Avain lintutornin pultissa. Keinumäki.

10.5 – 18.5 Rukkaset, vaaleansiniset. Hakala.

29.4 – 29.5 Työkäsine, sinimusta. Keinumäki.

5.6 – 6.6 Lapanen, keltainen – marjapuuronpunainen – mintunvihreä. Mölylä.

 

Lisäksi yksi ilmoitus kadonneesta, jota vielä en ole löytänyt.

Kadonnut: 18.5.2017 avaimet (2 avainta, punainen nauha). Lammassaari.

 

Eläydy eksyneeksi kanadanhanheksi – peli  (20.5)

Perustuu tositapahtumiin Lammassaaren hoitoniityllä.

2: Lähdet väärän kanadanhanhen perään ja eksyt perheestäsi. Itket yhden heittokierroksen.

13: Väärät kanadanhanhet ajavat sinut pois. Itket yhden heittokierroksen.

25: Selkälokki yrittää saalistaa sinut, mutta väärät kanadanhanhet pelastavat sinut. Saat ylimääräisen heittokierroksen.

35: Itket hädissäsi kaksi heittokierrosta.

53: Valkoposkihanhet tyrkkivät sinua. Itket yhden heittokierroksen.

56: Merihanhet tyrkkivät sinua. Itket kaksi heittokierrosta.

60: Saavut rantaan ja olet jo lähdössä vesille, kun huomaat perheesi niityllä, josta olet juuri tullut. Itket yhden kierroksen.

64: Löydät perheesi.

Pelin kesto viisitoista minuuttia.

 

Sylvia (28.4) Kuulin tänään kevään ensimmäisen mustapääkertun. Taas yksi tuttu lisää, ilahduin Kivinokan länsikärjessä, missä usva peitti lahden sekä laulajan koivun. Vuoden ensimmäinen ei lajin laulaja silti ollut. Tämän aamuista lintua olin osannut odottaa, sillä vähän ennen vappua nämä lehtojen linnut saapuivat. Mutta tammikuussa, milloin mustapääkerttujen pääjoukot popsivat marjoja ja hyönteisiä mielikuvieni Välimeren lempeillä rinteillä, ilmestyi lajin harmaa edustaja pihallemme. Se oli naaras, sillä sen päälaenhöyhenet olivat punaruskeat. Pidin kirjaa talven valopilkun toimista: 7.1: Piharuokinnalla koko tuiskuisen päivän. Poimi ravintokohteita aidan vierestä lumelta, lennähteli välillä pihan vierustan pensaisiin. Mistä tämäkin tupsahti? 8.1: Pihan puissa, käväisi ruokinnalla (klo 10.30), Viikinojan varren sulaosuuden pajukossa klo 14.20). 9.1: pihan aidan alla poimimassa ruuanmuruja (klo 10.00). 11.1: pihan puolella auringonkukka-automaatin alla poimimassa siemeniä (klo 9.20). 12.1: pihan puolella pyryssä, poimi auringonkukka-automaatin vieressä siemeniä (klo 11.30). 14.1: pihan puissa ja auringonkukka-automaatilla (klo 10.50), 16.1: poimi kuoritun auringonkukan muruja pihan puolella (klo 12.00). 17.1: pihan aidan edustalla, poimi auringonkukanmuruja (klo 11.55). 18.1: söi kuorittua auringonkukkaa automaatista (klo 10.50). 20.1: söi pihan puolella maasta kuoritun auringonkukanmuruja, joita varissut automaatista (10.00). 21.1: poimi ruuanmuruja (pähkinää, kuorittua auringonkukkaa) pihan puolelta lumelta, käväisi välillä korkeammalla pensaissa (klo 9.55). 22.1: söi pihan puolella kuorittujen auringonkukansiementen muruja. Lennähteli hermostuneen varpusparven joukossa ylemmäs pensaisiin (klo 9.20). 23.1: ruokaili pähkinän ja kuorittujen auringonkukansiementen muruilla pihan puolella, lennähti välillä ylemmäs oksille. (9.40). 24.1: Hetken pihan aidalla, muuten pihan puolella sulassa sovussa mustarastaiden, pikkuvarpusten, varpusten ja viherpeippojen seurassa lumella poimimassa ruuanmuruja (klo 10.30 – 11.00). 25.1: söi pähkinänmuruja pihan puolella aidan vieressä (klo 10.30). 27.1: Poimi pihan puolelta maasta siementen muruja (klo 16.00). 28.1: pihan puolella poimimassa siementen muruja maasta (klo 9.30 ja klo 15.30). 29.1: pihan puolella poimimassa siementenmuruja maasta (klo 11.00). 31.1: pihan puolella syömässä pähkinän muruja maasta (klo 10.00). 1.2: söi pähkinänmuruja aidan vieressä pihan puolella (klo 9.10), kuorittujen auringonkukansiementen muruja (klo 11.00) ja pähkinänmuruja klo 12.50 – 13.20 – lennähti ylemmäs kirsikan oksille, josta Viikinojan varrelle. 2.2: söi pihan puolella maahan varisseita pähkinän sekä kuorittujen auringonkukansiementen muruja, käväisi välillä ylempänä pihan pensaiden oksilla (klo 10.30, 13.30 ja 15.00). 3.2: Aidan vieressä pihan puolella syömässä maahan varisseita pähkinän muruja (klo 10.00). 6.2: söi kuorittujen auringonkukansiementen muruja pihan puolella, lennähti varpusten mukana ylemmäs pihan omenapuun oksalle (klo 9.00 ja klo 12.00). 7.2: Odotteli höyhenet pörhöllään pähkinänmurujen putoilemista automaatista (- 15 C, klo 8.30). Klo 9.15 söi jo höyhenpuku litteänä kuorittujen auringonkukansiementen muruja omenapuusta roikkuvan automaatin alla. 9.2: söi pihan puolella pirteänä kuorittujen auringonkukansiementen muruja sekä pähkinänmuruja maasta (klo 8.30, – 14 C). 10.2: hätisteli pihan puolella varpusta, istui hetken pihan aidalla varpusten keskellä, pudottautui pihan puolelle syömään maahan varisseita pähkinänmuruja (klo 9.30, – 9 C). 11.2: poimi pähkinänmuruja aidan edestä, sekä pihan edustalta että pihalta (klo 9.40, – 9 C ja klo 16.00 – 6 C)), ei pörhistellyt, vaan höyhenet olivat litteinä. 12.2: tuli varpusten mukana pihalla, söi pähkinänmuruja maasta, käväisi pihan aidalla (9.30, – 3 C). 13.2: söi kuorittujen auringonkukansiementen murusia automaatin alla (klo 10.00, + 3 C). 14.2: poimi ruuanmuruja rasvapötkön alla, jolla pikkuvarpuset ruokailivat (klo 8.45, + 3 C). 15.2: poimi murusia rasvapötkön alla, jolla sinitiaiset ruokailivat (klo 8.40. – 4 C). 16.2: Avasi nokkansa uhitteluun, kun koirasvarpunen tuli liian lähelle, viiden sentin päähän. Varpunen väistyi. Söi murusia rasvapötkön alta, jolla pikkuvarpuset ruokailivat (klo 10.00, – 2 C). 17.2: poimi murusia rasvapötkön alla, jolla sinitiainen ja pikkuvarpunen ruokailivat (klo 8.40, + 2 C). 18.2.: söi murusia rasvapötkön alla (klo 9.30, + 0 C). 19.2: söi murusia rasvapötkön alta, jolla pikkuvarpusia ruokailemassa (klo 10.30, + 2 C). 20.2: poimi aidan edustalta ja pihan puolelta pähkinänmuruja (klo 9.00) ja pihan puolelta rasvapötkön alle putoilevia muruja (klo 10. 15 ja 16.00, + 1 C). 21.2: poimi pähkinänmuruja pihan puolelta aidan vierestä (klo 9.30 ( – 2 C) ja 15.00 (+ 1 C). 22.2: söi kuorittujen auringonkukansiementen muruja sekä pähkinänmuruja pihan puolella (klo 9.00, – 11 C). 23.2: söi murusia talipallojen alta, joilla pikkuvarpuset ruokailivat (klo 9.40, + 1 C). 24.2.: söi ruuanmuruja pihan puolelta maasta (klo 12.00, – 3 C), 27.2: poimi kuorittujen auringonkukansiementen muruja automaatin alta, kylki kyljessä mustarastaskoiraan kanssa (klo 9.10, – 3 C). 28.2: istuskeli puolisen minuuttia pihan kirsikkapuun oksalla, lennähti sitten läheisin pensaikkoihin (klo 9.00, + 2 C). 1.3: söi rasvapötköstä tipahtelevia murusia maasta (klo 9.00, + 2 C). 3.3: söi aidan alta pähkinänmuruja (klo 8.15, + 1 C). 4.3: useaan otteeseen, esim. klo 9.00 söi suoraan kuorittuja auringonkukkia sisältävästä automaatista, myöhemmin poimi ainakin kolmella eri kerralla pähkinänmuruja aidan alta sekä pihan puolelta (klo 15.00 – 17.00), aamulla + 0 C. 5.3: söi kuoritun auringonkukansiementen muruja pihan puolella maasta (klo 8.00, – 5 C). 6.3: söi kuorittujen auringonkukansiementen muruja pihan puolelta maasta (klo 8.30, – 8 C). 7.3: poimi pähkinänmuruja aidan alta (klo 14.30, – 2 C). 8.3: söi kuorittujen auringonkukansiementen muruja automaatin alta (klo 8.35, uutta lunta 5 cm, + 0 C). 9.3: söi pähkinänmuruja aidan alta (klo 8.45, + 2 C). 10.3: söi suoraan automaatista kuorittuja auringonkukansiemeniä (klo 9.40, + 0). 12.3: söi pähkinänmuruja aidan edustalta (klo 7.10, – 5 C). 13.3: pihan puissa (klo 7.00) ja pihalla poimimassa muruja maasta (klo 16.30) (klo 7.00 + 1 C). 14.3: poimi murusia pihan puolelta, lennähti hetkeksi aidalle (klo 10.00, + 2 C). 18.3: pihan aidalla sekä maassa pihan puolella poimimassa ruuanmuruja (klo 13.20, + 3 C). 19.3: söi kuorittuja auringonkukansiemeniä suoraan automaatista, poimi myös pähkinänmuruja maasta pihan puolelta (klo 8.30, + 1 C). 21.3: söi kuorittuja auringonkukansiemeniä automaatista (klo 8.00, + 1 C. Eilisiltana satoi 1 cm lunta jo paljastuneeseen maahan). 22.3: söi pähkinänmuruja maasta sekä kuorittuja auringonkukansiemeniä automaatista (klo 9.00 ja 10.30, + 3 C). 24.3: söi pähkinänmuruja ja kuorittujen auringonkukansiementen muruja pihan puolelta maasta (klo 9.30, + 2 C). 26.3: söi ruuanmuruja pihan puolelta maasta (klo 15.30, + 9 C). 27.3: poimi ruuanmuruja talipallojen alta (klo 8.30, + 5 C). 28.3: söi kuorittujen auringonkukansiemenen murusia pihan puolelta (klo 12.00, + 5 C). 29.3: pomi murusia talipallotelineen alta (klo 8.25, – 2 C)). 30.3: poimi murusia maasta talipallojen alta (klo 8.30, – 4 C).   Tuntui tyhjältä, kun kerttua ei tämän jälkeen näkynyt. Mutta talvi oli jo ohi, eikä auttanut kuin ajatella, että ruokavieras oli selvinnyt.

 

Pudonneita (22.4)

Huomasin harmaan lapasen oksalla. Se oli pudonnut tuntemattoman vasemmasta kädestä ja ohikulkija oli nostanut sen pyörätien reunaan näkyville.

Mukavaa, että jotkut välittivät. Mutta samalla myös harmillista, että kadottaminen oli niin yleistä. Kuinka monille tuntemattomille käsille olikaan ennen kotiin tuloa tullut kylmä?

Kun pudottaja oli huomannut lapasensa kadonneen, hän oli luultavasti kerrannut, mistä viimeksi oli kulkenut.  Sen verran olin seurannut hattujen, lapasten ynnä muiden oksille nostettujen pudokkaiden kiertoa, että arvelin useimpien omistajien löytäneen kadottamansa. Vain harvoin sai sormikas virttyä säiden armoilla viikkoa kauempaa.

Mutta mitä Viikissä ulkoilijat polkujen varteen pudottivat, ja kuinka paljon? Päätin ottaa selvää. Työhön ei tarvittu kuin vihko ja kynä sekä muistiin merkintä jokaisen hukatun kohdalla.

Näkyville nostettua (havainnot 18.3 – 21.4)

18.3: Vasemman käden lapanen, harmaa. Nostettu oksalle Viikintien varrella, pyörätien reunassa.

20.3: Havunvihreä kaulaliina, aikuisten. Villaa? Nostettu kuusen oksalle Hakalan metsässä, polun varressa.

22.3: Lasten sinipunamustat rukkaset. Nostettu ruo´onkorren nokkaan Purolahdella, pyörätien reunassa.

25.3: Harmaa pipo. Puuvillasekoite? Nostettu oksalle Keinumäellä, ulkoilutien reunassa.

25.3: Keskikokoisen koiran punamusta töppönen. Nostettu pajunoksalle Pornaistenniemessä, polun varressa.

25.3: Vasemman käden sormikas, musta (naisten?). Ohut, villaa? Nostettu pihtakuusen oksalle Keinumäellä, polun varressa.

25.3: Vasemman käden rukkanen, musta. Pienikokoinen (naisen/lapsen). Nostettu taukopaikan pöydälle Keinumäellä.

26.3: Oikean käden lapanen, sini-vihreä-puna-oranssi-harmaa. Nostettu kuusenoksalle Mäyrämetsässä, ulkoilutien vieressä.

5.4: Pieni pehmolelu (n.10 cm). Nostettu lehtipuun oksalle Lammassaaressa, polun vieressä.

18.4: Vasemman käden oranssi-vihreä sormikas, aikuisten, Nostettu pihlajanoksalle Fastholmassa, ulkoilutien vieressä.

18.4: Avain, jossa metallilaatta ja kirjoitus: Mitsui & Co Ltd. Nostettu pultin varaan roikkumaan Keinumäen tornin portaikossa.

20.4: Salaatinvihreä tutti, jossa pupun kuva. Nostettu tolpan päälle Pornaistenniemessä.

21.4: Vasemman käden sormikas, musta. Aikuisten. Villaa, sekoitetta? Nostettu oksalle Viikintien varren pyörätien reunassa.

21.4: Naisten sinipunakeltainen sormikas (villaa?) Nostettu lehtipuun oksalle Fastholmassa, hiekkatien varressa.

Kun ilmat lämpenevät ja kesä saa, on ihmisillä vähemmän pudotettavaa. Ei enää lapasia, ei pipoja oksilla. Kenties lippalakkeja? Taidan jatkaa kadotettujen muistiin kirjaamista.

 

Mitään näkyny? Eli merkintöjä yhdeksän tunnin retkeltä (10.4)

– Viikin pelloilla ja rantaniityillä pesivien töyhtöhyyppien keskuudessa vallitsee koirasylimäärä. Kevään ensimmäisten viikkojen aikana, kun ainakin aukeiden reunoilla vielä hiihdeltiin, oli koiraiden osuus kaikkein suurin, noin neljä viidestä. Vähän yli viikko sitten hyyppiä saapui Suomeen runsaasti lisää ja näiden joukossa oli paljon naaraita. Monissa lepäilemään laskeutuneissa parvissa oli sukupuolijakauma lähes tasan, mutta edelleen oli koirailla hienoinen ylivoima. Pian hyypät jo hautovat; viime vuonna ne makasivat laitumien pesäkuopissaan huhtikuun puolessa välissä.

– Voimakas lounaistuuli avitti kuovien muuttoa koillista kohti. Lintujentarkkailjoiden toimesta laskettiin auringonnousun ja iltakuuden välillä noin 550 Viikin yli muuttavaa yksilöä. Useat parvet laskeutuivat Lammassaaren hoitoniityn rantaviivalle lepäilemään, monet vain muutamiksi minuuteiksi.

– Juhlapukuinen lapasotkakoiras lepäili Ryönälahden pohjukassa, osana uinuvaa tukkasotkaparvea. Lajia näkee vain satunnaisesti Vanhankaupunginlahdella, useimmiten loppusyksyllä.

– Näin kevään ensimmäisen kimalaiseni. Kookas pörriäinen, luultavasti mantukimalainen, kamppaili tuulen kourissa puhdistamon eteläreunan vallilla.

– Kahdeksan metsäkauriin lauma ruokaili Etu-Viikin peltojen koilliskulman kesannolla, niin sanotulla takapellolla. Vanha, isosarvinen pukki vartioi viiden naaraan ruokailua. Aika ajoin se hätisteli kahta nuorta, pikkusarvista pukkia sivummalle. Kunnes kolmen suunnistajan ryhmä päätti oikaista koiransa kera pellon yli. Kauriit ryntäsivät juoksuun. Epätietoiset eläimet etsivät laajalla aukealla suuntaa yhdessä muutaman sadan lentoon pelästyneen räkättirastaan kanssa. Lopulta, kun karttaansa tuijottavat juoksijat olivat jo seuraavalla rastilla, loikkivat läkähtyneet kauriit sopivaksi katsomaansa piiloon.

 

Mitään näkyny? Eli merkintöjä seitsemän tunnin retkeltä (6.4)

− Uivelopariskunta paritteli Purolahdella. Koiras matkasi naaraan päällä, ainakin puolitoista minuuttia, ehkä enemmän, sillä en nähnyt aktia alusta. Toimituksen aikana se piteli puolisonsa päätä veden alla, mutta antoi naaraansa sentään haukata happea muutaman sekunnin välein.

− Uuttukyyhkypari näkyi luonnonkolon suulla, siinä samassa koivunhaaran aukossa, jossa huomasin lehtopöllön päivälevolla Mölylän metsässä, kun kevät oli alussa.

− Kolme valkoposkihanhea makasi kuolleena sähkölinjan alla Purolahdella. Yhtä oli joku nälkäinen ehtinyt jo näykkiä. Sähköyhtiön toimesta voimalinjan johtoihin kiinnitetyt läpyskät eivät ole olleet riittävän näkyviä, jotta hanhet olisivat ehtineet väistää.

− Naarasfasaani kiirehti Hakalanniemen edustan karjatiellä kohti Lammassaaren hoitoniittyä. Harvinainen näky nykypäivän Viikissä, fasaani. Eivät kaiu enää koiraiden kuulutukset, eivät pärise siivet huutelun yhteydessä.  Mikä syynä?

− Satakunta isokoskeloa kalasteli Arabianrannan edustalla. Samoille apajille on alkanut kerääntyä merimetsoja, ja tänään istui Leposaaren kivillä jo kymmenen. Molemmille kelpaavat kuoreet, jotka jäidenlähdön jälkeen alkavat kerääntyä kudulle.

− ”Ensimmäiset sitruunaperhoset lennossa”, kertoi lintukaveri. Sanoi nähneensä kolme kappaletta Mölylän tienoilla.

 

Tik – lit (6.4)

Näitä kirjavia lintuja pesii siellä, missä ihmisiä. Ne kiittävät laulullaan heitä, jotka jättävät yhden puutarhan nurkista hoitamatta ja pihan tuuhean männyn pystyyn, vaikka se varjostaisi nurmea. Miksi? Koska nämä iloisenääniset linnut, joita joissakin maissa pidetään häkeissä, rakentavat havujen suojiin pesänsä. Koska jokainen ohdake, jota ei ole niitetty nurin, jokainen takiainen, joka yrittää tarttua ohitse kulkijaan, on tiklille tärkeä. Voi heitä, joiden on hallittava kaikkia aloja, jotka pitävät värikkyyttä joutomaana.

Viikissä tiklejä pesii mm. Pornaistenniemessä, Hakalanniemen arboretumin alueella, tutkimustilan piha-alueella, Herttoniemen viljelypalstojen vierellä, Fastholmassa sekä Saunalahden itärannalla. Itse asiassa Vanhankaupunginlahden ympäristö on tiklille suotuisa.

 

Nokan värin muutos nuorilla koirasmustarastailla (3.4)

Suomessa talvehtivien nuorten koirasmustarastaiden nokan tumma (mustanruskea) väri muuttuu kirjallisuuden mukaan kokonaan keltaiseksi pesimäaikaan, eli huhtikuuhun mennessä. Osalla voi kuitenkin olla tummaa nokassa vielä huhtikuussa. Minua kiinnosti, millä vauhdilla muutos tapahtuu ja onko ”keltanokkien” osuuden lisääntymisessä nähtävissä jonkinlaista jyrkkää hyppäystä.

Seurasin nuorten (2.kv) koirasmustarastaiden nokan keltaisuuden lisääntymistä Helsingin Viikissä lopputalvella ja alkukeväällä 2017. Keräsin havainnot 13.2 – 31.3. (viikko 7 – viikko 13). Merkitsin muistiin havaitsemieni yksilöiden nokan tumman osuuden sekä metsissä (Etu-Viikki) että asutusalueella (Taka-Viikki). Molemmilla alueilla mustarastaat olivat keskittyneet ruokinnoille, mutta lauhojen jaksojen aikana ne hyödynsivät myös Etu-Viikin metsien ja rantojen pälvipaikkoja. Yhteensä havaintoja kertyi 181.

Tulokset

(merkkien selitykset: 3/3 = nokka kokonaan tumma, 2/3 = nokasta kaksi kolmasosaa tummaa, 1/3 = nokasta yksi kolmasosaa tummaa, + = nokassa jäljellä vielä täplän verran tummaa, kelt. = nokka kokonaan keltainen). Tumma korvautui keltaisella niin, että viimeiseksi oli tummaa jäljellä nokan kärjessä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, joiden nokan kärkeen ilmestyi keltaista, kun nokan keskiosassa oli vielä tummaa).

viikko 7 (n=35): 3/3 5, 2/3 22, 1/3 7, + 1, kelt. 0

viikko 8 (n=25): 3/3 2, 2/3 5, 1/3 15, + 2, kelt. 1

viikko 9 (n=21): 3/3 0, 2/3 9, 1/3 9, + 3, kelt. 0

viikko 10 (n=25): 3/3 1, 2/3 6, 1/3 15, + 3, kelt. 0

viikko 11 (n=26): 3/3 0, 2/3 9, 1/3 9, + 2, kelt. 6

viikko 12 (n=24): 3/3 0, 2/3 2, 1/3 12, + 4, kelt. 6

viikko 13 (n=25): 3/3 0, 2/3 3, 1/3 10, + 4, kelt. 8

Lähtötilanteessa (viikko 7) oli suurimmalla osalla nuorista koiraista nokan pituudesta 2/3 tummaa (62 % yksilöistä). Ensimmäinen kokonaan keltanokkainen näkyi viikolla 8. Tumman korvautuminen keltaisella tapahtui kuitenkin hitaasti. Viikolla 10 oli kuitenkin jo yli puolella yksilöistä (60 %) nokan pituudesta suurin osa keltaista, ja seuraavalla viikolla (13.3 – 19.3) kokonaan keltanokkaisten määrässä oli tapahtunut selkeä lisäys (23 % yksilöistä keltanokkaisia). Viikolla 13 (27.3 – 2.4) jo noin puolella (48 %) nokka oli joko kokonaan keltainen tai havaittavissa oli vain tumma täplä

Herää kysymys, kuinka suuri osuus viikon 11 jälkeen tapahtuneesta keltanokkien määrän kasvusta johtui siitä, että muutolta saapui uusia yksilöitä. Mielenkiintoani lisäsi Porvoon maaseudulla tekemäni havainto huhtikuun 1. päivänä, kun suotuisa säätila toi rannikolle runsaasti muuttajia. Mökkimme pihamaalle, jossa ruokintapaikan turvin oli talvehtinut kolmen aikuisen lisäksi yksi nuori koirasmustarastas, oli tupsahtanut kolmisenkymmentä mustarastasta muutolta. Onnistuin pukutuntomerkkien perusteella määrittämään näistä iälleen ja sukupuolelleen 21 yksilöä, joista 15 oli nuoria koiraita. Näistä nuorista muutolta saapuneista koiraista 11 (73 %) oli keltanokkaisia, eli selkeästi suurempi osuus kuin saman viikon alussa Viikin nuorissa koiraissa, joiden oletan suurimmaksi osaksi olleen siellä talvehtineita.

Ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli, että kellastuiko nokka nopeammin siellä, mistä muuttajat saapuivat eli Keski-Euroopassa, missä talvi on Etelä-Suomea leudompi.

Sitten huomasin, etten oikeastaan tiennyt, mikä säätelee nokan värin muutosta. Kuinka paljon keltaisuuden lisääntymisvauhdissa on kyse esimerkiksi yksilöön kohdistuvista ympäristön stressitekijöistä, esimerkiksi niin, että heikko ravintotilanne yhdistettynä ankariin sääoloihin hidastaisi nokan värin muutosta. Aiemmin olin arvellut, että keltaisuuden lisääntyminen tapahtuu yksilön kilpailukyvystä riippumatta, hormonaalisten muutosten myötä päivänpituuden säätelemänä. Vai valoistuisiko kevät Keski-Euroopassa sen verran pohjoisia leveyksiä aiemmin, että se nopeuttasi siellä talvehtivien nuorten koirasmustarastaiden nokan jo ennen muutolle lähtöä? Kuka tietää?

Nokkia katsellessa tulin huomanneeksi myös sen, että joidenkin vanhojen koiraiden (+ 2.kv) ylänokkien sivuilla sekä myös nokan harjalla näkyi kiilamaiset tummat kaistaleet (molemmilla puolen nokkaa) eivätkä ne näyttäneet olevan likaa; tällaisia yksilöitä oli ehkä noin joka kymmenes, kun kaikkiaan tein n. 150 havaintoa vanhoista koiraista. Kaikki yksilöt, joilla oli nämä kiilamaiset tumman värin kaistaleet, havaitsin tammikuun puolenvälin ja helmikuun puolenvälin aikana. Kevään edistyessä kaikilla vanhoilla koirailla oli lämpimänkeltaiset, useilla lähes mandariininväriset nokat. Voisivatko vanhat koiraat olla niitä edellisen talven nuoria, joiden nokan kellastuminen on jäänyt keväällä kesken ja tummaa väriä on jäänyt ylänokan sivuille, eli tämän vuoden puolella 3.kv- lintuja?

 

Kanadanhanhia (20.3)

Tänä keväänä ovat kanadanhanhien joukot kasvaneet ripeästi. 12. maaliskuuta ruokaili Viikin pelloilla kolme yksilöä ja sen jälkeen on yksilömäärä lisääntynyt päivittäin. Laskin 13.3 17, 14.3 32, 15.3 110, 17.3 123, 18.3 222, 19.3 234 ja 20.3 288 yksilöä.

Kevät keväältä on kanadanhanhi esiintynyt runsaampana Viikissä. Vuonna 2012 laskin suurimmaksi lepäilijämääräksi 88 (27.3), v. 2014 179 (22.3), v. 2015 200 (25.3) ja v. 2016 316 (29.3). Kevät 2013 oli hyvin myöhäinen eikä suuria lepäilijämääriä sen vuoksi kertynyt.

Mitä ne löytävät syötäväkseen lumen alta paljastuneilta pelloilta? Viime vuotista satoa. Heinäkasvien lehtiä, erityisesti niiden kärkiosia, mutta myös erilaisia siemeniä ja juurten kappaleita.

Vähän yli viikon aikana ovat kanadanhanhet ruokailleet laitumilla, rehunurmipelloilla, puidulla ohrapellolla sekä kesannolla. Jonkin verran on ruokailupaikoissa tapahtunut päivien kuluessa muutosta.

Ensimmäiset kolme päivää ne viettivät laitumilla. Kun hanhien lukumäärä ylitti sadan, siirtyi niitä enenevässä määrin ruokailemaan puidulle ohrapellolle. Tuota peltolohkoa kuritti viime kasvukaudella valkoposkiposkihanhien satapäinen parvi orasvaiheessa. Korret eivät päässeet kunnolla kasvamaan ennen valkoposkien sulkasatokauden alkua kesäkuun lopulla. Ohra tuli kuin tulikin tähkälle ja puitiin, mutta ilmeisesti myöhemmin kuin oli ajateltu. Sänkien väleistä kasvoi puinnin jälkeen uutta orasta. Niitä sekä lohkon keskelle puimatta jäänyttä, ehkä valkoposkihanhien liiaksi kurittamaa parinsadan neliön ruohoista osuutta, ovat tämän keväiset kanadanhanhet useimpina päivinä syöneet. Esimerkiksi 18.3 peltojen 222 yksilöstä ruokaili 202 viime vuotisella ohrapellolla. Useimmat ulkoilijat jäivät ihmettelemään niitä.

Laitumilla kanadanhanhet ovat ruokailleet alkupäivien jälkeen vain vähän. Ilmeisesti karja oli kalunnut viime laidunkauden lopulla lähes kaiken syötävän. Nurmella hanhia alkoi näkyä sen jälkeen, kun ohrapelto ei vetänyt enempää ruokailjoita ja/tai syötäväksi sopiva ruoho oli käynyt lohkolla vähiin. 19.3 puolet 234 yksilöstä oli siirtynyt radanvarren takapellon suurelle rehunurmipellolle. Seuraavana päivänä oli ohrapellolla enää 10, mutta edellä mainitulla rehunurmipellolla jo 233 kanadanhanhea.

Ennen huhtikuun alkupuolella tapahtuvaa pesimäpaikoille siirtymistä ruokailevat kanadanhanhet todennäköisesti suurimmaksi osaksi rehunurmipelloilla. Näin ne ovat käyttäytyneet muutamina edellisinä keväinä. Kun lämpötila ylittää viiden asteen, alkaa kasvimaailmassa yhteyttäminen. Ruohot aloittavat kasvunsa, mutta silloin kutsuvat myös pesimäluodot.

 

Sulamisen enteitä (13.3)

Poukamissa, joihin laskee puroja, on aavisteltavissa sulamisen enteitä. Esimerkiksi Viikinojan päättymispisteeseen, Purolahdelle, on virtaava vesi kuluttanut alan, johon mahtuisi joitakin telkkiä uimaan. Mutta yhtään uimaria ei näy, vain seitsemän ylilentävää joutsenta.

Säynäslahdenpuron suulla, Hakalanlahden koilliskulmassa, ei vapaata vettä vielä erotu. Ehkä kuvittelen, mutta vaikuttaisiko jää hieman tummemmalta tulevan sulan paikalla? mietin Hakalan tornissa. Kauanko vielä? Riittäisikö viikko, että telkät soisivat siinä?

Ainoa telkille kelpaava sula on Viikin vanhan puhdistamon altaassa. Kaupungilta kerätyn ja altaaseen kipatun lumisohjon seassa ui kolme mustan ja valkoisen kirjavaa koirasta. Ne narisevat, sillä ääntely kuuluu pariutumisvaiheeseen. Kaksi naarasta tarkkailee tilannetta minkä sukeltelultaan ehtivät.

Neljäs alkukevään sulanpaikka on Vanhakaupunginkosken suvannossa. Joitain päiviä sitten sinne saapui lahden ensimmäinen isokoskelopari tänä keväänä. Olisiko kyseessä sama pari, joka v. 2014 – 2016 on aloittanut muninnan hyvin aikaisin ja saanut sitä myöten poikueensa vesille varhain. Esimerkiksi viime keväänä oli tänä päivänä pöntössä jo kaksi munaa (Eero Haapanen).

Metsän tiainen (2.3)     

Se on tiaisista varhain laulaja. Pieni ja terhakka. Merkkinä terhakkuudesta sojottaa takaraivolla pari höyhentä pystyssä. Ja on sillä myös valkoista niskassa, kuin havuilta olisi tipahtanut lasti lunta.

Metsätiainen, puolipäivälintu, katajapyöri, mustatiitinen, pilkkaposkitiitinen. Monella nimellä on ehditty kuusitiaista kutsua ennen näitä päiviä.

Jo vuodenvaihteessa aloittavat Viikin kaikki kuusitiaiset laulunsa. Myös ensimmäiset talitiaisista toistelevat silloin ti-tyytään, mutta suurin osa pysyy vielä vaiti, mitä nyt tirisee, muttei laula. Outoa. Mikseivät talitiaiset ole yhtä innokkaita talven laulajia kuin kuusitiaiset?

Löytyisikö vihje vastaukseen kuusitiaisen vanhasta nimestä, metsätiaisesta?

Kun talitiaiset keskittyvät talvisin asutuksen läheisyyteen ja lintulaudoille, pysyy kuusitiainen kotimetsässään. Itse asiassa läpi vuoden. Kesästä alkaen se on kerännyt kaarnanrakoihin ja käpysuomujen väliin siemeniä, hyönteisiä ja hyönteisten munia. Erityisesti se on kätkenyt piiloihinsa lehtikirvoja. Talvella, kun se ei turvaudu varastoihinsa, se etsii horrostavia hyönteisiä ja hämähäkkejä neulasten väleistä. Kevättalvella, kun havupuut varistavat siemeniään, kuusitiainen syö niitä. Metsässä pärjääminen perustuu metsän tuntemukseen, jonka kuusitiainen saavuttaa vain pysymällä siellä – omassa metsässä. Ja siksi omistuksesta on pidettävä ääntä, jo talvella.

Viikistä löytyi viime pesimäkaudella 10 – 15 kuusitiaisreviiriä. Kuusitiaisen suosimia metsiä ovat esimerkiksi Kivinokan vanha metsä, Mölylän metsä, Herttoniemen pohjoisosan metsä (Sopulitien metsä) ja Arboretumin alue (Hakalanniemi – Keinumäki).

 

Kelejä pidellyt (1.3)

Kun samasta paikasta kuljetaan, painuu jäljille polku. Nopeimmin se syntyy lumeen. Vain muutama kulkija ja juoni on valmis, ja sitä tiiviimpi, mitä suositumpi se on.

Tulee sade. Vesi kiillottaa kulkutiet. Voi ihmisiä, joiden kenkien pohjissa ei ole nastoja. Jos he eivät kaadu, he vähintään kipeyttävät lihaksensa, joilla liikkuvat. Pito on poluilla huono.

Monet väistävät liukkautta siirtymällä polun viereen, mutta siellä he kastelevat kenkänsä sohjossa.

Tulee pakkanen. Missä ulkoilijat olivat edellisenä päivänä kahlanneet, on lumi nyt lujaa. Näkyy aikuisia ja lapsia, jotka ryntäilevät koirineen pelloilla kuin liikuntasalissa.

Tulee sade. Se on sen verran painava, että eilinen sulaa. Notkot täyttyvät. Aukealla välkehtivät tuhannet ammeet, joihin varikset ja naakat laskeutuvat.

Kauanko kylpyä kestää? Seuraavaan pyryyn.

Mutta sitä tiiviimmin toistuvat sateet, mitä edemmäs kevääseen mennään. Pian hiutaleita ei näy kuin koristeissa, jotka unohtuivat joululta ikkunaan.

Sitä ennen: laitan kenkiini liukuesteet.

Laulattaa (28.2)

Laulattaa. Laulattaa talitiaista haavikon oksilla. Ja toisaalla, pellon toisella puolella, laulaa varis niin kuin varikset osaavat. Se kumartaa syvään ja vaakkuu. Se kumartaa kaikkien kuulevien yllä, niin syvään, että se melkein putoaa pylvään nokasta. Levittää pyrstönsä. Lahdella, pylvään ja kaupungin välissä, kokevat kalamiehet pyydyksiä.

Etsin taivaalta alkua uuden kevään. Kelpaisiko keltasirkku? Se lennähti ylitseni ja laskeutui hakaan, missä edellisenä suvena lauloi saman lajin lintu. Se oli eronnut parvesta, jossa oli viettänyt vuoden vaikeimman ajan. Joko sitä laulatti?

Kuuntelin, mutten kuullut, mitä odotin. Vain housujen hankausäänen, kun nainen taivalsi tehokkain askelin aukean laidalta aukean laitaan, sekä kohinan, kun suihkukone tavoitteli laitumen yllä taivaita. Kuulin traktorin pärinän ja metallisen kalinan tuntemattomien osien kalistessa toisiaan vasten, kehätien ja kaupungin, jota autot ohittivat matkallaan kotiin. Näkyi lumella suksen jälki.

Ei kuulunut kiurua, jota olimme vailla. Vain tunti ja viisitoista minuuttia kaikkea muuta, oliko se hiljaisuutta odotuksen edellä?

Kunnes mittaamisen tarve katosi. Näkyi kerralla kesään, kun jostakin kuului kiuru, ja kaikki ne lajit, joiden edellä se saapui. Aaltoillen, kuin eteläiset laineet. Oikea muuttolintu.

Ohitseni kulkijat eivät kuulleet sitä. Vain äänen, joka toistui jokaisen jaloissa, kun puntit osuivat toisiinsa. Ja nousevat suihkukoneet ja kehätien kohinan, kun kuskit painoivat vauhtia kiihdyttävää poljinta. Syy oli selvä. He eivät kuulleet, koska en kertonut linnusta.

Manasin vaikenemisen helppoutta, etten uskaltanut tuottaa vieraille iloa.

Liikaa intoa (28.2)

Mustarastas ilmestyi kuusen latvaan. Se ikään kuin unohtui siihen, keskellä päivää näkyville, mitä lie koiraalla mielessä.  Aikoiko se laulaa, pitää itsestään meteliä?

Lintu hyvä, teki mieleni sanoa, älä herpaannu. Läpi talven olit piilotellut, yrittänyt elää kuin et olisikaan, vilahdellut vain. Mutta nyt, kun kevääseen oli muutamia metrejä, kävit syötiksi haukoille.

Odottaisit. Odottaisit, että valo olisi käynyt vähiin, kunnes katoaisit silmistä. Silloin sinua ei huomaisi kukaan, kuuluisi vain metsän laajuista laulua.

 

Merkintöjä – osa 2 (24.2)

Kirjoitin viime vuoden toukokuun 13. päivänä Vanhankaupunginlahden lintutorneihin raaputetuista tai tussilla tai muilla kirjoitusvälineillä tehdyistä viesteistä.  Jos et ole lukenut tuota kirjoitusta tai luulet unohtaneesi sisällön, se kannattanee lukea nyt.

Vierailijoiden viestimishalu ei tietenkään loppunut kevään kirjoituksen jälkeen. Loppukevään ja kesän aikana niin kaiteisiin kuin tornien puisiin verhoiluihin ilmestyi rakkaudentunnustuksia ja ilmoituksia siitä, kuka milloinkin oli nähnyt kosteikon korkealta.

Syyskuun lopun ja lokakuun aikana merkitsin muistiin uudet torneihin jätetyt viestit. Erityisesti kaiverrukset oli helppo tunnistaa, sillä ne erottuivat vanhoja vaaleampina. Toisaalta torneissa tuli vierailtua lähes päivittäin ja esimerkiksi tuoreet tussilla tehdyt merkinnät pistivät tutuiksi tulleiden joukosta silmään.

Kaikkiaan uusia merkintöjä löytyi 64, kun niitä aiempina vuosina oli kertynyt torneihin 675. Kaikki uudet merkinnät olivat luettavissa, toisin kuin oli ollut laita vanhojen merkintöjen kohdalla – tuolloin vain 48 % (323) olin pystynyt lukemaan. Jos en ollut saanut merkinnöistä selvää, se oli johtunut useimmiten päällekirjoituksesta tai kulumisesta.  Luettavia viestejä (uudet + vanhat) oli loppusyksyn 2016 mennessä kertynyt 387 ja kaikkia merkintöjä 739.

Kevään kirjoituksessani jaoin tornien merkinnät seitsemään ryhmään: rakkaudentunnustuksiin, kutsumanimiin, tageihin, nimikirjaimiin, lyhyisiin lauseisiin, lyhenteisiin tai lauseentapaisiin sekä tuhmiin kuviin tai lauseisiin. Uusissa merkinnöissä ei ollut yhtään tagia, lyhennettä tai lauseentapaista eikä tuhmia kuvia tai lauseita.

Seuraavassa yhteenveto uusien viestien määristä eri ryhmissä:

• Rakkaudentunnustukset 37
• Kutsumanimet 14
• Nimikirjaimet 7
• Lyhyet lauseet 6

Uusia merkintöjä oli ilmestynyt Vanhankaupunginlahden seitsemästä tornista viiteen (Lammassaari, Pornaistenniemi, Keinumäki, Fastholma ja Hakalanniemi). Purolahden tornissa oli tätäkin ennen ollut vain muutama kirjoitus ja Kivinokassa ei yhtään. Seuraavassa yhteenveto uusien merkintöjen määristä eri torneissa:

• Lammassaari 23
• Pornaistenniemi 18
• Keinumäki 17
• Fastholma 3
• Hakalanniemi 3

Kun uudet merkinnät lisätään vanhoihin (sisältävät sekä luettavat että ne, joita ei ollut mahdollista lukea), ovat yhteismäärät torneissa tällä hetkellä seuraavat (suluissa rakennusvuosi):

• Keinumäki (v. 1984) 17 + 283 = 300
• Pornaistenniemi (v. 1998) 18 + 146 = 164
• Lammassaari (v. 1994) 23 + 87 = 110
• Fastholma (v. 2000) 3 + 87 = 90
• Hakalanniemi (v. 1991) 3 + 64 = 67
• Purolahti (noin v. 2005) 8
• Kivinokka (noin v. 2000) 0

Keinumäki johtaa siis edelleen viestien määrissä. On kuitenkin otettava huomioon tornin ikä. Se ehti seitsemänä ensimmäisenä vuonna kerätä ainoana tornina merkintöjä. Yllättävän monta uutta kirjoitusta sinne edelleen mahtui, mutta suurin osa niistä olikin tehty tussilla lautaverhoiluun, eikä kaiverrettu kaiteisiin toisin kuin Pornaistenniemen ja Lammassaaren torneissa. Uusien merkintöjen vähäisyyden syynä Fastholmassa voisi olla se, että nuorisoa houkutellut autiotalo purettiin, mistä johtuen merkintöjen tekoon viehättyneen ikäryhmän vierailut kosteikon itäisellä reunalla vähenivät.

Huomionarvoista on rakkaudentunnustuksien suuri osuus Lammassaaren ja Pornaistenniemen merkinnöistä. Lammassaaressa oli tehty 18 tunnustusta kaikkiaan 23 merkinnästä (78 %) ja Pornaistenniemessä 12 tunnustusta 18 merkinnästä (67 %). Kun taas Keinumäellä vain 6 tunnustusta 17 merkinnästä (35 %). Kaikista rakkaudentunnustuksista 81 % oli ilmaistu Lammassaaressa ja Pornaistenniemessä, mikä antaa ajattelemisen aihetta.

Tässä kaikki uudet merkinnät tornikohtaisesti:

Keinumäki

Rakkaudentunnustuksia: V♥S, M♥K – 16, JANI♥IRINA, JARI♥LAURA, JAR -16 & LAURA, I LOVE KURDSTAN.

Kutsumanimiä: MURI MARI, JAAKKO, JENNA VESA, HISKI, ARI G.

Nimikirjaimia: NR, SMS, HAM

Lyhyet lauseet: HANNU WAS HERE 2016, LAURA ON SEXY BY: JARI (AS IF!)

 

Pornaistenniemi

Rakkaudentunnustuksia: J♥E, E♥T, E♥K, H♥M, M♥A, V♥O, P♥I, I♥A, SAMI♥JOHKU, V+Z = ♥, PR+H, AH+R.

Kutsumanimiä: LEENA, TYRNI, FYLLIS

Nimikirjaimia: A 2016, M.M.C, ABC

 

Lammassaari

Rakkaudentunnustuksia: A♥S, S♥O, J♥R, L♥K, M♥J, S♥K, L♥S, J♥K, V♥A, O♥E, M♥M, T♥I, E♥I, V♥M, S♥I, R♥J, T♥M, V♥M

Kutsumanimiä: SANNI ISI, MEGAN, EETU 3.7.2016

Nimikirjaimia: 21.6.2016 JOV

Lyhyet lauseet: Esther ja Lauri näki lampaita

 

Fastholma

Kutsumanimiä: SANNA

Lyhyitä lauseita: HYVÄÄ ILTAA!, HOLA

 

Hakalanniemi

Rakkaudentunnustuksia: J♥T

Kutsumanimiä: OLIVIA JA KARLO 4.10., MIKO 2016

 

Aurinkovoimaa (15.2)

Räiskyy. Jokainen pisara, joka saavuttaa maan, lennättää aiemmin pudonneet ilmaan. Koska räystäs, jolta sulavesi sataa, on yli kymmenen metrin pituinen, on lammikko samanmittainen, mutta vain kymmenen senttiä leveä. Lumi nauhamaisen lammikon vierellä kastuu. Pisara kerrallaan sen pinnalle kohoaa koristelu, jota rakentaa pakkanen. Ja silti samaan aikaan on suojaa. Pian kaikki, mitä katolle on pyryttänyt, on sulanut. Pisaroiden putous ehtyy, ja katon valkeus on vaihtunut mustaksi. Mutta koristelu pysyy.

Kiipeilyä (9.2)

Seurasin eilen iltapäivällä, noin klo 14.30 alkaen, yhden puukiipijäyksilön ruokailua yhteensä 13 minuuttia ja 40 sekuntia Mölylän metsän eteläosassa. Pakkasta oli kahdeksan astetta ja päivä oli tyyni. Tarkkailun aikana kiipijä ruokaili kuudessa kuusessa (halkaisijat rinnan korkeudelta 20, 40, 40, 50, 50 ja 60 cm, mitattu viivottimella) 10 x 10 m alueella. Kuuset olivat n. 18 – 20 m korkeita.

Puukiipijän kuusessa käyttämä aika vaihteli seuraavasti (järjestys edellä mainittujen kuusten mukainen): 62, 109, 90, 81, 400 ja 175 sekuntia (sekunnit arvioin laskemalla, ”sekunnin” välein).

Se kiipesi vaihtelevan pituisia matkoja, aloittaen eri korkeuksilta (järjestys sama kuin edellä): 9 metristä – 10 metriin (1 m), 12 metristä – 15 metriin (3 m), 15 metristä – 17 metriin (2 m), 8 metristä – 10 metriin (2 m), 4 metristä – 12 metriin (8 m) ja 3 metristä – 7 metriin (4 m) eli yhteensä 20 metriä. Kiipijän keskimääräinen etenemisvauhti oli näin ollen 1,4 metriä minuutissa (vaihteluväli 1,0 – 1,6 m/min). Se pysähteli tavan takaa esim. sopivan kaarnanraon tai oksantyven kohdalle eikä suinkaan kiivennyt koko ajan. Rungolla ruokailun lisäksi se  tutkaili kolmesti kuusen oksia (tähän käytetty aika sisältyy edellä mainittuihin sekunteihin).

Kun kiipijä vaihtoi kuusta, se ei laskeutunut kertaakaan oksattomalle rungon osalle eli kuusen tyvialueelle. Ruokailun aikana äänteli vain pari kertaa heikoin sirahduksin. Samoissa kuusissa ruokaili myös viisi hippiäistä, jotka eivät äännelleet ollenkaan.

Palasin tänään samaan metsään tarkoituksenani kerätä lisää aineistoa puukiipijän talvisesta  ruokailukäyttäytymisestä. Kiertelin pari tuntia sopivilla paikoilla, mutta yhtään kiipijää ei kuulunut, ei näkynyt. Ne taitavat liikkua pakkassäillä ”sammutetuin lyhdyin”. Jatkan etsintöjä toisena päivänä, sillä onhan vielä talvea jäljellä.

 

Varhaista (28.1)

Tunne oli oikea, siitä ei voinut erehtyä. Kuin olisi ollut kevättä. Mutta toive muuttolintujen kansoittamasta päivästä oli vähintäänkin… toiveikas. Tosin juuri siitä tässä oli kysymys: odotuksesta, joka oli tätä päivää edellä.

Viljelyaukean lumettomuus hämäsi, ja lämpötila. Mittari näytti neljää lämpöastetta. Se synnytti liikkuvia kuvia kottaraisparvista ja uuttukyyhkypareista, jotka läiskähtivät lentoon pellon reunasta. Eivät töyhtöhyypät tai muut varhain saapuvat, kynnöspellon mustaan ja valkeaan kätkeytyvät linnut suinkaan olleet kaukana. Ne saavuttaisivat Suomen nopeasti, sitten kun ne päättäisivät ponnistaa kohti pohjoista.

Mutta ennen kuin yksikään kiuru, tai mieluummin useamman levottomasti liikehtivän yksilön parvi, olisi lennähtänyt Viikkiin, näyttäytyisi kevät vain menneiden keväiden muistoina. Niihin nähden Viikissä oli tänään hiljaista.

Tiaiset sentään lauloivat, ne olivat laulaneet vuodenvaihteesta asti.  Ensin kuusitiaiset, sitten tali- ja sinitiaiset. Viherpeipot olivat liittyneet lurittajien joukkoon parisen viikkoa sitten. Mutta vielä ei yksikään vihreän ja keltaisen kirjava koiras ollut intoutunut perhosmaiseen laululentoon. Kaikki esiintyjät olivat pysytelleet lintulautojen läheisyydessä, toinen jalka tukevasti talvessa.

Illan hämärässä huutelisi kuitenkin lintu, joka olisi kaikkia edellä. Hautoiko huutelijan puoliso jo, se selviäisi sitten, kun poikaset lähtisivät pesästä − muninnasta pesästä lähtöön kun kului aina yhtä kauan. Pitäisi vain laskea päiviä taaksepäin ja päätyä tähän päivään.

 

Koirasmustarastaita (27.1)

Keneltäkään lintuja tarkkailevalta ei liene jäänyt havaitsematta, että mustarastaita jäi tänä syksynä talvehtimaan paljon. Retkeillessäni alkutalvesta Viikin ympäristössä huomasin, että erityisen suuri osa koiraista näytti olevan nuoria. Olin kirjannut samalla alueella talvella 2015/2016 koiraiden iät vihkooni ja päätin merkitä iät muistiin myös tänä talvena. Minua kiinnosti oliko nuorten osuus edelliseen talveen verrattuna suurempi, ja jos oli, kuinka paljon.

Koiraiden iän määritin nokasta: vanhan yksilön nokka on loistavan keltainen kokonaisuudessaan, kun taas nuorella siinä on enemmän tai vähemmän tummaa. Talven edetessä nokan sarveisaine vaihtuu vähitellen kokonaan keltaiseksi myös nuorilla, keltaisen levitessä nokan tyvestä kärkeä kohden. Tammikuun puolenvälin tienoilta eteenpäin ei iän määritys nokan värityksen perusteella ole luotettavaa. Ensimmäiset lähes kokonaan keltaiset nokat näin 15. tammikuuta. Joillain nuorilla on nokan kärkiosassa näkyvissä tummaa kuitenkin vielä maalis – huhtikuussa. Siiven isojen peitinhöyhenten värityksen perusteella ikä olisi mahdollista määrittää tammikuun puolenvälin jälkeenkin – vanhalla koiraalla kaikki isot peitinhöyhenet ovat mustia, nuorilla on sisempien ja ulompien peitinhöyhenten välillä väriero: lähempänä ruumista olevat sisemmät peitinhöyhenet ovat vaihtuneet ja mustat, kun taas ulommat ovat vaihtumattomat ja mustanruskeat.  Maastossa nämä höyhenet näkee kokonaisuudessaan kuitenkin vain harvoin riittävän hyvin.

Naaraiden ikää ei nokan perusteella ole maastossa mahdollista määrittää, mutta laskin tietenkin myös kaikki naaraat mustarastaiden kokonaislukumäärään mukaan.

Tein tämän talven 8. marraskuuta – 15. tammikuuta Viikin alueelta (mukaan lukien Taka-Viikki) 465 sellaista havaintoa, joissa vähintään sukupuoli on määritetty. Koiraita näistä oli 321 (69 %) ja naaraita 144 (31 %) (koiraiden kokonaislukumäärässä ovat mukana myös iälleen määrittämättömät yksilöt). Koiraista vanhoja oli 104 (34 %) ja nuoria 203 (66 %).

Kuinka suuri osa yksilöistä on mukana useaan kertaan, en osaa sanoa. Oletan kuitenkin, että jokaisen yksilön todennäköisyys tulla nähdyksi kerran tai useasti oli samansuuruinen, riippumatta esim. yksilön iästä. Suurin yhdessä laskennassa nähty määrä oli 73 (29.12) Taka-Viikissä, jotka kaikki olivat siis eri yksilöitä. Tässä joukosta koiraita oli 48, josta vanhojen osuus oli 14 (29 %) ja nuorten 34 (71 %) eli suhde oli samaa luokkaa kuin, jos kaikkien laskentojen koiraat otettiin huomioon.

Talvella 2015/2016 tein 20. marraskuuta – 18. tammikuuta Viikin alueelta 239 sellaista havaintoa, joissa vähintään sukupuoli oli määritetty. Koiraita näistä oli 167 (70 %) ja naaraita 72 (30 %) eli suhde oli sama kuin tänä talvena. Koiraista vanhoja oli 108 (68 %) ja nuoria 52 (32 %). Vanhojen ja nuorten osuudet olivat siis lähes päinvastaiset kuin tänä talvena.

Mistä nuorten koiraiden suuri osuus tänä talvena mahtaa johtua? Kesä 2015 oli kylmä ja sateinen, ja pesinnät sujuivat ainakin hyönteissyöjillä surkeasti. Olisiko tämän talven nuorten suuri määrä vain paluuta normaaliin, viime kesähän oli avopesijöille säiden suhteen paljon parempi.

Toinen mielenkiintoinen havainto liittyi Etu-Viikin ja Taka-Viikin koiraiden vanhojen ja nuorten osuuksiin tänä talvena. Tein Taka-Viikin asutusalueella 166 koirashavaintoa, joista vanhoja koiraita oli 35 (22 %) ja nuoria 131 (78 %), kun vastaavasti Etu-Viikissä tein 129 koirashavaintoa, joista vanhoja koiraita oli 68 (53 %) ja nuoria 61 (47 %). Nuorten osuus oli siis huomattavan suuri Taka-Viikissä.

Etu-Viikin mustarastashavainnot ovat lähes yksinomaan metsäisiltä paikoilta, kun taas Taka-Viikin havainnot paljon avoimemmasta, pientalojen luonnehtimasta ympäristöstä. Mikä mahtaisi olla selitys toisaalta vanhojen koiraiden suuremmalle osuudelle metsäisessä ympäristössä ja vastaavasti nuorten suuremmalle osuudelle entiselle pellolle rakennetulla asutusalueella? Onko metsäinen alue, jossa on ruokintapaikkoja ja lehtikariketta tiheikköjen alla, kuten Etu-Viikissä, edullisempi talvehtimispaikkana kuin istutettujen puiden pensaiden sekä nurmien luonnehtima asutusalue, vaikka sielläkin lintuja ruokitaan? Vanhat koiraat dominoivat ainakin ruokintapaikoilla nuoria koiraita, joten vahvempina ne voisivat sysiä nuoremmat vähemmän edulliseen ympäristöön.

Lajien hupenemista (17.1)

Syksyn kuluessa laji kerrallaan poistuu eteläisiin ilmansuuntiin. Jäljelle jäävät tavalliset talven lajit ja joitakin viivyttelijöitä. Mitä lajeja edustavat nämä ”tavalliset” linnut, joita havaitsisi lähes kaikilla retkillä Vanhakaupunginlahden talvessa? ajattelin lokakuun alkupuolella, kun pääskyt pyydystelivät kärpäsiä karjan liepeiltä. Ehkä asiaan pääsisi kiinni, jos merkitsisi jokaisen retkillä havaitun lajin muistiin, syksystä alkaen aina uuteen vuoteen.

Ryhdyin tuumasta toimeen ja sain kokoon 56 lajia lokakuun 11. päivänä, ilman sen kummempaa lajien etsintää, kunhan kiertelin Viikin metsissä, pelloilla ja rannoilla. Tein suunnilleen saman kierroksen 19. päivänä ja pääsin 49 lajiin.

Tämän jälkeen, 31. lokakuuta ja 15. tammikuuta välisenä aikana merkitsin viidellätoista retkellä havaitsemani lajit muistiin. Kaikilla Viikkiin suuntautuneilla retkillä en siis laskenut lajeja, ehkä joka toisella; joitakin vähälukuisia lajeja  jäi tämän vuoksi puuttumaan tuloksista. Olosuhteiden oli oltava kohtuulliset (ei tuulta ja sadetta) ja retkellä viivyttävä vähintään neljä tai viisi tuntia, mikä vaadittiin jo siihen, että eri ympäristöissä tuli vierailtua.

Ja todellakin, lajit hupenivat talven lähestyessä. Kun 31. lokakuuta havaitsin 41 lajia, jäi lajimäärä marraskuussa useimmilla retkillä noin 30:een.

Lumentulo ja lahden jäätyminen, pakkasen töitä molemmat, ajoivat marraskuun alussa lukuisia lajeja ahtaalle. Vesilinnut kaikkosivat ja osa aremmista lajeista arvattavasti menehtyi. Joulukuu oli lauha ja lumeton, mutta se ei auttanut menehtyneitä. Vuoden alussa valui koillisen suunnalta kylmää ja alkoholi mittareissa vaipui pariinkymmeneen pakkasasteeseen. Pärjääjät pärjäsivät ja niitä oli yhä vähemmän. Keitä ne olivat?

Ne olivat yleisiä lintuja useimmat ja jotkin niistä myös runsaslukuisia, sellaisia, joita lintuja harrastamattomatkin kysyttäessä mainitsisivat. Mutta oli joukossa myös vähälukuisia, joita ei Vanhankaupunginlahdella talvehtinut kuin yksi tai muutama lajin yksilö.

Pelkkä nimi havaittujen lajien luettelossa ei tietenkään kertonut lajin tavallisuudesta, jos tavallisuus tarkoitti sitä, ettei sen havaitsemiseen tarvittu suurta vaivaa. Ehkä enemmän linnun havaittavuudesta; harvinaisuus oli helppo löytää, jos se oleskeli päivästä päivään samalla ruokinnalla. Toisaalta laji, joka piti itsestään ääntä, tuli helpommin kuulluksi kuin hiljainen, vaikka hiljaisia olisi ollut metsässä vaikka millä mitalla.

No, keitä olivat nämä talvisella retkellä havaitut? Ne selviävät alla olevasta luettelosta. Olen ryhmitellyt siihen lajit sen mukaan, kuinka usealla retkellä ne havaitsin. Kaikkiaan lajeja kertyi 70 viidellätoista 31. lokakuuta – 15. tammikuuta tekemälläni retkellä. Vain neljä lajia oli sellaisia, jotka havaitsin jokaisella kerralla. Neljätoista lajia oli sellaisia, joita näkyi noin kolmella neljästä retkestä ja kaksikymmentäkaksi sellaisia, joita näkyi yli puolella retkistä. Ehkä näitä kaikkia, eli kahtakymmentäkahta, voisi nimittää tavallisiksi Viikin talvilajeiksi. Suurinta osaa (48 lajia) ei siis olisi voinut odottaa havaitsevansa kotoa lähtiessä ja jotkin lajit olivatkin todellisia yllätyksiä.

Se oli kuitenkin selvää, että ensi talvena olisi lajien tavattavuus joiltakin osin toisenlainen. Vähäisimpiä muutokset olisivat kuitenkin tämänkin talven useimmiten havaituissa lajeissa.

Havaintokerrat/retkiä:

15/15: talitiainen, kuusitiainen, urpiainen, punatulkku.

14/15: mustarastas, varis, varpunen, hömötiainen.

13/15: sinitiainen.

12/15: viherpeippo.

11/15: tilhi, hippiäinen, puukiipijä, harakka.

10/15: isolepinkäinen, räkättirastas, käpytikka, pikkuvarpunen.

9/15: kanahaukka, vihervarpunen, punarinta, sinisorsa.

8/15: harmaalokki, kesykyyhky, keltasirkku.

7/15: töyhtötiainen, närhi.

6/15: viiksitimali.

5/15: varpushaukka.

4/15: laulujoutsen, kanadanhanhi, alli, tavi.

3/15: tukkasotka, isokoskelo, harmaahaikara, västäräkki, palokärki, pikkutikka, peukaloinen, naakka, korppi, peippo.

2/15: valkoposkihanhi, telkkä, uivelo, hiirihaukka, kalalokki, merilokki, varpuspöllö, pyrstötiainen, kottarainen, tikli.

1/15: tundrahanhi, harmaasorsa, haapana, pikku-uikku, piekana, nokikana, harmaapäätikka, tunturikiuru, punakylkirastas, kulorastas, taviokuurna, pajusirkku, pulmunen, pyy, mustapääkerttu, jänkäkurppa, taivaanvuohi.

Muutamat lajit ”katosivat” talven kuluessa, vaikka ympäristöolosuhteissa ei näyttänyt tapahtuvan niiden selviämisen kannalta olennaisia muutoksia. Alkutalvella lähes jokaisella kerralla havaituista närhistä, kanahaukoista ja viiksitimaleista ei tullut joulun jälkeiseltä kuudelta retkeltä yhtään (närhi, kanahaukka) tai vain yksi havainto (viiksitimali). Närhet muuttuivat entistä hiljaisemmiksi, kuten niillä oli aiempinakin sydäntalvina ollut tapana – ehkä ne turvautuivat syksyllä keräämiinsä varastoihin? Kanahaukat siirtyivät kaupunkiin pulu- ja varisjahtiin. Mutta viiksitimalit? Kai ne selviäisivät ruoikossa kevääseen asti?

Kohinaa (18.12)

Kävellessä sitä ei huomaa, kun kenkien alla rapisee ja omat ajatukset pitävät ääntä. Mutta seisahdupa, niin kuulet kohinan. Se ei ole koski, vaan kehätie, ja vinhat pyörät sillä, kaikki se mekaaninen, joka ei sovi metsään. Ei ole lehvästöä, ei lintujen laulua, joka estäisi kuulemasta, miten vaikuttava kaupunki on.

Keväällä, kun lehdossa soi kerttujen laulu, tämä helposti unohtuu: millaista kaupungissa olisi ilman metsiä. Nyt oli oikea ajankohta miettiä sitä.

 

Aina vain sama (26.11)

Viikko sitten, kun pakkasjakso oli päättynyt ja laidun paljastunut lyhyen talven jälkeen, olivat isot linnut ilahduttaneet: neljätoista kanadanhanhea ruokaili navetan edustan vihreällä nurmella. Missä ne olivat viettäneet parin viikon pituisen lumisen jakson? mietin hämärissä, kun minun olisi pitänyt olla jo kotona syömässä.

Sama toistui seuraavana päivänä, paitsi että nyt oli hanhia yhdeksäntoista. Kaksi päivää myöhemmin oli laiduntajia seitsemäntoista ja sitä seuraavana kuusitoista. Suurin osa samoja lintuja, luultavasti.

Varhain eilisaamuna olin jälleen pysähtynyt laitumen reunaan, samalle peltotien suoralle, jolle olin pysähtynyt vuosien ajan. Kiikaroin peltojen lohkolle, jossa kanadanhanhet olivat useana päivänä laiduntaneet. Tällä kertaa hanhia oli kahdeksantoista. Viikon verran ne olivat viihtyneet samalla laitumen lohkolla, vain parven suuruus oli vaihdellut.

Ja juuri sitä ihmettelin. Kun aukealla olisi ollut hehtaareittain samannäköistä syötävää, palasivat hanhet aina tuolle vajaan hehtaarin kokoiselle alalle. Oliko ruoho sillä lohkolla vihreämpää?

Yritin muistella, milloin karja oli hanhien valitsemalla lohkolla laiduntanut, oliko se kenties vähiten laidunnettuja Viikin laitumista, nuorimpia niistä. Jokainen niistä oli kasvillisuudeltaan omanlaisensa; mitä vanhempi laidun, sitä enemmän oli niiden pinta-alasta muuta kuin heinäkasveja: ohdakkeita, pihatatarta – ja paljasta maata.

Laitumen elonkierto alkoi usein rehunurmivaiheesta, olin tullut huomanneeksi lintujen havainnoinnin ohessa. Nurmesta saatiin yhtenä kesänä kaksi satoa, jonka jälkeen lohkolle ohjattiin karjaa. Alussa oli ruohon osuus laitumen kasvillisuudesta tietenkin suuri ja myös ravinnon laatu parasta. Muutamassa vuodessa laidun kului. Ei auttanut, että sille keväisin levitettiin lannoitetta ja laskihan karjakin sille omat lannoitteensa. Lohko käännettiin ja kierto alkoi alusta.

Ehkä laidun, jolla kanadanhanhet ruokailivat, oli nuorimpia laitumista, ajattelin uutena päivänä aidan takana, kahdenkymmenen kanadanhanhen ruokaillessa. Tai oikeastaan oli ruokailjoita yhdeksäntoista, sillä koko ajan oli yhden niistä tarkkailtava ruokailupaikan ympäristöä, niin oli hanhilla tapana. ”Aina tuo sama”, ne ehkä ajattelivat jokainen vuorollaan hahmosta, joka tarkkaili niitä, ja aina vain samassa paikassa.

 

Talvisääskiä (24.11)

Tavallisuudesta poiketen napsi kymmenen tilheä jotain muuta kuin pihlajanmarjoja. Säestäen itseään sirinällä ne lepattivat ilmassa ja pyydystivät sääskiä. Katselin esitystä Fastholman risukasoilla. Se oli kaukana taitavasta, ei lähellekään pääskyjen sulavuutta tai sieppojen nopeutta. Tosin saaliiden liike oli hidasta ja hapuilevaa, juuri sellaista kuin hyönteisen lennolta saattoi viileillä säillä odottaa. Kesällä olisi hitaus ollut haitta, mutta nyt ei parveilevia sääskiä uhannut kuin satunnainen pullea tilhi.

 

Ensilumi (2.11)

1. Metsään näkyi, sillä maahan oli sadellut lunta. Jokainen runko ja rungosta haarautuva oksa erottui toisin kuin edellisellä kerralla, kun tummuuden taustalla oli tummuutta. Kun musteella piirrettiin puhtaalle paperille, oli vaikutus sama. Sekä paikoillaan että valmiina ponnahtamaan, katseli kauris katselijaa. Oliko se varautunut uuteen tilanteeseen, ettei syksyn hämärä kätkenyt enää, että piilosta oli tullut näyttämön lava?
2. Lumi oli pientä ja kovaa. Se kohisi laariin, jossa kuljin, ruokoiseen rantaan ja koivujen kylkiin autiotalon tontilla. Pysähdyin kuusen alle näkemättä taloa. Sen ikkunoista oli ihasteltu ensilunta, joka kukitti omenapuut. Nyt ei tulijaa katsonut kukaan. Vaikkei talosta ollut jäljellä kuin puutarha, tunsin silti kuin olisin ollut tunkeilija.
3. Kun pyryä oli jatkunut kolmisen tuntia, sen luonne muuttui. Se hiljeni hiutaleiksi. Sellaistako muistamattomuus oli? Kun maisema, jossa oli kulkenut kuin kotonaan, katosi ennen kuin hupenemisen ehti huomata. Samaa valkeutta kaikki, ei mitään, mistä olisi saanut takaisin paluulle tukea.

 

Kuluvat kesät (23.6)

Nainen nousi torniin, tervehti. Tervehdin takaisin. Nainen nojautui kaiteeseen. Se oli tavallista näköalatasanteella. Oli huhtikuu ja maisema avoimena.

En muista tarkalleen, mitä sanoja nainen seuraavaksi käytti, mutta sisältö oli seuraavanlainen: ”Miksi kiurut lensivät niin korkealle, ettei niitä erottanut paljaalla silmällä?” hän kysyi. Nousivatko ne sinne siksi, että ne näkisivät maan pinnalta matoja?

Ei, sanoin. Kiurut liikkuivat maan tasolla, kun ne etsivät ruokaansa. Taivaalle ne nousivat kuuluttamaan reviiriään. Koska aukealla ei kasvanut puita, oli kiurun tehtävä itse sellainen, lennettävä laulunsa latvaan.

Vai niin, nainen sanoi, ja kertoi kiurujen muistuttavan häntä lapsuutensa kesistä, jolloin laulua oli riittänyt loputtomiin, ilman että sen jatkumiselle olisi suonut vähäisintä ajatusta.

Mistä johtui, siitäkö, että hänellä oli eläkkeelle jäätyään aikaa, että hän oli pysähtynyt kuuntelemaan kiuruja, hän pohti. En tiennyt odottiko hän kysymykseen vastausta, mutta sanoin silti, etten tiennyt. Ei nainenkaan. Hän kiitti, että olin kuunnellut, ja lähti laskeutumaan tornista.

Keltainen anorakki. Se erottui kuin ruskan alku, kun muistelin kysymystä vuoden pisimpänä päivänä.

Sirinää ja piipitystä (10.6)  

Laulut olivat vaihtuneet kerjuuääniin. Useammin kuin titityytä kuului tirinää, kun keskenkasvuiset vaativat: toukkia, luteita, hämähäkkejä!  Jollei piiskutus katkennut varoitushuutoihin: Olkaa hiljaa! Pysykää paikoillanne!

Mahdottomia vaatimuksia. Oli sekä huudettava lujaa että pysyttävä vaiti. Eikä heilua saanut, vaikka jäsenissä kihelmöi liikkumisen halu. Mutta sellainen oli elämisen alkeiskoulu. Niityllä vaikenivat kirvisten, varvikossa punarinnan poikastuotanto, kun käskettiin.

Vai sopisiko sanoa lintujen lapset? kysyin itseltäni, sillä metsän reunassa ei näkynyt muita. Kyllä, sillä kyse oli universaalista asiasta. Ihmisten taimet, vuokkojen pesueet, kettujen lapset. Samaa sakkia kaikki.

 

Suomen painavin lintu (10.6)

Kas, neljä lapsosta oli uskaltautunut ensiuinnille, huomasin Saunalahdella. Pysäytin pyörän ja jäin tien oheen katsomaan. Pörheinä seurailivat untuvikot emoaan. Nokat nyppivät ja kaulat kurottivat, veden pintaan ja kohti tuntemattomia makuja. Vielä eivät kaulat yltäneet kaikkialle, vaikka nikamia oli enemmän kuin useimmilla vesilinnuilla. Jotta poikaset saavuttaisivat kaikki emonsa mitat, oli ruokailtava pitkän kaavan mukaan, viisi kuukautta.  Kun poikaset olisivat riittävän suuria tavoittaakseen kasvit, joita aikuiset poukaman pohjasta poimivat, sulkisi ravintola ovensa. Tilat jäätyisivät. Ei huolta. Sillä silloin osaisivat ruokailijat jo lentää. Ne poistuisivat kauniissa jonossa, kyhmyjoutsenet.

 

Harsoisia päiviä (23.5)

Vielä olivat kasvien lehdet ehjiä, pienet hampaat eivät olleet rei´ittäneet niitä kuin konduktöörit matkalaisten lippuja. Näkymät olivat nupuillaan, kokemuksia ei ollut kulutettu. Niitä ei ollut liioin leikelty uusiin muotoihin tai rullattu niin kuin lautasliinoille oli tapana tehdä hyvien aterioiden edellä.

En sanonut: ”Olkaa hyvät”, sillä mikä oli ollut osuuteni kesää tehdessä, vain katselu ja valmistelun vaiheiden etäinen tunnustelu. Kosketin koivunlehteä, se oli pehmeä, kokonainen metsä vailla rikkeitä.

Leijailiko sama tuoksu Stockmannilla, kun kiirehdimme kosmetiikkaosaston läpi? mietin Keinumäen kupeella. Lehtokerttu lauloi, säkeittäin imelää luritusta. Ei, juu, jotain samanlaista oli toukokuussa, jonka halki juostiin silmät kirvellen. Joka aamun oli annettava edellistä enemmän: ikään kuin kielo olisi avannut kellonsa yksi kerrallaan vain siksi, että huumaantumisemme olisi jatkunut pitempään. No, saattoihan asia olla juuri niin, en oikeasti hallinnut kukkaisbiologiaa.

Onneksi niitä oli useampia, olin ajatellut päiviä ennen sadonkorjuuta, kun olimme saapuneet kirja- ja paperiosastolle. Suvivirteen oli useampia vuorokausia. Eikö valmistamisen aika ollut juhlavampaa kuin itse juhla, joka oli aina vain nopeammin ohi? olin kysynyt Kertulta, vuosi vuodelta. Ei, hän sanoi, venyttäen sanoja, niin kuin hänellä oli tapana silloin, kun hän jakoi huomionsa useamman asian kanssa. Hän oli pysähtynyt osastolle, jossa kaupattiin keittokirjoja. Ranskalainen keittiö, oliko se tulossa muotiin meillä? Oui, hän vastasi, se oli tarttunut häneenkin.

Mutta mitä me antaisimme lahjaksi serkkupojan pojalle? Herranjumala, kuinka vanhalta asemani kuulosti lauseessa. Jotain luontoon liittyvää?

Ruokkikaa lapsenne mittarien toukilla ja lehtien miinaajilla, teki mieleni kiljua hyllyillä, joiden valikoima supistui käynti käynnin jälkeen. Vain pari hassua valokuvateosta savannien eläimistä ja läpyskä puutarhan tuholaisten torjunnasta. Kuinka tulevat polvet ymmärtäisivät luontoa, joka oli kaikkia lähinnä, jos he eivät erottaisi pistiäisen ja perhosen toukkia toisistaan? Tai lintuja, joiden ravintoa lehtien kuluttajat olivat?

Missä olivat luonto-oppaat? utelin myyjältä, joka tyhjensi runohyllyjä. Ei, ei meillä ollut kuin näitä kirjoja. Jos teillä oli jokin luontoon liittyvä kysymys, niin eikös museoissa ollut asiantuntijoita? Juu, ei. Heitä oli vähennetty säästösyistä. Esimerkiksi valkoselkätikkojen hyönteisravintoon liittyvään kysymykseeni tai toiveisiini saada selonteko talvella löytämäni kuolleen jänkäkurpan vatsan sisällöstä en ollut saanut vastausta, valotin henkilökunnan jäsentä, joka kuunteli hiljaisena asiakasta. Kaikelle oli annettava aikaa.

Jonkinlainen onnittelu oli kuitenkin valittava, seisoimme sitten tuorein lehvin koristautuneessa lehdossa tai korttihyllyn edessä. Sinä teit sen! Ylävitonen! Ei, juu. Serkkupojan poika oli arvoitus meille. Vakaa, epävakaa, epävarma? Nuoruus oli etsimisen aikaa. Onnea valmistuneelle! Sitä kai jokainen toivoi, muistelin valintaa, jonka olimme tehneet Kertun kanssa ja huomasin kehrääjäkoin tuomen lehdellä. Ei, juu. Eikö harsoihin puettu tuomi ollutkin kaunis?

 

Naarmutusta (13.5)

RH oli ollut taitava puukon käsittelijä, huomasin Pornaistenniemen tornissa. Viillot toistivat sekä R:n että H:n ulkoiset muodot kuin kirjaimet olisi painettu kaiteeseen, eikä viilletty vapaalla kädellä. Merkkien oli tarkoitus säilyä, mikä syy sitten olikaan ollut kaivertamisen taustalla, halu pysäyttää sellaista, mikä ei ollut pysyvää. Väline oli toivottavasti tuotu vain tätä tarkoitusta varten, eikä sitä muulloin ollut kannettu julkisilla paikoilla. Mikä tarkoitti, että tekijä oli toiminut harkiten, ei hetken mielijohteesta.

Toisin kuin IK, joka oli raaputtanut nimikirjaimensa, luultavasti avaimella. Hänen ohuen ohut aikaansaannoksensa häipyisi kuin ruusun repimä haava ruven jälkeen, kun joku nojautuisi kaiteeseen jäljen kohdalla. Tulisivat uudet käynnit ja tunnustukset.

Vain sormenleveys erotti IK: n kahdesta sydämin sidotusta kävijästä: I ♥ S. Kuka oli I ja kuka oli S? sitä ei voinut kuin arvailla, jokainen meistä. Puuta oli poistettu sydämen kohdalta syvälti ja niin oli ihmiset liitetty yhteen.  Toivottavasti  tunne oli ollut sama molemmin puolin. Keskikesän iltoina oli ilmaistu, mitä kevät oli valmistellut. Enää eivät lintuharrastajat olleet häirinneet herkkiä hetkiä tornien huipuilla, koska yölaulajat olivat lopettaneet jo siltä kaudelta laulunsa. E ♥ J, M ♥ E, J ♥ R, K ♥ A, T ♥ A, N ♥ J, H ♥ E, T ♥ B, J ♥ L, A ♥ L, V ♥ N, A ♥ M, I ♥ J, M ♥ P, J ♥ K, M ♥ M, E ♥ J, E ♥ R, M ♥ V, A ♥ U.

Teitä oli paljon, vieri vieressä näköalanpuoleisella kaiteella, edessänne paratiisi, johon uppouduitte pareittain. ”Katso, tuolla ui nokikana!” Vaatimattomat asiat olivat yhdessä koettuina ainutlaatuisia. Kyllä, se oli nokikana. Ainoa kerta, kun Kerttu oli innostunut linnuista; se oli aikaa, jolloin reviirien rajoja vahvistettiin.

Merkillisiä nämä tunnustukset: samalla, kun nimikirjaimet todistivat tekijästä vähemmän kuin kengänjälki ruusupenkin mullassa, halusivat kävijät kertoa itsestään kaiken: ”Olin täällä”. Saattoiko kuolevainen enempää sanoa? Samaa viestiä oli toisteltu, alkaen antiikin Kreikan epigrammeista:

 Muotokuvamaalari Eutykhos

teki kaksikymmentä lasta

Ja tuliko näköistä?

Ei yhdestäkään!

kirjoitti Lukillios sen, mikä oli tiedetty jo ennen aikojaan, mutta viimeisen väittämän saisivat todistaa arkaaisten kulttuurien asiantuntijat.

Linnea, Vexi, Tepa, Grigori. He ja muutama muu olivat kaivertaneet puuhun enemmän kuin alkukirjaimensa, suoneet meille kutsumanimensä kokonaisuudessaan. Ei ainoastaan ”E”, vaan ”Eeva”. Ja sillä sanomalla oli juhlallisuuden verho siirretty sivuun. ”Moi, mä kävin täällä”, tuntuivat niin Elsat, Joelit kuin Sannit huikkaavan, tuttavallisesti.

Jos omien nimien raapustelu oli joillekin arkista, niin sitä oli monille myös tussinkäyttö. Omituisten merkkien jonot koristivat pystylautoja, kuin äännähdykset, joille ei löytynyt kirjoitusasua. No, tagien viesti oli tarkoitettu vain suljetulle ryhmälle.

Onneksi tuhmia kuvia, joiden tunnistamiseen olin oppinut jo kansakoulussa, oli vain muutamia. Niistä ei sen enempää.

146 merkintää Pornaistenniemen tornissa. Nimikirjaimia, rakkauden tunnustuksia, kutsumanimiä, muutamia latteita, mutta ajattomia viisauksia, kuten ”Älä roskaa luontoa”. Vain kolmasosan merkinnöistä pystyin lukemaan, sillä kuluminen oli kohdellut kaiteita, kuten turismi historiallisia kohteita. Yksityiskohdat hävisivät.

Mutta olihan Vanhakaupunginlahdella muitakin torneja, kaikkiaan niitä oli lahdella seitsemän. Eri-ikäisiä, muistelin, kun laskeuduin v. 1998 rakennetusta Pornaistenniemen tornista. Mitä vanhempi torni, sitä kauemmin se oli kerännyt kävijöitä, tuntui ilmiönä mitä ilmeisemmältä. Mutta oliko merkintöjen määrä suorassa suhteessa tornin ikään?

Kävelin poispäin Pornaistenniemestä, kauemmas asutuksesta, ruoikko metelöi, se oli ylitalvisten korsien kopinaa. Lähestyin Lammassaarta. Jaksoivatko rakastavaiset kävellä sinne saakka, veistämään? Mikä vaikutus oli etäisyydellä! innostuin.

Kuukauden verran kokosin aineistoa. Yllättävän kauan. Suoraan sanoen en kehdannut poiketa tornissa käyttäytymisen normista, eli useimmiten tarkkailin muiden mukana lintuja, en kaiteiden merkintöjä. Ja tornien lavat olivat usein myös tupaten täynnä, tarkkailevia ihmisiä. Onneksi huhtikuuhun mahtui myös sadepäiviä, jolloin lintuja katseltiin vähemmän. Yksin olo oli pieninä annoksina ihanaa.

Käytin tilaisuutta hyväkseni tänä iltana. Kerttu oli poistunut novellikouluunsa (”Jokaisella on oikeus omaan versioonsa”, hän oli perustellut kirjoitusharrastustaan). Vuokon olin peitellyt nukkumaan. Levitin muistiinpanoni keittiön pöydälle. Kivinokka, Fastholma, Purolahti, Hakalanniemi, Keinumäki, Pornaistenniemi, Lammassaari. Mitä teillä oli sanottavaa?

Laskin vihkostani, että olin kirjannut yhteensä kuusisataaseitsemänkymmentäviisi viestiä tornien kaiteista ja reunalaudoista. Niistä olin saanut selvää kolmestasadastakahdestakymmenestäkolmesta eli 48 %. Näin ollen puolet merkinnöistä oli kadonnut, joko viimeistelemättömyyden vuoksi tai siksi, että ne olivat jääneet uusien kirjoitusten alle.  Huolellisuus oli palkinnut tälläkin elämänalueella: mitä siistimmin työ oli tehty, sitä kauemmin viesti oli säilynyt tornissa. Vanhin kaiverrus oli tehty yli kolmekymmentä vuotta sitten Keinumäen tornin alatasolle (T.A. 17.5. – 84). Yksi säilyvyyden kannalta olennaisimpia seikkoja oli oikea väline: hätäisesti tehty lyijy- tai kuulakärkikynän jälki oli pois pyyhkäisty seuraavassa sadekuurossa.

Jaoin merkinnät seitsemään ryhmään: rakkaudentunnustuksiin, kutsumanimiin, tageihin, nimikirjaimiin, lyhyisiin lauseisiin, lyhenteisiin ja lauseentapaisiin sekä tuhmiin kuviin tai lauseisiin. Näitä kaikkia esiintyi vain Hakalanniemessä. Fastholmassa ja Pornaistenniemessä ei ollut lyhenteitä eikä Lammassaaressa lauseita ja Purolahdelle ei ollut jätetty yhtään nimeä eikä nimikirjainta. Kaikista muista paitsi Hakalanniemen ja Fastholman torneista puuttuivat tuhmat kuvat ja lauseet. Muutamien merkintöjen sijoittamisessa johonkin ryhmään oli vaikeuksia, mikä osoitti ihailtavaa innovaatiokykyä jälkien jättäjiltä. Yksinkertaisuuden vuoksi loppusijoitin ne lyhenteiden joukkoon.

Poikkeavin kaikista oli Kivinokan torni, joka oikeastaan oli lava, mutta hyväksyin sen suuren kokonsa vuoksi selvitykseeni. Sen kaiteisiin, seinien lautoihin tai mihinkään muihin rakenteisiin ei ollut jätetty yhtään asiaan kuulumatonta jälkeä. En uskonut jäljettömyyden johtuvan siitä, että lavalle johti lahden ainoa näkövammaisille suunniteltu polku.

Merkinnät ryhmittäin ja niiden esiintyminen:

• Kutsumanimet (yhteensä 92 kpl): Keinumäki 30, Pornaistenniemi 18, Lammassaari 14, Hakalanniemi 14, Fastholma 6.
• Rakkaudentunnustukset (yhteensä 90 kpl): Pornaistenniemi 26, Keinumäki 20, Lammassaari 19, Fastholma 10, Hakalanniemi 10, Purolahti 5.
• Tagit (yhteensä 66 kpl): Keinumäki 23, Pornaistenniemi 16, Lammassaari 14, Fastholma 6, Hakalanniemi 5, Purolahti 2.
• Nimikirjaimet (yhteensä 39 kpl): Keinumäki 15, Hakalanniemi 8, Lammassaari 8, Fastholma 4, Pornaistenniemi 4.
• Lauseet (yhteensä 22 kpl): Fastholma 9, Hakalanniemi 7, Keinumäki 4, Pornaistenniemi 1, Purolahti 1.
• Lyhenteitä ja lauseentapaisia (yhteensä 9): Lammassaari 4, Keinumäki 4, Hakalanniemi 1.
• Tuhmia kuvia tai lauseita (3 kpl): Hakalanniemi 2, Fastholma 1.

Opimmeko tästä mitään? Ainakin sen, että jos itsestään halusi jättää edes muutamiksi vuosiksi merkin, se oli syytä tehdä huolella – välineet oli valittava materiaalin mukaan ja ajankohdan, jolloin työ oli tarkoitus tehdä, oli paras sijoittua siihen aikaan vuodesta sekä vuorokaudesta, jolloin häiritseviä tekijöitä (lue: ihmisiä) kiipeili paikalle mahdollisimman vähän. Oliko merkintöjen tekeminen julkisiin pintoihin hyväksyttävää, se jääköön harkittavaksi.

Laitoin teeveden lämpenemään. Mikä oli tornin iän vaikutus havaitsemieni merkintöjen määrään? mietin, kun etsin hunajaa keittiön kaapista, jonka Kerttu oli järjestänyt. Jokainen perhosia kerännyt tiesi että makealla nesteellä hyönteisiä houkuttelevaan pyydykseen, joka koettiin viikon välein, oli kerääntynyt enemmän aineistoa kokemishetkeen mennessä kuin pyydykseen, joka oli roikkunut puun oksalla päivän. Ei siis ihme, että Keinumäen tornissa, joka rakennettiin 1980 – luvun alussa, oli löytänyt eniten merkintöjä (283). Muissa torneista niitä oli ollut seuraavasti (suluissa rakennusvuosi): Pornaistenniemi 146 (v. 1998), Lammassaari 87 (v. 1994), Fastholma 87 (v. 2000), Hakalanniemi 64 (v.1991), Purolahti 8 (n. v. 2005 ?). Keinumäen tornin merkintöjen määrään oli eittämättä vaikuttanut myös se, että tornissa oli kaksi tasoa eli tuplaten tilaa luoville voimille. Nousin tuolille ja kurotin ylimmälle hyllylle. Miksi hunaja oli sijoitettu sinne?

Johtuivatko erot merkkien määrissä tornien iästä? Kun Pornaistenniemen tornia rakennettiin, oli Keinumäen torni harmaantunut sijoillaan jo toistakymmentä vuotta. Täytin sihdin teen lehdillä. Asiaa oli haudottava.

Jos otettiin huomioon käytettävissä ollut ”pyyntiaika” (vuorokausia rakennusvuoden aprillipäivästä aprillipäivään, jolloin aloitin aineiston keruun), niin Keinumäen ja Pornaistenniemen tehokkuus kerätä pintaansa merkintöjä oli toisiinsa nähden samansuuruinen. Keinumäelle oli piirretty 0,025 merkkiä/vrk ja Pornaistenniemeen 0,022 merkkiä/vrk (Keinumäen tarkkaa rakennusvuotta ei ollut tiedossani, mutta otin lähtökohdaksi vuoden 1984, jolloin kaiteeseen oli tehty ensimmäinen, johonkin ajankohtaan sijoittuva kaiverrus). Oli kuitenkin muistettava, että käytettävissä ollut pinta-ala oli Pornaistenniemessä vain puolet kaksilavaisesta Keinumäen tornista. Näihin seikkoihin tukeutuen Pornaistenniemen torni näytti houkuttelevan eniten merkitsijöitä.

Laskin toisten tornien tehokkuusluvut. Ne olivat: Fastholma 0,015/vrk, Lammassaari 0,011/vrk, Hakalanniemi 0,007/vrk.  Purolahden tornissa oli käyty kymmenisen vuotta, mutta se oli säilynyt lähes koskemattomana (8 merkintää), puhumattakaan Kivinokasta.

Kuten aiemmin tuli mainittua, kaikista tornien kirjoituksista ei saanut selvää. Oli ymmärrettävää, että puhtaalta pinnalta viestit näkyivät. Muistelkaa vain millaista oli huutaa metelissä. Kuuluiko? Niinpä lähes kaikki Purolahden merkinnät erottuivat, kuin sanomisen arvoinen asia olisi lausuttu oikealla hetkellä, ja tilaisuuksia uusimmassa tornissa riitti, metreittäin, verrattuna Keinumäkeen, joka lähestyi jo keski-ikää; paljon oli tullut sanottua tähän mennessä.

Lahjomattomia olivat numerot: ne palvelivat juuri niin kuin niitä osasi kohdella. Kysyin: miten luettavien merkintöjen osuus vaihteli eri torneissa? Ne vastasivat näin: Purolahdella oli luettavien merkintöjen osuus 75 % (6/8), kun taas Hakalanniemessä 58 % (39/64), Lammassaaressa 47 % (41/87), Pornaistenniemessä 40 % (59/146), Fastholmassa 33 % (29/87) ja Keinumäellä 25 % (71/283).  Mistä tulokset kertoivat? Jos viestin jättämisen motiivi oli ilmoittaa olemassaolostaan, eikä pidäkkeitä julkisen tilan turmelemiseen ollut, oli Keinumäen torni mediapintana tehottomin.

Mutta miksi Hakalanniemen kirjoituksista sai paljon paremmin selvää kuin Fastholman? Mielestäni aineistoa oli molemmista torneista riittävästi, ettei sattumalla voinut olla suurta osuutta tuloksessa (tilastomatemaattiset lahjani ovat huonot, enkä siksi esitä niitä tässäkään yhteydessä, niin yksityinen kuin tämäkin kirjoitus on). Olivatko Hakalanniemen kävijät kädentaidoiltaan etevämpiä, vai näkyikö viestien viljelijöiden mielentila huolellisuudessa? Ehkä  salmi tornien välissä oli leveämpi kuin oli silmin nähtävissä, tarkoitan: näyttäytyikö näiden tornien merkinnöissä sukupolvien välinen kuilu? Joillekin itse ilmaisu oli päämäärä, toisille vuoropuhelu.

Oli perusteltua esittää seuraava kysymys: Mikä sai ihmiset teroittamaan välineensä joissain torneissa? Miksi tornit houkuttelivat eri tavoin ihmisiä? Vaikuttiko etäisyys asutuksesta tai erot eri ihmisryhmien suhteellisissa osuuksissa eri asuinalueilla (ikäluokat, sosiaalinen asema jne.) merkintöjen ilmaantumiseen? Vaikeita kysymyksiä lintujen tarkkailijalle.

Yritin kuitenkin. Osoitin kysymykseni pöydän toiselle puolelle:

”Eikö tornien, jotka sijaitsivat lähellä asutusta tai liikenneväyliä, voisi olettaa keräävän lukuisammin kävijöitä kuin tornien, jotka sijaitsivat pitkän taipaleen takana?”. Tölkit, joihin Kerttu oli säilönyt syksyllä kurkkuja, kiiltelivät tiskipöydällä tyhjinä. Kertusta ei olisi kahteen tuntiin apua, näin anopin lahjoittamasta keittiön kellosta.

Oli suunnattava katse viimeisimpiin vuosiin, tajusin. Joidenkin tornien kävijämäärissä oli tapahtunut huomattavia muutoksia. Todennäköisten torniin nousijoiden määrä oli kasvanut 2000 – luvulla tuhansilla johtuen uusien asuinalueiden rakentamisesta Viikin välittömään läheisyyteen. Asutuksen lisääntyminen oli vaikuttanut varsinkin lahden lännenpuoleisiin ulkoilijamääriin (Pornaistenniemen ja Lammassaaren tornit). Myös Viikintien pohjoisenpuoleisen Latokartanon uusi asuinalue oli lisännyt torneissa vierailuja koko Vanhankaupunginlahden alueella. Nimimerkillä kokemusta oli, allekirjoitin oman lauseeni.

Torneissa kävivät tietenkin myös muualta kuin Viikin läheisyydestä saapuvat, erityisesti lintuharrastajat, jotka jättivät autonsa pysäköintipaikoille ja kävelivät loppumatkan. Oma lukunsa olivat tornilta toiselle pyöräilevät lintuharrastajat, mikseivät myös pyöräilyn vuoksi pyöräilevät, jos malttoivat pysähtyä. Lintujen vuoksi torneihin kiipeilleet eivät – niin kuin eivät luonnon ystävät muutenkaan − muodostaneet kuin promillen torneihin piirtelijöistä (vaikka nuoruuden hairahduksia tapahtuikin kaikkien alojen harrastajajoukoissa), oletin. Unohtaa ei pitänyt myöskään Gardenian suunnasta 2000 – luvun alusta alkaen vaeltaneita koululaisryhmiä. Valitettavasti torneihin rynnivien lapsien määrä oli luontokoulun ja sittemmin myös Gardenian lopettamisen vuoksi vähentynyt. Näiden kynäilijöiden tekosiin saattoi edelleen tutustua Keinumäen ja Hakalanniemen kirjoituskokoelmissa.

Entä sitten? Kiinnitin huomioni asutuksen etäisyyteen eri torneista. Elämänkokemukseni antoi luvan olettaa, että suurin osa tornien naarmuttajista oli lähtöisin lähistöltä, että he useimmiten olivat nuoria tai nuoria aikuisia, päätellen merkintöjen luonteesta. Oli lähdetty liikkeelle kesäiltana vailla sen suurempaa tekemistä ja päädytty erikoiseen paikkaan, missä ei ollut oleillut muita ihmisiä. Maisemassa ei ollut ollut riittämiin, oliko sitä edes nähty, vain omat tuntemukset. RH, IK, oliko näin? Näköalanpuoleisille kaiteille oli tehty eniten sydämenkuvia ja läsnäolomerkintöjä.

Hain eteisestä puhelinluettelon, Etsin luettelosta kaupungin karttalehdet. Mittasin (silmämääräisesti) jokaista tornia lähinnä olevan pysyvän asutuksen ja tornin välisen etäisyyden (kirjoitin sulkuihin etäisyydet ennen 2000 – luvun alkua, jonka jälkeen rakentaminen oli lähialueella kiihtynyt ja asutus lähestynyt torneja): Pornaistenniemi 700 m (900 m), Fastholma 1000 m, Kivinokka 1300 m, Purolahti 1500 m, Keinumäki 900 m (1600 m), Lammassaari 1600 m (1900 m), Hakalanniemi 1300 m (2000 m).

Asutuksen läheisyyden vaikutus tornissa havaittujen merkintöjen esiintyvyyteen näkyi olevan voimakkainta Pornaistenniemessä. Ihmekö tuo, sillä lintutorni sijaitsi lähes Arabianrannan ja Viikinmäen kerrosalojen etupihalla. Fastholma ja Lammassaari olivat keskenään melko tasaväkisiä merkintöjen määrässä, vaikka matka Herttoniemen lähimmistä kerrostaloista Fastholmaan oli paljon lyhyempi kuin Lammassaareen sitä lähinnä sijaitsevasta asutuksesta. Mutta Lammassaaren kiehtovuutta kasvattivat ruoikon ylittävät pitkokset, ja saattoivat siksi houkutella pitemmälle, ainakin lintuharrastajan näkökulmasta. Aika näyttäisi lisäisikö lasten suuri osuus  Arabianrannan ja Viikinmäen asujaimistossa Lammassaaren tornin merkintöjä tulevaisuudessa. Pian olisivat taaperot nuoria ja sanomisen tarve suuri. Toisaalta raaputtamistilaisuuksia eli ajankohtia, jolloin torni oli tyhjänä, oli Fastholmassa enemmän, sillä siellä vieraili Lammassaarta niukemmin lintujen tarkkailijoita ja muita aikuisia.

Kivinokan tornia lienee suojannut vakituisen asutuksen vähäisyys lyhimmän mahdollisen matkan päässä sekä se, ettei lavalla ollut vieraillut koululaisryhmiä. Lavan sijaintia ei siis ollut opittu, toisin kuin Keinumäen ja Hakalanniemen tornien, jotka olivat sangen kaukana asutuksesta, mutta vielä luontokoulun toimiessa olivat ryhmien vakituisia kohteita. Minkä lapsena oppii sen, nuorena muistaa. Hakalanniemen tornia oli varmasti suojannut se, että se oli yön tunteja lukuun ottamatta harvoin tyhjänä, kun taas Keinumäellä lintujen katsojat vain käväisivät. Purolahden torni oli näkyvällä paikalla kuin huoltoasema valtatien varrella eli ohikulkupaikka kaukana kaikesta.  Se ei ollut yhdenkään polun päässä tai niemessä, missä olisi tuntenut itsensä erityiseksi. Kuka sellaiseen paikkaan olisi halunnut jättää merkkinsä? Kahdeksan kymmenessä vuodessa.

Merkintöjen luonteessa en havainnut eri tornien välillä selviä poikkeamia. Rakkaudentunnustukset hallitsivat Pornaistenniemeä, ja miksi eivät olisi hallinneet. Läpi koivikon johtava polku oli romanttinen. Fastholman tunnusmerkkeinä olivat tavallista runsaammin esiintyvät lauseet. Osaa niistä voisi sanoa jopa kantaaottaviksi, oli sisällöstä mitä mieltä tahansa. Ehkä vaihtoehtoväki oli ominut rautaiseen kehikkoon tuetun rakennelman omakseen.

Lopuksi oli annettava tilaa itse tekijöille, olihan näkyväksi tuleminen useimpien pyrkimys. Ilman Teitä ei selvitystäni olisi syntynyt.

Keinumäki

Rakkaudentunnustuksia: L ♥ L, Y ♥ W, A ♥ S, X ♥ I, M ♥ V, V ♥ S, K ♥ E, R ♥ P, P ♥ G, M ♥ A, B ♥ A, T ♥ P, I ♥ H, T ♥ R, Mikko ♥ Maija, J ♥ A, Tiia ♥ Salla, RI ♥ AS 13.08.2014, Jenna ♥ Vesa, V ♥ J 13.7.2010.

Kutsumanimiä: Vikke, Fanni, Elliot, Johannes, Aulis P. Toni, Kunkku 2015, Ope, Natsku, Grigori T. Hysky, Rami I. Toomas, Mika S, Liisa, Tomi, Tero – 89, Heikki H. 26.10 -91, Mika, Pinja, Mikko, Anni, Ozo 2015, Ville, Namu, Ronan, Hiski, Emma.

Tageja: 23 kpl.

Nimikirjaimia: JKL, A.J.A, K.R, KT, N.K, RR, EP 06, AN, T & K 01, PR, VK, KH, TS -89, PLKT -92, T.A. 17.5 – 84.

Lauseita: I am, Bonez + Neibj 10 – 14 <−>, Peetu ja Tapani olivat täällä 2015, Hey.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: DMF, EKC, RGB, POOP.

Pornaistenniemi

Rakkaudentunnustuksia: J ♥ V, E ♥ J, M ♥ E, J ♥ R, K ♥ A, T ♥ A, N ♥ J, H ♥ E, T ♥ B, J ♥ L, A ♥ L, V ♥ N, I ♥ S, A ♥ M, I ♥ J, M ♥ P, J ♥ K, M ♥ M, E ♥ J, E ♥ R, Essi ♥ Jami, M ♥ V, A ♥ U, M ♥ M, S ♥ J, H ♥ M.

Kutsumanimiä: Linnea, Vexi, Tepa, Grigori, Rabbuuni, Elsa, Ali R., Joel, Sanni, Äiti, Isi, Kuli, Blue, Anna, Siiri, Koka 11, Kia, Toby.

Tageja: 16 kpl.

Nimikirjaimia: OAE, RH, IK, S-L.K.

Lauseita: Älä roskaa luontoa.

Lammassaari

Rakkaudentunnustuksia: Vivian ♥ Peku, K ♥ S, M ♥ J, M ♥ J, M ♥ J, M ♥ T, V ♥ S, M ♥ S – 15, P ♥ L, Outi ♥ Tuomas 21/8/08, O ♥ T, S ♥ M, J ♥ N, R ♥ J, E ♥ K 10.3.09, L ♥ H, A ♥, X ♥ X, Kare ♥ Mira, Viljo ♥ Emma.

Kutsumanimiä: Elvi, Tuula, Jari, Veli, Lisa, Lauri, Eeva, Siri, Shocky, Vattu, Rappio, Olli, Izabella, Kim, Paalatsi -16.

Tageja: 14 kpl.

Nimikirjaimia: OJ, V, RH, JS, NKI, TVI, R, P ja K 16.5 -06.

Lauseita: Kom ihåg De e chill.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: UFSE, DEGGM!!, RAYB, EPMS.

Fastholma

Rakkaudentunnustuksia: Jari ♥ Kati 20.9.15, A ♥ K, K ♥ R, I ♥ B, N ♥ A, H ♥ R, Tan ♥ Pat, Eeva ♥ Max, Minna ♥ Yrjö, Tomtom ♥ Samsam.

Kutsumanimiä: Ronke, Tabak, Jokke, Nik, Vesa, Aino.

Tageja: 6 kpl.

Nimikirjaimia: PL, TS, HP, ML.

Lauseita: Go Vegan, Yiff 4 Ever, Smoke Weed Erryday, Tervetuloa, The World, Hola, Olin täällä, Mäkin.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: Vadelmaviys.

Hakalanniemi

Rakkaudentunnustuksia: PM ♥ TM, J ♥ V, A ♥ A -14, H ♥ J, A ♥ U, A ♥ V, T ♥ R, M♥ I, P ♥ M 31.7.01, J ♥ K.

Kutsumanimiä: Tommi, Tiina, Wexu, Noelle, Tiina, Sanna, Kalle, Meikku, Jaki, Miia, Rix, Joni, Temi.

Tageja: 5.

Nimikirjaimia: M.K, MKV, RR, KK, JI 98, HR, HE 01, TKB 93, K.A  27.6.-94.

Lauseita: ”Viisaus, vahvuus, terveys. Arvokkuus. Ei mieltymyksiä, ei ihmisluontoa. Rauhallisuus”. ”Vai niin”. ”Ilon aika on ohi. Se maailma, joka on tulossa, siellä ei iloa enää ole, vaan levollisuus”. ”Ai jaa. Et sillai”.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: Gesus, LGC, 16 : 20

Purolahti

Rakkaudentunnustuksia: M ♥ A, I ♥ S, J ♥, J ♥ G, J ♥ S.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: To 14.00 13.4.

Pahus. Olin unohtanut teen. Se oli hautunut reilusti yli kaksi minuuttia, ja maistuisi karvaalta. Ei auttanut kuin aloittaa valmistus alusta. Lämmittäisin veden lähelle kiehumispistettä. Lisäisin teenlehdet sihtiin, laskisin sihdin kuppiin, täyttäisin kupin kuumalla vedellä. Katsoisin anopin lahjoittamaa kelloa tasan kaksi minuuttia. Lehdet avautuisivat, ei yhtään enempää.

Jokin naksahti. Se oli lukko, jonka kieli liikahti, kun avainta käännettiin. Se oli Kerttu, joka tuli kotiin, oudon aikaisin. Hän oli huonolla tuulella. Kirjoittamisen opettaja oli tehnyt oharin ja koulu oli siltä illalta peruttu. Tai niin kuin Kerttu asian ilmaisi. ”Kevät oli puraissut keski-ikäistä. Tai ei se puraisija mikään kevät ollut, vaan kurssilainen. Sellainen typykkä, hyvä että osasi kirjoittaa”.

Lukillioksen runon suomennos Aki Salmela, teoksesta Greek Anthology, Penguin Classics, 1981: − Selected Epigrams From the Greek Anthology, ed. J.W.Mackail, 1890.

 

Lukillioksen runon suomennos Aki Salmela, teoksesta Greek Anthology, Penguin Classics, 1981: − Selected Epigrams From the Greek Anthology, ed. J.W.Mackail, 1890.

 

Soidinmenot (3.5)

En ollut kiivennyt torniin, sillä olin halunnut piirtää kahlaajat maan tasalta. Olin seissyt lintujen näkyvillä, joten asentoni oli täytynyt säilyä kuin saalistavan haikaran. Liikahdus ja linnut olisivat läiskähtäneet lentoon.

Sen sijaan ulkoilijat, jotka olivat hakeutuneet tornille, eivät olleet havainneet minua, olin seissyt puskien takana. Heitä oli kulkenut vetävissä vaatteissa, ylös alas. En ollut kuullut kokonaisia lauseita, vain sanat irti toisistaan kuin höyhenet olisivat kadottaneet linnun tai kynäni sen, mikä oli olennaista taivaanvuohessa.

Olin juuri siirtynyt höyhenalojen piirtämisestä kylkien poikkijuoviin, kun sain ohikulkijoiden puheista erotettua ensimmäisen ehjän lauseen.

• Se sano, että kaikista paras on ollut Kivilehdolla.
• Kuka sanoi?
• Äikänmaikka. Eeteenopelle.
• Vaikea uskoa.
• Sano se. Mä olin safkajonossa, ihan Seireenin jakussa kiinni.
• Että kaikista maikkojenhuoneen takapuolista kaikista paras on ollut Kivilehdolla?
• Perseistä, sisko. Asioista pitää puhua oikeilla nimillä.

Puheista päätellen tyttöjä oli kaksi, myös töminän pienuus todisti asian puolesta. Äänet kahisivat liki kukkaan puhkeavan tuomen, suuntasivat lintutornille, kohosivat askel kerrallaan.

• Oota vähän, orava. Mä inhoon korkeita paikkoja.
• Vaikea uskoa. Sirénistä.
• Joo, mut just niin se on.
• Että Sirén ja biologianopettaja?
• Ei, sisko. Mä en puhu mistään ihmissuhteista, vaan näkemyksestä, kameli. Sen perse oli paras.
• Kohta me olemme perillä. Arvaatko montako porrasta vielä?
• No tuhat! Ja siin on tuhat liikaa.
• Neljätoista.
• Yhtä paljon ku mulla on ikää! Sä oot käyny täällä varmaan sata kertaa.
• Voi olla.
• Ja nähny tuhat lintuu?
• Täällä täytyy olla hiljaa. Ja kiivetä keveästi. Lavalla voi olla väkeä.
• Onks siellä joku rituaali? Ties vaikka Kivilehto! Mitä sä luulet, että se tekee iltasin?
• Kuka?
• Ainakaan se ei oo pariutunu. Eks sä oo kattonu sen nimetöntä? Vai onks se eronnu?
• Miksi sinä tulit mukaan?
• Peace, sister. Ponnaris laukee.
• Minä oletin, että sinä halusit oppia tuntemaan lintuja.
• Sori.
• Puhutaan sitten linnuista.
• Cross my heart. Vaikka mä en kyllä erota korppia harakasta.
• Älä välitä. Se on ihan tavallista.
• Eihän tääl oo ketään. Huijasit. Saadaan olla kahden.
• Kyllä, mutta tuolla on tuhat lintua. Vesi on matalalla, ja lietteet täynnä kahlaajia.
• Hei, tuol on Hertsikan talot! Ja onks toi toukka metro, mitä?
• Kulosaaren silta, Sylvia. Kulosaaren silta. Siellä menee metrorata.
• Rupinen korsi. Aattele, jos mutsi on kyydissä! Se on pieni ku kärpäsen muna.
• Yletätkö sinä, vai laskenko kaukoputkea?
• Tää on ihan hyvä. Täss on joku lintu, stidit sääret, ja pilli nokka.
• Ne ovat liroja. Tulossa Afrikasta. Matkalla Lappiin. Ne lepäilevät täällä, ruokailevat lietteellä. Tämä on tärkeä paikka. Luonnonsuojelullisesti.
• Siroja liroja. Miltähän toi muta tuntuu varpaissa? Lähtisit sä joskus Hietsuun? Siel on hyvät sannat.
• Vielä viime viikolla ne ruokailivat lammella, missä leijonat käy juomassa.
• Tehtäis hiekkalinnat.
• Ajattele, että niiden varpaanjäljet voi vieläkin olla sen lammen rannalla. Jos ne jäivät sinne.
• Paahduttais ku enkelit.
• Siinä on muuten myös suokukkoja. Ne laskeutuivat lirojen viereen.
• Pitäis saada väriä. Mä oon kalpee ku olmi. Ei tällasena voi näyttäytyä.
• Anna, kun minä etsin ne kaukoputken kuvaan. Koirailla on upeat kaulahöyhenet. Ole hyvä. Ne ovat keskellä kuvaa.
• Ihan barokkia. Jos nää on koiraita, ne on kyllä transuja. Mutsillakaan tollasia paljetteja.
• Ne ovat lintuja. Paras röyhelö voittaa. Älä sotke asioita.
• Sori, mut mä oon faijasta. Ja sä oot. Sul on äidin sielu.
• Minä tarkoitin, ettei lintujen käyttäytymistä kannata tulkita ihmisten käyttäytymisen kautta.
• Mä en tulkitse. Mä olen!
• Selvä. Paras, että olemme vähän aikaa hiljaa.
• Okei. Mut tiedätsä sen Jorin? Ysiltä?
• No, en. Eivät lukiolaiset ole yhdeksäsluokkalaisten kanssa tekemisissä. Hyvä, jos tiedän, ketkä ovat samalla kurssilla.
• Katri, sun on pakko tietää, lukiossa on. Sil on ihana fleda. Mä oon ihan da-daa, ku mä nään sen päälaen höyhenet.
• Se kattoo lintuja. Katri, sun on pakko tietää. Sil on punanen heltta. Syntisen punanen.
• Kylläpä huojuu, kaatuuks tää ohjelma? Vai oisko se Jori?
• Ainakaan se ei tiedä, miten torniin kiivetään. Keveämmin, keveämmin.
• Jos se on Kivilehto?

Jos kuirin näköiset kahlaajat eivät olisi laskeutuneet tuppaiden taakse, olisin pysytellyt visusti pensaiden takana. Mutta toisin kuin kuuloaistimus, näkeminen vaati suoraa yhteyttä ärsykkeeseen, ts. mutkan taakse oli vaikea nähdä. En halunnut kuitenkaan näyttäytyä, joten odotin, että Pajunkissa oli edennyt portaissa. Kiipesin hänen jäljessään, keveämmin kuin koskaan. Ja sitä paitsi kuirit erottuivat jo ensimmäiseltä tasanteelta, yhtä hyvin kuin jokainen lause, joka sanottiin ylhäällä.

• Terve, Katri.
• Terve, Jori.
• Moi, Jori.
• Onko mitään?
• Joo, kahlureita aika hyvin. Siroja liroja. Ja mitä ne oli, Katri? Jotain kukkoja?
• Suokukkoja.
• Hienoa. Niitä on alkanut näkyä viime päivinä. Mutta näittekö te niitä limosia? Ne laskeutui tuonne tuppaiden taakse.
• Emme nähneet.
• Joo, me ei nähty. Katri halus näyttää mulle noita liroja. Aika stidit sääret. Ja tiukka perse.
• Mitä?
• Hoikat sääret. Ja sul on maneet saappaat.
• Hei, mut sä oot varmaan Sylvia, Katrin sisko?
• Joo, mutten Plath. Mä oon vähän valosampi versio.
• Kasilta?
• Mä en tienny, et sä katot lintuja.
• Mä vasta opettelen. Sä voisit auttaa.
• Jos sä haluut…
• Etsitään se limo… Mikä se oli?
• Sisko hyvä, limosa on kuiri. Se on kuovin kokoinen kahlaaja. Siis aika suuri. Kuovin nokka on käyrä alaspäin, mutta kuirin ylöspäin.
• Sittenhän ne on helppo erottaa.
• Eiköhän tämä riittänyt tällä kertaa. Sylvia, me lähdemme nyt.
• Just tultiin. Mä en oo oppinu vielä mitään.
• Juuri siksi.
• Moi, Jori.
• Moi.
• Ei saa juosta portaissa, kameli. Keveämmin, sisko, keveämmin. Aattele, miten tuolla ylhäällä tärisee.
• Juuri siksi.
• Se ei nää onko se nokka ylös- vai alaspäin. Mutta oli sillä aika hyvä perse. Aattele miten se tärisee!
• En! Katri huudahti ja samalla he huomasivat minut.

Tervehdin siskoksia.

• Päivää opettaja.
• Näittekö kuireja?
• Ei, kun me katottiin lirosia. Aika stidit sääret. Ja tiukka perse.
• Emme me nähneet. Olivatko ne mustapyrstö- vai puna- ?
• Otaksun, että ne olivat mustapyrstö-. Limosa limosa. Ja mitä tulee lintujen takapuoleen… sitä sanotaan alaperäksi.
• Mä oon ihan aloittelija, mutta Katri tietää jo melkein kaiken.
• Hienoa, että harrastatte yhdessä. Voitte siskokset liikkua keskenänne luonnossa.
• Mut saanks mä sanoa yhden asian? Me ollaan kaivattu teitä koulussa. Äikänopekin sano… että Te ootte ihan paras kaikista.
• No, kiitos. Mutta, nyt on joku liioiltellut.
• Äikänope sano. Ja Katri on samaa mieltä. Vai mitä?

Mandariini (2.5)

Laidun kukki lehmiä, muistelin kaukaista kevättä. Kirjavia kuin kaakaopilvet, keveitä kuin kesän nimi. Ne loikoivat voikukkavuoteillaan, tekivät leuoillaan lehmien työtä. Olin hahtuvainen, hilpeä roska lehmän suurissa silmissä, en ihminen, pelkkä itikka.

Tuttu mies tuli mäkeä, hiukkasen vinossa. Käsi painoi Härkösen taskussa. Kissa ja koira seurasivat kannoilla.

– Terve, karjanhoitaja sanoi. Heilautti vapaata kättä, jolle vastasin. Kysyin karjasta.

– Paljonko niitä oli?

– Satakolmekymmentäviisi. Viisikymmentäkolme lehmää. Sisällä on parikymmentä vasikkaa. Loput on hiehoja. Tuolla, hakamäen juurella.

Pikkueläimiä. Ne seisoivat metsän palkkia vasten. Tupakka savusi Härkösen huulilla kuin huonosti sammutettu nuotio.

– Kuivaa on, ja viileää, hän kertasi pohjoisen korkeapaineen seurauksia. Ei tahdo ruoho kasvaa. Karjalle pitää tarjota rehua, ajatteles, laitumella. Kissa ja koira nostivat takapuolensa tieltä, ja seurasivat isäntänsä perää. Läheltä lensi pääskyjä. Ne sormeilivat päivää kuin ilmaan heitetyt hansikkaat. Tosiaan, oli viileää.

Karja pullisti palkeensa, kun mies, kissa ja koira pääsivät aitaukseen. Mölisivät. – Muu, Härkönen vastasi, soitteli karjaa, taputteli lämpimiä kylkiä.

Koira haukkui, se piti huolta kaikesta. Karjasta ja karjanhoitajasta. Kissasta ja taivaan karkulaisista, kun pilvet irtosivat metsän niskasta.

Kissa katsoi kaikkea. Miten helppoa niitä oli liikutella. Eläimiä, ihmisiä.

Kun karja vaihtoi laidunta, kulki Härkönen edellä. Uusi laidun lainehti, liplatti koivikon alla. Koira sulki veräjän. Kissa nosti hännän. Hieroi poskiaan vanhaan seipääseen. Oi ihminen, tunsitko tämän?

Kyllä. Olin piirtänyt ne kaikki, jokaisen seipään, jokaisen halkeaman, metsänreunasta metsänreunaan, kuin mittavälit.

Viikko vielä ja laidun kukkisi jälleen. Tämä kevät oli ollut tavallista lämpimämpi. Jos muistin oikein.

 

Sadetta pidellessä (26.4)

Kun pisarat osuivat, ne elävöittivät pinnan

Sade sai aikaan. Meissä ihmisissä se herätti tarpeen suojautua, olin ajatellut, kun olin laskenut iloisesti äänteleviä kala- ja naurulokkeja Etu-Viikin kynnöspelloilta. Sadetakki valkoisilla linnuilla oli ollut luonnostaan, ja tieto lierojen elinehdoista. Kun vesi valtaisi kolot, pakenisivat lierot pintaan. ”Siellä me vartoisimme”, lokit olisivat päättäneet palaverinsa, jos palaverien pito olisi lukeutunut lintujen tapoihin tahdistaa yhteisiä asioita.

Sade oli iloinen asia, olin ajatellut ulkoilutiellä, kun olin polkenut kohti Pornaistenniemeä. Nähkää lapsuutenne lätäköt, kun kiellätte omianne hyppäämästä, olisin lausunut kuulijoille, jos heitä olisi näkynyt. Mutta suurin osa väestä oli toiminut sateelta suojassa, selät notkolla suorien kulmien määrittelemissä sisätiloissa. Mikä oli välttämätöntä.

Olin lukinnut Kertun pyörän, kun olin päässyt perille. Omastani olin ajanut renkaan viikolla puhki.

Ehkä sade oli tuonut iloisia yllätyksiä, olin hoputtanut jalkojani, kun pisarat olivat pirstoneet silmälasieni kapean kentän ja vastatuuli oli vaimentanut vauhtiani pitkoksilla. Vähälukuiset kahlaajat, kuten kaakkoiset lampiviklot sekä aina niin eksyneen oloiset mustapyrstökuirit näyttäytyivät tällaisina päivänä, olin piiskannut itseäni ruoikon keskellä, niin odottamattomia kuin yllättäjät silti olisivat. Mitä muuta toiveet olivat kuin myötäistä mieltä? Ainakin ne olivat vieneet lähemmäs Lammassaarta.

Mistä harvinaiset havainnot syntyivät? Harmaasta taivaasta, raskaista pisaroista, retkeilystä rajapinnoilla, olin vakuutellut saaressa, kun lapaseni olivat kastuneet läpi. Huonoista valinnoista. Kun teki sellaista, mitä ei alunperin aikonut. Katsottuani säätiedotuksen edellisenä iltana olin suunnitellut viettäväni sisäpäivän tänään.

Olin kiivennyt viimeiset askelmat Lammassaaren torniin. Lapasia lukuunottamatta suojani oli ollut pitävä sadetta vastaan – saappaat, takki ja housut – mutta samalla olin hikoillut itseni läpimäräksi. Olin liikkuva kosteikko. Tiesittekö tunteen? olin kysynyt vähäisiltä linnuilta: kelluvilta sorsilta ja rantaviivan ruokailijoilta, joille vetisyys oli elinehto. Eivät ne olleet tienneet, niiden asut olivat ajattomat, ja sopeutuminen synnynnäistä.

Vain variksessa, jonka oli kohdannut pitkosten varrella, kun olin palannut kohti Pornaistenniemeä, olin tunnistanut kaiken kattavaa harmauden henkeä. Se oli valunut surumielisyyttä kuin taskusta pudonnut rukkanen seipään nenässä.

”Noista pisaroista, kun ne osuvat, syntyy elävä pinta”, sanoin ajatukseni valokuvaajalle, jonka olin kohdannut Pornaistenniemen lintupiilossa. Kyllä, kuivana säilynyt kuvaaja myönsi.  Eikä hämäryyskään haitannut. Piti vain lisätä Asa – lukua. Mitä se sitten tarkoittikaan.

Nojauduin seinään. Penkillä oli mukava istua, ja katsella lintuja sisätiloista. Räystäspääsky etsi sääskiä lampareen pinnalta, jota pisarat hakkasivat.

 

Valtaväylä (20.4)

Kolme lankkua rinnakkain, a´ 30 cm. Neljä metriä pituutta per lankku. Kun nämä asetettiin peräkkäin, syntyi puinen polku. Montako lankun pituutta tarvittiin, että ruoikon yli päästiin kastelematta sukkia? tuumin pitkosten alkupäässä.

Väylä oli leveä, kun sitä kulki yksin. Varhain aamulla, kun mudan haju oli usvassa voimakkaimmillaan. Tai yöllä, kun seuraa pitivät lepakot ja ruoikon näkymättömät ääntelijät. Joskus tuli vastaan supi tai myyrää kantava kärppä. Ihmisiä ne väistivät, mutta miten oli, väistivätkö ihmiset toista? Tai siis: oliko Pornaistenniemestä Lammassaareen ja toisinpäin vievällä reitillä väistämissääntöjä? Kaksi kulkijaa ei nimittäin mahtunut yhdeksänkymmenen sentin leveyteen elleivät he halunneet hipaista vierasta.

Lapsiperheet ja työhyvinvointipäivän iloiset naiset. Kesämajojen asukkaat täyteen lastattuine kottikärryineen. Pariskunta Arabianrannasta jokapäiväisellä lenkillään. Juoksijat. Päiväkotiryhmä. Lintumies kaukoputken kera. Pitkosten vieressä oli märkää ja taival useimmille ulkoilijoille kuin meren ylitys. Kävelykengillä ei pitkosten vieressä pärjännyt. Joten se, jolla oli saappaat väisti. Kiitos, ohittajat sanoivat. Eipä kestänyt.

Paitsi, jos saapastelija vain saapasteli. Silloin päiväkotiryhmä pysähtyi ohjaajien käskystä. Antakaa tietä! Onneksi lankut olivat pituudeltaan vain neljä metriä ja väylä oli liitoskohdissa hieman leveämpi. Kiitos kiitos, ei teidän olisi tarvinnut, teki mieleni sanoa. Olisinhan minä voinut väistää, kävellä tuolla mudassa. Mutta lapset katsoivat lintumiestä vakavina. Tapaus oli kasvattava, vaikka joidenkin mielestä kaikesta sai leikkiä. Eivätkö seipäät, joita kaupunki oli lyönyt pitkospolun sivuille, olleet kuin mastoja, joissa saattoi roikkua? Ei, ei. Lopettakaa heti!

156 lankun pituutta, sain tulokseksi, kun saavutin Lammassaaren. Yöllä oli tilaa omituisiin harrastuksiin.

 

Siivilät (19.4)

Sunnuntaina saapui sateen matkassa sorsien aalto. Satojen tavien parvessa lepäili kolmekymmentä lapasorsaa Purolahden suulla, kun pysähdyin Mölylän kalliolle iltapäivällä. Kevään suurin määrä tähän mennessä. viisitoista naarasta puolisoineen.

Seuraavana päivänä lapasorsien parvi oli hävinnyt. Ensimmäinen ajatus oli, että ne olivat jatkaneet matkaa, mutta kun kiersin lahden poukamat, löysin ne kuutta vaille kaikki. Suurin osa oli siirtynyt Saunalahden suojiin.

Useampi pari ruokaili aivan ulkoilutien vieressä. Pitkät ja latuskat nokat litisyttivät vedenpintaa. Nokan erikoinen rakenne keräsi tehokkaasti kaiken ravinnoksi kelpaavan: sen leveän pään ansiosta nokkaan tulvi mahdollisimman paljon vettä, josta hiuksenhienot, ylä- ja alanokan liuskat erottelivat planktonin, nilviäiset, hyönteiset, päätyäkseen sorsan nieluun. Muutamat yksilöt painoivat päänsä veden alle ja repivät kasvinosia matalasta vedestä.

Olisi tehnyt mieli pysäyttää muutama työmatkapyöräilijä ja näyttää omituiset linnut. Mutta kuinka olisin osannut erottaa ihmiset, joiden mielestä pysähtyminen olisi ollut vaivan arvoista?

Ja kiitos näistä päivistä (17.4)

Omistin kolme lintulautaa. Ne tarjoilivat ruokaa omenapuusta. Kahdet laudat olin kyhännyt hedelmälaatikoista, eräänlaiset automaatit; siemeniä valui pienestä aukosta sitä mukaa, kun tarjolle tullutta hupeni. Kolmannen mökin olin ostanut. Se muistutti muodoltaan tuulimyllyä, kuin myös toiminnaltaan, pyörihän syöttö fysikaalisesti, tosin ilman siipiä. Harjakatto. Ikkunaruudut maalattuna valkealla maalilla.

Ostetun mökin sisällä oli seinästä seinään metallilanka, johon oli sidottu karkea naru. Ennen kuin olin ripustanut laudan omenapuuhun, olin pujottanut narun reiästä, joka oli porattu mökin kattoon.

Olin noudattanut ohjeita, jotka olin löytänyt ruokintalaitteen sisältä. Saadakseni ohjeet käsiini olin joutunut hakemaan pinsetit keittiön laatikosta, sillä paperi, johon ohjeet oli painettu, oli työnnetty syvälle ruokintalaitteeseen, eikä käteni ollut mahtunut sen kapeuteen. Kerttu oli vetänyt imurin esiin, kun olin saanut pinsetit haltuuni. Hän imuroi lauantaisin. Olin poistunut hänen toimintansa tieltä, portaille, jotka johtivat puutarhaan. Istuen portailla olin poiminut paperin ja itse asiassa vasta tuolloin olin tajunnut, ettei paperi ollut mökkiin joutunut vierasesine, vaan ohje, joka neuvoi sen omistajaa. Narun saisi pujotetettua kattoon poratun reiän läpi sujuvasti, jos sen pää teipattaisiin, neuvottiin.

Roikotin mökkiä kädessäni ja etsin sopivaa oksaa nuoresta omenapuusta. Suurin osa oksista oli liian hentoja kannattelemaan mökkiä, joka painoi myös ilman pähkinöitä. Puun vankin oksa oli rungon takana, joten siihen en voinut ripustaa mökkiä. Halusin nähdä linnut sisältä, nojatuolista, mikä vähensi vaihtoehtoja. Rungon oikealla puolella olisi ollut seuraavaksi paras paikka ruokinnalle, mutta ikkunan puite olisi peittänyt linnut. Olohuoneen nojatuolia ei voinut siirtää. Jos olisin siirtänyt, se olisi tullut villamaton päälle. Mattoon olisi painunut jäljet, vaikka tuoli olisi ollut matolla vain lintujen katsomisen ajan. Tuolin siirtely sopivalle katselupaikalle eli matolle ja siitä pois sen oikealle paikalle takan eteen olisi ollut liian vaivalloista, jotta olisin viitsinyt tehdä sitä niin usein kuin olin aikonut katsella kiinnostukseni kohteita.

Nojatuoli oli ollut kauemmin paikallaan kuin omenapuu. Omenapuun olin istuttanut parisen vuotta sitten. Niitä oli tontillamme kyllä kokonainen tarha, mutta vain tämä yksi näkyi sisälle. Omenatarha vaati tilaa, se ei mahtunut ikkunan eteen. Hiekkamultaiselle lounaisrinteelle mahtui kaksikymmentä omenapuuta. Kertun vanhemmat olivat istuttaneet ne, kun he olivat asuttaneet taloa ennen meitä. Kun tarhamme kukki, ihastelivat kukintaa niin naapurit kuin ohitse kulkijat. Oi, katsokaa millainen pilvi. Mutta talomme ja kukkapilven välissä oli piharakennus, joka esti näkymämme pilveen. Siksi olin halunnut yhden puun kukkimaan ikkunamme alle, vaikka se ei toisista kukkijoista erillään tuottaisi kovin hyvin satoa.

Oli valittava omenapuun oksista kolmanneksi vahvin. Se oli rungon vasemmalla puolella. Kävin koeistumassa nojatuolin, jota Kerttu ei ollut ehtinyt siirtää imuroinnin tieltä. Onneksi, sillä istuessani huomasin, että mökkiä täytyi nostaa. Sidoin uuden solmun lähemmäksi mökin kattoa ja kiersin ylimääräisen narun oksan ympärille.

Kun palasin sisätiloihin tarkistaakseni tuolistani uuden korkeuden, oli imurointi alkanut nojatuolin alueella ja jouduin odottamaan. Imuri oli vanha ja äänekäs. Yritin kysyä Kertulta kauanko hänen puuhissaan menee, mutta hän ei kuullut. Kun hän nosti lintukirjaa lattialta, hän huomasi minut puutarhaan avautuvalla ovella aukomassa suutani.

Hän sammutti imurin ja kysyi oliko minulla jotain tärkeää. Toistin kysymyksen ja hän vastasi olevansa ihan kohta valmis ja sitten hän painoi imurin nappulaa isovarpaallaan, joka oli vihreän villasukan sisällä, kuten kaikki varpaat ja koko jalkaterä ja säären alin kolmasosa talvisaikaan. Pelkäsin hänen liukastuvan, sillä villasukkien pito oli parketilla huono. Mutta hän viihtyi niissä. Minä käytin sisällä tavallisesti tohveleita. Puutarhan portailla oli kumisaappaat valmiina ulosmenoa varten. Kertun vuoksi otin saappaat pois sisällä käyntieni ajaksi, mutta en sentään vaihtanut tohveleita, vaan kävelin sukkasillani.

Kuluneena talvena, kun olin huoltanut lintulautojani, olin saanut vetää saappaita jalkaani ja riisumaan ne sisälle tullessani.  En tiedä miksi, mutta näiden toimintojen aikana oli mieleeni toistuvasti ponnahtanut mökkiin liittyvä kysymys: Oliko kaikissa rautakaupan hyllyille asetelluissa lintulaudoissa samanlainen kahteen osaa taiteltu ripustamisohje, ja jos oli, niin oliko ohjeet työnnetty yhtä syvälle? Kuinka monella tavalla ihmiset noukkivat paperin mökistä? Hyllyllä oli parikymmentä mökkiä. Varastossa oli lisää, ja muissa rautakaupoissa. Joku tai jotkut olivat taittaneet ohjeet kahteen osaan, työntäneet ne lintulautojen sisään ja sulkeneet kannet. Tuhansia kertoja.

Tänään olin päättänyt poistaa ruokintalaitteet. Maa tunki jo omia tuotteitaan ja linnut löysivät ruokansa ilman ihmisen apua. Kuljetin hedelmälaatikoista rakentamani automaatit piharakennukseen. Saumat irvistivät, ja katto olisi vaatinut toisessa laitteessa paikkausta, mutta varastoin ne vikoineen vanhalle paikalle. Syksyllä suhtautuisin asiaan uusin ajatuksin, uskottelin.

Vuokko halusi kottikärryjen kyytiin paluumatkalla, joten lastia riitti molempiin suuntiin. Kun avasin solmuja, joilla olin sitonut  ostamani mökin omenapuuhun, huomasin silmujen pullistuneen. Pölyttäisin kukat itse, jos kimalaiset eivät osaisi puuhun ikkunamme edessä. Istuisin sisällä ja seuraisin hedelmien kasvua, jotka näkyisivät nojatuolista.

 

Talven yli (13.4)

Joukko pajusirkkuja talvehti onnistuneesti Vanhankaupunginlahdella. Saunalahden ja Ryönälahden ruoikoissa, lahden itärannalla, missä pajusirkut viihtyivät suuren osan talvesta, nähtiin enimmillään kolmisenkymmentä yksilöä. Lopputalvella, helmi – maaliskuun vaihteessa, ne hajaantuivat. Vaimeita ”dsiy” – ääniä alkoi kuulua myös länsirannalla, Pornaistenniemen ja Säynäslahden laajoista ruoikoista.

Viikkoja ennen kuin syksyllä Suomesta muuttaneet palasivat, olivat Vanhankaupunginlahdella talvehtivat pajusirkut asettuneet tuleville pesäpaikoilleen. Tilaa oli vielä tulijoille tarjolla, mutta parhaat paikat oli varattu, näinhän asiat ihmisilläkin menivät, ainakin entisajan lippujonoissa. Tosin menetyksen laatu oli sirkuilla toisenlainen. Joskus pakkasissa sinnittely kannatti. Kuluneena talvena ei koettu lumimyrskyä, joka olisi hukuttanut järviruokojen röyhyt alleen ja siemeniä syövien pajusirkkujen säilymisen toiveet sitä myöten. Yhtä hyvin kävi viiksitimaleille, kiitos pystyssä pysyneen ruokomeren.

Tänään pajusirkut tapailivat säkeitään: ”Paju – pensas – aita, siinä – tontin laita”. Tai niin kuin Purolahdella kahtena keväänä laulanut koiras hienosteli: ”Cheese – and – biscuits”.

Heinäsorsia (13.4)

Vielä eivät sinisorsanaaraat olleet aloittaneet suurella joukolla haudontaa. Ehkä ensimmäiset, sen verran maa oli lämmennyt ja kevät edistynyt kahden viikon aikana, että aikaisimmin aloittaneet olivat ehtineet munia täysinäisen pesyeen. Mutta enemmistö tulevista emoista käväisi vielä laskemassa munan per aamu pesän syvennykseen – kuka rantapensaikon alle, kuka metsänreunaan ojan varrelle tai ruoikon siihen osaan, jota vesi ei vaivannut.

Kun yksin uivia koiraita, eli naaraiden puolisoita, alkaisi näkyä enemmän kuin pareittain päiväänsä viettäviä, olisi aika selvittää Vanhankaupunginlahdella pesivien sinisorsien parimäärä. Tuolloin muuttomatkallaan pysähtyneet lajitoverit olisivat häipyneet jo omille pesimäseuduilleen ja kaikki paitsi jotkut paria vaille jääneet poikamiehet, olisivat lahdella lisääntymistä aikovia.

Vai pitäisikö sanoa heinäsorsia? Heinäisiin paikkoihin Vanhankaupunginlahden runsaslukuisin vesilintu mieluiten pyöräytti munansa. Viime vuonna 110 syvennykseen. Vähän vappua ennen kiipeäisivät ensimmäiset untuvikot kuoristaan ja laskeutuisivat vesille. Onnea matkaan!

Turhia toiveita (12.4)

Tilanne oli sama kuin meren kynnyksellä. Aukean ulapalla liikehti lintuja, joiden identiteetistä ei saanut selvää. Aavistelin lajien välillä, vääntelin harvinaisuuksia tavallisista linnuista, merellä alleista ja nurmella räkättirastaista. Yhteistä molemmilla aavoilla oli ilman väreily katsojan tasalla. Se vei ajatukset eteläisille seuduille, missä maisema kihisi outoja muotoja. Mutta, luojan kiitos, ajatukseni ei onneksi ollut niin voimakas, että olisin sen voimalla muuttanut mitään, en taivuttanut lusikkaa, en rastaista uusia lajeja. Paras, että tyydyin siihen, mitä pellolla eli.

Nyt kun olin tunnistanut pontimeni, saatoin katsella itse näkyä. Todellakin: mikä oli pysyvää, ei pysynytkään. Rastaat läikehtivät, irtosivat ääriviivoistaan. Niitä liikutti auringon säteily, joka taivutti lämmintä maata ja viileää ilmaa ihmisen korkeudella. Toiveiden tinaa, sanoisin. Yritin piirtää sitä.

Joku ajoi pyörällä, pysäytti. Se oli Nykäsen kaveri. Näinkö minä sen? hän kysyi. Minkä? Mustaleppälinnun. En, vastasin. Nykäsen kaveri sanoi nähneensä, että olin katsonut siihen suuntaan. Sanoin, etten minä sellaista ollut nähnyt. Mutta Nykänen oli, Nykäsen kaveri sanoi. Itse hän ei ollut, mutta aikoi vielä yrittää. Hän nousi Nopsan selkään ja polkaisi, karautti pellon toiseen laitaan.

 

Hyyppien valinta (11.4)

Sänkien seasta erottui matala töyhtö ja silmäkulmajuova leveän valkoisena. Hyyppä näytti naaraalta. Vähän matkan päässä, viimevuotisella ohrapellolla, erottui toinen hyyppä makuulla. Ja tuolla ja tuolla. Töyhtöhyypät olivat aloittaneet haudonnan, muutamaa päivää varhemmin kuin viime keväänä.

Kiersin töyhtöhyyppien asuttamat peltojen lohkot: laitumet, rehunurmet, kynnöksille käännetyt viljapellot ja sängelle jätetyt. Yhteensä kuusikymmentä pesiviksi tulkitsemaani hyyppää, 36 koirasta ja 22 naarasta sekä 2, joiden sukupuolesta en saanut selvää, sillä aina ei koiraaksi tai naaraaksi nimeäminen ollut mahdollista.

Hautojia oli peltojen asuttajista yhdeksän: viisi sänkipellolla, kolme laitumella ja yksi kynnetyn pellon kynnösharjalla. Enimmäkseen naaraita, mutta kyyhötti joukossa myös kaksi koirasta, se ei ollut tavatonta.

Maaliskuulta, sen jälkeen, kun hyypät olivat saapuneet, olin seurannut hyyppien esiintymistä eri peltolohkoilla. Ilman tarkkaa laskemistakin olisi selvinnyt, että ne suosivat peltojen lohkoja, joilla on matalaa kasvillisuutta. Kosteanmustilla kynnöksillä näkyi soidintelevia lintuja vähemmän kuin laitumilla tai sänkisillä pelloilla, noin kolmasosa joka laskentakerralla.

Johtuisiko paljaan maan hyljeksintä siitä, että se on pitemmälle kevättä kylmempi? Ainakin haudonta alkaa savipelloilla myöhemmin. Viime vuonna ensimmäinen hautoja näkyi laitumella 14.4, kun taas kynnöksillä 16.4.

Myös ravinnontarjonnalla on varmasti osuutensa. Sen näkee jo kottaraisparvista, että laitumilla on monipuolisesti ja ennen kaikkea tiheästi hyönteisravintoa: kovakuoriaisten ja kaksisiipisten aikuisia ja toukkia ynnä muuta. Rehunurmipelloilla kottaraiset vierailevat harvemmin eivätkä hyypät pesi niillä Viikissä lainkaan.

Vai ohjaako valintaa vanhat muistot? Laitumilla käyskentelee vain karjaa, mutta vapun tienoilla, kesken parhainta haudonta-aikaa, ajaa pellolle traktori äestämään. Tervemenoa munat!

Palasin seuraavana päivänä (12.4) samojen peltolohkojen reunoille ja laskin hautojien määrät uudestaan. Pesien määrä oli lisääntynyt neljällä, eli kaikkiaan kolmetoista hautovaa emoa (sekä kynnöksillä että sänkipellolla viisi ja laitumilla kolme hautojaa). Saa nähdä montako paria pelloilla tänä vuonna pesii.  Viime vuonna niitä oli 20, kun taas v, 2013 pareja oli 13 ja v. 2014 18, eli suuntaus on ollut kasvava. Myös hoitoniityillä suuntaus on ollut sama: v. 2013 2, v. 2014 5 ja v. 2015 7 paria.

 

Paras kaikista (11.4)

Kymmenen kirjavaa koirasta piiritti yhtä väritöntä lintua. Vesi roiskui. Jokainen piirittäjä yritti olla näyttävämpi toista, kosiskella piirityksen kohdetta. Kilpailijat kohottautuivat eri tahtiin, pörhistivät punaisia ja vihreitä höyheniään pään alueella, pullistivat peräpeiliään. Katso, miten keltainen peräni on! Kaikin keinoin oli voitettava kohteen huomio. Tämä oli tavien tapa valikoitua. Samoilla soitimen kuvioilla oli toimittu satojen sukupolvien ajan.

 

Iso vaiva (7.4)

Eilisiltana etelästä saapui sadepilviä ja pilvien alla voimakas tuuli. Se lennätti kevyempiä roskia ja jokaista aukean ylittäjää, niin variksia kuin pitkän päivän työmatkapyöräilijää. Modernina ihmisenä kuuntelin säänmuutosta tyynissä sisätiloissa, kattomme peltistä kolinaa. Se ennusti vapautusta Vanhankaupunginlahdelle, ilon päivää. Jäät lähtisivät.

Mutta kun saavuin Arabianrannalle, missä aallot loiskivat vanhasta muistista, nousi päällimmäiseksi tunteeksi pettymys. Paremmin en tyhjyyttä osannut itselleni nimetä. Jäitä ei näkynyt, liioin vesilintuja. Tätäkö olin odottanut?

Viikkoa aiemmin, aprillipäivän aattona, oli lintujen laskeminen ollut helppoa, sillä vesi oli ollut vain viidellä paikalla avoinna: Saunalahdella, Purolahdella, Hakalanlahdella, vanhan puhdistamon altaassa ja Arabianrannassa. Jäänreunat oli koristeltu telkillä ja koskeloilla, ja pelkästään Viikinojan suulle oli kokoontunut kolmentoista vesilintulajin edustajia. Neljäsataakaksikymmentäkolme uimataitoista yksilöä: hanhia, sorsia, joutsenia. Tunnelma oli tiivis, tilaa oli vähän; ken oli käynyt markkinoilla, muisti tämän.

Mitä ihmettä olin odottanut? Joka kevät jääkansi poistui. Ensin se haurastui, niin että tummuus jo viimeistään kertoi muodon lähestyvän muuallakin kuin virtapaikoissa nestettä. Sitten, kuin tarkkaan harkitun iskun voimasta, hävisivät loput uimisen esteistä, vajosivat sen lyhyen matkan, mikä erotti savisen pinnan mutaisesta pohjasta.

Tiedoksi (7.4 alkaen): Jos olit vesilintu, ei liikkumisellasi ollut enää rajoituksia. Ei ainoastaan ulapalle, myös ruoikon kätköjen lampareisiin oli mahdollista uida.

Mikä vaiva, löytää ne kaikki, ajatteli lintujen laskija.

Näytillä (6.4)

Kylläpä on kaunista, sanoi rouva Herttoniemestä. Hän oli polkenut ohitseni, mutta pysähtynyt, ja palannut pyöräänsä taluttaen luokseni. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, sanoi rouva Herttoniemestä, että ei voi olla totta. Mikä tuo eläin on? Se pakeni edestäni ulkoilutiellä, juoksi perä vilkkuen metsään. Ja nyt minä saan ihastella niitä monin kappalein, kun ne käyskentelevät aukeilla mailla. Kuin olisivat kesyyntyneet.

Kuusiko niitä on? rouva Herttoniemestä kysyi. Kyllä, sanoin ja nostin katseeni kaukoputkesta. Nurmella ruokaili kaksi urosta, kaksi naarasta ja kaksi viimevuotista vasaa. Toinen pukeista oli vanhempi. Iän näki sarvista ja eläimen rotevuudesta. Avuillansa se ajoi nuorta pukkia sivummalle, kauemmas naaraista, jotka olivat kantavia. Elokuussa uros oli jahdannut naaraita. Päiväkausia se oli seurannut ihanien tuoksujen perässä, juoksuttanut naaraita niityillä. Metsistä löytyi edelleen sorkanjälkiä loppukesän leikeistä: lohkareen ympärille oli kulunut juoksun kehä.

Talveksi oli alkionkehitys keskeytynyt, mutta tänään oli kehitys näkyvä. Joskus äitienpäivän jälkeen, toukokuun loppupuoliskolla, naaraasta tulisi uudelleen tai ensi kertaa emo. Korkeaheinäiselle niitylle tai ruoikkoon syntyisi yksi lisää. Monellako Viikin kanta kasvaisi tänä vuonna?

 

Hajahavaintoja 6.4

Kun hain aamun lehteä postilaatikosta, huomasin peippojen aloittaneen muuttonsa. Jokapaikan lintuja eteni matalalla peltojen yllä, kymmenen – kahdenkymmenen yksilön parvissa. Lounainen tuuli oli auttanut ne meren yli ja matalan pilven vuoksi pikkulinnut myös näkyivät. Peippojen joukosta kuulin myös järripeipon närkästyneen äänen, kun olin päässyt kotiportaalle. Se oli peipon pohjoinen serkku ja kevään ensimmäinen. Hyvä, että viivyttelin pihapolulla, etten ehtinyt ennen järripeippoa sisälle

Yöllä oli saapunut laumoittain rastaita. Räkättien parisataapäinen parvi pompahteli Etu-Viikin laitumilla kuin shakkilaudalla. Jokainen pelasi omaa peliään, ja kaikki samaan aikaan: pari hypähdystä eteen, katse nurmeen ja kääntyminen. Venyi, venyi vaalea liero, kun rastas veti saalista shakkilaudan alta.

Tavien joukot olivat vahvistuneet kahtena peräkkäisenä yönä. Pienimmät sorsat olivat nyt lahden toiseksi runsain vesilintu. Sinisorsat voittivat vielä muutamalla kymmenellä. Maanantaina laskin 207, tiistaina 290 ja tänään 379 taviyksilöä lahden itäisissä poukamissa. Nokat lipittivät pientä ruokaa veden pinnasta, joko ruokoniemekkeiden edustoilta tai lietteen reunoilta. Muutama kymmen tavia oli noussut Lammassaaren hoitoniityn rannalle ja edennyt niityn lätäköille. Syvissä vesissä nämä sorsat eivät viihtyneet, siellä sukelsivat koskelot ja telkät. Tosin, mitä oli syvyys Vanhankaupunginlahdella? Pari metriä selällä.

Vieraisilla (2.4)

Ilman muuta oli ihminen metsässä ylimääräinen. Ei hän asunut siellä, toisin kuin rastaat ja peipot, tai hiekkaisen rinteen mäyrä. Hän on vierailija, joka huomattiin havumetsän klubilla. Peippo keskeytti laulun, mustarastas siirtyi selailemaan kuluneita lehtiä sivummalle. Harmitti, mutta en halunnut pyytää anteeksi sitä, että syntyni oli jäsenyyden esteenä. Käyntini oli tärkeä.

Oli istuttava alas, mieluummin kivelle kuin kannolle, jotta pystyisin selittämään. Kaikille, jotka halusivat kuulla, ja itselleni. En ollut sukua hakkaajille, vakuuttelin läheisille puille, jotka nojailivat toisiinsa. Halusin sanoa, että kävin täällä jo lapsena, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Metsäni sijaitsi toisaalla, nelisen kilometriä teollisuusalueen itäpuolella. Tarkoitin: paikkaa, missä kasvoin, ei ollut enää jäljellä, vain kuusikon korkeudelta asuntoja.

Surullista, että palatakseen sinne, mitä oli lähtöisin, oli vierailtava reservaatissa. Mutta elementit olivat samat: sammaleen tasalla kasvoi sellaista, mitä en edelleenkään osannut nimetä. Tunnistin puukiipijän ja hippiäisen laulusta. Ne lauloivat myös lapsuuteni metsässä. Se teki olostani sekä avuttoman että turvallisen. Se oli tunne, johon teki mieli pysähtyä kuin upottavaan nojatuoliin salin hiljaiselle puolelle. Siellä todellisuuden rinnalle voisi sepittää toisen, itselleen mieluisan, ja uinahtaa sinne.

Unohdus. Miten vaarallinen ajatus. Pianko katoaisivat metsän asukkaat hyvin voinnin ympäriltä. Kun vanhusta tultaisiin tervehtimään, eivät hänen tarinansa olisi tunnetusta maailmasta. Mitä olivat rastaat ja peipot, joita hän toisti toistamistaan? Kuka luki lehtiä metsässä? Miksi vaarista oli tullut tuollainen, vieras sekä meille että kaikille?

Moi (31.3)    

Näet lapun laudanraossa ja ajattelet, että kaikkea ihmiset pudottelevat: käärepapereita, mainoksia. Muotoni vuoksi pidät minua kuittina. Epäröit onko kiinnostuksesi kohtuullista, tiedonhalusi hyväksyttävää. Mitä ihminen on ostanut, jääköön jokaisen omaan tietoon, päätät ja hyvä niin. Mutta entä jos valkoisena loistava lipuke ei olekaan tosite ostetuista asioista, ei mainosta mitään eikä liioin ole jäljelle jäänyt todiste makeanhimosta? Otat peruuttamattoman askeleen, sillä ethän sinä muutoin olisi poiminut minua, avannut taitoksia. Huomaatko, miten lähelle toimintasi toi sinut toista. Tämän lähemmäksi et minua kuitenkaan pääse, mutta eikö se jo riittänyt järkyttämään ennakkoluuloja: asiat eivät menneet, niin kuin oletit. Jos ennustuksesi sisältöni suhteen olisi mennyt oikein, lukisit nyt jugurtin ja juuston hintoja, ja montako pääsiäismunaa joku osti. Et kai ole pettynyt? Niin. Pääsiäinen on kuin onkin harkittuja yllätyksiä sekä tappioita, joita hämmästyttävät tapahtumat seuraavat. Siis, ota viimeinen virkkeeni neuvoksi. Tervehdi, kun seuraavan kerran tulet lintutorniin ja huomaat ihmisen. Hän on noussut lavalle sinua ennen. Tervehdi niin kuin tervehdit silloin, kun olet ystävällisimmilläsi (olipa hankala sana kirjoittaa ja vielä vaikeampi lausua). Sano vaikka moi, kunhan huomioit toisen. Me tarvitsemme sitä.

Hyviä alkuja!

 

Korinaa (31.3)

Pesimäkauden alussa, kun metsiä viilensi enää luminen laikku, variksien äänien valikoima monipuolistui. Kun pysähdyin Saunalahden kalliolle, todetakseni sumupilven estävän sulaveden näkymistä, kuului tuuheasta männystä korinaa, miltei olematonta ääntä, verrattuna ympärivuotiseen raakuntaan. Minut oli noteerattu, mikä kohotti itsetuntoani. Nostin kaukoputken olalle ja poistuin lyhyesti läheiseen metsään odottamaan selkenemistä. Kun palasin samaiselle kalliolle, josta näkisin sekä eteläisen poukaman että Saunalahden läntiset lampareet, oli kuin tikka olisi ryhtynyt rummuttamaan aiemmin mainitun männyn kuivaa oksaa. Mutta ei, se oli varis, joka korinan sijaan oli alkanut kilisyttää kurkkuaan.

Mitä sanoi varis? Jotain hupaisaa? Sitä ei voinut tietää kuin toinen aikuinen, saman lajin eläjä. Ne olivat pesivien lintujen viestejä, puolisolta puolisolle. Sataviisikymmenpäinen, lahden rannoilla liikuskeleva, nuorten varisten joukko, ei luultavasti olisi osannut pesivien kieltä, sen paremmin kuin ääniä ihmettelevä ihminen. Veisi vuosia ennen kuin nuori pääsisi pesimään ja oppisi pesällään vahtivan variksen puheet. Miten viestittiin vaaroista, miten ihmisistä. Milloin puhe oli pariskunnan omaa, mitä naapuripesän pariskunta ei ymmärtäisi.

Tilaa oli Vanhankaupunginlahden rannoilla vähemmän kuin pesimään pyrkiviä variksia; vain muutama kymmen pesäpaikkaa, ja ne olivat varattuja. Jo kevättalvella oli varaukset vahvistettu. Kun tämän kevään pesijöistä joku ennen pitkää kuolisi, vapautuisi mahdollisuus jonkin männyn latvasta, koivun haarukasta tai kuusen tiuhimpien oksien kehästä.  Alkaisi oksien taittelun opettelu, miten pesän malli punottaisiin, jollei alkua helpottaisi menneiden pesijöiden jäljelle jäänyt malja.

Kohottakaamme sille.

Hanhet (31.3)

Mikä hanhissa kiehtoi? Näkyvyys. Ne olivat suurimpia pellolla häärivistä  linnuista. Huomasivatko ohikulkijat kirvisiä ja keltasirkkuja? Kiuruista, jotka lennähtelivät keväänhaluisten yllä, kyseltiin, mutta havaitsivatko ulkoilijat niitä? Ei, sillä neljäkymmentä grammaa vei näkymästä pienemmän alan kuin neljä tai viisi kiloa hanhen lihaa. Jos oli hanhilla painoa, se myös kuului. Kun metsähanhien letka saapui, ponnahteli pajatus pellolle jo kaukaa. Mutta pajusirkun kutsuääni, se oli korkeintaan vain kysymys: ”Tsiy?”. Sanoiko joku jotain?

Hanhia laskettiin, isolla ihmisjoukolla. Ihmeteltiin laiduntavan, siivellisen karjan asettumista Viikin nurmille, laitumille ja puiduille pelloille. Miksi hanhet yht´äkkiä, kun eivät tätä ennen olleet pysähtyneet näin suuressa määrin? − Kaksisataakahdeksankymmentä kanadanhanhea, viisikymmentäseitsemän merihanhea, kahdeksankymmentäkuusi metsähanhea, kahdeksankymmentä tundrahanhea, vaatimattomat kolmekymmentäkolme valkoposkihanhea siihen nähden, miten suurella kertoimella niiden joukot vielä kasvaisivat, vastasin uteliaalle rouvalle Herttoniemestä.

Sanat olivat lyhyitä näkyihin verrattuina; miten linnut laumoittivat ihmisiä ulkoilutien reunassa. Arvokkaine valokuvauslaitteineen katsojat ikuistivat sellaista, mikä oli katoavaista; kun siipien viuhina ylilentävistä linnuista ei tallentunut kameran kennolle, säilytti muistamisen taito sanoinkuvaamattoman, kasvatti sitä, loi vanhoista tilkuista uutta. Jos mikä, tämä oli säilyttämisen arvoista, vannoivat lintuihin hurahtaneet.

Siksi iloitsimme, että yksi ja toinen sauvakävelijä seisautti kopisevat sauvansa ja sanoi: Mitä ihmettä?  − Kyllä, vahvistivat lintujen tarkkailijat, pellolla laidunsi harvinaisuus. Lyhytnokkahanhi, täsmensi Pajunkissa, joka ei huolimatta lauhasta ilmasta, ollut luopunut pipostaan. Huomioikaa huurteisenharmaa selkä ja selkää tummemmat kupeet, vaaleanpunaiset jalat ja lyhyt nokka, jonka tumman värin leikkaa lihanpunainen rengas keskeltä kahtia. Ja jos jaksaisitte odottaa, näkisitte leveälti valkoisen pyrstönkärjen, leveämmän kuin metsähanhella, jota Huippuvuorilla pesivä vieraamme eniten muistutti.

Mutta kävelijät eivät odottaneet. Suoran päässä odotti jotain muuta. Kenellä oli lihamakaronilaatikko uunissa, kenellä vieraita tulossa tai TV-ohjelma.

 

Lyhyt näkymä (31.3)

Miksi linnut vaikenivat? ihmettelin sumussa, ties monettako kertaa. Ei ääntäkään, kun pyöräilin läpi lehdon. Vain lyhyt näkymä, ei minkäänlaista liikettä. Se oli kiehtovaa, mutta joidenkin mielestä maidolla maalattu metsä oli pelottava. Pelkäsivätkö linnut, että pilveen, joka oli laskeutunut maahan, oli piiloutunut saalistajia? Että haukat verhoutuisivat usvan harmaaseen ja yllättäisivät ääntelijän? Joka tapauksessa jonkinlainen jähmetys oli vallannut eläimet ja myös minut, eläinten etsijän. Vain yksinäisen kanadanhanhen ääni, suunnasta, missä lahti oli sijainnut eilen. Sen etenevä huuto oli sukua laivojen torville, jotka varoittivat toisia laivoja. Mutta kuka olisi lähtenyt merelle, joka oli kadonnut aamulla?

Kun auringon noususta oli kulunut neljä tuntia, alkoi metsän muuri avautua. Se avautui Saunalahden takana. Samat havut, sama kallion kilpi ruoikon reunassa. Sama laulu, joka eilen oli kimpoillut runkojen väleissä. Aistit avautuivat, kaikki oli tuttua kuin vanhassa kodissa. Asioita saattoi hoidella niin kuin niitä oli hoidettu ennen. Epävarmuus, se ettei tuntenut paikkaa omakseen, oli pahinta, sanottiin. Siitäkö vaikeneminen johtui?

 

Kotiniityllä (29.3.)

Multapellolla, kynnöksen harjalla kaksi töyhtöhyyppäkoirasta otti mittaa toisistaan. Sananmukaisesti. Ne seisoivat kylki kyljessä kuin peilikuvat, ja niin lähekkäin, että paperinliuska olisi mahtunut koiraiden väliin, jos sen kaltainen toimenpide olisi jostain syystä ollut tarpeellinen. Samanaikaisesti kuin kaksosveljet, jotka tunsivat toistensa mielenliikkeet, kohottautuivat kilvoittelijat hoikilla jaloillaan, nostivat pääpuolen mahdollisimman ylös ja laskivat pyrstönpuolen liki pellon kosteaa pintaa. Ei näkynyt eroa puvuissa, molempien höyhenissä kimalsivat metallin sävyt sinisestä, vihreästä, kuparista kuin jaloimmat höyhenhaarniskat. Päälaella vipattivat huimat töyhdöt. Ei ollut kumpi, ei kumpainenkaan, toista korkeampi ja myös rinnan leveys oli ihmissilmin sama. Millä ne kamppailivat, kun aseina ei käytetty nokkaa, mitään muutakaan välinettä? Ehkä ne katsoivat kumman pinna kestää kauemmin, en tiedä, mutta toisen mitta tuli jostain täyteen, sillä kaikilla maailman toimilla oli rajansa, esimerkiksi korttitaloilla. Tältä näytti romahdus hidastettuna: koiraan rintakehä liikahti taakse ja samoin heilahti myös pää rinnan mukana, syöksähtääkseen saman tien kohti toista koirasta. Hyökkäyksen kohde väisti, mutta sai kuin saikin osuman siiventaipeeseen. Siivet avautuivat molemmilla, ja lopullisesti jännitys purkautui hypähdykseen ja sitä seuranneeseen lennähdykseen. Siipeensä saanut poistui kynnöksen huipulta, pellon puolueettomalle vyöhykkeelle. Pian hääri voittaja pellon kumpareella kuin olisi sovittanut itseään pesään. Eikö ole hieno? koiras viritteli naarasta, kamppailun ainoaa katsojaa. Vaikka ei siellä vielä mitään pesää ollut, vain suuria puheita.

 

Laskijan työ (25.3)

Kottaraisia. Useita kymmeniä, arvioin pellolle laskeutuneessa parvesta. Ei. Ne oli laskettava, yksi kerrallaan, kiiruhdettava läpi laidunta nokkiva joukko. Seitsemänkymmentäkaksi liukasta lintua. Kuusitoista enemmän kuin edellisenä päivänä, ja taas olimme liikahtaneet, kuudentoista kottaraisen verran eteenpäin. Siinäkö syy, mikä sai minut laskemaan? Jotta muutoksen saisi edes nykäyksittäin näkymään?

Jälleen oli kottaraisten joukkio lennossa, sellaista oli avomaan lintujen arki, ainaista uhkaa ilmassa. Laskin lentäjät viiden ryhmissä, ilman että ajattelin oliko se taaskin tehtävä. Sellainen oli laskijan automaatio, ettei tyytynyt ensimmäiseen tulokseen. Hyvä niin. Sillä latvukset taipuivat pohjoiseen, se oli muutoksen tuuli, joka sai kottaraisten määrän kasvamaan. Vedin viivan vanhan lukeman yli ja kirjoitin viereen uuden: kahdeksankymmentäviisi yksilöä. Kolmetoista uutta jäsentä kottaraisten seurassa. Lisäys oli saapunut lounaan suunnalta, seuraillut rannikon reunaa, oikaissut yli kapeimpien lahtien ennen kuin oli saavuttanut Viikin, jonne toverit olivat kokoontuneet. Sitä ennen oli uudet jäsenet merkitty jo muutamaan vihkoon, ehkä Soukan kalliolla, ja tovia myöhemmin Lauttasaaressa, missä muuttoa seurattiin tornista; asian voisi tarkistaa parilla puhelinsoitolla. Jos ohitusajat oli merkitty, saisimme selville myös lentonopeuden.

Ja taas olivat metalliset linnut luopuneet nurmen nokkimisesta. Kuin kourallinen soraa, maan ainesta, olisi väistellyt vaaraa taivaalla. Ne oli laskettava uudestaan, vaikka välillä ei pistettä erottanut toisesta, niin lähelle pääsivät kottaraiset kottaraista. Yhdeksänkymmentäviisi lintua, suunnilleen, kaartoi tuonne, kaartoi tänne, kuin tumma pilvi pellolla ruokailevan kahdensadanneljänkymmenen kanadanhanhen, neljänkymmenenseitsemän töyhtöhyypän, neljänkymmenen kiurun, kolmenkymmenenkahdeksan variksen ja kolmen hempon yllä. Olin laskenut ne kaikki, ennen kuin olin siirtynyt kottaraisiin.

Ilmoittaisin tulokseni Tiiraan, harrastajien yhteiseen lintutietopalveluun, kun palaisin illalla kotiin. Paljonko havaintoja ilmoitettiin päivässä? Tuhansia. Kaikkialta Suomesta. Päivä päivältä, lintupaikka lintupaikalta, kehittyisi havaintojen sarja, jonka lopussa meille paljastuisi, kuinka kottaraiset saapuivat v. 2016 pesimään Suomeen. Oliko niitä yhtä paljon kuin edellisenä keväänä, vai enemmän? Tai kanadanhanhia tai töyhtöhyyppiä. Laskettavia lajeja oli pitkälle kolmattasataa. Nyt oli kottaraistenkin parvi kasvanut toiselle sadalle, huomasin, sen verran laajalti ne peittivät edellisvuoden laidunta ladon edessä.

Ne oli laskettava, ajatteli myös Sundström vai oliko hän Sandström, en tahtonut muistaa tuttuni nimeä. Hän kiikaroi parvea ladon pohjoisessa päädyssä. Hän avasi vihkon ja kirjoitti summan sinisiin ruutuihin. Paljonko, se ei selvinnyt, vaikka tiirasin kaukoputkella. Illalla näkisin netistä, oliko hän nähnyt enemmän. Ja muistaisin taas hetkisen hänen nimensä.

 

Kyyhkyset (22.3)

Missä kyyhkyset pesivät? kysyttiin Lammassaaren tornissa. Kuusen tiheimmillä oksilla, sanoi hän, jonka koti oli Laaksossa Keskuspuiston laidalla. Ne laittavat kaksi tikkua ristiin ja munivat yhtä monta munaa. Ehkeivät ne osaa laskea enempään. Ullakolla ylimmän hirren päällä, sanoi eräs, joka asui Töölössä. Siellä ne kujersivat ja sinne ne munivat kaksi munaa. Koloissa, vastasi kolmas. Hänen kesämajansa sijaitsi Lammassaaressa, missä kyyhkyset pesivät suurissa pöntöissä, joita oli asetettu saaren rannoille. Vaikka luonnostaan ne munivat koloihin, jotka palokärki oli kovertanut itselleen, käyttänyt kerran ja jättänyt muille. Niissä kyyhkyset hautoivat kahta munaa.

Olipa erilaisia pesäpaikkoja: ullakolla, kuusen tiheimmillä oksilla, koloissa, joita palokärki oli kovertanut itselleen ja ihminen kyyhkysille. Kuinka se oli mahdollista, yhdelle linnulle? Ei ollutkaan. Kyyhkysiä oli kylläkin yhdenlaisia, ja ne pesivät rauhan ja rakkauden kuvissa. Mutta kyyhkyjä, joista kyyhkysten kuvat olivat syntyisin, oli kolmea lajia.

Uuttukyyhkyt olivat palanneet Lammassaaren naapuriin, Kuusiluodolle, ensimmäiset jo helmikuun lopulla. Myös sinne oli ihminen asettanut suuria pönttöjä, joista jokainen sai kevään mittaan pesijän. Jos ei kyyhkyn, niin telkän. Mutta vielä eivät telkkien siivet viheltäneet lahdella, koska sulia, minne vesilintu olisi sukeltanut, ei ollut syntynyt. Saaressa lepattivat vain uuttukyyhkyt pariutumislennollaan. Kuin hillityn harmaat perhoset ne läpyttivät paikoillaan, kunnes kaartoivat ylitseni ujeltavin siivin ja laskeutuivat oksalle asumuksen viereen.

Ne muistuttivat kesykyyhkyjä, jotka pelästys oli kiskaissut Hermannin katoilta ilmaan. Ehkä kanahaukka, joka jahtasi kaikkia lahden liepeillä pesiviä kyyhkyjä, oli vaihtanut vaanimispaikkaa. Mutta pulujen siivet olivat pitemmät kuin uuttukyyhkyillä. Ne olivat omiaan liitelyyn ilmojen voimakkaissa virroissa, joita pulujen alkuperäisissä ympäristöissä esiintyi. Kesyjä niistä oli kehittynyt, kun muutamia niiden esivanhemmista, joita kutsutaan kalliokyyhkyksi, oli tuotu laaksoihin ja koulittu kirjekyyhkyiksi. Kävi kuitenkin niin, että jotkut kyyhkyistä eivät vieneet kirjeitä perille, vaan muuttivat siltojen alle ja joskus myös ullakon ylimmille hirsille.

Entä millainen oli kyyhkyistä kolmas? Se oli suurin Viikin kyyhkyistä ja kulttuurinsuosija. Mikä tarkoitti, että se pesi useimmiten metsiköissä peltojen reunoilla, ja nykyisin yhä lähempänä ihmisten olohuoneita. Joskus jopa parvekelaatikossa. Kun sepelkyyhkyt lähtivät lentoon, niiden siivillä loistivat puolikuut. Ja kun siipiä lyötiin oikein tiuhaan, muodostivat kuviot täydellisen, valkoisen ympyrän.

 

Juhlanauhaa (18.3)

Kävelin hakametsän laitaan, sen otsalta pyrki heinäntukkaa. Tsi – tsi – tsi… siellä etsittiin säveltä. Laulaja oli sinnitellyt talven yli, kevään reunaan. Sinne koiras pysähtyi, muuttui osaksi pälveä. Tuohon kutoisimme pesän, keltasirkku katsoi närettä ja valon vähyyttä neulasten välissä. Toinen koiras laskeutui koivun latvaan. Sillä oli pihlajanpunaa, vanhan linnun väriä rinnassaan. Se lauloi katajasta hakamaan reunalla. Voikukansiemenistä, kanankaaleista, ruuan runsaudesta pesäpaikan lähellä. Kymmenen poikasta lentoon, hempolta lipesi. Kuka tulisi pariksi? Sitä kysyttiin aukeilla mailla, metsissä. Tuolla kuljetti tikli juhlanauhaa. Läpi männyn latvuksen, se kietoi naaraan säkeiden vyyhteen. Mutta punatulkku lauloi piilossa. Se käänteli aiheita kuin lasisia palloja havujen kätköissä, paperiin käärittyjä. Vihelsi huulien raosta hiljaa, rahisi, kurisi mielihyvää. Tiity tiity tiity tiity, lauloi tiainen. Siinä oli kevään rytmi. Varjoraidat hangella. Siniset viileät ääniraidat. Variksetkin, parinsa jo valinneina, kumarsivat keväälle. Rakennusten peltiharjoilla, kaupunkikuusien känkyrälatvoissa, aidanseipäillä ne olivat kuin viirit kääntyneenä suveen. Puku pulleana, pää alhaalla, pyrstö viuhkana kevättalvea vasten, ne pumppasivat: krooaa-krooaa-krooaa.

Syömäri (17.3)

Varikset astelivat sulavalla hoitoniityllä, kukin yksin, isossa ryhmässä. Joukko eteni jäseniensä mielenkiinnon mukaan. Kuka pysähtyi tuppaalle ja nokkaisi, kuka asettui sulan paljuun ja kävi peseytymään. Ruoikon reunassa naputettiin jäätä, jo halkesi hauras kansi. Haju oli jymäkkä, mutta tunsivatko varikset mudan keitoksia? Keitettiinkö täällä kananmunia? Ei. Kosteikossa ollut keittiötä, mutta pakastin toimi kyllä. Tuolla suli vaivaishiiri, ja tuolla, minne variksista kiireisin oli hypellyt, näkyi reiden kalpea kylki. Voi sammakkoa, oi varista, minkä aterian kevät tarjosi. Satakymmenen varista. Söi ja kylpi, kuin suuri syömäri.

 

Kevään kirjoitusta (13.3)

Tahmea lumi tarrautui. Se tarttui saappaanpohjiin, pyrähteli, kuin vilkkaat rivit.

Olin arvannut oikein. Muuttolintuja. Juoksivat lyhyin askelin sänkien väleissä. Yksi kerrallaan tulivat korsien takaa esiin, astuivat muutaman askeleen. Tässä me olemme. Emme olekaan. Sulautuivat suojasään väreihin. Mullanmustaa, oljenkeltaista, piirtyi puvuista, eniten oli valkoista.

Joku seisahtui, kahahti. Se oli untuvatakki.

− Onko siellä jotain? kysyi kohtelias ääni, se oli noutaja – rouvan. Muistin naisen K-raudasta, hänen koiransa oli menehtynyt alkuun uuden vuoden, ei aikonut toista, olin oppinut lomassa asiakaspalvelun. Mutta oliko tämä parhain liisteri? Entä tapetti?

”Onpa hyvinkin”, olin vastata, ”sellaista, mikä katkaisi odotuksen”, mutta kerroinkin vain lintujen nimen. Ehkä nainen poistuisi ja pääsisin piirtämään. Pulmusia.

Vielä pari sanaa ja kahdeksan linnun parvi aukeni vasten sinisenä haihtuvaa leimikkoa. Kuin kirjavat hiutaleet ne kilisivät kierroksen ihailijoiden yllä ja hupenivat sitten aukean litteään laitaan. Kului tovi ja pulmuset pelmahtivat samoille sängille, alkoivat poimia ruuantuhkaa lopputalven lautaselta. Hyppyhäntäisiä, ja heinien siemeniä.

− Kiitos, nainen sanoi, että olin lainannut näkymän hänelle, ettei hän tiennyt pulmusten olevan lintuja, vaan jonkinlaisia kukkasia. Sanoin ilon olevan puolellani, ettei se maksanut minulle mitään. Itseään hänen oli kiitettävä, harvalla oli malttia viivähtää, ja sen tähden valistin vierasta lisää, että tietämättömyys pulmusista oli tavallista, sillä etelässä niitä nähtiin vain lyhyesti kevään alussa, jos silloinkaan. Että ne pesivät puuttomalla tundralla, useimmiten tunturien laella. Tiheimmin niitä tavattiin Käsivarressa. Munansa ne munivat kivien alle, louhikkoon, neljästä kuuteen.

Toivotin hyvää päivänjatkoa ja nainen rouhi tiehensä..

Montako kertaa olin piirtänyt pulmusia? Kerran, kahdesti? Olin muistamaton, olin rikas. Seurasin kynälläni harvinaisia mutkia.

Viljelyaukealla viuhui lisää väkeä: perheitä, yksinäisiä kulkijoita koiran kanssa tai ilman. Monet olivat kävelleet tai hiihtäneet kotoaan. Tai sitten he olivat tulleet linja-autokyydillä. Olipa joku uskaltautunut polkupyörän selkään. Aidatut peltotiet ja metsään raivatut kävelytiet ohjailivat kävelijöiden kulkua. He pysähtelivät aidanvierustoille ja lintutorneihin, yksittäin tai yhdessä, tähystelemään talven kääntymistä kevääksi. Tummilla pystyillä kehoillaan he täplittivät auringon hopeoimaa aukeaa. He suojasivat silmiään häikäisevältä valolta asettamalla kätensä lipaksi. Lapsiperheet kiipeilivät ojien kaltevilla reunoilla. Isät rakensivat myllyjä virtapaikkoihin. Lintuharrastajia seisoi muurina peltotiellä.

Rahinaa ja sauvojen iskuja, lemmikkien kanssa ja ilman. Kevyesti ylitti etelätuuli aukean. Se toi tervehdykset pellon toiselta puolelta, missä tutut kohtasivat toisensa: kuin muurahaiset he kohottivat raajansa ja vaihtoivat sanoja. Mutta mistä nämä kertoivat? Enimmäkseen arvailin:

”Sain kohteen tähtäimeen ja laukaisin.”

”Katsoimme toisiamme silmiin. Ajattelin, että kaukasianrautiainen oli palkinto ponnisteluistani, mutta sen mielestä olin, kukaties, huonokuntoinen vuohi, joka oli jäänyt laumasta jälkeen; en jaksanut kavuta ylemmäs, mikä ei haitannut, sillä niiltä jaloilta havaitsin myös lumivarpusia, jotka ikään kuin lastuina lennähtivät ikijään pinnasta lentoon. Tuon retken muisto häviää vasta, kun minut poltetaan ja saadaan pienempään tilaan.”

”Kaksi rusakkoa, sanoivat. Ammuttu. Tuonne pellolle.”

Nastat napsuivat, purivat jäätä.

− Anteeksi, mutta pääseekö tätä tietä Espooseen?

− Ei, vastasin kylmästi. Kävelkää Herttoniemeen ja odottakaa metroa.

Napsunta oli saanut pulmuset lopettamaan noukkimisen. Ne seisoivat pulleat ruumiit koholla. Silmien yläkulmiin oli tuikattu valon pilkkeet, se oli auringon merkki.

Lumi heijasti, häivytti höyhenet, kiskaisi pulmuset taivaaseen.

− Mitä näkyy? kysyttiin, kun kiikaroin pieneneviä pisteitä, kunnes kadotin ne Malmin yllä. Se oli Hiltunen, mitä vielä. Taksin omistaja.

Näytin luonnokseni lintumiehelle. Liki jokainen oli nähnyt ne, pulmuset, Hiltunen sanoi ja varjosti vahattua kaljuaan; se heijasti kaikkea, mitä tapasimme taivaalla: tähtien kuviteltuja kuvioita, lentäviä eläimiä, lentäviä koneita, hattaroita, ja jokaisen, joka kupoliin katsoi. Parvi oli viivytellyt pääkaupungin rannoilla ja joutomailla läpi talven. Kai Jaakko tämän tiesi?

En. Vasta tänään ne olivat sattuneet kohdalle, sanoin tietäjälle, ja tämä lähti. Mitään muuttolintuja.

Kuului talitiainen, se polki metsässä jalkaa. Maa nousi lumen läpi kuin eläin. Multaa, kiviä, neulasia. Saatana.

Kohtauksia (12.3)                                                                                  

Valkoselkätikkoja vaelsi viime syksynä itärajan takaa suurin joukoin Suomeen. Vaelluksen päätyttyä jäi Vanhankaupunginlahdelle talvehtimaan vähintään neljä valkoselkätikkaa: kaksi koirasta ja kaksi naarasta. Toinen koiraista merkittiin värirenkailla alkutalvesta. Tämä yksilö viihtyi suuren osan talvesta lahden itärannalla, Fastholmassa, mutta helmikuun puolella se asettui lännen puolelle. Kohtasin sen tänään Kuusiluodossa. Olin jo poistumassa pikkuisen pettyneenä, kun yläpuoleltani kuului odotettu ääni: valkoselkätikkakoiras rummutti kalpeaa haavan oksaa! Seurailin tikkaa saaressa ja kun se lennähti Lammassaareen, kävelin perässä. Aavistin, että tavoittaisin linnun lintutornin läheltä, sillä lahopuuta löytyisi sieltä. Mutta rummutus kuului jo lahopuita ennen. Koiras oli asettunut saaren korkeimmalle kohdalle, suuren vaahteran ylimmille oksille. Sieltä se kuuluisi myös lahden itäiselle puolelle, missä naaraat olivat viettäneet tähänastisen talven. Kauaa ei koiras viihtynyt Lammassaaressa, vaan ponnisti Pornaistenniemen suuntaan. Tunsin reitin. Olin kulkenut sitä jo ennen kuin upottava polku peitettiin pitkospuilla. Tavoitin valkoselkätikan polun toisesta päästä. Mutta tämä olikin renkaaton naaras. Se naputteli lovea raidan oksaan vanhan puhdistamon purkuojan penkalla. Se ilmestynyt rummuttavan koiraan reviirille.

Iloissani seurailin naaraan ruokailua, kun yhtäkkiä lähipuuhun lehahti valkoselkätikkakoiras, hännillään käpytikkakoiras. Käpytikka teki selväksi, että se ei sietänyt toisia tikkoja ja poistui paikalta. Valkoselkätikkakoiras jäi liimattuna puuhun. Se äänteli joitain kertoja. En tiedä osasiko koiras yllättyä, ei ehkä niin kuin lintuja seuraava ihminen, kun valkoselkätikkanaaras vastasi. Tai ainakin samaan lajiin kuuluvat linnut ääntelivät samaan aikaan. Ei kulunut kuin hetki, niin ensin naaras ja sitten koiras lennähtivät muutaman kymmenen metrin päähän, molemmat omaan raitaansa. Lintujen väliin jäi pyykkinarun mittainen matka. Alkoi kiihkeä vartaloiden huojutus, puolin ja toisin suoraa runkoa. Ja yhtä vimmattu kuikutus. Nytkö ne olivat löytäneet toisensa? Kiihkeyttä kesti vartin, jonka jälkeen seurasi parin minuutin hiljaisuus.

Koiras lähti ensin raidoilta. Se ylitti tarkkailijan ja laskeutui lehdon länsireunaan. Naaraan lähtöä en huomannut, mutta tavoitin sen sieltä, minne koiras oli laskeutunut.  Ja kas kummaa, ne ruokailivat yhdessä, vain parin metrin päässä toisistaan, maahan romahtaneilla koivun ja lepän rungoilla. Minne naaras liikkui, sinne myös koiras. Jonkinlainen yhteys niillä oli. Mutta kaikkeen ei koiras suostunut. Kun naaras lennähti käävälle, jota koiras oli viitisen minuuttia tuhonnut ja sitten hylännyt, syöksyi koiras paikalle ja ajoi naaraan pois käävältä.

Seurasin pariskunnan ruokailua vielä kolmisen tuntia. Keskityin naaraaseen, koska koirasta oli tullut tarkkailtua jo riittämiin. Se lennähti aika ajoin paikalle, ei aivan pökkelöitä pilkkovan naaraan lähelle, vaan koivuille muutaman rungon etäisyydelle. Mieleeni pyrki väistämätön ajatus, ettei koiras uskonut silmiään.

 Robinson (10.3)

Sora rutisi, pesi hiekkatien sulapaikkoja. Hän potkiskeli kiviä ja kevättä ja onnettoman pieniä lumipalloja, joita satoi alkukevään pitsiin. Hän seisahtui ladon kulmalle ja mäjäytti kantapäällä kunnon iskun jääkuoren reunaan. Jos hänellä olisi ollut moukari, hän olisi kumauttanut sillä, kunhan vain olisi ollut enemmän mahtia edistää kevättä. Jos talvi olisi suostunut painiin, hän olisi kellistänyt sen. Mutta se oli hyttynen, josta ei saanut otetta. Se inisi ja väisti, kun siihen yritti osua.

Hän kurkisti kulman taa. Ei ollut eteläseinällä istujia. Kukas nyt tällä säällä. Poutakelillä ei olisi mahtunut laudalle, katsomo olisi ollut täynnä. Auringonpalvojia, niitähän olimme kaikki, hän ajatteli ja istui alas.

Jostain juontui muisto mieleen. Kolmetoistavuotiaaksi hän oli kuvitellut olevansa maailman pohjoisin Robinson Crusoe. Hän oli rakentanut hyppyrimäen viereiselle kalliolle majan. Katsellut aavalle sieltä. Tosin meri oli ollut aika pieni. Sen toisella puolen oli siintänyt Kyläsaari.

Kun hän oli käynyt ensimmäisen kerran retkellä meren toisella puolella, hän oli totta kai vieraillut Kyläsaaren kaatopaikalla, sillä kaatopaikat vetivät ihmisiä puoleensa siinä kuin harvinaisia lintuja. Tuntematta paikkaa tarkemmin hän oli vahingossa hyökännyt pultsarien kylään.

Kylän asukkaat olivat kaivaneet jätteenpoltosta jääneisiin kasoihin kuoppia kuin ensimmäisen maailmansodan aikaisia korsuja. Asumuksensa he olivat suojanneet aaltopelleillä. Huomaamattaan − ehkä hän oli tähystellyt jotain taivaan linnuista – hän oli astunut yhden katolle. Pahaksi onneksi saapas oli mennyt osumasta läpi ja jumittunut peltiin. Kaikki se meteli. Hän kolisteli katolla kuin tykistön keskitys. Kiskoi, minkä peloltaan pystyi. Jalkansa hän sai irti saappaasta, mutta itse saapas ei liikahtanut. Kohta joku vetäisi sen korsuun sisään ja se olisi hänen retkensä loppu.

Tiuhassa koivikossa näkyi lisää kojuja ja ahavaisia miehiä kojujen suilla, ja jonkin verran myös naisia. Metelöinti oli herättänyt heidät sunnuntaiaamuna. Oli ollut vaikea uskoa, että pahvista ja lumpuista kyhätyt suojat olivat ihmisten koteja. Mutta niitähän ne olivat. Yksityisyyden viimeisiä asuinsijoja. Miten ihmiset olivat päätyneet sinne, ja kuinka he saattoivat selvitä pakkasella?

Siitä asti hän oli pelännyt samaa kohtaloa, vaikkei sellaiseen ollut syytä. Mutta jostain tämä muisto aina puhkaisi tiensä.

Hän ei ollut erakkoluonne, mutta rauhassa oli mukava olla. Asiassa pesi ristiriita. Joskus hän vastasi jopa rumasti, jos joku alkoi kysellä kevään kulusta, kun olisi ollut muutakin ajattelemista. Jos puhumattomuus ei pelastanut, hän saattoi poistua paikalta.

Kalkkitraktori oli irronnut savipellon savesta. Se pärisi ja kömpi kynnöspellon kuhmuroilla. Valkoinen pilvi kohosi kuin savu saunan piipusta. Se oli kevään ensimmäinen pölly. Kiurun ääni ja pölly. Ne liikauttivat sydäntä. Hyvä niin. Jotain oli jäljellä. Hitunen kerrallaan laskeutui kalkki kuusimetsään.

Hän avasi makkarapaketin. Taivutti metrilenkkiä. Kuului pehmeä napsahdus, kun kuori nitkahti. Hän pidätteli nälkää, kiusasi itseään vähäsen. Metsänniemi sai olla merkki. Kun traktori katosi niemen taakse, hän haukkasi. Ryyppäsi suupielensä maidosta valkeiksi.

Viisi uuttukyyhkyä ruokaili vähän matkan päässä. Puvut oli tehty alkukevään siniharmaasta väristä. Kaulansivuilla oli kuusikon puhdasta vihreää, vierellään häivähdys vaaleanpunaista. Kyyhkyt poimivat ylitalvisia ruuanmuruja pellonkulmassa. Puimurin hampaista oli syksyllä pudonnut jyviä. Söivätkö ne savikan siemeniä? Vai hiirenvirnan yli jäänyttä satoa? Uuttukyyhkyt kääntyilivät omia aikojaan. Silmäys kerrallaan ne noukkivat jyvän, pellonreunan, raskaat pilvet, ohilentävät varikset. Ne täyttyivät maisemasta, jossa ne viettäisivät seuraavat seitsemän kuukautta. Kohta ne palaisivat pesäpöntöilleen, kuusikon kätköön lepäämään.

Iltapäivä roikkui hämärässä kiinni, kun hän laahusti pyörälleen. Saappaat painoivat. Kaksi kottaraista, ensimmäisiä nekin, surauttivat ylitse. Ne liukuivat siivet supussa ja silmät kiinni, kuin tuoreet läiskät mustetta, asettumattomina, alaspäin. Sitten kolmiosiivet räpäyttivät muutaman kerran ja kottaraiset nousivat uuden aallon päälle, pienenivät kiikarin kuvassa. Lintujen lämpö siirtyi katsojaan.

Kivilehto tuli sohjotiellä vastaan. He nostivat kättä puolimatkaan ja kävelivät toistensa ohi. Polkiessaan kotiin hän ajatteli, että kevät oli tyhjyyden täyttämistä. Talven pohjalla täytyi olla reikä, jonne elämä valui syksystä lähtien. Tänään se oli suljettu ja tyhjyys alkanut täyttyä.

Puoli yhdeksän uutisissa ei mainittu kevättä. Hän ei ymmärtänyt millä perusteella aiheet valittiin. Tai sitten kevät oli pieninä palasina sanojen väleissä. Hän avasi radion. Tänään on perjantai, maaliskuun yhdestoista päivä, sanottiin ensimmäiseksi. Hän tunsi olonsa kotoisaksi.

 

Ei kenenkään koti (9.3)

Asukas oli asettunut niin, ettei pihalle näkynyt kuin yläruumis, alaosa pysytteli piipussa. Pyöreä pää oli kääntynyt poispäin katsojasta, omenatarhaan. Pusikossa liikkui jotain, se oli lintujen tarkkailijaa kiinnostavampaa. Olivatko metsäkauriita. Edellisellä kerralla, kun asukas ei ollut ollut paikalla, olin pelästyttänyt kauriit aterialta. Vaivihkaa, kuin varkain, ne olivat poistuneet vesakkoon. Olin villeille liikaa, kesy katselija.

Jos olisi satanut, peltinen katto olisi suojannut asukasta. Mutta pöllö ei ollut asettunut piipun päälle sateen suojaan, vaan säteilyn vuoksi. Kun aurinko liikkui kaupungin ylle, lankesi lämpö keltaisen talon kohdalle. Kello kolmetoista, Fastholmassa.

Ruumis oli sielua (5.3)

Hangen kanto oli kadonnut, saappaat painuivat pohjaan. Ruumis oli sielua raskaampi, totisesti. Mikä yöllä kantoi hirven, huuhtoutui aamulla alta. Se juoksi kerkeästi ojissa, hangen hatara voima.

Pilvissä kajasteli heleää valoa, se oli iloa, jota ohikulkijat jakoivat. Kuulin, kuuntelin. Puhuivat tällä päivälle huomisesta. Kuuntelin sitä kuin välimerellistä kieltä, vaikka olin kuullut hupsuja lupauksia ennenkin, päivänvarjon kuvia, ja neitoja leningeissä. Alas kukkaisaa rinnettä. Antakaa parasol, niin varjostan liioilta. Karkasivat, pahus, kun olin saamassa kiinni.

Avasin silmäni keväiselle rinteelle. Se oli sula nyt. Kuuset huokuivat, karvat märkinä maaliskuussa, havujen vihantaa.

Kettu, parahdin, leiskahti liikkeelle. Tulisi takaisin, tulisi illan tullen.

Toukkia vai koteloita? (3.3)

”Hyvä kollega

Kirjoitan lintulehteen lyhyttä juttua valkoselkätikkojen ruokailupaikoista Vanhankaupunginlahdella. Asiaan liittyen olen seurannut valkoselkätikkojen ruokailua lahden metsissä. Havaittuani tikan olen yrittänyt pysyä yksilön kannoilla mahdollisimman pitkään. Tällä erää olen pysynyt kannoilla 265 minuuttia. Tarkkailun aikana mieleeni on noussut muutamia kysymyksiä, joihin en ole vielä löytänyt vastauksia.

Mutta ensinnä valkoselkätikan ruokailusta tekemistäni havainnoista:

Valikoima puulajeista, joilla olen tavannut valkoselkätikan ruokailemasta Vanhankaupunginlahdella, on laaja. Näitä ovat kuusi, koivu, tervaleppä, harmaaleppä, haapa, raita,  + muut pajulajit, pihlaja ja vaahtera. Puut ovat olleet lähes yksinomaan huonokuntoisia tai kuolleita, joukossa sekä pystyssä seisovia että maahan rojahtaneita. Muutamissa tapauksissa tikka on hakannut koivussa kasvavia kääpiä.

Valkoselkätikat ovat löytäneet ruokansa ruokailukohteesta (puusta) pääasiassa kolmelta eri alueelta: 1) välittömästi kaarnan alta, 2) n. 1/2 cm syvyydeltä puuaineksesta ja 3) usean sentin syvyydestä puuaineksesta, joskus lähes ydinpuusta. Kerran olen tavannut valkoselkätikan tekemässä suppiloa elävän haavan tyviosaan.

Kaarnan alta valkoselkätikat poimivat ravintokohteita seuraavista puista: kuusi, koivu, pihlaja, tervaleppä. Lahosta puuaineksesta: kuusi, pihlaja, koivu, haapa. Kuolleen puun kovasta puuaineksesta: tervaleppä. Elävästä huonokuntoisesta: pihlaja, raita + muut pajulajit, vaahtera. Elävästä hyväkuntoisesta puusta: haapa, raita.

Kirjallisuuden perusteella valkoselkätikan ravinnosta suurin osa on hyönteisten, pääasiassa kovakuoriaisten, mutta jossain määrin myös perhosten toukkia. Sen, mitä olen kiikarillani ja joistain ruokailutilanteessa ottamistani valokuvista voinut päätellä, tikan lipomat tai nokallaan nyppimät, enimmäkseen alle 1/2 cm mittaiset vaaleat ravintokohteet ovat olleet toukkia. Suurinta osaa lukuisista tikan esiin kaivamista ravintokohteista en ole tietenkään nähnyt kunnolla.

Kysymykseni kuuluvat:

1) Missä määrin talvisesta hyönteisravinnosta voi mainitsemissani kohteissa olla toukkien lisäksi kovakuoriaisten tai perhosten koteloita? Onko talvehtiminen kotelovaiheessa vähäisempää kuin toukkana? Valkoselkätikka käyttää ilmeisesti kuuloa löytääkseen kohteita ja kuten arvata saattaa, koteloista ei paljon mitään kuulu, joten sellaisen löytäminen on sattuman kauppaa.

2) Huonokuntoisten ja/tai kuolleiden kuusten kaarnan alta valkoselkätikat poimivat tietämykseni mukaan kaarnakuoriaisten toukkia (ja mahdollisesti myös koteloita?). Kun valkoselkätikat ovat poistaneet koivun kaarnaa, on alta paljastunut kaarnakuoriaisten toukkakäytävien näköisiä kuvioita. Elävätkö kaarnakuoriaiset myös koivulla?

3) Se, että valkoselkätikka kohdistaa talvisen ravinnonetsintänsä pääasiassa huonokuntoisiin tai jo kuolleisiin ja eri asteisesti lahoihin puihin kertonee siitä, että ravintoa on näistä löydettävissä hyvällä hyötysuhteella: eniten tuottoa tehtyyn työhön nähden. Mutta munivatko aikuiset puiden nila- tai puuosaa vaivaavat hyönteiset nimenomaan eniten huonokuntoisiin puihin eli onko toukkien/koteloiden määrä metsäympäristössä suurin juuri huonokuntoisissa puissa? Vai johtuuko valkoselkätikan ravinnonetsinnän suuntautuminen “materiaalin” eli kuolevan tai lahon puun käsittelyn helppoudesta?

4) Yksi valkoselkätikoista ruokaili tunnin tervaleppäpökkelössä ja eteni sinä aikana kuudesta metristä yhdeksän metrin korkeuteen. Sinä aikana tikka teki yhdeksän 3 – 4 cm syvyistä suppiloa kovaan puuainekseen, kuori kaarnaa, hakkasi matalia n 1/2 cm syvyisiä kuoppia kovaan puuainekseen sekä hakkasi kaksi n 1 cm levyistä ja 40 cm pitkää, pystysuuntaista uraa puuainekseen. Näistä jokaisesta pökkelöstä valitsemastaan ruokailualueesta tikka poimi ravintokohteita. Kaarnan alta löytyi heti “joitain pieniä ja valkoisia”, matalista kuopista vähän isommalla vaivalla ja pitkittäissuuntaisesta urasta myös jotain, mitä tikka söi, mutta en pystynyt näkemään. Syvempien suppiloiden tekoon kului viitisen minuuttia, mutta ilmeisesti saaliina oli isompi toukka. Onko hyönteistoukkien määrässä eroa puun eri kerroksissa, eli esiintyykö pinnalla määrällisesti enemmän kuin syvällä? Biomassan suhteen tässä ei ehkä kuitenkaan ole eroa?

5) Ovatko elävän haavan tyviosasta valkoselkätikan esiin hakkaamat, n. 3 – 4 cm mittaiset paksut toukat kantojäärän toukkia?

Anteeksi kysymysten paljous.

Terveisin Jaakko T. Kivilehto”

 

Karnevaalit (2.3)

Viherpeippokoiras nosti pään pystyyn, laski siipensä ja levitti pyrstönsä. Se esitteli höyhenpukunsa keltaisten ja siniharmaiden alueiden puhtautta. Ne olivat vanhan koiraslinnun kirkkaimpia sävyjä. Takana olivat sameat värit ja ailahteleva itsetunto. Omenapuun latvustossa oli myös joitain nuoria, harmaampia koiraita. Ne hivuttautuivat koreaa koirasta kohti, liikkuivat jäykästi, mahdollisimman ohuina. Nokat olivat auki kuin äänettömät aseet, valmiina. Linnut sulivat liikkeeseen. Riensivät omenapuusta toiseen.

Rämmin perässä. Piirsin viherpeipot ja silmujen pyörylät ja oksilla röyhyävän jäkälän. Oksisto kasvoi luonnoskirjan aukeamalle kuin parhaassa kesäkuussa, levittyi vasemmalta oikealle, ja niin koiraat pääsivät räpistelemään oksalta toiselle, latvuston läpi, säristen kuin sähkövirta. Yhtä nopeasti kuin takaa-ajo oli alkanut, loppui liike. Nuoret koiraat alkoivat naputtaa oksia, omaa jalkaa.

Mikä hätänä? Ei mitään. Tämä oli tauko.

Kohta ne ohenisivat uudestaan, laskisivat päänsä, hiipiäkseen oksan tyvestä oksan päähän. Naaraat istuisivat poissaolevan näköisinä. Sanoisivat: dyi?

Vanha koiras lennähti ilmaan. Se alkoi kierrellä hidastetuin siiveniskuin putarhan yllä. Se oli jäykkäsiipinen perhonen tai ennen aikojaan saapunut pääsky. Se kiihdytti ja jarrutti, käänteli kehoaan puolelta toiselle. Nyt se lensi raskaasti kuin vasten äkillisesti tiivistynyttä ilmaa, ehkä pähkinät ja lepät olivat pölläyttäneet siitepölypilven. Siivet ja pyrstö aukenivat, äärimmilleen, karnevaaliväreissä. Minä olin suurin ja minä olin kaunein ja minä olin paras viherpeippo. Du – du – du, trrlll, diyiii.

Ruokintapaikan vieressä, tiheäksi leikatussa kuusiaidassa, oli oksanhanka, joka odotti viherpeipon pesää. Lintulautojen antimet ja kaupungin lämpö valmistivat aikaiseen pesintään. Naaras aloittaisi muninnan muutaman viikon kuluttua.

 

Kill, kill (29.2. Karkauspäivä)

 29.2.: 1) Kaksi huutelevaa lintua Kivinokan vanhassa metsässä. 2) Yksi huuteleva Mölylän metsässä.

25.2: Vanha koiras kaartelemassa Hakalan metsän yllä.

24.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha naaras ja nuori tai vanha lintu perätysten Hakalan metsän reunassa. 3) Nuori lintu lennossa Lammassaaren suunnalta Hakalan metsän suuntaan. 4) Nuori tai vanha lintu Viikinmäen sähkölinjan pylvään nokassa.

23.3.: Vanha koiras ja naaras huutelivat Mäyrämetsässä.

22.2.: Vanha koiras Taka-Viikin pelloilta koetilan suuntaan.

20.2.: Huutelua sekä Mölylässä että Hakalassa.

19.2.: 1) Vanha koiras pellon yli Taka-Viikin puolelle. 2)Vanha koiras voimalinjapylvään puolivälissä klo 12.45 – 15.15.

16.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha tai nuori lintu repi saalista, ilmeisesti varista, Vanhankaupunginselän jäällä.

15.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha naaras lennossa Hakalan itäistä reunaa Uurnalehdon suuntaan. 3) Vanha lintu voimalinjapylvään huipulla (Purolahti ja Pikkumäyrämetsä).

14.2.: Ei havaintoa.

13.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha koiras huuteli voimalinjapylvään huipulla (Purolahti). 3) Nuori lintu lensi matalalla peltojen yli Hakalan metsään.

10.2.: Ei havaintoa.

9.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha koiras voimalinjan huipulla (Purolahti).

7.2.: Nuori, todennäköisesti naaras, Biokeskuksen katolla.

6.2.: 1) Huutelua Mölylän eteläreunassa. 2) Vanha koiras voimalinjapylvään huipulla (Purolahti).

3.2.: 1) Vanha koiras tai naaras lensi korkein siiveniskuin puhdistamon suunnalta Hakalan eteläosaan. 2) Nuori lintu lensi Hakalan metsästä tulvaniityn yli Pikkumäyrämetsään korppipari perässään. 3) Koiras tai naaras lähti lentoon korkealta metsäpolun viereisestä puusta.

1.2.: Koiras söi pienikokoista saalista Lammassaaren hoitoniityn rannan puolella.

30.1.: Huutelua Mölylän metsässä

28.1.: Pariskunnalla sinisorsanaaras saaliina. Höyhensivät Purolahden ulkoilutien reunassa.

27.1.: Nuori lintu lähti lentoon metsikön reunakoivusta. Jalat vapaat, ei saalista.

26.1.: Ei havaintoa.

25.1.: Vanha koiras tai naaras koetilan piha-alueen koivun latvassa.

24.1.: Vanha koiras voimalinjan pylvään huipulla.

22.1.: Huutelua Mäyrämetsässä.

21.1.: Ei havaintoa.

19.1.: Ei havaintoa.

18.1.: Ei havaintoa.

17.1.: Vanhan koiraan ohilento metsästä toiseen.

16.1.: Nuori lintu hyökkäsi ruokinnalle, ei onnistunut.

13.1.: 1) Nuoren linnun ohilento Sopulitien metsästä Mäyrämetsään. 2) Nuori lintu hyökkäsi variksen kimppuun, ei onnistunut.

10.1.: Ei havaintoa.

9.1.: Rastaankokoinen saalis vanhan naaraan kynsissä, lähti lentoon Mäyrämetsän suuresta kuusesta

6.1.: Vanha koiras Säynäslahden tervaleppäluhdalla, lähti puhdistamon suuntaan, missä hetken päästä huuteli.

5.1.: Ei havaintoa.

1.1.: Nuori lintu vanhan puhdistamon rakennuksen katolla.

30.12.: 1) Koiras lähti kuusesta lentoon. 2) Oravannäköinen saalis koiraan tai naaraan kynsissä Lemmenlehdossa. 3) Koiras tai naaras Kumpulan yllä.

29.12.: Ei havaintoa.

27.12.: Ei havaintoa.

26.12.: Koiraan ohilento kodin yllä.

25.12.: Ei havaintoa.

24.12.: Nuori lintu varikset perässään pellon yllä.

22.12.: Vanha koiras ja vanha naaras voimalinjan vierekkäisten pylväiden huipuilla. Huutelua.

20.12.: Ei havaintoa.

17.12.: Mahdollisesti koiras, lähti Mölylän rantapuusta.

16.12.: Koiras ja naaras Kyläsaaressa.

14.12.: Ei havaintoa.

13.12.: Vanhan naaraan ohilento Kivinokan vanhassa metsässä.

12.12.: 1) Vanha koiras voimalinjapylvään huipulla. 2) Huutelua Mäyrämetsässä.

9.12.: Ei havaintoa.

7.12.: 1) Vanha koiras ja vanha naaras huutelivat Mäyrämetsässä. 2) Koiras tai naaras lensi hämärissä edestakaisin Pornaistenniemen ruoikon yllä, etsi saalista. 3) Vanhan naaraan ohilento Hakalan metsän reunassa.

5.12.: Koiras tai naaras Kyläsaaressa.

3.12.: 1) Naaras laskeutui ruoikon keskelle lepikkoon. 2) Koiras tai naaras Hakalasta Mölylän metsään.

2.12.: Vanha koiras voimalinjapylvään puolivälissä.

Kuusikymmentäyksi havaintoa viidelläkymmenelläkolmella Vanhankaupunginlahdelle talven aikana tekemilläni retkellä. Viidellä kerralla näin saalista. Paljon jäi kanahaukan elämästä piiloon.

Sellainen se enimmäkseen oli: milloin vain mahdollinen ja siksi niin pelottava. Jos olit lintu tai orava, näytti havumetsä haukalta, jokainen oksa ja oksien väli. Se oli piilossa joka paikassa. Kun näkymässä jokin muuttui, koivunoksa katosi tai pylvään huippu pieneni, oli pysyttävä paikoillaan tai paettava. Se oli jännitystä, johon ei saanut tottua. Siinä piili kanahaukan mahdollisuus.

Soidin (24.2)

Kesykyyhky kiersi ympyrää navetan harjalla. Ympyrän toisella reunalla istui toinen kyyhky. Kiertäjä oli koiras ja kierroksen kohteena naaras. Koiraan ympyrät olivat pieniä, se tepasteli muutaman askelen ja kääntyi 180 astetta. Ja sama uudelleen, rinta pulleana. Katso, miten suuri olen, miten kiiltävä ja hyväkuntoinen on höyhenpukuni, koiras kujersi kuin olisi hiertänyt huhmaretta. Naaras pysytteli sijoillaan. Ei vielä, ei vielä.

 

Kevään yleisimpiä kysymyksiä ja vastauksia (20.2)

1) K: Onkos näkynyt mitään?

    V: Ei ihmeempiä.

2) K: Joko on muuttolintuja tullut?

    V: Ensimmäisiä. Muttei tänne.

3) K: Voisiko jo näkyä kiuruja?

    V: Kyllä. Eilen lensi tuosta.

4) K: Onko nuo kiuruja?

    V: Ei. Kiurut on tuolla.

5) K: Mikä siinä on, kun kiurun laulua ei enää kuulu?

    V: Jaa, kyllä niitä tälläkin hetkellä laulaa. Tuolla ylhäällä.

Tavuja (19.2)

Vesi valtasi maan, ja raot. Se työnsi ilman tieltään, ja hyppyhäntäiset evakkoon. Ne nousivat tuhkaksi nuoskalle. Missä niitä oli enemmän, oli lumi täyteen naulattu, kuin virsien numerot kirkkosalin tauluun. Kun siitä käveli, hyppäsivät tavut, tekivät voltin. On no, niin niin, en ne, no on. Lue siitä sitten, mistä oli kyse.

 

Mattopyykki (18.2)

Elettiin parasta helmikuuta. Ilo oli heillä, jotka saattoivat viettää päiväänsä ulkosalla: se oli korkea, kauttaaltaan valaistu. Monilla ei ollut edes ikkunaa, josta vilkaista. Karjakolla oli, sekä aikaa viipyilyyn. Kukaan ei ajanut häntä navetan ovelta sisään, kun hän katseli harakoiden peliä antennin oksilla ja miten varpuset pirskoivat pyhää vettä rakennuksen kourulla. Vielä sisätiloissa, kun hän siisti navetan käytävää, tai lapioi oljensekaista roskaa luukusta pihalle, oli hänen silmäistävä valon ihmettä. Se veti puoleensa: ikkunoista ja aukoista, joista ei talvella tulvinut kuin pimeätä. Hyvä mieli sai hänet sanomaan pari sanaa lähimmälle lehmälle. Se lämmitti lehmän sydäntä. Tämän jälkeen varpushaukka nappasi talven viimeisen peipon Mölylän kuusimetsän lintulaudalta. Hetkeä myöhemmin Vantaanjoen suulle laskeutui kevään ensimmäinen telkkä. Kun koirastelkän vatsa osui maitokahvin väriseen veteen, sai Vuokko syötyä vispipuuronsa loppuun päiväkodissa. Kerttu oli siihen mennessä ehtinyt opettaa viitosen kertotaulua, sanella pätkän Tuhkimo-tarinaa ja laskea montako työpäivää viikosta oli jäljellä.

Iltapäivällä sinimustat pilvet laahautuivat mereltä. Pilvet ulottuivat poikki itäisen taivaan, raskaina kuin mattopyykki narulla. Hiutaleet pysyttelivät tahdonvoimalla pilvissä, vielä yhden metsän yli. Yli kumaraisen kulkijan, herukkapensaassa lymyävän rusakon ja kuusikossa kyyristelevän hiihtomajan.

Kun Kerttu pääsi Sopulitielle, ja kotiportin kulmalle, alkoi mattopyykistä irtoilla valkeita lastuja. Hän pysähtyi siihen. Hiutaleet täyttivät ihmisten ja eläinten ja puiden välit kuiskeellaan. Lumen alle nukkumaan, käykää, uudestaan.

Sydäntäpliä (16.2)

Paikka oli oikea. Kookas mies oli piirtänyt rukkasen peittämällä peukalollaan pätevän kartan koppuraan lumeen, ja siihen, mihin peukalo oli piirtänyt rastin, olin pysähtynyt. Tästä sen pitäisi löytyä. Ja tuossa kulkivat kookkaan miehen saappaan jäljet, kuviot olivat painuneet syvään kuin myös kengän numero metsäkauriin makuupaikan vieressä. Sitä, mistä kookas mies oli kertonut, en kuitenkaan ollut löytänyt. Olin ohittanut sekä numeron että makuupaikan kahdesti ja muutaman muun huomioni herättäneen yksityiskohdan, silmien haavi oli sellainen, ettei se osannut erottaa, ennen kuin aivot sanoivat, mikä kelpaa, mikä ei, kuten koiran pureman pallo tai kalansavustamon patinoitunut laatikko, kaikki ne kauan sitten kohonneen veden kuljettamat, joista jonain toisena päivänä olisin ollut kiinnostunut.

Pulmani aiheutti mittakaava: painallukseen, jonka peukalo oli pyöräyttänyt lumeen, mahtui todellisuudessa suuri osa tervaleppäluhtaa, toisin sanoen stadionin mitta kookkaan miehen kulkureittiä sulavesipuron vieressä.

Liekö liika itsevarmuus suurentanut haavini silmiä? Tiesin, että etsimäni ei karkaisi mihinkään, mikä oli poikkeuksellista linturetkillä. Linnuilla kun oli siivet ja ne yleensä käyttivät niitä. Mutta tämä lintu ei karkaisi, koska se oli kuuleman mukaan kuollut, makaisi selällään, kohti lintujen taivasta.

Poistuin polulta, sillä todennäköisyys löytää lintu peukalonjäljen ulkopuolelta alkoi tuntua suuremmalta. Sitä paitsi: eikö kookas mies ollut kertonut aikoneensa lepikon läpi toista kautta, mutta palanneensa polulle heikkojen jäiden horjuttamana? Jos varpushaukka lepäisi siellä, missä kukaan muu ei ollut käynyt?

Näin olikin. Haukka makasi selällään jäällä, jonka sileyteen ei kenestäkään olisi jäänyt jälkiä. Oli outoa nähdä petolintu kuolleena. Lintu, jonka elämä oli riippunut toisten tappamisesta. Kummallista, ettei kukaan ollut koskenut siihen. Eivät varikset, eivät korpit.

Mikä oli kuolinsyy? Ei näkynyt merkkejä. Kuin haukka olisi pudonnut omia aikojaan, niin kuin omena puusta. Vanhuuden vaivoihin se ei ollut menehtynyt, sen näki vatsapuolen höyhenistä, niissä oli sydäntäpliä. Haukka oli nuori. Ehkä se oli kuollut kokemattomuuteen. Joka päivä olisi pitänyt lopettaa toinen lintu.

Poimin kynän untuvatakkini taskusta, avasin luonnoskirjan. Jokainen lintu oli piirtäjän tilaisuus ja kuollut kaksin verroin. Ohitse kiitävä hetki, joka kerrankin pysyi paikoillaan.

360 astetta (16.2)    

Mistä oli odotus tehty? Pitkästä talvesta ainakin. Vuosipäivästä, johon sisältyi hyviä muistoja ensimmäisistä kiuruista, toiveikkuuden korkeasta asteesta; niin kuin lintujen olisi pitänyt toteuttaa unelmat ihmisen puolesta. Eteläisistä tuulista, sillä sinne ne olivat syksyllä suunnanneet.

Pysäytin mukavasti rullaavan pyöräni. Asetuin peltoteiden risteykseen kuin pylväs aurinkokelloon. Pianko ne tulisivat, muuttolinnut.

Havupuut huokailivat, mutta ikävä kyllä väärään suuntaan. Ne kumarsivat sinne, minne tuuliviiri koetilan harjalla oli kääntänyt nuolensa, kohti Suomenlahden selkää kaupungin takana, minne savu voimalan piipusta valui. Perhana. Ilma virtasi toiveitteni vastaisesti, eivät edes uuttukyyhkyt väsyttäisi itseään vuokseni.

Oli tyydyttävä arkisiin asioihin. Peltisiin kattoihin, tiilisiin kattoihin ja kyyhkyihin navetan nikamilla. Humisevaan hormiin ja rämisevään ritilään hormin edessä. Kuinka ne välittivät lehmien lämpöä. Kylpeviin varpusiin räystäällä ja sulaveden pärskeisiin, kun pesuvesi pirskoutui. Traktorin pörinään ja peräkärryn kolinaan koetilan kuoppaisilla teillä. Variksiin, jotka laskeutuivat lannalle, jota lopsahteli kyydistä kuin kysymyksiä. Mitä pellon toisella puolen kiikaroitiin? Sellaista, minne en yltänyt? Oli tyydyttävä vanhaan totuuteen, ettei kaikesta saanut kiinni. Kuten katkelmaan ohikulkijan puhetta, että: ”… siinä asiassa Antikaiseen saattoi luottaa”. Kuunneltava koiraa, joka haukkui sellaista, mitä ihminen ei ymmärtänyt. Itse eläintä ei tarkkailupaikkaani näkynyt, ei omistajaa, he etenivät Uurnalehdon takana.

− Anteeksi, joku sanoi, se oli hiihtäjä, joka pyrki ohitseni, vaikka pysyttelin paikoillani. Väistin lykkijää, hän kiitti kauniisti, ja hänen talvinen matkansa sai jatkoa. Tosiaan, ei kevättä näköpiirissä. Joko vähäisyys oli riittävää, jotta voisin poistua?

Valkoselkätikkojen ruokailupaikoista Viikissä (14.2)

”Hyvät kollegat

Kuten hyvin tiedätte, jäi syksyisen vaelluksen jälkeen Vanhankaupunginlahdelle talvehtimaan useita valkoselkätikkoja. Itse olen tehnyt marraskuun alusta tähän päivään lajista 18 havaintoa eri puolilla lahtea. Havaituista 11 on ollut naaraita ja 5 koiraita, kahdessa tapauksessa olen kuullut vain ääntelyä.

Tarkkaa yksilömäärää en varmuudella pysty sanomaan, mutta havaitsemistani linnuista koiraita on vähintään kaksi (toisella koiraalla värirenkaat, toinen renkaaton) ja naaraita luultavasti vain yksi (renkaaton).

Renkaattomien määrän tulkinta perustuu siihen, että Tiiraan ilmoitetuista renkaattomista koiraista ja naaraista ei yksittäisiltä päiviltä ole ollut havaintoja kuin yksiltä paikoilta (ei siis useasta paikasta samana päivänä). Joinain päivinä on saattanut kuitenkin olla kyse useammasta kuin yhdestä yksilöstä (erityisesti ennen joulukuuta). Joulukuun alun jälkeen (jolloin yksilöt ovat jo asettuneet talvireviireilleen) renkaattomista yksilöistä tekemieni havaintojen uskon koskeneen vain yhtä koirasta ja yhtä naarasta.

Vanhankaupunginlahden kaksi koirasta ja yksi naaras näyttävät ruokailevan selkeästi eri alueilla. Vaikuttaa siltä, että niillä on omat talvireviirinsä, tosin ruokailualueen reunoilla voi olla jonkin verran päällekkäisyyttä (Mölylä – Fastholma).

Värirengastettu koiras on oleskellut melko suppealla alueella, Fastholman ja Ryönälahden tervaleppäluhdan välillä eli lahden itärannalla. (Marraskuussa tehtiin Tiiran mukaan havainto myös toisesta värirengastetusta koiraasta (Fastholmassa), mutta tämän jälkeen ei missään päin lahtea, joten koiras ilmeisesti poistui.)

Omat havaintoni renkaattomasta koiraasta ovat Pornaistenniemestä, Keinumäeltä ja Hakalanniemestä eli lahden länsipuolelta, eli paljon laajemmalta alueelta kuin värirengastettu yksilö. (Renkaattomasta koiraasta on Tiiran mukaan havaintoja myös Viikintien suuntaisen vanhan ratapenkan varrelta, Lammassaaresta sekä Kyläsaaresta.). Eniten havaintoja on Pornaistenniemestä.

Naarashavainnot ovat kaikki lahden itäpuolelta (myös Tiiraan ilmoitetut). Alkuun (marraskuusta vuodenvaihteeseen) näin naarasta erityisesti Mölylän metsässä (viidesti), mutta tammi – helmikuussa varsinkin Sopulitien metsässä (kolmesti). Kertaalleen näin naaraan Fastholmassa (marraskuun alku) ja Pikku-Mäyrämetsässä.

Molempien koiraiden oleskelualueilla kasvaa lähes yksinomaan lehtipuuta.

Itäpuolen koiraan alueella Fastholmassa kasvaa pääasiassa koivua, terva- ja harmaaleppää sekä haapaa ja pihlajaa. Ryönälahden tervaleppäluhdalla valtalaji on nimensä mukaisesti tervaleppä.

Länsipuolen koiraan alueen lehtipuita ovat Pornaistenniemessä koivu, terva- ja harmaaleppä sekä pihlaja, Keinumäellä terva- ja harmaaleppä sekä pihlaja. Hakalanniemen arboretum-alue on lehtipuuvaltaista sekametsää, jonka lehtipuista pääosa on koivua, terva- ja harmaaleppiä (rantapuusto) sekä pihlajia ja vaahteroita.

Naaraan alue poikkeaa puulajistoltaan koiraiden alueesta ja on luonteeltaan havupuuvaltaista sekametsää. Puusto on valtaosaltaan kookasta kuusta, mutta hieman myös mäntyjä. Havupuiden joukossa kasvaa myös koivuja, harmaa- ja tervaleppiä (Mölylä) sekä pihlajia ja jonkin verran haapoja.

Lahopuustoa ja kuolevia puita on kaikilla alueilla runsaasti (sekä pystyssä olevia että maapuita, niin lehti- kuin havupuita).

Minua on kiinnostanut erityisesti millaisilla puilla Viikin valkoselkätikat ruokailevat. Jokaisella havaintokerralla olen merkinnyt puulajin ja minkä tyyppinen puu on (esim. maapuu tai pystyssä) sekä millä korkeudella yksilö ruokailee. Yhdellä havaintokerralla yksilö on saattanut ruokailla useammalla puulajilla ja useimmiten myös useassa eri puuyksilössä. Pääsääntöisesti ruokailuun käytetty aika/puuyksilö on ollut (ei yllättäen) sitä lyhyempi, mitä ohuempi puu on. Useimmissa tapauksissa olen merkinnyt myös, miten ruokailu tapahtui (kuori puuta, teki suppiloita jne.).

Naarasta näin eniten (11 kertaa), joten siltä kertyi myös eniten ruokailuhavaintoja. Havaintokerroilla näin naaraan yhteensä 14 eri ruokailukohteessa. Puulajit olivat: koivu 4, kuusi 4, harmaaleppä 3 ja pihlaja 3 kertaa.

Kaikki kuuset, joilla naaras ruokaili, olivat vähintään edellisenä talvena kaatuneita, joiden kaarna oli ainakin osasta runkoa kuorittu tai hakattu irti. Naaras hakkasi erityisesti kuusten runkojen alapuolen kaarnaa irti, josta poimi ravintokohteita.

Koivut olivat kookkaita ja useimmiten kuolleita. Naaras ruokaili sekä koivun tyvellä (jonka lahoon puuhun teki syviä suppiloita) sekä korkeammalla (yli 5 m) rungolla. Korkealla ruokaillessaan naaras kuori ja/tai hakkasi koivun kaarnaa irti ja poimi ravintokohteita paljastuneelta rungolta. Suppiloita tehdessään naaras käytti yhdessä tapauksessa yhteen runkoon puolisen tuntia.

Kahdessa havaintokerralla naaras ruokaili ranteenpaksuisilla kuolleilla pihlajilla. Se hakkasi jo osittain irti halkeillutta kuorta ja poimi paljastuneelta puulta, mitä siellä sitten esiintyikään. Yhdellä kerralla se hakkasi hieman paksumman lahon pihlajapökkelön yläosaa (n. 6 m korkeudessa), mistä poimi valkeita n. 1- 2 cm mittaisia toukkia.

Harmaalepät, joissa naaras ruokaili, olivat kaikki kuolleita ja monesti hyvin lahoja sekä aina yläosistaan katkenneita. Ruokailu tapahtui tyveltä yläosiin (n. 6 m korkeuteen).

Kerran näin käpytikan hätistävän naaraan pois kaatuneilta kuusilta.

Itäpuolen värirengastetun koiraan olen nähnyt vain kahdesti, joten ruokailuhavaintoja on kertynyt vähän. Molemmilla kerroilla koiras hakkasi jo aiemmin hyvin hakattuja, pystyssä seisovia tervaleppäpökkelöitä n. 1 – 4 m korkeudella. Toisella havaintokerralla koiras kävi myös syksystä asti ylläpidetyllä läskiruokinnalla. (Sattuneesta syystä, eli valkopäätiaisen läsnäolosta johtuen, Fastholmassa on retkeilty tänä talvena paljon ja tästä koiraasta on Tiirassa myös runsaasti havaintoja).

Myös länsipuolen koiraasta on minulle kertynyt vain vähän ruokailuhavaintoja, sillä olen havainnut yksilön vain kolmesti. Puut ja havaintokerrat: harmaaleppä 2, tervaleppä 1, vaahtera 1, pajulaji 1.

Harmaa- ja tervalepät, joissa koiras ruokaili olivat lahoja tai huonokuntoisia ja ruokailu tapahtui n. 1 – 4 m korkeudella. Näihin koiras teki suppiloita tai syviä puun pituussuuntaisia uria. Yksittäinen vaahtera, jonka runkoa koiras hakkasi n. 3 m korkeudella, oli huonokuntoinen. Pensasmaisen pajulajin tyvellä koiras hakkasi n. 0,5 – 1,5 m korkeudella, ilmeisimmin huonokuntoisia oksia.

Mielikuvani valkoselkätikan tyypillisestä ruokailuympäristöstä on tähän asti ollut lahopuuvaltainen, rantavyöhykkeen lehtimetsä, jollaisia sen pesimäympäristöt ovat. Vanhankaupunginlahdella talvehtivan naaraan talvisella ruokailualueella kasvaa kuitenkin pääsääntöisesti havupuita. Tänä talvena onkin ollut itselleni yllätys havaita Viikissä valkoselkätikka useasti ei vain lehtipuulla, vaan myös kuolleella kuusella.

Valkoselkätikan asettumista Vanhankaupunginlahdelle uskoisin edesauttavan, että myös vanhojen ja huonokuntoisten kuusten, kaikkien muiden puiden ohella, annettaisiin jäädä paikoilleen niissä Viikin metsissä, jotka eivät ole tai tule olemaan suojelun piirissä. Valkoselkätikan talvehtimista tällainen hoitamattomuus ainakin auttaisi.”

 

Mikä vei hengen? (11.2)

Palattuani pelloilta, muistin tapahtuman samalta paikalta. Etsin kirjoittamani kuvauksen ja luin sen itselleni ääneen.

”Jos olisi ollut pyhä, olisin myöhästynyt jumalanpalveluksesta, sen verran laiskasti olin lähtenyt liikkeelle lauantaiaamuna. Moittijoita en pellon laitaan tullessani kuitenkaan kohdannut. Ja miksi olisin? Viikkiin sai tulla, ja sieltä sai lähteä, milloin halusi. Jos jotain menetti, niin muutaman kauniin havainnon.

Kirjoitin vihkoon saapumisajan ja arvioin säätilan (lumi ylsi nilkkaan, räystäät tippuivat). Katsoin kiikarin läpi pellolle. Näkyi väkeä vapaa-ajallaan, he lipsuivat yli aukean, useimmiten pareittain, traktori oli avannut peltotien sitten pyryn. Ja kas, jokin oli houkutellut paikalle myös ilahduttavan paljon variksia, kolmisenkymmentä. Elämää. Se oli harvinaista helmikuun alun pelloilla.

Varikset olivat hajaantuneet kahteen ryhmään, niin että tiiveintä oli ryhmien keskellä. Hierarkia hillitsi rähinöintiä, mutta kun sitä kerran koeteltiin, näin riitelijöiden välistä hallaivaista turkkia. Lohkolla, jossa kesäisin kasvoi rehunurmea, makasi kaksi vainajaa.

Menin lähemmäksi katsomalla kaukoputken läpi, piirsin tilaisuutta talteen. Piirsin käpälän. Se liikkui, kun varis repi ruhoa. Hengenmenosta ei ollut kauan, Ulkoilijat viuhuivat ohi, he katsoivat peltotien toiseen päähän, eivät karnevaalia.

Yhden olisin ymmärtänyt, mutta kaksi. Nostin kaukoputken olalle. Kuin olisin joutunut Villin Lännen kohtaukseen saavuin tapahtumapaikalle: mitään tietämättömät ruumiit lojuivat lyhyen kantaman päässä toisistaan. Jos tähän oli selitys, se oli jo haihtunut.

Ensimmäiseksi oli nokittu silmät. Vatsaan oli menty kyljestä: näkyi suolen löysä sisältö, pari valmista papanaa. Ei ruudinsavua, ajatteli rikospaikkatutkija, ja seurasi verivanaa. Etsin iskupaikkaa.

Lumelle oli suihkunnut sydämen lyöntien välein, tappaja oli osunut valtimoon. Näkyi vihreänä helottavaa orasta, jota oli kaivettu sänkien välistä, ja juoksemisen jälkiä, kun jänis oli kompuroinut karkuun. Mutta tekijästä ei hangelle ollut jäänyt merkkiäkään. Ei ketun, ei koiran. Ei siiven jälkiä.

Merkillisintä oli, ettei veriselle vanalle löytynyt alkupäätä, vaan rusakot makasivat kuin olisivat sidotut punaisella nauhalla yhteen, yhtä tuoreina, yhtä kuolleina. Niin kuin ne olisivat olleet yksi rusakko kahdessa paikassa. Mikä ei ollut mahdollista.

Tapasin pari lintukaveria ja mietimme tapahtumapaikan vieressä todennäköisintä tekijää. Koska ruumiiden vierellä ei näkynyt kuin uhrien jälkiä, kuoleman oli täytynyt yllättää ilmasta. Huuhkaja? Kyllä. Kanahaukka? Kyllä. Molemmat kävivät. Yöllinen pakkanen oli kovettanut hangen, joten siivistä ei välttämättä jäänyt jälkiä. Yllätettynä, avoimella kentällä, ei rusakolle ollut hyötyä nopeista jaloista.

Kului vartti ja varikset rääkäisivät varoituksen. Lähimmälle haaskalle oli laskeutunut kanahaukka. Vanha naaras raahasi ruhoa metrin, kaksi. Vahva lintu.

Mutta mikä oli vienyt rusakoilta hengen, ja yhtä aikaa? Ei ollut silminnäkijöitä.”

Tilaisuus (10.2)

Se seisoi keskellä aukeaa, kuin paikkaansa ommeltu. Siinä oli kaksi mustaa ovea, ja ovien yläpuolella ikkunat, kuin salmiakkiaskin silmät. Se olisi käynyt kirkosta, ellei se olisi ollut pullollaan heinää, ja yliopiston omaisuutta

Ikkunoihin oli sovitettu verkot, jotta kyyhkyt eivät olisi mahtuneet silmistä sisään, mutta varpusia ei estänyt mikään. Silloin tällöin toinen mustista ovista avattiin. Pieni traktori haki rullan lehmien ruokaa. Ovi suljettiin ja traktori ajoi pois. Muulla tavoin ei hiiriä häiritty, varpusista ei ollut haittaa.

Kaadettu, sahattu, veistetty. Melkoinen palttoo hiirillä. Se oli teatterin takaseinä, ja siihen oli hyvä nojailla. Tuossa oliistumalauta. Lato oli leimannut selät.

Kärpänen pörähtäisi lentoon, ken istuisi alas, se oli syksyltä muistissa. Mutta missä olivat muut? ei ollut laudalla Vastarantaa. Muitakaan tuttuja. Ukkoja persalusineen, ryyppäämässä teetä, rapistelemassa eteläisellä seinällä eväspapereitaan. Huutamassa kiurua, loitsimassa hyyppää. Hoo! ja kevään ensimmäistä kyyhkyä.

Missä kaikki olivat?

Kunhan tulisi kevät, niin pellolla riittäisi ruuhkaa. Kaukoputkia kasvaisi kulkuväylille, kuin vesakkoa uudisalalle. Ulkoilijat kiertäisivät kiikaroijia, kiikarit kehää. Kysymyksiä satelisi lintumiehille: No onko sitä kevättä?

Mistä sen voi tietää? mutistaisiin, jos mutistaisiin, kuin laudanraosta. Oliko keväällä kynnystä? Ensimmäinen leskenlehti? – vai oliko se vain mielentila, jonka jokainen rakensi tai jätti rakentamatta?

Mistä sen voi tietää? Kokeilkaapa. Tässä on sopiva sija: valmiinanne, paikoillanne. Jo laajenivat tulvalammet. Sisämeret metsien väliin. Ulapalle mainingit. Poukamat väreilivät turvaa. Puronpoikasia kipittämässä pellonreunoilla, sorsia lampareesta toiseen, solahtamassa sohjoiseen valtavirtaan.

Mistä sen voi tietää? No, siitä, että tuohon ne kiurut laskeutuisivat. Ensin yksi, varhaisin kaikista. Se tähystäisi talvimullan kokkareella, töyhtö heiluen tuulessa. Se olisi se sanansaattaja. Tuuli osuisi pyrstöön. Puolelta toiselle, varpaat menettäisivät otteen.

Se se olisi se kevät. Se painautuisi maahan. Litteäksi, toviksi tähän. Nokka tuuleen. Sitten lentoon, liikkeelle, maa peittyisi lumeen.

Se etsisi eineensä autoteiden varsilta. Ellei kevät lentäisi lounaaseen, merelle, kauemmas, sinne, missä lumi olisi vettä ja pelloilla leipää.

Selviytyisikö se?

Kun pakkanen olisi vetäytynyt pohjoiseen, kun jääpalasta olisi jäljellä viileä jälki, kevät palaisi. Se sivuuttaisi punamultaladon lännen puolelta.

Parvi toisensa perään lämmittäisi pälvisiä peltoja.

Koiraat kohoaisivat ja alkaisivat laulaa niin kuin oli kirjoitettu. Muurahaiset juoksisivat öljytyin polvin. Niks, naks, kasvoja repisi sammumaton hymy.

Lato, kuin lintumiehet. Kuinka niin? Se natisisi, niin kuin vanhat nivelet, kun alkaisi tuulla, oikein kunnolla keinuttaa.

Entä sitten. Kun ei ollutkaan nähtävää, kun talvi oli huuhtonut pellot.

Linnuista vastasivat varikset. Ne eivät lakanneet lentämästä. Pellon poikki, ladon editse, kun tekemistä tarvittiin. Yksi, kaksi, ne laskeutuivat aidanseipäille. Kolme, neljä, viisi. Kaikilta tahoilta. Oli Vallilaa. Hermannia. Hertsikkaa. Tuolta kuului Toukolaa, Oi maamme, Kumpulaa, raakkui väärä vire, raa – ra – raa.

Lompsien, omin siivin, kuin kauppareissulta lonkotellen. Liitelivät. Löivät leprusti, herättämättä huomiota, saapui nyrkkivä joukkio Sörkan suunnalta. Kaupunkilaisia, yhtä kaikki, housut istui hyvin. Huivin hapsut, hartialiina.

Nyt olivat kaikki kuulonkantaman varikset asettuneet aukealle.

Katsoin kaukoputkeen sisään. Siellä näkyi ympyrä, ja varis, joka seisoi ympyrän keskellä. ”Aukkoja oli ja kuraa − kas lehmänkakkuja”, arvioi varis talven vaihetta.

Aloitin siivestä: siinä oli linnun idea. Piirsin siiventaipeesta pyrstön suuntaan. Käsisulat, kyynärsulat, höyhenalat. Katse kulki kynän edellä, etsi lyhintä reittiä. Pyrstön alta vatsan kaareen, jalkojen paikka ja vakaa asento, kun varis nokki kakkaraa. Siitä löytyi kotelo, se oli sattuma linnun nokkaan.

Miten saisi liikkeen jatkumaan paperin pintaan, kallellaan, astelemassa, kuin laivan kannella varis kulki kädet taskuissa, seuraili suihkukoneen vanaa. Jalat harallaan, hyppäsin selkään. Nopeasti: hartian linja, ennen kuin maantiede muuttui, äsken se oli vaakasuora viiva.

Vaihdoin piirtämisen suuntaa, jos varis liikahti, se jäi ilman päätä. Aloitin uuden linnun niskasta. Siinä oli pörheä kaari kuin ihmisen hyvä olo, ja päälaen kaunis muoto, takaisin korville, valo piirsi kiehkuran. Pilke oli tuima kulmien alla.

Suhteiden piti mennä oikein, varis ei ollut harakka. Mittasuhteet tekivät lajin, niistä luki elämän ja tavan, mikä oli ja missä?

Nokka oli vasara ja taltta, lusikka ja vellikulho. Se oli instrumentti, ja sillä hoidettiin ruohojen juuria. Tuurattiin, tiirikoitiin. Kilk – kilk, kaksi varista särki riitettä.

Jää ei kestänyt sitä, se taipui ja rasahti rikki. Kylpijät upottautuivat kupeitaan myöten, laskivat siiventaipeet. Pysyttelin perässä. Katsoin lintuja en paperia, annoin käteni määrätä mittasuhteet. Viivat eivät osuneet kohdalleen, mutta väliäkö sillä. Leyhytin variksena vesikuopassa, lähdin laitumelta, lensin Jättiluudan latvaan.

Olimme sieltä täältä savessa.

Suimme sulkiamme, ompelimme umpeen pukujemme aukkoja, jotta lintuna olo saattoi jatkua.

Minne sitten? kysymys nousi rintaan. Pelto oli tutkittu. Metsä oli yötä varten. Kaupunki sai odottaa. Navetan edessä näkyi tutkimaton kumpu lantaa. Se höyrysi vasta laskettuna. Vain pari joutavaa harakkaa.

Kuului askelten narinaa, lumi kirahteli (pakasti).

− Anteeksi, sanottiin. Karheasti. Häiritsinkö?

Liki ladon seinää seisoi mies, kaulukset pystyssä ja rukkaskädet selän takana, kuin saattajalla siivet. Toinen käsi piti ranteesta kiinni, ja sormet, ne askartelivat rukkasissa. Ehkä ne auttoivat karvahattua ajattelemaan.

Jossain olin nähnyt hänet, ja näkyville pyrkivän nenän, hänen ainoan paljaan paikkansa. Piirroksessa? Jonkin mestarin. Monta laskosta, olisin hulmauttanut ne hiilellä, kuin marraskuisen pystyyn nostetun aamun, kulmakarvat kuurassa.

Tiesin, miksi mies oli pysähtynyt. Olin tilaisuus kesken taivalta.

− Oliko nuo variksia? mies krähisi, ja kulautti. Kuin kupillinen kahvia olisi kiillottanut metallin, lämmittänyt korppia laulamaan: − Tuolla puussa.

− Oli.

− Siltä ne minustakin näyttivät. Kysyjä katsoi vuoroin koivua, vuoroin lintumiestä. Sieltä näki kaupunkiin. Mahtikoivu. Nyökkäsin, ja sanoin saman ääneen. Jättiluuta.

Toivotimme toisillemme hyvää päivänjatkoa. Minun puolestani vieras olisi voinut viihtyä pitempään, mutta ehkä tällä oli lääkärinaika kello kaksi. Kun kävelijä oli pienentynyt peltoteiden risteykseen, etsin hänet kaukoputken kuvaan ja piirsin jalkojen asennon ja hartialinjan ja siivet, jotka tämä oli taittanut selkänsä taakse.

Ei. Tiesin, että kävelijä oli Nykvist eikä mikään lintu. Aarne oli jäänyt eläkkeelle porttivahdin toimestaan, ja asui vaimonsa kanssa Herttoniemessä. Kerrostalot näkyivät ladon eteläseinustalle, ne kohosivat metsästä kuin ikenistä. Meri oli syövyttänyt rappausta, lähiö oli kaupungin ensimmäisiä.

Seinät peitettäisiin pian ja taloille tehtäisiin operaatio. Nykvist itse oli hyvässä kunnossa. ”Minä kävelen joka päivä”, kuulin hänet selittämässä tohtorille, jolla oli harvinaisen pyöreät pohkeet.

Ei. Oli kiire. Nykvistin ei voinut antaa mennä. Lensin peltotien päähän, ja pysäytin porttivahdin siihen. Vanha mies, ja leipäpussi lintuja varten. Hän oli huonossa kunnossa. Pian hänet peitettäisiin, ja hänelle tehtäisiin operaatio.

− Minulla on kyllä lääkärinaika kello kaksi, Nykvist sanoi. Mutta kyllä hän aina linnuista ehtisi jutella.

Kerroin Nykvistille varpushaukasta, ja pelästyneistä pikkulinnuista lähimetsässä. Nykvist taas sanoi nähneensä töyhtötiaisia. Niitä oli näillä main harvassa. Ne vartoivat siinä, missä metsä kituili mäntyä, tiesinkö paikan? Kyllä. Vieressä kasvoi honkia sen verran kuin hakkuissa oli jätetty pystyyn, taustallaan taimikko. Varpushaukka oli laskeutunut sinne.

Linnuista niin. Vaikeampi oli puhua siitä, mikä meitä yhdisti lintuja ennen.

 

Suoja (9.2.)

Aukea oli vaihtanut ilmettä. Tai miten muutoksen olisi ilmaissut – peltoon oli auennut valkoisen tilalle värejä. Lumenvalkoinen liina oli kadonnut. Mullan mietteliäät aallot täyttivät lukuisia lohkoja. Miksi ne kasvaisivat tänä vuonna? Ruohoa, viljaa, kuka tietää, tuolla pilkotti vihreää. Missä oli oljenkeltaista, siellä ei ollut syksyllä kynnetty. Etäällä, missä laitumet laskivat notkoon, kerääntyivät sulavedet lammiksi. Siellä väreili harmauden tyyniä sävyjä, sitä puhtaampia, mitä kauempana ne katsojasta makasivat. Paitsi metsän juuressa, missä tummuus toistui vedessä.

Lumi oli haihtunut, solahtanut liikkeelle kuin rentous olisi sulattanut muodolliset tavat. Sen näki juoksevan ojissa, pulisevan kuin olisi löytänyt äänensä. Mitä vielä, muistin askelien narskunan, eihän talvesta ollut kuin toista viikkoa. Mutta nyt se oli vetäytynyt, pohjoisille rinteille kuin hupeneva jänis pälvien väliin.

 

Metsän eläimiä (7.2.)

Hämmästyttävää, miten sitä saattoi nähdä ja olla samaan aikaan näkemättä. Otin kuvan kahdesta metsäkauriista, ja kun katsoin otostani kotona, näkyi toisella kauriista sarvenalut. Metsässä en ollut huomannut niitä, kahta nahkaista kohoumaa eläimen päälaella. Kallosta puhjenneet kuplat näyttivät kivuliailta, ja mieleni teki jo päänsärkytablettia, mutta minä en ollutkaan kauris, en pukki, vaan huoneihmisten sukua. Turhaan säälin eläimiä, ei sarvien kasvu ollut sairautta.

Tällaista tämä oli. Vaikka vierailin metsissä oli metsän elämä vierasta, vain vilahduksia arkojen asukkaiden arjesta. Hännänpäitä, viuhinaa. Sorkkien painalluksia tuoreessa lumessa.

Lumentulon jälkeen metsäkauriiden liikkeet olivat tulleet nähtäviksi. Kauriiden polut ylittivät kaupunkilaisten uria, johtivat rinnettä ylös, kun ihmiset taasen välttivät nousuja. Harjanteilla, muutaman kymmenen metrin päässä ulkoilijoista ja heidän sauvojensa tahdikkaista iskuista, kauriit olivat kaivaneet esiin mustikanvarpuja. Missä maa oli karumpaa, oli nautittu kanervista. Ne olivat kauriiden herkkua. Mutta koskaan en tavannut kauriita syömästä, vain lautaset ja höyryävän kattilan sekä makuupaikat, joihin ruokailun jälkeen oli jääty märehtimään. Itse eläimet olivat poissa tai sitten ne olivat näkymättömiä.

Muutaman kerran, kun olin pysähtynyt kirjoittamaan jotakin tämän tapaista vihkooni, oli läheltäni kävellyt itse jälkien jättäjiä, suurien ja pienien. Silloin oli lakattava kirjoittamasta, sillä vähäinenkin liike rikkoi rajan: mikä kuului minne.

 

Suurimmat linnut (3.2.)

Nuori kanahaukka lensi vauhdilla kohti niittyä ja tuppaiden välissä tonkivaa korppia. Eikö tonkija havainnut hyökkääjää? Näytti kuin korpin huomion olisi vienyt kohde, jota se oli jäänyt nokkimaan. Ehkä se oli talipallo, jonka olin nähnyt korpin piilottavan edellisellä viikolla.

Sen puoliso kronkkui näköalapaikalla, se oli kuuluttanut siellä jo kauan, voimalinjan huipulla, kaikesta mikä oli kiinnostavaa. Ylhäältä siinsivät hyvät näkymät, arvelin, vaikka vähän minä korpin näkymistä tiesin, maan matonen.

”Klonk”, oli pylvään päästä kuulunut, kun olin tullut kuusikon reunasta esiin. Mitä tuo oli tarkoittanut, en ymmärtänyt korppien kieltä, vaikka useimmiten lienee puhe ollut haaskoista: mistä nälkään saisi täytettä?

Vaihtoehtoja riitti, elettiinhän kulttuurin liepeillä: pizzanreunoja kuin myös paalin viereen menehtyneitä myyriä, aitoa lähiruokaa pääkaupungin pelloilla. Viimeksi korpit olivat noutaneet syötävää lahdelta. Sen kansi oli paikallinen kalatiski.

Siellä liukasteli tälläkin hetkellä tummia hahmoja, he olivat kalamiehiä, ja he kaikki näkyivät kahtena, sillä pinnalla peilaili vesi. Suuremmat olivat kalastajia, pienemmät variksia, jotka kärttivät veden viljaa. Seuraava lahna lentäisi niille, korpit olivat jo noutaneet omansa.

Yhtä kaikki, nämä kaksi korppia olivat Viikin varsinaiset valtiaat, sen peltojen ja repaleisten metsien ylimmäiset asukkaat. Muut olivat niiden rinnalla pientä, eikä tämä ollut liioittelua, vaikkei pari ollut vielä edes pesinyt, kokemattomia kun olivat, nuoripari.

Mitä kasvuikäiseen kanahaukkaan tuli, hyökkäys oli korppien hallinnassa. ”Kraak”, pylväslintu huusi, sen sointi oli mustaa metallia, tosin muistikuvani äänestä oli varmasti väritetty, mutta sisältö oli selvä. Niittyä kaivellut korppi kohotti päänsä ja oli saman tien siivillään ja petolinnun pyrstössä kiinni. Kanahaukoille oli näytettävä jo nuorina, mistä suurimmat linnut oli tehty.

Tutkimusretki (6.2)    

Lintujen tarkkailun alkuvaiheessa, kun sinitiaisten parvea seurasi ensimmäistä kertaa, ei tullut tajunneeksi, että aluillaan olisi tutkimusmatka. Kun epäröin ruoikon reunassa rämpisinkö tiaisten perään, ei mieleen tullut uusien mannerten etsiminen, vaikka päätös oli pelottavuudessaan samanlainen ja samassa mittakaavassa: uppoaisinko vai en? Ruoikko ei ollut kotimaata.

Kaakkoistuuli oli ryöpyttänyt raskasta lunta, tallonut ruokoja lakoon. Heinien meri oli huojunut ja suhissut. Sinitiaiset olivat tarrautuneet korsiin. Ne olivat keinuneet mastojen heiluriliikkeessä ja minä olin keinunut mukana. Tiaisten nokat olivat nakuttaneet reikiä mastoihin. Ontoista korsista oli löytynyt paketteja, hentoa lihaa, joka oli pitänyt tiaisten tulta yllä. Koteloita, toukkia, munia. Ruokohuilu toisensa jälkeen oli jäänyt soimaan joukkion jäljille.

Sinitiaiset olivat jättäneet ruoikon, lakit märkinä ne olivat lentäneet lepän oksille. Ne olivat vaihtaneet apajaa, alkaneet kaivella oksanhankoja, availla silmuja kuin eväspapereita. Jäkälän alta oli löytynyt paksukainen, pullea toukka. Kauanko tiaiset olisivat tässä? olin seurannut ajankulua kellosta. Viihtyisivätkö ne kauemmin ruoikossa kuin metsän reunassa? Eilen olin pysynyt kaksikymmentä minuuttia parven perässä. Se oli ollut helppoa, sillä sinitiaiset olivat pyrähdelleet polun viereisillä ruo´oilla, ja olin voinut seurata niitä pitkoksia myöten Pornaistenniemestä Lammassaareen. Niin vaivatonta oli eteneminen tänä päivänä, valmiita reittejä.

Pyyhekumi (1.2)

Meren suunnasta lähestyi sumu kuin rehtori selän takaa. Ensin katosivat kaupungin korkeimmat kuvitelmat, ja sen jälkeen hotelli Tornin ylimmäiset asukkaat, ja heidän lisäkseen myös asentaja Åmselestä, jolle oli suositeltu maisemavessaa; arvaamattomia olivat valintojen vaikutukset merenrantakaupungissa. Pian olivat pilvien ruokaa niin kerjäläiset kuin nostokurjen kuljettaja, ja hänen vaimonsa pakkaama salaattirasia. Myös ullakkohuoneistojen erinomaisuudelta katosi pilvissä pohja, tosin näköala oli menetetty jo ennen sumua, sillä pääkaupungin profiilia oli kohotettu rakennelmilla rannan puolelta.

Mutta Viikkiin asti ei hävitys yltänyt. Nyt, kun kaupunkia ei näkynyt, vain sumeanpehmeä seinä etelän portilla, piirtyi kosteikko jotenkin ajattomana. Tältäkö suistossa oli näyttänyt ennen meitä?

Ei.

Ei kaupunki ollut minnekään hävinnyt, eivät tekijät, eivät tuotteet. Jos kulttuurilla tarkoitettiin ihmisten rakennelmia, olivat ne sitten käsin kosketeltavia, elleivät hengen hupia saavutuksia. Molemmat olivat levittäytyneet suojelualueelle, pitkospuita ja ulkoilupolkuja myöten. Piilokojuihin ja pöytiin, joiden penkeillä availtiin rasioita. Kun eväät oli syöty, siivottiin roskat roskiksiin ja sen jälkeen kiivettiin lintutorniin. Ylhäältä avautui näköala kosteikon kätköihin. Sinne kerttuset ja yön oudot ääntelijät kyhäsivät pesänsä, kerrottiin informaatiotaulussa.

Kaikilla kielillä käytiin ihastelemassa lisääntyvää linnustoa sekä muutolla levähtäjien väsyneitä joukkoja. Jopa uusia lajeja oli onnistunut pesimään Viikissä viime vuosina, kiitos ilmastonmuutoksen, ruoikon raivauksen, laidunniittyjen luomisen, lampareiden perkaamisen, vaikka työtä olisi voinut luonnon hyväksi tehdä vieläkin voimallisemmin.

Mitä vielä? Paljon hyvää oli saatu aikaan, mutta silti puuttui pesimälintujen joukosta monia aiemmin Vanhankaupunginlahdella pesineitä lajeja, kuten naurulokki, mustakurkku-uikku, kuovi. Ja kaiken lisäksi: monien lajien pesintä epäonnistui. Miksi?

Va saa ni? kysyttiin Keinumäen tornissa. Ääntämyksestä päätellen mies oli tullut lahden takaa.

Sanoin, etten minä mitään erityistä, ruotsiksi. Katsoin parhaimmaksi jatkaa epäonnistumisten syistä, välit oli hyvä säilyttää myös länsinaapuriin.

Otin esimerkiksi sinisorsat (gräsänder). Niiden pesintä oli tosin viime kesänä sujunut Vanhankaupunginlahdella muutamia edeltäviä vuosia paremmin, mutta edelleen heikosti. Kerroin, että olin havainnut vesilintujen poikuelaskennoissa eri poikueiksi tulkittuja kaikenikäisiä poikueita kaksikymmentäyksi, kun taas vuonna 2013 kymmenen ja vuonna 2014 viisitoista, jolloin kuuntelijani nyökkäsi.

Jatkoin, että kun tulokset suhteutettiin parimäärään vain noin viidesosa pareista – yhdeksäntoista prosenttia − sai viime kesänä poikueen vesille. Tarkemmin ilmaistuna: kun poikueita oli kaksikymmentäyksi ja pareja satakymmenen, saatiin tulokseksi nollapilkkuyhdeksäntoista, kun täydellinen onnistuminen olisi tietenkin ollut yksipilkkunolla. Eli yksi. Vastaavat luvut vuonna 2013 olivat kymmenen suhde kuuteenkymmeneenyhteen, jolloin tuloksena oli nollapilkkukuusitoista ja vuonna 2014 viidentoista suhde sataankahteenkymmeneenkolmeen, jolloin tuloksena oli nollapilkkukaksitoista.

Koskei naapuri näyttänyt kyllästymisen merkkejä, muttei toisaalta tehnyt jatkokysymyksiä, päätin vieraanvaraisuutta osoittaakseni tarjota hänelle lisää tietoa.

Kerroin havainneeni varttuneita poikueita, millä tarkoitin noin neljän viikon ikään ehtineitä poikasia yksitoista, kun taas vuonna 2013 olin havainnut kuusi ja vuonna 2014 seitsemän varttunutta poikuetta. Tämä tarkoitti, että ainoastaan joka kymmenes pari sai viime kesänä poikasensa turvalliseen ikään, kun otetaan huomioon, että lahdella pesivien sinisorsien parimäärä oli satakymmenen. Vastaavasti vuonna 2013 suhteellisesti hieman suurempi osuus pareista onnistui tässä. Tuolloin varttuneita poikueita näkyi kahdeksan, mutta parimäärä oli vain kuusikymmentäyksi, kun taas vuonna 2014 onnistui varttuneen poikueen kasvattamaan vain kuusi prosenttia emoista. Näin ollen puolet pienien poikasten poikueista menehtyi viime kesänä ennen neljättä viikkoa.

Kuvittelinko vain, vai sakeniko sumu Kulosaaren sillan tällä puolella? Kyllä. Kalastajat Vanhankaupunginselän jäällä hukkuivat yksi toisensa jälkeen, liukenivat harmauteen. Erikoista. Jos heitä ei olisi hetkeä aiemmin havainnut, ei heidän olemassaolostaan olisi ollut tietoa. Yhtä olemattomaksi oli käynyt ruotsalainen. Jos en olisi katsahtanut miehen suuntaan, olisin ajatellut hänen poistuneen tornista. Mutta ei. Hän nojasi kämmenet vasten kaidetta, ja odotti selitystä. Mistä epäonnistuminen johtui?

Oli jatkettava poikastuotosta, että eri poikueiksi tulkittujen kaikkien poikueiden keskikoko oli viime kesänä neljäpilkkukuusi, kun taas sitä edellisenä vuonna poikasia oli keskimäärin viisipilkkukaksi ja sitä edeltäneenä vain kolmepilkkuviisi.

Muistutin miestä tosiseikasta, että isoja, pienten poikasten poikueita näkyi hieman ennen juhannusta alkavissa poikuelaskennoissa aina kovin vähän. Tämä antaisi olettaa sinisorsan poikasten hävikin olevan suurin pian kuoriutumisen jälkeen, luultavimmin ensimmäisenä kuoriutumisen jälkeisenä viikkona. Sanoin, että poikuehavainnoissa korostuivatkin varttuneet poikueet. Varttuneiden poikueiden keskikoko olikin lähellä kaikkien eri poikueiksi tulkittujen poikueiden keskikokoa, eli tasan viisi, kun taas vuonna 2014 se oli neljäpilkkuyhdeksän ja vuonna 2013 kolmepilkkuseitsemän.

Aina löytyi kuitenkin emoja, jotka onnistuivat varjelemaan poikueensa lähes kokonaisuudessaan untuvikoista nuoruuteen. Johtuiko emojen kokeneisuudesta vai siitä, missä päin Vanhankaupunginlahtea vastakuoriutuneet poikaset olivat laskeutuneet vesille vai kenties molemmista, sitä en osannut sanoa millään kielellä. Ehkä menestyminen vaihteli molemmin puolilla lahtea. Joka tapauksessa tämän vuoden laskennoissa näkyi kaksi kahdeksan poikasen poikuetta, jotka olivat ehtineet liki nuoruuspukuun.

Muistutin kuulijaani vielä, että sinisorsapoikueita liikkui Vanhankaupunginlahdella luultavasti enemmän kuin mitä onnistuin havaitsemaan. Poikueilla oli nimittäin tapana uiskennella ruoikon reuna-alueiden ohella ruoikon sokkeloissa, mistä niitä oli vaikea havaita. Siitä huolimatta − vaikka poikueista olisi jäänyt puoletkin piiloon, olisi poikuemäärä aloitettuihin pesintöihin nähden ollut pieni. Jos suuri osa sinisorsapoikueista menehtyi ensimmäisinä kuoriutumisen jälkeisinä vuorokausina, niin pesintöjä tuhoutui todennäköisesti paljon myös haudontavaiheessa.

Kuulijani ei vaatinut huonoon menestykseen selitystä, mutta jonkinlaisen vastauksen olin velkaa. Miksi sorsat epäonnistuivat?

Sanoin, että yhtenä merkittävänä syynä pesinnän tuhoutumiseen haudontavaiheessa lienee ihmisten aiheuttama tahaton häirintä. Rantametsiin poluilta poikkeavat ulkoilijat sekä vapaana tai pitkän taluttimen päässä juoksevat koirat pelottivat hautovia naaraita pesiltä. Tällöin aina tarkan variksen ei tarvinnut kuin poimia munat suuhunsa. Munia kadonnee myös minkkien, supikoirien ja kettujen toimesta, oletin. Pieniä poikasia syövät sekä varikset että isot lokkilinnut. Yleisön valistus sekä hyvin hoidettu, mutta harva polkuverkosto taisivat olla parhaita keinoja haudonta-aikaisen häirinnän vähentämiseksi.

Entä poikasajan ravinto? mies sanoi selvällä suomenkielellä. Upeaa, olimmekin maanmiehiä! Mies oli ymmärtänyt kaiken, mitä sanoin, eikä vain esittänyt ymmärtäväistä. Mutta mitä hän tarkoitti poikasajan ravinnolla?

Sitä, että rehevöityminen saattoi johtaa monia teitä vesilintujen poikasille sopivan ravinnon vähenemiseen ja poikasten menehtymiseen, hän selitti. Veden sameneminen yksipuolisti vesikasvillisuutta, ja sitä myöten kasvillisuudesta riippuvaisia hyönteisiä, joita poikaset söivät. Eikä tässä kaikki. Rehevissä vesissä viihtyvät särkikalat söivät vesilintujen poikasten tarvitsemaa eläinravintoa, kilpailivat samasta ravinnosta. Mustakurkku-uikkujen paluuta kuin myös monien muiden vesilintulajien runsastumista oli turha odottaa vallitsevassa tilanteessa. Olinko ottanut huomioon tämän?

En. Silloin minäkin huomasin fasaanin. Se oli hyvä havainto Viikissä. Vai hätäilinkö vain? Se taisikin olla spanieli.

 

Läheiset (31.1)

Linnuista läheisimpiä olivat, eivät niin yllättäen, tutuimmat. Tiaiset ja varpuset, joita näki joka päivä, viherpeipot, jotka lauhoilla säillä olivat jo aloittaneet laulunsa. Ne olivat lintuja, joihin tutustui ensimmäisinä, kotipihan pesijät.

Kun ystävyyttä etsii, ystävyyden huomaa. Otin tervehdyksenä tiaisten titityyt ja trillilliit, kun liukastelin Viikinojan jäisillä reunoilla. Ne toivat turvallisuutta neljänkymmenen vuoden takaa, ensimmäisen retkeni ensimmäiseltä keväältä.

Lapsellistahan tuollainen seuranhaku oli. Eivät pesintään valmistautuvat viherpeipot tai talitiaiset laulaneet kaupunkilaisen, vaan itsensä vuoksi. Mutta miksen olisi ottanut vastaan, mitä annettiin, niin perusteettomia kuin kevään merkit olivat, huijasihan sydäntalven leutous myös viherpeippoa.

Kun olin noussut ylemmäksi puronvartta, ohittanut sekä koulun että kerrostalot, joissa suurin osa oppilaista asui, saavuin kohisevalle koskelle. Sen kivillä oli niiaillut joitakin vuosia sitten talvinen tuttava, koskikara, mutta tänään ei koristanut virtaa kuin muovisia roskia ja vanha sohva. Hävetti, en tiedä keiden puolesta. Jos kotini olisi ollut yhtä siivoton, en olisi toivonut sinne vieraita edes tuttavia.

Silloin ovikello niin sanotusti soi. Kosken yllä näkyi jotain arvaamatonta: leveäsiipinen, suuri lintu kuusien välisellä taivaalla Se tuntui sydänalassa, toisella tavalla kuin laulava tiainen tai kevääseen hurahtanut viherpeippo. Tämä laji ei kuulunut tähän aikaan, pikemmin kesään, ruoikon reunaan kalastelemaan.

Tietämättä tästä se liukui koskenreunan kuusikkoon ja laskeutui . Harmaahaikara! Sen täytyi tulla jostain läheltä, jonkin sulana pysyvän ojan varrelta, joka oli ruokkinut sitä pikkukaloilla.

Innosta jäykkänä lähestyin koiranulkoiluttajaa, joka varttia aiemmin oli katsonut epäillen minua. Mitä tuo ihminen kuhki ojanvarressa? hän oli näyttänyt viestivän kakkivalle koiralleen. Mutta minun oli päästävä kertomaan, kenelle vain.

Ilokseni myös nainen oli huomannut ison linnun. Harvinaista, ajattelin ja sanoin asian toisella tavoin naiselle. Haikara oli hyvä havainto tähän aikaan vuodesta, kerroin hänelle ja hänen kiinanpalatsikoiralleen, joka ei pitänyt minusta, mutta se johtui vain siitä, että olin hänen emäntäänsä isompi. Ei nainenkaan ollut kokenut vastaavaa, hän kertoi kakkapussi kädessä, mikä lähensi meitä. Puolisen minuuttia seisoimme siinä, saman ajan kuin vei juottaminen, kun liitettiin yhteen kahta virtapiiriä.

 

Pahkat (30.1)  

Erehdyksiä sattui, mutta joissain tapauksissa niistä ei kannattanut ottaa opikseen.

Viljelyaukean keskelle juurtuneen koivun alaoksasta olivat katkenneet uloimmat osat, luultavasti tuulen toimesta, sillä koivun raaja sijaitsi sen verran ylhäällä, ettei edes ponnekkain lapsi olisi sille lennähtänyt. Jäljelle oli jäänyt tynkä, joka ihmisen ollessa kyseessä olisi vastannut kyynärvartta, mutta puun anatomia oli toisenlainen. Joka tapauksessa jäljelle jäänyt pätkä muistutti peipon kokoista lintua. Olipa luonto ovela veistäjä, en lakannut ihastelemasta.

Myös tänään, kun olin ylittänyt aukean, liukastellut viivasuoraa peltotietä pohjoisesta etelän suuntaan, olin katsahtanut kohti hakaa ja sen romuluista, luudan mallista puuta. Jos vaikka jokin lintu yllättäisi minut. Ja enkö vain ollut erehtynyt unohtamaan, ettei oksasta kurottuva, taivasta vasten tummaksi värittyvä lintu ollut höyheniä, ei luuta, ja olin kiihkeästi nostanut kiikarin. Mikä tuo oli? Kyllä, peipon kokoinen lintu oli taaskin puuta.

Sitten, hieman hölmistyneenä, hieman harmistuneena, hieman huvittuneena, millä tuulella satuin kulkemaan, jatkoin katkennutta matkaa. Eivätkö aivoni osanneet, vai oliko unohdus tarkoituksellista?

Koivusta kasvanut siivekäs ei ollut ainoa erehdyttäjä Viikissä. Kivinokan pohjoisen rannan poukamassa vaani jokaisella kerralla pöllö, kun saavuin paikalle poukamaan vievää polkua. Hallainvuorella kiipesi karhunpoikanen hongan oksatonta runkoa, ja niin tapahtui myös Fastholmassa, mutta siellä esitteli ”karhunpoikanen” kiipeämistaitojaan koivussa. Molemmissa tapauksissa esiintyi nallena pahka, komea, mutta kynnetön. Eikä Kivinokan ”pöllö” saalistanut koskaan tai pelästynyt takiani liihottelevaan lentoon, se oli vain yksi lukuisista kiemuraan kasvaneista oksista, joka erehdytti aivot, kun kiemuraa katsoi tietystä suunnasta.

Näitä erehdyksiä oli vaalittava, sillä ne olivat opittua valppautta. Siitä oli kyse, jos halusi nähdä lintuja, näkemisen taidosta. Lukuisista erehdyksistä oikeiden joukossa, vääristä hälytyksistä. Seuraavalla kerralla oksalla saattaisi istua peippo. Keväällä se olisi jopa todennäköinen, mutta tammikuussa hyvä havainto.

Eräs talvehtija (28.1)

Huomasin liikettä ojassa. Pohjalla heilui lintu. Katsoin tarkemmin. Se ei ollutkaan linnun itsensä liikettä, vaan huojunta johtui juoksevan veden voimasta. Lintu oli kuollut.

Se näytti siistiltä, niin kuin se olisi voinut käskyttä räpsähtää lentoon.

Etsin repustani pussin, nostin vainajan pussiin, kannoin kotiin. Ennen kuin sulkisin kalmon pakastimeen, ikuistaisin sen; tämä oli arvokas tilaisuus.

Asetin vainajan Helsingin Sanomien viimeiselle lehdelle, sääsivujen päälle. Otsikossa ennustettiin epävakaiden ilmojen jatkuvan. Ruumiista levisi paperille vettä.

− Onpas sillä pitkä nokka, tyttäreni sanoi, kun räpsin kuvia kuolleesta, vai piirsinkö silloin lintua. Kyllä. Tai oikeastaan ei. Pitempiäkin oli nähty. Mutta tuollainen nokka oli juuri tälle lajille sopiva. Ojien pohjilla ei pärjännyt ilman oikean kokoisia välineitä, opetin.

Toisin sanoen: sellainen pyydys, millaiset saaliit. Nilviäisiä ja pieniä vedessä viihtyviä kuoriaisia sekä sääskien toukkia ja monenlaisia matoja. Mitä vain liejusta löytyi. Siemeniä ja kasvien osia. Pakkasesta selvisi vain syömällä paljon.

48 grammaa, näytti talousvaaka. Ei laiha, kun vertasin kirjallisuuden antamiin lukemiin. Lintumme mahtui Hollannissa talvehtivien lajitoverien painojen vaihteluväliin. Hienoa! Lohtua oli etsitty, mutta oliko saatu?

Missä lie ollut kaverin loukko, missä sitä ei ollut häiritty, talvinen ullakko.

Suljin pakastimen oven.

Entä sitten. Jonkinlainen palvelus? Miten toimisin? Avasin tietokoneen ja etsiydyin Luonnontieteellisen keskusmuseon sivuille; kai se oli vähintä mahdollista vastuuntuntoa. Saisivat kokoelmiinsa kivan lisän.

Kirjoitin lintuni tiedot paperille, kuten neuvottiin. Kunnan ja tarkemman paikan. Löytöpäivän. Löytäjän nimen ja osoitteen, tämä oli mukavaa, tiedossa olisi kiitoskirje. Sekä kuvauksen, mistä olin kuolleeni löytänyt.

Entä tiesinkö kuolinsyytä? Asutusta ei näkynyt löytöpaikan lähellä, joten ikkunaan ei tällä kertaa ollut törmätty. Kuinka kaikki oli sattunut, se ei selviäisi koskaan, mutta toivottavasti lintu ei ollut ehtinyt tajuta mitään.

Päätin viestini pieneen toiveeseen: ”Olisiko mahdollista, että vainaja avattaisiin? Mahalaukun sisällöstä saisi arvokasta tietoa lajin talvisesta ravinnosta Suomessa”. Ehkä se oli yritys, vaikkakin epätoivoinen, tehdä löydetystä jotenkin erityinen.

Joskus keväällä, kun rimmillä soisi ja kuljuissa, kolahtaisi luukusta kirje, ellei museolta ollut suljettu rahoituksen hanoja. Saisin lukea, mitä kurppani oli viimeisellä aterialla syönyt. Murusia, mutta kuitenkin.

 Linnullisuus (25.1)

Millaista se olisi, höyhentuntu? Käsittämätöntä näillä aisteilla olla lintu. Olisi pitänyt ryhtyä tiaiseksi. Mutta miten olisin tiaisena ymmärtänyt, kun en olisi käsittänyt, mitä tarkoitti kysyminen. Se oli ihminen, joka ihmetteli.

Se olin minä, joka yritin mahdottomia. Tiainen oli tässä ja nyt. Söi, söi ja söi, vaihtoi parven mukana ruokailupaikkaa. Yritti säilyä pedoilta piilossa. Lensi, lensi, liihotteli; kun päivät pitenivät ja valo taittui tiaisenpöntön kylkeen, aloitti lintu laulunsa. Ei kysynyt, miksi.

Linnullisuus. Sitä ei voinut käsittää. Miltä jalat ilmassa tuntui, tiedottomuus painovoiman olemassaolosta, vain metsän ilmatila, lentäjän kartta. Sillä ei ollut piirtäjää, kaikkien kolojen sijaintia. Mutta ruumiin tuntuman yöpymisen aikana saatoin kuvitella, miten pukuni pörhistyi ja tavoitti tikan kovertamat seinät. Paljon jäi puihin piiloon, sykkiviä sydämiä.

Eivät linnut tunteneet tarvetta kertoa itsestään, turhuus oli ihmisen varassa. Vai oliko se myötätunto, joka toivoi vastauksia? Linnut ilmaisivat vain olemassaolonsa, rakensivat äänillään metsän, jonka kevään tullen kuuli. Vai pysyivätkö puut joillekin vaiti?

 

Pyryretki 24.1.

Missä ne piilottelivat? Olin kulkenut usean ruokinnan kautta tapaamatta yhtään lintua. Sen täytyi johtua pyrystä. Ne odottivat taukoa kuusikon sisätiloissa, tiaiset ja rastaat.

Oi, olosuhteita. Kahta päivää aiemmin olin ollut paleltua samoilla paikoilla, sillä yön kylmyys oli jäänyt metsän poteroihin makaamaan kuin myrkky merenpohjaan. En ollut pysähdellyt, en jäänyt kuulostelemaan, jos jokin lintu olisi selvinnyt pakkasissa hengissä. Olin ainoastaan edennyt sivuilleni katsomatta, hengittämättä.

Kun taas tänään: availin kaulustani kuin saunasta räppänää. Viileyttä, viileyttä! Kaikenlainen ponnistelu lisäisi löylyä.

Parasta oli paikoillaan. Silloin vanha totuus sai tilaisuutensa: luonto tuli luokseni.

Näin kolme metsäkaurista. Ei ääntäkään, kun ne ohittivat. Ja kaksi hämähäkkiä lumella, ne nostelivat jalkojaan kuin kevään ensi uinnilla. Oravan, joka upposi joka loikalla. Hiihtäjiä sivutuulessa, he pyrkivät yli aukean, mutta katosivat puolessa välissä matkaa. Lumella oli arvaamattomia voimia.

Mitään yllättävää, ennen näkemätöntä? Kerttu kysyi, kun palasin. Ei. Olin kokenut tuon kaiken monesti. Kyllä. Kun lähdin kotoa, en odottanut yhtään mitään.

 

Lyhyt kantama (22.1)

Kiikaroin Hakalan tornissa, odotin lintuja. Tärisin, sillä portaissa kiipeiltiin, edes takaisin. Mitä näkyy? joku kysyi.

• Ei mitään, vastasin. Edes variksia jäällä.
• Kai nyt jotain, kiikarissa. Lintuja.
• Ei mitään. Sellainen aika vuodesta.
• Kuinkas sitten? Jos ei ole katsomista.
• Koskaan tiedä. On vain odotettava.

Seisoskeltiin. Minuutit väreilivät, ne olivat hyhmäisiä aaltoja. Ei meinannut poistua, kyselijä.

• Kauasko noilla näkee?
• Niin pitkälle kuin mahdollista.
• Tallinnaan?
• Siihen tämä torni on turhan matala.
• Entä, jos olisi korkeampi? Olisiko se mahdollista?
• Miksei. Muttei kaupunki sellaista rakenna.
• Tarkoitin Tallinnaa. Sehän on jo olemassa. Näkyisikö lahden yli?
• Selkeällä säällä. Ainakin osa.
• Mikä osa?
• Ylin osa. Radiomaston huippu, ja savua. Laskeutuvia lentokoneita. Olen minä nähnyt, koneita ilmassa. Mutta se tapahtui rannempana. Näyttivät putoavan mereen.
• Putosivat mereen?
• Kyllä. Mutta eivät ne pudonneet. Ne olivat kangastuksia, koneiden kuvia Tallinnan taivaalla. Ei meren yli voi nähdä. Ainakaan tänään. Meri savuaa. Näettehän. Kaupungin takana.
• Saisinko katsoa?
• Olkaa hyvä.
• Tästäkö näitä tarkennetaan? Tosiaan. Ei siellä näy kuin savua.
• On sellainen aika vuodesta.
• On vain odotettava. Mikä poistuu, on myös palaava.
• … ?
• Ja sitten me taas näemme.
• Sitten me taas näemme.
• Näkemiin.
• Näkemiin.

Kyselijä poistui. Poistujan paikalle kiipesi uusia. Yksi, kaksi, kolme.

He nojautuivat kaiteisiin, ja ihmettelivät monoa, joka vinkui hiihtäjän jokaisella potkulla. Kuinka hän jaksoi, he kyselivät, kun lykkijä oli kutistunut lahden selälle. Mutta kysymykseen ei odotettu vastausta, koska kyselijät ihastelivat jo kaupungin kuvaa, joka tärisi vasaroinnista. Ei, se olin minä, joka tärisin, koska tornissa oli alettu liikkua. Yksi, kaksi, kolme, he laskeutuivat portaita.

Kiikarin kuva asettui, mitään ei tapahtunut. Kuulin askelia, joku kysyi: Mitä kuuluu? Jotain erikoista? Hän oli seissyt ääneti lavalla.

• Ei mitään.
• Kyllä Te jotain kuuntelitte. Lintuja?
• Ei tähän aikaan vuodesta. Kuulu mitään. Vain meteliä kaupungista.
• Teidän päänne oli tällä tavoin kallellaan. Kuin koiralla, joka kysyy. Ajattelin: hän kuuntelee.
• En kuunnellut. Ja jos kuulinkin, yritin olla kuulematta, väitin vastaan. Ambulanssien ujellusta.
• Mitä Te sitten toivoitte kuulevanne, saanko kysyä.
• Lintuja.
• Mutta täällä ei kuulu mitään?
• …
• Taitaa olla hiljaisin aika vuodesta?
• Kuinkas sitten? Jos mitään ei kuulu.
• On vain odotettava. Kunnes ne palaavat.
• Palaavat?
• Kyllä. Näettekö tuon savun. Kaupungin takana.
• Näen.
• Sieltä ne tulevat, sitten kun tulevat.
• On siis vain odotettava
• Kyllä.

Toinen lähti, minä tärisin. Minuuttien aallot, ne olivat täysiä.

Laskin kiikarin. Tarkastin taivaan, ettei lentäjiä livahtaisi yläpuolelta. Suihkukone oli vetänyt valkoisen juovan, se ulottui idästä länteen, ilman että olin kuullut sitä. Nostin kiikarin, ja kiersin horisontin, metsien latvat ja kaupungin kulmikkaan siluetin. Nostokurjen puomiin oli unohtunut joulukuusi.

Joku tuli. En ollut kuullut, hän oli noussut kevyesti portaissa. Ja nyt minua jo tervehdittiin, vieraalla kielellä ja miehen äänellä, johon vastasin samalla painolla. Metro ylitti sillan kuin punakynä. Miten se sanottiin englanniksi?

Mitä siellä on? kysyi mies, joka ei osannut suomea. Katsoin kysyjää. Hänen näköisiään miehiä esiintyi joka ilta uutisissa, romahtaneiden talojen raunioilla. Mitä olisin sanonut ihmiselle, joka oli lähtöisin levottomalta seudulta. Vaikka mitä. Muistin useat onnistumiseni vuosien varrelta, kuinka piiloon mennyt pieni vesilintu oli pitkän odottelun jälkeen uinut esiin ja oli kuin olikin ollut pikku-uikku, ja ensimmäiset treffit Kertun kanssa lahden korkeimmalla kalliolla, miten matalalle merivesi oli edellisenä yönä laskenut ja paljastanut sekä lietteet että moskan, kaiken mitä oli kertynyt. Mitä näkyi? Sanat eivät ottaneet tullakseen, taisin pelätä virheitä. Nothing.

Vieras naurahti, mutta mitä se ilmaisi, en tiedä, sillä sanattomuus jätti tulkinnoille tilaa. Siihen mahtui sekä ilo että hämmennys. Ivallinen hän ei ollut. Sanoi olevansa samaa mieltä. Suomessa tapahtunut mitään.

 

Hippiäiset (21.1)

”Hyvät kollegat,

Huomasin loppusyksyllä 2015 Helsingin Viikin metsissä, että hippiäisiä oli jäänyt talvehtimaan tavallista enemmän. Esimerkiksi 22. marraskuuta havaitsin kahdeksassa parvessa 32 hippiäistä. Päätin seurata tämän olemattoman linnun esiintymistä talven aikana. Miksi kirjoitan asiasta nyt? Koska hippiäiset ovat hävinneet.

Tein joulukuun 2. ja tammikuun 19. päivän välisenä aikana 22 retkeä Viikin metsiin. Metsillä tarkoitan Vanhankaupunginlahden itärannan sekä kooltaan että luonteeltaan vaihtelevia havu-, lehti- ja sekametsiä. Näihin lukeutuivat Kivinokan koillisreunan vanha metsä, Herttoniemen metsäselänne (Saunalahden itärannan kallioilta Taka-Viikin Hallainvuorelle), Fastholma, Mölylä, Pikku-Mäyrämetsä, Mäyrämetsä sekä Hakalanniemen – Keinumäen arboretum-alue. Retkeilyni ei ollut sillä tavoin systemaattista, että olisin jokaisella kerralla kiertänyt kaikki nämä paikat. Tuloksiin olen ottanut huomioon kuitenkin vain ne päivät, jolloin liikuin vähintään puolessa edellä luetelluista metsistä, ja liikkumiseni oli sellaista, että nämä melko  vaikeasti havaittavat hyönteissyöjät oli mahdollista havaita – millä tarkoitan hidasta kävellen tehtyä harhailua. Joulukuussa retkiä kertyi muutaman päivän välein 12 ja tammikuussa (19. päivään mennessä) 10.

Tähänastinen talvi on jakautunut selkeästi kahteen osaan: alku oli lauha ja lumeton, aina vuodenvaihteeseen asti. Uuden vuoden alkuviikolla tuli lumi sekä pakkanen. Kun koko joulukuun retkillä lämpötila keikkui reilusti plussan puolella, laski mittarin lukema loppiaisen tienoilla alle kahdenkymmenen pakkasasteen ja jäi niille sijoilleen. Kirjoitushetkellä (21. tammikuuta) on Helsingissä lunta n. 20 cm.

Havainnointiaikana 2. joulukuuta – 19. tammikuuta näin ja/tai kuulin yhteensä 136 hippiäistä viidessäkymmenessä parvessa. Lukumäärään sisältyy tietenkin myös samoja, useana eri päivänä havaittuja yksilöitä. Kuten kirjoittaja, myös hippiäiset olivat omalla tavallaan jumissa Viikin metsissä – parempi keskittyä ja tuntea jokin alue hyvin kuin etsiä jotain parempaa, ainakaan talvella (jos tällainen sivuhyppy sallitaan). Joissain tapauksissa en myöskään nähnyt, vaan ainoastaan kuulin parven ja jouduin arvioimaan yksilömäärän korvatuntumalta. Äänen perusteella arvioidut lukumäärät jäivät todennäköisesti todellista parven kokoa pienemmiksi; usein arvioin tällaisen parven kooksi kaksi yksilöä.

Hippiäisten määrät vähenivät jyrkästi vuodenvaihteessa. Joulukuun lauhan jakson aikana havaitsin 122 hippiäistä (38 parvea), kun taas vuodenvaihteen kylmenemisen ja lumentulon jälkeen vain 14 hippiäistä (8 parvea). Joulukuun retkillä hippiäisiä näkyi/kuului 10,1 retkeä kohden, kun taas tammikuussa vain 1,4/retki. Tammikuun 10. päivän jälkeen tekemilläni kuudella retkellä en havainnut yhtään hippiäistä. Miksi näin? Jossain täytyi olla selitys lukumäärien vähenemiseen.

Alkutalven lämpimyydessä ja lumettomuudessa hippiäiset olivat hyvin havaittavissa. Pieniä vihreitä lintuja tuli vähän väliä vastaan, sirinää kuului kaikkialta. Poikkeuksellisen paljon hippiäisiä näkyi ruokailemassa metsän pohjakerroksessa: pensaiden oksilla ja myös ruohovartisten kasvien korsilla. Äänekkyys oli myös korvin kuultavaa, tuntui kuin linnuilla ei olisi ollut huolta huomisesta. Myös isompien lehtipuiden ja erityisesti koivujen rungoilla ja oksilla eteni ravintokohteita nyppiviä hippiäisiä. Mitä ne söivät? Jotain silmin näkemätöntä. Epäilin hyönteisten, etenkin kirvojen munia, joita olen kuullut varsinkin pyrstötiaisten noukkivan talvisin ammattimaisesti. Mainittakoon, että marras – joulukuun vaihteessa näkyi Fastholman ja Pornaistenniemen tornien kaiteilla kymmeniä aikuisia kirvoja kävelyllä, vuodenkiertoon nähden melko myöhään.

Lumentulo, totta kai, ajoi hippiäiset ylemmäs puihin, ja samalla ne katosivat myös koivujen paljailta oksilta. Kuusien latvoista hippiäisiä oli sekä vaikeampi nähdä että kuulla. Epäilen, että hippiäiset olivat myös tarkoituksella hieman hiljenneet. Vuoden vaikein jakso on ehkäpä järkevää ajaa ilman moottoriääniä. Tämä ei ole vain mielikuva. 30. joulukuuta, jolloin pakkasta oli neljä astetta, huomasin kahdeksan täysin äänettömästi ruokailevaa hippiäistä Kivinokan vanhassa metsässä, kiitos puukiipijän, jota olin jäänyt seuraamaan. Tosiasia tietenkin on, että kovat pakkaset verottavat hippiäiskantaa: päivän aikana kerätty energia ei ole kaikilla hippiäisillä riittänyt yön yli.

Nähtäväksi jää montako hippiäistä laulaa Viikin metsissä maaliskuussa, ennen muutolta saapuvia lajitovereita.”

 

Jotain puuttui (19.1)

Kun olin kääntänyt pyöräni keulan kotiin, aavistin, että jotain puuttui. Mistä menettämisen tunne johtui, se jäi arvoitukseksi, sellaisia aavistukset olivat, vihjailtiin kuin viesteissä, joista ei löytänyt lähettäjän nimeä.

Muistin irrottaneeni oikean käteni ohjaustangosta ja taputelleeni sen jälkeen untuvatakkini taskua, se ei ollut vaikeaa, olin opetellut tekemään useampia asioita yhtä aikaa. Olin sujauttanut käteni taskuun, mutta tavoittanut vain pastilliaskin, ja pehmeää tyhjyyttä. Ei kai arvokkain, vahakantinen vihkoni, ollut pudonnut? Ja vihkoni mukana hippiäiset. Ties kuinka monta olin menettänyt!

Alkaen marraskuun ensimmäiseltä viikolta olin kerännyt vihkoni ruutuihin hippiäisten parvia, ja tietoja siitä, missä nämä olemattomat linnut viihtyivät. Mielessäni oli ollut joutava kysymys: keskittyivätkö hippiäiset ennen talven tuloa paikkoihin, jotka lumi ennen pitkää peittäisi? Toisin sanoen: osaisivatko linnuistamme pienimmät ennakoida? Tai mustarastaat! Jos olin kadottanut muistiinpanoni, olin hukannut myös talven tummimmat linnut, sekä havaintoni eri-ikäisten koiraiden lukumäärien suhteista.

Pysähdyin metsän suojaan, poskillani kipinöi pakkastuuli, jota vasten minun oli kotiin päästäkseni puskettava. Harmitti. En saisi kerättyä samaa aineistoa uudelleen, niin varisevia olivat minuuttien terälehdet, hups vain ja ne olivat hajonneet, ja taas oli jaksettava seuraavaan kasvukauteen, kenties innostus laantuisi ikääntymisen myötä ja jäisin vastauksia vaille.

Menettäisin vihkoni mukana myös menneet retket, en muistaisi ilman merkintöjä kuin muutaman ennalta aavistamattoman lajin, en tavallisia lintuja ja sateisia päiviä, jotka olivat kastelleet sivut. Kenties epäilisin itseäni tulevaisuudessa, että olinko katsellut lintuja tänä talvena olleenkaan, jos suvaitsisin epäilevä olla.

Mitä minä puhuin? Kuin olisin kadottanut sekä langan että pääni. Enkö ollutkin kirjoittanut vihkoni ensimmäiselle lehdelle nimeni ja osoitteen, minne löytäjä voisi muistiinpanoni palauttaa. Ei huolta, Viikissä riittäisi löytäjiä kuin oli ulkoilijoita.

Ei, olin sittenkin sijoittanut sen vain väärään taskuun, sellaista sattui. Poimin vihkon ja siirsin sen takkini oikealle puolelle, se oli yksinkertainen liike, niin helposti oli pelästys pyyhkäisty. Kaikki oli hyvin, eikö niin, vakuuttelin, sillä olinhan itselleni lähin. Kunnes toistaisin saman virheen. Miten hämääviä olivat täydellisyyden tovit.

Polkaisin pyöräni liikkeelle, mutta sitä ennen annoin juoksijalle tietä, poluilla ei sopinut pyöräillä. Naisen kevyt asu kahisi, se oli myötätuuli, mikä siivitti. Hän oli pyrähtänyt imuroinnin jälkeen lyhyelle lenkille, uunissa hautui hauki, puolisen tuntia ja ystävä saapuisi, kaikki oli sovittu, viini jo viilenemässä. Pysyviä olivat ohitse kiitävät kuvitelmat.

Lähdin naiseen nähden toiseen suuntaan, missä pakkanen puri terävimmin. Mitä omaan vaatetukseeni tuli, olin todennut sen riittäväksi, kun vain olin välttänyt viimaisia aukeita. Maisemat olivat suoneet väistelylle tilaisuuksia, mikä oli tarkoittanut pyörälle sopivia polkuja suojan puolella. Mutta jossain nekin loppuivat. Olin viettänyt siellä retkeni viimeiset puoli tuntia.

Joku oli luonut sinne ruokintapaikan. Läskiä ja siemeniä, mitä tiaiset ja tikat söivät. Paikalla oli nähty myös punarinta, ja siksi kai olin jäänyt sinne viivyttelemään, kylmyyteen nähden turhan kauan. Lämpö, jota liikkuminen oli pitänyt yllä ja muutama voileipä, oli hyvää vauhtia haihtunut untuvieni alta.

Korvani punottivat, kun kerin kulunutta päivää kirjoituspöytäni ääressä. Millaista tyhmyyttä! Huomenna en pääsisi ulos. En arestin vuoksi, vaan siksi, että olin unohtanut tärkeimmän.

− Kaksikymmentäkaksi astetta pakkasta ja vastatuuli, Kerttu sanoi. Jos sinulta jotain puuttui, niin järkeä. Kas, kun et lähtenyt pyöräilemään paljain päin.

Seuraavalla kerralla, kun pääsisin retkelle, hän katsoisi, että olin pukenut myös anopin neuloman kypärän.

Enkö ollut lukuisia kertoja tähdentänyt Vuokolle, kun olin pukenut häntä ulos, että pakkasessa voi paleltua. Mutta nyt olin itse ollut kuin kuusivuotias. Hah! Tunnustin turhamaisuuteni. Tunnustelin poskiani, koettelin korvalehtiäni. Mitään ei puuttunut, tunto oli palannut, mutta viiman puoleista lehteä särki. Voi, olin vahingoittanut itseäni.

 

Kaveri (18.1)

Kuulit, kun kiipesin yläkertaan. Hyppäsit tuolilta ja seurasit minua. Oli avattava ikkuna. Halusit kuunnella lintujen sirkutusta. Turkillesi kerääntyi hiutaleita. Kyllä, nuorimies radiossa oli ennustanut oikein. Pyrytti.

Ruokinnat peittyivät, kukaan ei päässyt syömään. Oli vedettävä saappaat jalkaan, otettava harja ja ryhdyttävä töihin. Oliko se auttamisen automaatiota, ainakaan se ei ollut järkevää, sillä siemenet hävisivät saman tien, kun sain lakaistua lumet päältä.

Hyvä ihminen, etkö olisi voinut odottaa? ihmettelit toimiani. Kaikki loppuisi aikanaan.

Puoli tuntia ja maisema aukeni. Katsoit alakerran ikkunasta, kun lakaisin kaiken uudestaan. Pudistelin lintulaudat. Avasin aukot syöttölaitteista, jotta auringonkukansiemenet pääsivät valumaan. Oliko kaikki nyt varmasti hyvin? kysyit pääsi kallellaan, kun varpuset saapuivat.

Tiesitkö, oli oltava jotain, mistä huolehtia.

Tutut ja tuntemattomat (15.1)

Näköjään lintu, sanoin ja nostin katseeni kaukoputkesta. Mutta ulkoilija, joka kysymyksen oli esittänyt, ei tyytynyt vastaukseen. Enkö muka osannut sanoa möykystä enempää? Teillä oli sentään kokemusta ja kaukoputki, kysyjän olemus ilmensi, mutta hänellä vain kiikari. Sitä paitsi: ettekö Te melkein asunut täällä, ainakin hän oli lähes päivittäin ohittanut näköiseni hahmon, milloin olin patsastellut pellon pitkällä suoralla, milloin unohtunut kuusikon reunaan kuulostelemaan. Hän kun oli olettanut, että tuntisin jokaisen Viikissä liikkuvan linnun. Mikä siis oli, jos en osannut antaa tarkempaa nimeä?

Vastasin, että etäisyyttä oli liian paljon. Luultavasti se oli kanahaukka, ne käyttivät voimalinjan pylväitä tähystelyyn, mutta täysin varma en tällä kertaa voinut olla, sillä ilma oli utuinen ja möykkymme näkyi vain selkäpuolelta. Tiesittekö muuten, huomautin, että varis oli samankokoinen kuin kanahaukka, jos kyse oli kanahaukkakoiraasta. Etäinen lintu saattoi siis yhtä hyvin olla varis. Samankokoisuus näkyi parhaiten silloin, kun varikset ajoivat haukkaa takaa joukolla. Jotkut variksista, sanotaanko tyhmänrohkeat, lensivät joskus liki petolintua. Ajatelkaa, vaikka suuri osa kanahaukan saaliista oli kaupungissa variksia. Parisen kertaa olin todistanut, kun kanahaukka oli koukkaissut liian uskaliaan variksen suoraan ilmasta. No, erehdyksiä sattui. Yleensä ne nappasivat saaliinsa sitkeän odottelun jälkeen, yllättämällä, lisäsin, kun odottelua oli jatkunut sen verran, että jäykistyneitä jäseniä oli täytynyt oikoa. Ehkä möykkymmekin pian liikahtaisi ja näkisimme sen paremmasta kulmasta. Mutta ulkoilija ei kuullut, sillä hän sauvoi jo suoran päässä.

Hän oli varmaankin sekoittanut minut johonkin toiseen, en minä sentään päivittäin Viikissä retkeillyt. Meitä oli sen verran monia, samanlaisia keski-ikäisiä poikia, jonkin verran myös naisia. Paljonko kaiken kaikkiaan? Kuka tietää.

Useimmat Viikissä liikkuvista lintujen tarkkailijoista tunsin ulkonäöltä, mutta vain muutaman nimeltä. Esimerkiksi tänään, kun olin viettänyt Purolahden tornissa parisen tuntia, olin tervehtinyt puolisen kymmentä heistä, puoliksi tuttua, samanmielistä.

Jo aukean toiselta puolen he erottuivat liikunnan tähden ulkoilemaan lähteneistä. Verkkaisuus. Arvaamaton pysähtely. Ei tarvittu kiikaria nähdäkseen, että sellaista kaverini kantoivat kaulassa, eräänlaista avainta, ajattelin, läheisyyttä kaukaisissa asioissa, ja miten likellä oli outous, jos ei nähnyt yksityiskohtia. Yhtä olimme kaikki, mutta jostain nimettömyys kertoi. Kuka kukin oli, välittivätkö sitä kaikki edes tietää.

No, keitä olin havainnut tänään?

Ensinnäkin: Taluttajan. Hän kuljetti pyöräänsä vierellään, kuin ponia. Harvoin hän nousi satulaan. Ehkä hän asui kaukana ja päästyään perille ei halunnut pyöräillä. Hitaus auttoi havaitsemaan. Missä hän milloinkin oli kierrellyt, näkyi renkaiden jättämistä jäljistä, erityisesti silloin, kun maa oli pehmeä, joko märkä tai lumen peittämä. Kuin loputon lankakerä. Sanoivat, että hän oli omistanut koiran, mutta kadottanut sen, tiedä häntä. Olisiko se kertonut miehestä enempää.

Pajunkissasta olin nähnyt vain vilauksen Mölylän metsässä. Kenelläkään toisella ei ollut samanlaista pipoa, joka suippeni pehmeään pompulaan kuin jäniksellä hännänpää. Hänellä oli loppumaton kiire: joka retkellä piti Pajunkissan kiertää niin metsät kuin poukamat sekä pellontilkut, koko Vanhankaupunginlahti. Paljonko hippiäisiä oli tänään? Entä mustarastaita? Kenties nuorien koiraiden määrä oli pakkasten vuoksi vähentynyt. Kysymyksiä riitti, niin kuin nuorilla yleensä.

Sitten oli eräs kaveri, jonka henkilöllisyyttä olin pohtinut vuosia, kuka hän mahtoi oikeasti olla. Tänään olin kohdannut hänet Ryönälahden rannalla, pysähtyneenä paikoilleen kuin saalista osoittavan koiran. Lukuisia kertoja olin ihastellut hänen sinnikkyyttään, kuinka hän oli luottanut jonkin lupaavan linnun pyrähtävän piilostaan esiin, vaikka valo olisi ollut jo hiipunut ja mieli alkanut kuvittaa ruoikon reunoja kuin satukirjan sivuja. Tähän päivään en ollut lähestynyt häntä, eikä hän liioin ollut esitellyt itseään, niin kuin ei moni muukaan havainnoitsija.

Useasti olin jakanut Hakalan tornin ahdasta lavaa tuttujen kanssa, tunnistanut vastavalon tummentamia sorsalajeja pelkän olemuksen perusteella, tietämättä keiden kanssa kiikaroin. Lintujahan tänne oli tultu havainnoimaan, ei pulisemaan. Ajatelkaa, jos esittäytymisen aikana kuuluisi taivaalta ”tik”, yhden ainoan kerran? Kuka olisi vastuussa menetetystä lajista?

Mutta nyt olimme saaneet apuvälineen toistemme lähestymiseen. Toisin sanoen Tiiran, tuon mainion lintutietojärjestelmän. Yhä useammin oli tarvetta kysyä: ”Mikäs sinun nimesi olikaan?”. Jos olimme laskeneet lintujen lukumäärät yhdessä, eikö ollut asiallista, että ne myös ilmoitettaisiin kaikkien havainnoijien nimissä? Siksi me olimme sen kaverin kanssa, jonka nimeä en tiennyt, vaihtaneet nimiä, siis esitelleet itsemme. Kiitos kymmenen pajusirkun parven, joka oli lennähtänyt Ryönälahden ruoikosta näkyville, juuri kun olin ollut aikeissa kysyä oliko hän nähnyt mitään.

Hänen nimensä oli Sandström. Vai oliko se Sundström…? Oli vaikeaa liimata etikettiä vanhoille kasvoille.

Kuului narinaa, joku lähestyi latujen välissä.

− Kivilehto! Se oli Nykäsen kaveri, joka huusi. Minun oli lopetettava möykyn piirtäminen, siirrettävä luonnoskirja karttalaukkuun. Ja siedettävä, että nimeäni kuulutettiin kaikille. Niin kuin havaintopaikkaa ohittaneet hiihtäjät olisivat kostuneet havainnoitsijan nimestä. Mikä mahtoi olla tuo möykky, joka seisoi voimalinjan pylvään päällä, Nykäsen kaveri halusi tietää. Minulla kun oli kaukoputki ja hänellä vain kiikari. Kuulosti siltä kuin hän olisi toivonut minun kertovan möykystä, että se oli jotakin kivaa eli harvinaista. Tähän asti oli hänen retkensä sisältänyt pelkkiä suutareita, vihkoon ei ollut kertynyt vuodelle uusia lajia. Ei pohjantikkaa Kivinokasta. Ei rautiaista myymättä jääneiden joulukuusien joukosta ja Fastholman tiltalttikin lienee menehtynyt pakkasissa, itse Nykänen oli aprikoinut kaverilleen. Julmaksi oli yltynyt juhlien jälkeinen tammikuu.

Sanoin, että joku lintu se oli. Mutta lajista en voinut olla varma, ennen kuin se näyttäisi itsensä paremmasta kulmasta. Paras oli odottaa.