Piirroksia 2

Tämä sivu on jatkoa Piirroksia – sivulle, jossa julkaisin piirroksia 21.2.2016 – 26.11.2018. Uusimmat piirrokset ovat tälläkin sivulla aina ensimmäisinä. Vanhin on piirretty 26.11.2018.

 

 

23. toukokuuta

Hoitoniittyjen vesirajaan Helsingin Vanhankaupunginlahdelle on ilmaantunut surisevia lintuja. Talven ne ovat viettäneet kaukana kaakossa, jollain lieterannalla Persianlahden ja Itä-Afrikan välisellä alueella. Siellä näitä pitkänokkaisia kahlaajia on kutsuttu eri nimellä kuin meillä. Paluumatkalla on lajin nimi muuttunut moneen kertaan, kun lentäjät ovat ylittäneet eri kansojen asuttamat alueet. ”Sumpfläufer!” on huudahdettu Itämeren eteläisellä rannalla ja ”Myrsnäppa!”, kun kollega on erottanut karkeasti kuvioidut kupeet, kaksiosaisen silmäkulmajuovan ja nokan, joka taittuu tunnusomaisesti kärjestään.

Suomenlahden ne saavuttivat ihan tavallisena maanantaina, kun tämän maan hallitusneuvotteluissa aloiteltiin 12. päivää ja merivedenkorkeus oli noin viisitoista senttiä alle teoreettisen keskivedenkorkeuden. Kahlaajat käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja pysähtyivät ruokailemaan. Ranta pääkaupungin maantieteellisessä navassa oli vain pysähdyspaikka, ehkä viimeinen ennen kotimaata, mutaisia allikoita pohjoisilla jängillä, missä sirriäiset pesivät. ”Suotujoliráš”, todettaisiin siellä, miksei hetkisen myös hyvää oloa.

 

30. maaliskuuta

Luotokirvinen on alkukevään vierailija Viikin pelloilla. Olot ulkomeren pesimäluodoilla ovat vielä karut, kun lajin ensimmäiset yksilöt saapuvat, mutta kaupungin kainalossa lämmittää. Laitumien lätäköiltä ja ojien reunoilta yksi tai kaksi luotokirvistä etsii joka kevät syötävää.

28. maaliskuuta

Pikkutikkapari soi. Ne kiikittivät lepikon latvoissa. Liitelivät rungolta toiselle. Vähän väliä ne jäykistyivät kuin oksat pystyyn. Luhta tikkojen soidinmaalla aloitteli sulamista, mutta tikoissa virtasi täysillä.

 

25. maaliskuuta

Viime keväänä, itse asiassa koko toukokuun, oleskeli kaksi laulujoutsenta Saunalahden suojaisilla vesillä. Lahden hallitsevan parin koiras ei ulottanut reviiriään sinne saakka ja nuoripari sai ruokailla rauhassa. Saunalahdella pesivät neljä kyhmyjoutsenparia vartioivat toisiaan eivätkä piitanneet lähisukulaisista.

Muutamia päiviä sitten saapui Viikin pelloille kaksi aikuista laulujoutsenta. Vanha pari oli palannut ainakin yhden nuoren yksilön kera pari päivää aiemmin ja saattaa olla, että myös toinen pelloilla oleskellut nuori oli samaa perhettä, mutta oli joutunut jo vieroituksen kohteeksi. Kahdestaan liikkunut pari on siitä lähtien pysytellyt sopivan välimatkan päässä vanhasta parista. Tänään päivällä ruokaili uusi pari viime vuotisella ohrapellolla, ja illan valossa näin niiden lipuvan tulvaniityn sulavesillä.

Piirsin nokan yksilölliset kuviot talteen. Kumpi oli koiras, kumpi naaras, selvinnee kevään kuluessa. Ehkä piirrän ne uudelleen Saunalahdella, kun olettamani uuden pesimäpaikan vedet vapautuvat.

21. maaliskuuta

Seurattuani hanhien muuttoa iltapäivään asti Helsingin edustalla, tulin tarkistamaan tilanteen Viikissä. Olisiko joku tuhansista metsä- ja tundrahanhista uskaltautunut Viikin pelloille. Olisiko aukean avaruus riittävä varovaisille linnuille vai oliko metsän reuna sittenkin liian lähellä?

Kumpaakaan erämaiden lajia ei ollut näkösällä, kun kiikaroin laitumia, nurmia sekä kynnös- ja sänkipeltoja pellon pitkältä suoralta. Oli urbaaneja kanadanhanhia (389) ja ensimmäisiä valkoposkihanhia (11) sekä merihanhia (8), jotka nekin olivat uskaltautuneet pesimään ihmisten läheisyyteen viime vuosina.

Kävelin tien läntiseen päähän, jossa keltasirkku lauloi hakametsikön harvassa koivikossa. Koivujen kohdilla oli kumpare, mistä koetilan maat avautuivat hieman ylempää. Johtuiko uudesta asemasta, huomasin loivasti laskeutuvan laitumen itäiseltä reunalta  kolme tummaa hanhea. Ensin hopeiset, valossa hohtavat selät. Sitten päät, jotka aika ajoin nousivat tulvaniityn niittylauhojen lomasta. Metsähanhia.

Jokainen erämaan lintu joka uskaltautuu kaupungin maille, on pieni voitto. Nämä kolme näyttivät kuuluvan itäiseen, Venäjän loputtomalla tundralla pesivään alalajiin, tundrametsähanhiin. Sekä ne, että Suomessakin pesivät, uhanalaiset taigametsähanhet, ovat vähälukuisia vieraita Viikissä. Yleensä ne vain ylittävät kaakattaen meidät.

 

20. maaliskuuta

Navakka tuuli oli pyyhkinyt Vanhankaupunginselän tyhjäksi lokeista. Yksikään varis ei vahtinut jäätyneitä avantoja, jää oli vapaa kaikista. Tuulensuojassa, Purolahden perimmäisessä pohjukassa, kahdeksan harmaahaikaraa odotteli, mitä jokainen elävänä selvinnyt talven jälkeen.

 

10.maaliskuuta

Vielä eivät kiurut laula. On täysi työ kerätä vähäisiä siemeniä talven riipomista heinistä.

8.maaliskuuta

Ensimmäiset töyhtöhyypät saapuivat pelloille. Ne vaikuttivat jäykähköiltä, ehkä muuttolento oli kuluttanut voima tai sitten peltojen talvisuus askarrutti lintuja.

12. helmikuuta

Joskus niistä näkyi merkkejä: pyöreitä jälkiä pyöreiden jälkien perään. Mutta harvoin pääsi näkemään itse jälkijonon tekijää.

Tänään näkyi.

Kiikaroin Keinumäen tornissa, Vanhankaupunginlahden rannalla, vähän jälkeen auringonlaskun. Toivoin sarvipöllöä saalistelemaan, niitylle, jota puolikas kuu ja pakkaslumi valaisivat. Kuten tavallista: mitä odotin, ei tullut. Tuli muuta.

Kaukana Vanhankaupunginselällä eteni jälkien jättäjä, hantä viistäen jäätä. Se pysähtyi vähän ennen Fastholmaa, katsahti kaupungin valoihin, ja sukelsi ruoikkoon ennen lehtevää rantaa. Kohta se kiipeäisi tukevalle maalle ja kenties lintujen ruokintapaikalle entisen autiotalon tontille. Siellä piilotteli monta pelokasta myyrää.

Kului vartti ilman pöllöjä, se meni kiikaroidessa, asioita, joista ei ääntä kuulunut. Yksi kulki pitkospuilla. Se oli kaupungin asukas kahdella jalalla, meni Lammassaareen. Kohta tuli toinen, mutta nelin kintuin. Se paineli mennessään ja aivan läheltä.

Kaksi kettua samana iltana!

 

24. tammikuuta 2019

Ajattelin ensin, että kuolleesta kuusesta oli pudonnut kaarnanpala hangelle. Mutta kun katsoin liikkumatonta lähempää, se olikin kalikaksi jäätynyt kanahaukka, joka makasi vatsallaan.

Havumetsän latvassa kuulutti varis ja sinitiainen naputteli silmun saumaa pihlajassa. Mikä oli pysäyttänyt haukan, jonka käänsin nyt selälleen?

Oliko sen tappanut toinen haukka, vahvempi lajitoveri? Vai oliko asialla ollut huuhkaja, joka viime viikot oli huhuillut Viikissä?

Sama vahvojen kynsien kouristus, jolla haukka oli puhkonut monet rinnat, oli jäänyt haromaan ilmaa. Vainajan varpaat punersivat ja myös alavatsan höyheniä kirkastivat punaiset pisarat.

Kirjoitin tapahtuneesta Tapio Soloselle, joka rengastaa pääkaupunkiseudun kanahaukat ja tuntee lajin läpikotaisin.

Hän vastasi: ”Naarasta pienikokoisemmat koiraat voivat etenkin talvisin joutua naarashaukan hyökkäyksen kohteeksi. Tällaisissa tapauksissa kyse on kuitenkin nälästä ja saalistuksesta, ja samalla ravintokilpailijan karsimisesta. Tavallisimmin kanahaukat joutuvat vieraan kanahaukan saaliiksi maastopoikasina. Koiraat ja naaraatkin voivat kahinoida keskenään reviirin hallinnasta, jolloin yhteenotoissa voi tulla kuolemaankin johtavia vaurioita.

Huuhkajan saalislistalle kuuluvat kaikki sitä pienemmät petolinnut, myös kanahaukat. Huuhkajan saalis tuskin kuitenkaan jäisi raatelematta ja syömättä, ellei sitä ole yllätetty itse teossa”.

Piirroksen sekä myöhemmin lähettämäni valokuvan perusteella Tapio tunnisti haukan kaksivuotiaaksi (3.kv) koiraaksi.

 

8. tammikuuta 2019

Kolme koskikaraa taiteili Vanhankaupunginkosken itähaaran kivillä. Yksi kävelysillan alisilla vesikivillä, yksi autoja vilisevän ylimmän sillan ylävirran puolen saarekkeella ja yksi kuohujen välisellä kallionposkella, siltojen välissä. Tarkkailin lintuja auringonlaskusta alkaen (klo 15.36) parisenkymmentä minuuttia, aina klo 16.10 saakka. Katulamput syttyivät ja vesillä juoksi valoa. Kun poistuin, alin kara ei osoittanut yöpymään lähtemisen aikeita. Oliko sillä varma kolo tiedossa, sillan alla tai kosken reunamuurissa, missä uinua kaupungin kylmimmät tunnit?

 

17.joulukuuta

Lahden itäosa jäätyi marraskuun viime päivinä. Jäänraja saavutti Kivinokan läntisen kärjen ja venyi aina Arabianrannan edustalle Kokkoluotoon. Vesilinnut vähenivät, joitain isokoskeloita sekä väriseviä sorsia liikuskeli pakkasilman kangastamina kaukoputken kuvassa. Vain Kyläsaaren rannassa siihen olisi voinut koskea. Tuli väkevä tuuli, joka puski jäänrajan rikki, avasi puolet jäätyneestä. Kivinokan pohjoisessa poukamassa uiskenteli uiveloita uudelleen. Talvi oli vain ilmoittanut tulostaan, mutta ei ollut tullut vielä.

 

16. joulukuuta

Hakalan metsän läntiseen reunaan, liki rantaa, oli kulunut polku. Se oli siinä jo vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun kävin sitä ensimmäisen kerran. Rantapoluksi nimetyllä kulkutiellä taivallettiin tänäänkin: ulkoilijat kahisevissa asuissaan, joku oli ehkä löytänyt itselleen uuden reitin.

Polun ylle oli kesien tuloksena kasvanut vahva oksa. Sillä nuokkui huuhkaja, viitisen metriä kiivaista askelista ylöspäin.

 

12. joulukuuta

Mustarastaat nousevat latvustoihin vähän ennen yöpymään lähtöä. Ne sirahtelevat ja tuikkivat terävästi ääniä. Tämä koiras lennähti Fastholman risuvuoren päälle. Päivittäin toivat Staran autot uusia oksia edellisten ylle, ja joka ilta, vähän ennen yöpymään lähtöä, sirahteli ja tuikki vähän edellistä kertaa ylempänä.

 

11. joulukuuta

Hyvän ruokintapaikan tunnistaa linnuista: niitä on paljon ja monista lajeista. Paikalla kohtaa myös lintujen katsojia, ja heidän runsautensa kertoo myös tarjonnan laadusta. Tavalliset tiaiset eivät yksinään riitä. Hömötiainen, joka on harvinaistunut vuosi vuodelta, on jo yhtä puoleensavetävä kuin punarinta talvella.

Linnuille tuodun ravinnon moninaisuus on yksi ruokailjoiden kirjoon vaikuttavista tekijöistä. Aikamme ikisuosikkeja ovat auringonkukansiemenet ja pähkinät, joiden teho on vain kasvanut, kun siemenistä on poistettu kuoret ja pähkinät on murskattu valmiiksi. Talipallot ja makkaranpötköjä muistuttavat siemen- ja rasvaseokset viimeistelevät yön yli kestävän energia-annoksen.

Vielä on muistettava, että notkuva pöytä ei yksinään riitä. Se on katettava suojaan. Piilossa niin puhureiltä kuin petolinnuilta, olisi oma toiveeni, jos olisin jokin einettä etsivä siivekäs. Sellainen kuin ruokala Keinumäellä, vuorimäntyjen alla.

 

10. joulukuuta

Lunta ei tarvita kuin läpikuultava harso ja sekin voi olla reikäinen, jotta pimeällä liikkuja paljastuu. Tuuhea turkki tai pullea vatsa oli pyyhkinyt lumen kulkureitiltä, jonka toisessa päässä oli onkalo. Kymmenisen metriä siitä sivuun ja kaupungin puutarhaosaston – tai millä nimellä sitä nykyisin kutsutaankaan – kasaaman risuvuoren kyljestä ammotti toinen suuaukko. Supikoira arvatenkin siellä torkkui, samassa ryteikössä peukaloisen kanssa, Vanhankaupunginlahden itäisellä reunalla.

Pieni lintu nousi oksalle rätisemään, kun kiipesin risulinnan kylkeä ylemmäs. Mitä se vartioi? Sitä samaa, mitä minäkin, jos vieras kulki liki pihaamme.

 

26. marraskuuta 2018

Hämärä tuo yön linnut esiin. Kiikaroin yöpuulle lentäviä räkättirastaita Hakalanniemestä, kun kuvaan ilmaantui isompi lintu. Sarvipöllö liiteli ja löi pehmein siivin. Höyhenten sävy oli miellyttävä kuin röyhyissä, joita korsien kovuus kannatteli.