Tämä sivu on jatkoa Piirroksia – sivulle, jossa julkaisin piirroksia 21.2.2016 – 26.11.2018. Uusimmat piirrokset ovat tälläkin sivulla aina ensimmäisinä. Vanhin on piirretty 26.11.2018. Piirroksia on myös Näköjään lintu – sivulla.
15.1.2024
Puukiipijä etsi syötävää tervalepän kaarnanraoista Viikin puhdistamon lepikossa.
1.syyskuuta 2022
Vähän alle kymmenen paria kivitaskuja pesi Viikin – Vanhankaupunginlahden alueella tänä vuonna. Määrä on pysynyt samansuuruisena viime vuodet. Eniten pareja on lahden länsirannalla Kyläsaaressa, 3 – 4 vuosittain. Viikin pelloilla niitä pesii 2 – 3 paria.
Syysmuutolla voi kivitaskuja kerääntyä kymmeniä Viikin pelloille. Etenkin kynnöspellot vetävät niitä puoleensa. Syyskuun ensi päivinä muutto on vasta aluillaan.
1.syyskuuta 2022
Nuori ruskosuohaukka säikytteli nokikanoja Saunalahden pohjukassa. Nokikanan poikaset ovat jo aikuisen kokoisia eikä haukasta aiheutunut niille suurempaa vaaraa. Ruskosuohaukkojen muutto on parhaillaan käynnissä, vaikka muutonhuippu on jo ohitettu. Lahdelle kiertelee erityisesti nuoria lintuja.
Myös neljän korpin parvi kierteli Saunalahden ympäristössä. Samassa paikassa, mutta eri aikaan ruskosuohaukan kanssa. Yksi niistä pääsi luonnoskirjaan haukan vierelle.
1.syyskuuta 2022
Muutolla levähtäviä tyllejä on kertynyt pieniä määriä Purolahden ja Lammassaaren hoitoniityn lietteille. Aikuisten joukossa kiiruhtaa jokunen nuori.
Tänä vuonna tylli ei pesinyt lahdella. Purolahdella esitettiin kyllä soidinta huhtikuulla, mutta sen pitemmälle ei asiassa tällä kertaa päästy.
1.syyskuuta 2022
Harmaasorsakoiraat saavat juhlapukunsa puolisukeltajasorsista ensimmäisinä. Useimmat koiraat ovatkin jo juhla-asuissaan Vanhankaupunginlahdella. Ne myös pariutuvat puolisukeltajasorsista ensimmäisinä, ja juuri tähän varhainen juhlapukuun sulkiminen liittyy. Soidin on täydessä vauhdissa esimerkiksi Saunalahden poukamissa.
1.syyskuuta 2022
Lapasorsakoiraat sulkivat juhlapukunsa pesimäkauden jälkeen peruspukuun. Niinpä ne muistuttavat ulkoasultaan tällä hetkellä naaraita. Vanhoilla koirailla on kuitenkin taivaansininen laikku siiven yläpeitinhöyhenissä, kun taas naarailla se on himmeänharmaa. Vasta talven tullen koiraat saavat asunsa, josta ne tavallisesti tunnetaan: kuparinruskean laikun kyljelleen ja metallinsineä päähän ja kaulaan.
29. elokuuta 2022
Kurkia lepäilee harvoin Vanhankaupunginlahden niityillä tai Viikin pelloilla. Kaksi aikuista laskeutui tänään Lammassaaren hoitoniitylle. Ne astelivat ihmissilmin arvokkaasti vesirajassa. Toinen huusi muutamaan otteeseen niin kuin vain kurjet huutavat.
Vuodesta 2015 – vuoteen 2020 kurjella oli reviiri Lammassaaren hoitoniityllä. Yhtenäkään vuonna ei poikasista tehty havaintoja. Ikävä kyllä, paikka lienee liian levoton kurjelle pesiä. Varikset, ketut, supikoirat jne…
29. elokuuta 2022
Kaksi räyskää viipyilee vielä Vanhankaupunginlahdella. Myöhäisimpään lahdella tehtyyn havaintoon (9.9.) on vielä matkaa.
Räyskät kalastelivat Vanhankaupunginselällä ja laskeutuivat sitten hoitoniityn lietteen reunaan lepäilemään. Toinen vaikutti nuorelta, olin näkevinäni siiven peitinhöyhenissä suomumaista kuviointia. Etäisyyttä Hakalan lintutornista oli kuitenkin liikaa, jotta voisin varmasti sanoa nähneeni höyhenpuvun yksityiskohdat oikein.
19. elokuuta 2021
Kaksi pikkusirriä ja kolme lapinsirriä ruokaili Purolahden hoitoniityn reunalla. Niityt niitettiin viimeisen viikon aikana, sekä kone- että käsivoimin. Viikatteisiin tarttui lukuisa joukko tringalaisia. Kiitos siitä heille!
18. elokuuta 2021
Taivaanvuohen jäänteet lojuivat pellonreunassa, Viikin luoteiskulmalla. Lihaa ei luissa enää näkynyt. Haukkako oli syönyt?
18. elokuuta 2021
Nuori vesipääsky ruokaili Purolahden hoitoniityllä. Vesi on noussut korkealle ja niityn reunoille on kerääntynyt parisensataa kahlaajaa, mm. toistasataa liroa ja lähemmäs sata suokukkoa.
12. elokuuta 2021
Nuori rantasipi ruokaili Etu-Viikin peltojen lantalan altaan reunalla.
5. elokuuta 2021
Valkoviklo lepäili Lammassaaren hoitoniityn vesirajassa.
2. lokakuuta 2020
Kolmisenkymmentä niittykirvisiä ruokaili vastikään käännetyllä viljapellolla.
29. syyskuuta
Järripeippoja oli kerääntynyt puimattomalle rypsipellolla noin 500 yksilöä. Joukon jatkona kuhisi 400 tikliä, 100 hemppoa, 50 vihervarpusta ja 50 viherpeippoa.
25. syyskuuta
Rampa meriharakka ruokaili Arabianrannan nurmella. Vasemman jalan varpaat kääntyneet taaksepäin, kävely ontuvaa. Löysi nurmen alta joitain pulleita toukkia. Jäi lepäämään ulkoilutien oheen.
18. syyskuuta
Jänkäsirriäinen ruokaili puidun härkäpapupellon lätäköllä. Sirriäisen seurana oli tylli sekä yhdellä jalalla pomppinut suokukko, liekö loukannut jalkansa.
Tämä yksilö teki Vanhankaupunginlahden syksyn myöhäisyysennätyksen; edelliset myöhäisimmät jänkäsirriäiset oli tavattu 30.8.2015 ja 30.8.2017.
Jänkäsirriäisiä havaitaan lahdella syksyisin varsin niukasti. Syksyn suurin määrä on kolme lintua, kun keväisin eli touko – kesäkuun vaihteessa on sirriäisiä laskettu parhaimmillaan puolisensataa.
10. syyskuuta
Liike paljasti taivaanvuohen sänkien seasta. Yölliset sateet olivat pehmentäneet maan leikatun ohran alla ja ruokailu kävi helpommin kuin ennen sateita.
4. syyskuuta
Peruspukuinen punapäänarskukoiras ruokaili muiden sorsalintujen seurassa Saunalahdella. Ruuakseen erikoisuus nautti vesikasveja, todennäköisesti ärviöitä, joita levittäytyi vihreinä mattoina lahden itäisellä lampareella.
Narsku ei tyytynyt vain pinnalta poimimiinsa versoihin, vaan teki yllättäen myös sukelluksia. Syvälle eivät sukeltavat linnut tuossa paikassa pääse, sillä pohja on pian pinnan alla vastassa. Hyvä jos polvet ihimiseltäkään kastuisivat, jos joku poukamaa seurailevalta ulkoilutieltä kahlaamaan haluaisi.
3. syyskuuta
Nuori ampuhaukka hätyytteli suokukkoja ja liroja Keinumäen edustan uudella niityllä. Takaa-ajo oli nopeasti ohi ja päättyi tuloksettomasti. Ehkä todennäköisin saalis olisi västäräkki tai jokin muu niityn pikkulinnuista, sen verran vauhdikkaita kahlaajat olivat käänteissään. Uusia yrityksiä ja ampuhaukka oppisi lentämisen ohella myös jotain kohteiden valinnasta.
3. syyskuuta
Jouhisorsaparvi lepäili Hakalanniemen koillisreunassa, Purolahden hoitoniityn vesirajassa. Seitsemästä linnusta ainakin kaksi oli alkanut sulkia ruumiinhöyheniään. Uusien höyhenien kuvioista erottuivat ensimmäiset merkit koiraan juhlapuvusta.
Jouhisorsa ei pesi Vanhakaupunginlahdella. Edellinen varma havainto pesinnästä on 1800- luvun ensi puoliskolta, jolloin lahdella ammuttiin lajin poikanen von Wrightin veljesten toimesta.
Tänä keväänä heräsi toive pesinnästä, kun jouhisorsapariskunta viipyi kosteikolla vielä lajin päämuuttoajan jälkeen, lähelle toukokuun puoltaväliä. Toiveet kohosivat, kun koiras alkoi näyttäytyä yksin. Olisiko naaras hautomassa?
Varmistusta pesinnälle ei tullut. On kuitenkin mahdollista, että pesintä alkoi, mutta keskeytyi syystä tai toisesta. Tämän päiväiset linnut olivat saapuneet muualta. Vanhankaupunginlahden suurimmat päiväkohtaiset jouhisorsamäärät ovat keväin syksyin vain kymmenkunta yksilöä.
2. syyskuuta
Nuori kuovisirri ruokaili Lammassaaren hoitoniityn vesirajassa. Nuoria lintuja on viivähtänyt lietteillä elokuusta alkaen. Montako yksilöä, sitä on vaikea sanoa, mutta luultavasti vain muutamia. Kerralla niitä on ollut parisen kappaletta.
- syyskuuta
Keinumäen edustalta niitettiin laajalti ruoikkoa elokuun alkupäivinä. Avoimelle alueelle kerääntyi erityisesti sadepäivien jälkeen runsaasti kahlaajia: suokukkoja, liroja, taivaanvuohia.
Yksi uudelle niitylle hakeutunut kahlaaja pääsi tänään hengestään, kun varpushaukkanaaras onnistui saalistuksessa. Uhri vaikutti suokukolta, mutta laji jäi nopean tilanteen vuoksi aavistuksen epävarmaksi. Tilanne oli myös minulle liian nopea, jos myös henkensä heittäneelle.
- syyskuuta
Parvi pensastaskuja, kaksitoista yksilöä, odotteli ohilentäviä hyönteisiä peltojen tuulensuojissa. Taskut kurottelivat tukevilla sijoilla: nurmilohkojen korsilla, ojanvarren kovilla ruo´oilla, peltotien aidanvierillä. Syöksähtelyt päättyivät napakkaan napsaisuun. Nokan väliin jäi kärpäsiä, sääskiä, mutta hutejakin tuli, uskoisin.
19. elokuuta
Koetilan navetalta kuljetetaan säännöllisin väliajoin karjanlantaa peltojen koilliskulman lantalaan. Lantala koostuu kahdesta altaasta ja aumasta altaiden välissä. Pääasiassa lannasta koostuvassa aumassa on myös sahanpurua sekä olkea, jotka poistavat kosteutta sekä tukevat ja tuovat ilmaa kosteaan kasaumaan.
Jokainen kuorma joko kohottaa tai pidentää murekkeen näköistä rakennelmaa, jonka helmoista tihkuu urealla kyllästettyä nestettä. Neste kertyy väkeviksi lammiksi aumaa ympäröiviin altaisiin.
Sekä lannassa itsessään ja sen olkisessa hunnussa että altaan lammissa viihtyy hyönteisiä – kärpäsiä ja sääskiä – joita linnut pyydystävät.
Heinäkuun alkupuolelta lähtien lantalan lätäköillä viihtyy liroja. Ensin aikuisia ja elokuun puolella nuoria. Lapin kosteikot ovat vaihtuneet osin erikoisiin levähdyspaikkoihin etelässä.
8. helmikuuta
Kuusitiainen ei pääse tavoistaan: vaikka ruokaa on ruokintapaikalla tarjolla yllin kyllin ja joka päivä, se piilottaa siemeniä kuusenneulasten lomaan. Tällä kertaa piiloon meni kuorittu auringonkukansiemen.
Tali- ja sinitiaiset eivät tätä tapaa osaa. Mutta kuusitiainen elää kaupungissa kuin esi-isänsä metsissä, ilman ihmisapua. Ruokaa varastoidaan, kun sitä on.
18. tammikuuta
Kävelin Viikinojan reunaa, jos vaikka kohdalle sattuisi jokin ojan varressa viihtyvä lintu, kun huomasin muutaman mustarastaan ojan varren pensaiden alusia kaivelemassa. Mustarastaat poistuivat, mutta edelleen kuului pensaan alta rastaan ääntä. Ääni poikkesi hieman mustarastaan usein maassa pitämästä ”kjök” – äänestä ja ajattelin sen olevan mahdollisesti punakylkirastaan tuottamaa.
Ääntelijä ponnahti matalan pensaan oksalle ja tajusin sen joksikin toiseksi rastaslajiksi. Vatsapuoli oli vaalean tai aavistuksen tuhkanharmaa ja siinä oli terävästi erottuvia mustia viiruja. Joissain viiruissa näkyi aavistus rusehtavaa sävyä. Selkäpuoli oli tummemman tasaharmaa, samoin päälaen ja niskan höyhenet, kuten myös korvanpeitinhöyhenet. Silmäkulmanjuova oli selkeä ainakin etuosastaan ja vaaleinta aluetta linnusta, kuten myös kurkku ja rinnan yläosa. Linnulla oli musta viiksijuova, joka ulottui ja laajeni rinnan yläosaan. Isojen peitinhöyhenten ja tertiaalien reunat olivat leveähkösti vaaleat. Alaperä rajautui vatsapuolen perusväriä vaaleampana. Lentoon lähtiessään rastas äänteli kuivahkosti ”tviih” tai ”gviih”.
Tein nopean piirroksen näkemästäni ja lähdin linnun perään. Vajaan tunnin etsinnän jälkeen tavoitin sen n. 200 m päästä asuinalueen marjapensaissa viihtyvästä räkättiparvesta. Määritys varmistui mustakaularastaaksi, kun lintu näyttäytyi hyvin Viikinojan viereisellä nurmella. Otso Häärä sai yksilöstä hyviä kuvia.
Jatkoin piirrostani kotosalla. Sanomattakin on selvää, että kyse on vain muistikuvasta, mutta jotkin sanalliset selitykset ehkä ansaitsevat huomion.
14. tammikuuta
Merikotkapari viihtyy Vanhankaupunginlahdella. Lähivuosien talvina, kun jääkansi on kantanut kalastajat, ovat merikotkat käväisseet pilkkijöiden apajilla poimimassa ylijäämäkalat. Tänä talvena ei pysyvää jääpeitettä ole muodostunut, mutta kotkat ovat pysytelleet tavallista tiiviimmin lahdella. Erityisessä suosiossa on ollut Klobbenin pieni saari, vanhoine harmaahaikaranpesineen. Muutamaan otteeseen on kotkapari vahvistanut isointa pesää oksilla. Kevättä odotellessa.
11. tammikuuta
Reaktion oli oltava välitön. Käänsin pyöräni keulan ja lähdin polkemaan suuntaan, missä rähinöitiin. Tien päässä oli tilaisuus, joista ei kerrottu ennalta.
Lukitsin pyöräni ja kiipesin puretun talon puutarhaan, kohti villeintä meteliä. Siitä vastasivat rastaat, jotka huusivat mustina. Ylimpänä kaikista pulinoi pähkinänakkeli. Se oli rapistellut männyn kylkeä kuin pylvään päähän, ja sieltä se hallitsi rastaiden lisäksi myös tiaisten liutaa. Ne piirittivät haapaa, joka kasvoi hermostuksen keskellä.
Haavan kyljessä ammotti käytetty käpytikan kolo. Entisen pesän eteisessä istui kaikista pienin pöllö. Sen pienistä pienin pää lähes täytti sen aukon, josta oli lennetty sisään ja lennetty ulos. Huomionarvoinen asia.
6. tammikuuta 2020
”Kahdeksantoista pajusirkkua ruokaili tiiviinä parvena Saunalahden ruoikossa”, kirjoitin luonnoskirjan sivulle, piirroksen alle. Mitä tapahtui sitä ennen?
Puolitoista tuntia aiemmin olin kuullut lyhyitä pajusirkun ääniä toisella puolen Saunalahden poukamaa. Ainakin kaksi lintua, olin päätellyt äänien tulosuunnista. Olin polkenut ulkoilutien nyppylälle nähdäkseni liikettä korsistossa, sirkkujen näkemisen toivossa. Pelkkien äänien perusteella parven koosta sai vain aavistuksen, enemmistö hukkui röyhyihin, mikä oli harvaan ääntelyn tarkoitus. Vain välttämätön tehtiin, joten joukkoon kuulumattomille jäi epäselväksi, oliko jäseniä enemmän kuin kaksi.
Olin kiertänyt toiselle puolen Saunalahden pohjukkaa, unohtunut seurailemaan puukiipijän tarkkaa työskentelyä tervalepän rosoisella rungolla. Olin liukastellut polulla, jonka sivuilla mustarastaat viskelivät vettyneitä lehtiä, niin keskittyneesti, että olin ajautunut touhuun mukaan: ensin lehti ylä- ja alanokan väliin, sitten pään nopea heilautus ja lehden irrotus nokan otteesta, kallistus ja katse maahan. Jotain liikkui, liian hitaasti, jotta se olisi päässyt rastaalta karkuun.
Olin kulkeutunut Kivinokan vanhan metsän tuulensuojassa havainnosta toiseen: hippiäisestä kuusen latvuksen pikkukäpylintuparveen, hermostuneista närhistä mäntykelon oksalla vahtineeseen kanahaukkakoiraaseen, pajassaan nakuttavasta käpytikasta kalliolle, josta näki kesäkuuhun ja rahiseviin rastaskerttusiin.
Rikkaan elämän elementtejä oli jäljellä.
Jokin normaalia kylmyyttä huojauttanut tekijä oli suojellut talveen jääneitä, kuten pajusirkkuja, joiden huomasin nyt taiteilevan ruo´oilla kallion alla. Jos olisin ottanut näkymästä valokuvan ja ojentanut sen nuoremmalle minälleni, olisi erehtymisen todennäköisyys ollut suuri. Olisin tunnistanut lajin, mutta en vuodenaikaa, joka oli ikuistettu.
Kun kaikki samaan lajiin kuuluvat yksilöt olivat yhtä aikaa esillä, oli laskeminen helppoa. Pidin yhteenlaskusta, ja vähennyksistä. Jakolaskukin sujui. Enemmistö pajusirkkuparven jäsenistä oli koiraita. Piirsin silti naaraan, se oli ainoa, joka pysyi riittävän kauan paikoillaan.
11. lokakuuta
Näin kaksi yksinäistä lajinsa edustajaa Viikin pelloilla: västäräkin ja töyhtöhyypän. Yksinäisyys herätti ajatuksen, että jokin oli vialla.
Västäräkin lajitoverit olivat poistuneet päiviä sitten, mutta hyypille olot olisivat suotuisat vielä pitkälle lokakuuta ja lahden lietteellä niitä oleilikin isompi parvi. Miksi västäräkki oli jättäytynyt joukosta?
Viimeisiä västäräkkejä vaivasi usein jokin sairaus tai vamma. Tämän yksilön voinnissa ei näyttänyt olevan mitään vikaa. Siroilla koivillaan se juoksenteli laitumella, jolta karja oli siirretty sisätiloihin ja missä kärpästen parvet harvenivat. Ehkä hyönteisten syöjä piankin ottaisi siivet alleen ja poistuisi leudompiin oloihin.
Hyypälle pellon laitimmainen laita olisi viimeinen sijainti. Sen vasen siipi oli rikki ja lepäsi vasten viileää maata. Vielä tänään käväisisi pari sataa saman lajin edustajaa verottamassa lieroja ja kiiltäviä kuoriaisia siipirikon viereltä. Ensi viikolla tulisi vierailijoita vähemmän.
11. lokakuuta
Yksinäinen västäräkki poimi hyönteisiä viileällä pellolla. Sateisena syyskuun päivänä (13.9.) laskin linnun lajitovereita 920 samalta paikalta. Syyskuun viimeisenä päivänä niitä oli jäljellä 30 ja seuraavana päivänä 4. Milloin viimeiseksi jäänyt suunnitteli poistuvansa? Mikään vamma ei näyttänyt lintua vaivaavan.
10. lokakuuta
Jokin syöksyi kohti. Painuin alemmas lehdon polulla, mutta osumisen vaaraa ei enää ollut. Näin mahakkaan linnun kaartavan lepikkoon.
Se oli säikähtänyt jo ennen minua. Ehkä sienestäjää tai ulkoilijaa, joka oli poikennut ulkoilutieltä yllätysten lehtoon.
Mitä sieltä milloinkin ponnahti, aina ne hidastivat havaitsijan menoa, pakottivat pysähtymään.
23. toukokuuta
Hoitoniittyjen vesirajaan Helsingin Vanhankaupunginlahdelle on ilmaantunut surisevia lintuja. Talven ne ovat viettäneet kaukana kaakossa, jollain lieterannalla Persianlahden ja Itä-Afrikan välisellä alueella. Siellä näitä pitkänokkaisia kahlaajia on kutsuttu eri nimellä kuin meillä. Paluumatkalla on lajin nimi muuttunut moneen kertaan, kun lentäjät ovat ylittäneet eri kansojen asuttamat alueet. ”Sumpfläufer!” on huudahdettu Itämeren eteläisellä rannalla ja ”Myrsnäppa!”, kun kollega on erottanut karkeasti kuvioidut kupeet, kaksiosaisen silmäkulmajuovan ja nokan, joka taittuu tunnusomaisesti kärjestään.
Suomenlahden ne saavuttivat ihan tavallisena maanantaina, kun tämän maan hallitusneuvotteluissa aloiteltiin 12. päivää ja merivedenkorkeus oli noin viisitoista senttiä alle teoreettisen keskivedenkorkeuden. Kahlaajat käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja pysähtyivät ruokailemaan. Ranta pääkaupungin maantieteellisessä navassa oli vain pysähdyspaikka, ehkä viimeinen ennen kotimaata, mutaisia allikoita pohjoisilla jängillä, missä sirriäiset pesivät. ”Suotujoliráš”, todettaisiin siellä, miksei hetkisen myös hyvää oloa.
30. maaliskuuta
Luotokirvinen on alkukevään vierailija Viikin pelloilla. Olot ulkomeren pesimäluodoilla ovat vielä karut, kun lajin ensimmäiset yksilöt saapuvat, mutta kaupungin kainalossa lämmittää. Laitumien lätäköiltä ja ojien reunoilta yksi tai kaksi luotokirvistä etsii joka kevät syötävää.
28. maaliskuuta
Pikkutikkapari soi. Ne kiikittivät lepikon latvoissa. Liitelivät rungolta toiselle. Vähän väliä ne jäykistyivät kuin oksat pystyyn. Luhta tikkojen soidinmaalla aloitteli sulamista, mutta tikoissa virtasi täysillä.
25. maaliskuuta
Viime keväänä, itse asiassa koko toukokuun, oleskeli kaksi laulujoutsenta Saunalahden suojaisilla vesillä. Lahden hallitsevan parin koiras ei ulottanut reviiriään sinne saakka ja nuoripari sai ruokailla rauhassa. Saunalahdella pesivät neljä kyhmyjoutsenparia vartioivat toisiaan eivätkä piitanneet lähisukulaisista.
Muutamia päiviä sitten saapui Viikin pelloille kaksi aikuista laulujoutsenta. Vanha pari oli palannut ainakin yhden nuoren yksilön kera pari päivää aiemmin ja saattaa olla, että myös toinen pelloilla oleskellut nuori oli samaa perhettä, mutta oli joutunut jo vieroituksen kohteeksi. Kahdestaan liikkunut pari on siitä lähtien pysytellyt sopivan välimatkan päässä vanhasta parista. Tänään päivällä ruokaili uusi pari viime vuotisella ohrapellolla, ja illan valossa näin niiden lipuvan tulvaniityn sulavesillä.
Piirsin nokan yksilölliset kuviot talteen. Kumpi oli koiras, kumpi naaras, selvinnee kevään kuluessa. Ehkä piirrän ne uudelleen Saunalahdella, kun olettamani uuden pesimäpaikan vedet vapautuvat.
21. maaliskuuta
Seurattuani hanhien muuttoa iltapäivään asti Helsingin edustalla, tulin tarkistamaan tilanteen Viikissä. Olisiko joku tuhansista metsä- ja tundrahanhista uskaltautunut Viikin pelloille. Olisiko aukean avaruus riittävä varovaisille linnuille vai oliko metsän reuna sittenkin liian lähellä?
Kumpaakaan erämaiden lajia ei ollut näkösällä, kun kiikaroin laitumia, nurmia sekä kynnös- ja sänkipeltoja pellon pitkältä suoralta. Oli urbaaneja kanadanhanhia (389) ja ensimmäisiä valkoposkihanhia (11) sekä merihanhia (8), jotka nekin olivat uskaltautuneet pesimään ihmisten läheisyyteen viime vuosina.
Kävelin tien läntiseen päähän, jossa keltasirkku lauloi hakametsikön harvassa koivikossa. Koivujen kohdilla oli kumpare, mistä koetilan maat avautuivat hieman ylempää. Johtuiko uudesta asemasta, huomasin loivasti laskeutuvan laitumen itäiseltä reunalta kolme tummaa hanhea. Ensin hopeiset, valossa hohtavat selät. Sitten päät, jotka aika ajoin nousivat tulvaniityn niittylauhojen lomasta. Metsähanhia.
Jokainen erämaan lintu joka uskaltautuu kaupungin maille, on pieni voitto. Nämä kolme näyttivät kuuluvan itäiseen, Venäjän loputtomalla tundralla pesivään alalajiin, tundrametsähanhiin. Sekä ne, että Suomessakin pesivät, uhanalaiset taigametsähanhet, ovat vähälukuisia vieraita Viikissä. Yleensä ne vain ylittävät kaakattaen meidät.
20. maaliskuuta
Navakka tuuli oli pyyhkinyt Vanhankaupunginselän tyhjäksi lokeista. Yksikään varis ei vahtinut jäätyneitä avantoja, jää oli vapaa kaikista. Tuulensuojassa, Purolahden perimmäisessä pohjukassa, kahdeksan harmaahaikaraa odotteli, mitä jokainen elävänä selvinnyt talven jälkeen.
10. maaliskuuta
Kaksi pulmusta oli liittynyt kolmentoista kiurun seuraan. Niillä oli samat askareet kuin hiukan isommilla kiuruilla: siemeniä oli löydettävä pälvien vähistä heinistä. Itsetunnosta ei pulmusilla näyttänyt olevan puutetta. Ne tuikkasivat tylpällä nokallaan, jos joku kiuruista yritti samalle tähkälle.
10.maaliskuuta
Vielä eivät kiurut laula. On täysi työ kerätä vähäisiä siemeniä talven riipomista heinistä.
8.maaliskuuta
Ensimmäiset töyhtöhyypät saapuivat pelloille. Ne vaikuttivat jäykähköiltä, ehkä muuttolento oli kuluttanut voima tai sitten peltojen talvisuus askarrutti lintuja.
12. helmikuuta
Joskus niistä näkyi merkkejä: pyöreitä jälkiä pyöreiden jälkien perään. Mutta harvoin pääsi näkemään itse jälkijonon tekijää.
Tänään näkyi.
Kiikaroin Keinumäen tornissa, Vanhankaupunginlahden rannalla, vähän jälkeen auringonlaskun. Toivoin sarvipöllöä saalistelemaan, niitylle, jota puolikas kuu ja pakkaslumi valaisivat. Kuten tavallista: mitä odotin, ei tullut. Tuli muuta.
Kaukana Vanhankaupunginselällä eteni jälkien jättäjä, hantä viistäen jäätä. Se pysähtyi vähän ennen Fastholmaa, katsahti kaupungin valoihin, ja sukelsi ruoikkoon ennen lehtevää rantaa. Kohta se kiipeäisi tukevalle maalle ja kenties lintujen ruokintapaikalle entisen autiotalon tontille. Siellä piilotteli monta pelokasta myyrää.
Kului vartti ilman pöllöjä, se meni kiikaroidessa, asioita, joista ei ääntä kuulunut. Yksi kulki pitkospuilla. Se oli kaupungin asukas kahdella jalalla, meni Lammassaareen. Kohta tuli toinen, mutta nelin kintuin. Se paineli mennessään ja aivan läheltä.
Kaksi kettua samana iltana!
24. tammikuuta 2019
Ajattelin ensin, että kuolleesta kuusesta oli pudonnut kaarnanpala hangelle. Mutta kun katsoin liikkumatonta lähempää, se olikin kalikaksi jäätynyt kanahaukka, joka makasi vatsallaan.
Havumetsän latvassa kuulutti varis ja sinitiainen naputteli silmun saumaa pihlajassa. Mikä oli pysäyttänyt haukan, jonka käänsin nyt selälleen?
Oliko sen tappanut toinen haukka, vahvempi lajitoveri? Vai oliko asialla ollut huuhkaja, joka viime viikot oli huhuillut Viikissä?
Sama vahvojen kynsien kouristus, jolla haukka oli puhkonut monet rinnat, oli jäänyt haromaan ilmaa. Vainajan varpaat punersivat ja myös alavatsan höyheniä kirkastivat punaiset pisarat.
Kirjoitin tapahtuneesta Tapio Soloselle, joka rengastaa pääkaupunkiseudun kanahaukat ja tuntee lajin läpikotaisin.
Hän vastasi: ”Naarasta pienikokoisemmat koiraat voivat etenkin talvisin joutua naarashaukan hyökkäyksen kohteeksi. Tällaisissa tapauksissa kyse on kuitenkin nälästä ja saalistuksesta, ja samalla ravintokilpailijan karsimisesta. Tavallisimmin kanahaukat joutuvat vieraan kanahaukan saaliiksi maastopoikasina. Koiraat ja naaraatkin voivat kahinoida keskenään reviirin hallinnasta, jolloin yhteenotoissa voi tulla kuolemaankin johtavia vaurioita.
Huuhkajan saalislistalle kuuluvat kaikki sitä pienemmät petolinnut, myös kanahaukat. Huuhkajan saalis tuskin kuitenkaan jäisi raatelematta ja syömättä, ellei sitä ole yllätetty itse teossa”.
Piirroksen sekä myöhemmin lähettämäni valokuvan perusteella Tapio tunnisti haukan kaksivuotiaaksi (3.kv) koiraaksi.
8. tammikuuta 2019
Kolme koskikaraa taiteili Vanhankaupunginkosken itähaaran kivillä. Yksi kävelysillan alisilla vesikivillä, yksi autoja vilisevän ylimmän sillan ylävirran puolen saarekkeella ja yksi kuohujen välisellä kallionposkella, siltojen välissä. Tarkkailin lintuja auringonlaskusta alkaen (klo 15.36) parisenkymmentä minuuttia, aina klo 16.10 saakka. Katulamput syttyivät ja vesillä juoksi valoa. Kun poistuin, alin kara ei osoittanut yöpymään lähtemisen aikeita. Oliko sillä varma kolo tiedossa, sillan alla tai kosken reunamuurissa, missä uinua kaupungin kylmimmät tunnit?
17.joulukuuta
Lahden itäosa jäätyi marraskuun viime päivinä. Jäänraja saavutti Kivinokan läntisen kärjen ja venyi aina Arabianrannan edustalle Kokkoluotoon. Vesilinnut vähenivät, joitain isokoskeloita sekä väriseviä sorsia liikuskeli pakkasilman kangastamina kaukoputken kuvassa. Vain Kyläsaaren rannassa siihen olisi voinut koskea. Tuli väkevä tuuli, joka puski jäänrajan rikki, avasi puolet jäätyneestä. Kivinokan pohjoisessa poukamassa uiskenteli uiveloita uudelleen. Talvi oli vain ilmoittanut tulostaan, mutta ei ollut tullut vielä.
16. joulukuuta
Hakalan metsän läntiseen reunaan, liki rantaa, oli kulunut polku. Se oli siinä jo vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun kävin sitä ensimmäisen kerran. Rantapoluksi nimetyllä kulkutiellä taivallettiin tänäänkin: ulkoilijat kahisevissa asuissaan, joku oli ehkä löytänyt itselleen uuden reitin.
Polun ylle oli kesien tuloksena kasvanut vahva oksa. Sillä nuokkui huuhkaja, viitisen metriä kiivaista askelista ylöspäin.
12. joulukuuta
Mustarastaat nousevat latvustoihin vähän ennen yöpymään lähtöä. Ne sirahtelevat ja tuikkivat terävästi ääniä. Tämä koiras lennähti Fastholman risuvuoren päälle. Päivittäin toivat Staran autot uusia oksia edellisten ylle, ja joka ilta, vähän ennen yöpymään lähtöä, sirahteli ja tuikki vähän edellistä kertaa ylempänä.
11. joulukuuta
Hyvän ruokintapaikan tunnistaa linnuista: niitä on paljon ja monista lajeista. Paikalla kohtaa myös lintujen katsojia, ja heidän runsautensa kertoo myös tarjonnan laadusta. Tavalliset tiaiset eivät yksinään riitä. Hömötiainen, joka on harvinaistunut vuosi vuodelta, on jo yhtä puoleensavetävä kuin punarinta talvella.
Linnuille tuodun ravinnon moninaisuus on yksi ruokailjoiden kirjoon vaikuttavista tekijöistä. Aikamme ikisuosikkeja ovat auringonkukansiemenet ja pähkinät, joiden teho on vain kasvanut, kun siemenistä on poistettu kuoret ja pähkinät on murskattu valmiiksi. Talipallot ja makkaranpötköjä muistuttavat siemen- ja rasvaseokset viimeistelevät yön yli kestävän energia-annoksen.
Vielä on muistettava, että notkuva pöytä ei yksinään riitä. Se on katettava suojaan. Piilossa niin puhureiltä kuin petolinnuilta, olisi oma toiveeni, jos olisin jokin einettä etsivä siivekäs. Sellainen kuin ruokala Keinumäellä, vuorimäntyjen alla.
10. joulukuuta
Lunta ei tarvita kuin läpikuultava harso ja sekin voi olla reikäinen, jotta pimeällä liikkuja paljastuu. Tuuhea turkki tai pullea vatsa oli pyyhkinyt lumen kulkureitiltä, jonka toisessa päässä oli onkalo. Kymmenisen metriä siitä sivuun ja kaupungin puutarhaosaston – tai millä nimellä sitä nykyisin kutsutaankaan – kasaaman risuvuoren kyljestä ammotti toinen suuaukko. Supikoira arvatenkin siellä torkkui, samassa ryteikössä peukaloisen kanssa, Vanhankaupunginlahden itäisellä reunalla.
Pieni lintu nousi oksalle rätisemään, kun kiipesin risulinnan kylkeä ylemmäs. Mitä se vartioi? Sitä samaa, mitä minäkin, jos vieras kulki liki pihaamme.
26. marraskuuta 2018
Hämärä tuo yön linnut esiin. Kiikaroin yöpuulle lentäviä räkättirastaita Hakalanniemestä, kun kuvaan ilmaantui isompi lintu. Sarvipöllö liiteli ja löi pehmein siivin. Höyhenten sävy oli miellyttävä kuin röyhyissä, joita korsien kovuus kannatteli.