Näköjään lintu

Tekstin perustana ovat linturetkeni Helsingin Viikin – Vanhankaupunginlahden alueella. Kirjoituksessa esiintyvät henkilöt ovat mielikuvituksen tuotetta, mutta lintu- sekä muut havainnot eivät.

Uusimmat tekstit ensimmäisinä

 

Hippiäisten valinta (3.12)

Katsoin kolmen hippiäisen ruokailua havumetsässä. Ne pyrähtelivät oksalta toiselle ja tutkivat neulasten välejä. Lumi oli kuorruttanut sekä kuusia että mäntyjä. Näytti siltä, että hippiäiset kiirehtivät männyissä, mutta kuusissa ne viipyivät. Mitä eroa männyissä ja kuusissa oli hippiäisen kannalta?

Ainakin ne olivat erinäköisiä. Se johtui siitä, että toinen rakasti valoa, kun taas toiselle sillä ei ollut niin väliä.

Mänty oli se, joka rakasti. Se kasvoi kohti aurinkoa, valoisilla kankailla. Kasvun myötä, kun männyn latvus kohosi, kuihtuivat sen alemmat oksat ja putosivat, sillä ne eivät kestäneet valon puutetta. Jäljelle jäi paljas runko kuin puinen pylväs ja havuinen, huojuva katto. Näin rakentuivat männiköiden salit, joissa kävelijän oli helppo kulkea ja katse kantoi kauas.

Kuusi oli se, joka sieti. Sekä valoa että varjostusta. Kun kuusi kasvoi, sen alimmaiset oksat säilyivät ja neulasia riitti yksilön helmoista ylimpään huippuun. Mutta ennen kaikkea, ja tämä oli olennaista hippiäisen kannalta: kuusen  oksistojen rakenne oli erilainen kuin männyllä. Männyn oksistot olivat laakeita, vähän kuin tasakattoja, ja neulasia kasvoi lähes ainoastaan niiden yläpinnoilla, kurottuen kohti taivasta.  Sen sijaan kuusella oli jokainen iso oksa kuin harjakatto, joka vuosi vuodelta tiheni, kun sivuversot haarautuivat lukemattomiksi, alaspäin roikkuviksi pikkuoksiksi, joissa neulaset sojottivat joka suuntaan. Entä sitten?

Kun lunta satoi, peittyivät männyn tasakatot täysin ja lumeen hukkuivat myös neulaset. Mutta kuusen oksilla, harjakattojen alla, oli lumetonta ja neulasoksia näkyvillä. Neulasilta ja neulasten tyviltä etsivät hippiäiset talvehtivia hyönteisiä sekä niiden munia ja koteloita ja hämähäkkejä. Mäntyihin ei kannattanut hukata arvokasta aikaa, sillä sieltä ei olisi saanut kuin kylmän pesun.

Oliko asia näin? Jos oli, niin hippiäisiä näkyisi männyissä tai männiköissä vähemmän lumisina kuin lumettomina aikoina. Kuusissa tai kuusikoissa eroa ei joko olisi tai sitten hippiäiset suosisivat niitä lumisina aikoina vielä enemmän, mikä näkyisi hippiäisten lukumäärän kasvuna lumisina aikoina siellä.

Jaa-a, kuinkahan asiaa tutkisi? Pitäisi seurata hippiäisparvia lumettomana ja lumisena aikana: merkitä puulajit, joilla ne ruokailevat ja kauanko viihtyvät niissä. Ei kun kello käteen ja mars metsään…

 

Pieni ote (7.11)

Risukasassa laulettiin, lahjakkaalla äänellä. Ei voimalla, vaan hyräellen. Se vahvisti myös kuuntelijan oloa, että tässä oli hyvä. Tunnistin laulun, joka oli lauluksi vain puolittaista. Tunnistin laulun sen ominaispiirteistä, kaarteista, joissa kuulasteli, vaan ei kevättä. Mustarastas. Se ilmoitteli, että orapihlaja-aidoissa, pihanreunan kuusissa, jotka tiesin kaadettavan, olisi yksi tämän talven piilopaikoista. Että marjat, jotka näin marraskuussa, niiden värimainoksen, että ne olisivat hänen.

Näillä rajoilla (7.11)

Vähäinenkin vedenlasku, kymmenen senttiä, toi varikset rantaan. Ne selvästikin etsiskelivät, näin Lammassaaren lintutornista, jotain, mikä erottui vain linnun korkeudelta. Oliko aallokko tuonut, huuhtonut lietteen rajaan ruokaa? Kuolleen kalan, ehkä lahnan, edes osan siitä, joka jokin aika sitten oli vielä uiva, pohjan tutkija. Jollei simpukoita, tai sen leivänpalan, turhaan tehdyn evään, jonka joku heitti tornista.

Meitä oli niin moneksi, yksille ei riittänyt mikään, mutta jotkut oli täynnä vähästä. Laskin kaksisataaseitsemänkymmentä varista, se oli aika paljon Viikissä. Olisiko jossain lisää?

Metsäkauriita (25.10)
Viimeisen viikon aikana metsäkauriit ovat tulleet näkyville. Vasoja emänsä seurassa, vanhoja pukkeja vahtimassa naaraita, nuoria pukkeja nuorien naaraiden seurassa. Kun kesällä oli jokainen kauris yllätys, eikä muistiin jäänyt kuin lehvästöön pakenevan eläimen loistava peräpeili, ovat kohtaamiset olleet  lähimpien päivien aikana toisenlaisia. Eleganttien, avoimella nurmella käyskentelevien eläimien ruokailua on voinut rauhassa seurailla.
Seuraavassa tämän hetkiset metsäkaurisryhmät eroteltuina esiintymispaikan mukaan (ryhmät nähty samana päivänä ja/tai toistuvasti samalla paikalla):
– Mäyrämetsä, Mäyrämetsän pohjoisenpuoliset pellot ja Herttoniemen pohjoinen metsä: emä ja 2 vasaa, emä ja 2 vasaa, vanha koiras ja naaras, 2 nuorta koirasta ja 4 naarasta = 14 (1 vanha koiras, 2 nuorta koirasta,  2 emää, 5 naarasta, 4 vasaa).
– Kotiniitty ja Hakalanniemi: vanha koiras ja 2 naarasta = 3.
– Keinumäki: emä ja 2 vasaa = 3.
Yhteensä 20 yksilöä (2 vanhaa koirasta, 2 nuorta koirasta, 3 emää, 7 naarasta, 6 vasaa).
Yksilöitä on varmasti tätä enemmän, sillä olen tehnyt nämä havainnot tavallisten linturetkien yhteydessä sen kummemmin etsimättä. En ihmettelisi, jos kauriiden määrä ylittäisi  Vanhankaupunginlahden alueella jo kolmenkymmenen. Esimerkiksi perinteisillä metsäkaurispaikoilla Kivinokassa ja Säynäslahden tervaleppäluhdalla en ole liiemmin viime aikoina liikkunut.

Miksi ihmeessä? (11.10.)

Muutoksia tapahtui ja moni niistä jäi huomaamatta. Kuten Lammassaaren mökkiläisten kottikärryjen määrän vaihtelu Pornaistenniemessä (31.10.2016 – 26.9.2017):

31.10.           14

30.11.           17

16.1.             17

28.3.             16

4.4.               17

10.4.             19

18.4.             17

23.4.             18

28.4.             19

5.5.               20

12.5.             23

13.5.             22

20.5.             23

3.6.               21

14.6.             16

1.7.               18

11.7.             15

23.7.             17

9.8.               18

29.8.             17

22.9.             18

26.9.             16

Ne oli asetettu nojalleen lehtipuita vasten, aisat kahta puolta rungon. Vaijerilukko tai kettinki piti huolen, että kärryjä käyttäisi vain omistaja. Keltaisia, sinisiä, vihreitä. Monia oli käytetty useampi kesä, kulutus oli jättänyt kylkiin jäljet. Johtuiko lintujen vähäisestä määrästä laskin kärryt yhtenä loppusyksyn päivänä. Ja kun seuraavan kerran ohitin nämä kuljetusvälineet, joilla Lammassaaren asukkaat olivat työntäneet milloin mitäkin välttämättömyyksiä mökeilleen, tuli mieleen laskijan kysymys: olisiko niitä eri määrä kuin viimeksi? Ei ollut. Ja myöhemmin, kun olin liki vuoden pysähtynyt kärryjen kohdalla, en voinut kuin kysyä: miksi ihmeessä kärryjen lukumäärä nousi toukokuussa yli kahdenkymmenen, mutta laski kesän tullen tavalliselle tasolleen? Miksi ihmeessä?

 

Vetisesti (9.10)    

Sateella ei tullut kirjoitettua vihkoon mitään ylimääräistä. Mistähän se johtui? Koska lehdet, joista vihkoni koostui, ehtivät kastua jo sinä aikana, kun merkitsin ylös välttämättömät: mitä lajeja olin nähnyt ja kuinka paljon. Ana.pla 295, Ana.pen 87. Mer.mer 15, ja niin edes päin.

Nopea yritin tietenkin olla. Siitä huolimatta hajoilivat aukeamat osiinsa, palautuivat pikkuhiljaa selluloosaksi, kun suurin osa ruutuvihkon ruuduista vielä odotti sisältöä.

Näin olin lokakuuta kuluttanut, vähin merkinnöin, kääntämällä sateelle selkäni, suojellen sekä täytettyjä että täyttämättömiä sivuja.

Harmittelin tätä.

Helmikuussa pellittäisi pakkanen poskiani ja käsiäni kylmäisi. Muistaisinko silloin, miltä tuntui, kun pisarat rummuttivat niskaani, koska sadetakkini ei yltänyt suojaamaan sittenkään kaikkea, ja miten iloisena vesi juoksi sekä ränneissä että selkäni ruodossa, koska lokakuu katseli jokaisen, joka lokakuuhun lähti?

Johonkin tämä kysymys oli kirjattava, jos ei sateessa niin sisätiloissa retken jälkeen.

Opin paikka (30.9)

Kolme kiurua lehahti sänkipellolta. Merkitsin määrän ylös, ei tuntunut sen enemmältä. Rinnassa ei läikähtänyt, olisiko se ollut edes mahdollista? Vaikka etäisyyttä ei ollut kuin muutama tolpanväli siihen, missä maaliskuussa olin seissyt, eivät syksyiset kiurut olleet kevään ensimmäisiä. Ei täytenä jaksanut riemuita, toisin kuin talven jälkeen.

 

Näkyviä ääniä (26.9)

Kuuntelin ruoikon lintuja, kun kolistelin pitkosten lankuilla. Äänien lähteissä oli eroa. Yhdet näyttäytyivät, kun taas toiset esiintyivät vain äänten kautta.

Kiipesin katselulavalle ja näin pyöreät siivet lennon aikana, kun tiaiset ponnahtelivat korsilla. Pelkkää sinistä päästä pyrstöön ja lehtien sihinä, jonka lentäjät saivat liikkeelle.

Mutta toisella puolella lavaa pysyttelivät ääntelijät piilossa, mitä nyt pingahtelivat. Jäin kaukaisen kokemuksen varaan: muistin harmaan pään ja synkkinä roikkuvat viikset sekä terävän katseen timalin keltaisen iiriksen keskellä. Totuuden nimissä: toivoisin näkeväni näkemäni uudestaan.

 

Kesän vähetessä (15.9)

Kuusitiaiset lauloivat innolla, lyhyen kesäloman jälkeen. Talvi lähestyi ja reviirejä tarvittaisiin myös silloin. Myös punarinta oli aloittanut taas helinän Kivinokan metsässä, mutta pakkasten saapuessa se olisi lähdössä. Se jatkaisi esitystään etelämpänä, ehkä Lontoossa tai Pariisin liepeillä.

Vielä oli syksyssä jäljellä kesän jäseniä. Joitakin pajulintuja sekä tiltaltti rannan tuomessa olisivat liian herkkiä jäädäkseen, vähän kuin koivun lehdet. Eivät ne pärjäisi pakkasella. Mustapääkerttu, joka taiteili pihlajan oksilla, saattaisi jäädä. Metsien valoisat reunat oli punattu marjoilla, jotka kelpaisivat kertuille.

Lähempänä kesää en olisi vaivautunut, mutta nyt pidin pajulinnuista kiinni, kirjoitin mitä vain muistiin jäsenistä, joita tiesin talvisin kaivanneeni.

 

Kuinka kävi Viikin hyyppien vuonna 2017? (20.6)

Kalevalanpäivänä, 28. helmikuuta, kun etelästä tuuli heikosti ja lumi oli muuttunut suojaksi, ohitti Hakalan tornin parvi töyhtöhyyppiä. Viisi ensimmäistä tänä keväänä. Toisin kuin kolme sisämaahan suunnannutta kiurua, jotka myös olivat ensimmäisiä, ylittivät hyypät jäisen lahden suuntanaan etelä ja Suomenlahti. Ne tulisivat takaisin, kun pelloilla olisi keväisempi kevät.

12. maaliskuuta, kun lumettomille pelloille oli ehtinyt kerääntyä jo 25 kiurua ja ensimmäiset uuttukyyhkyt olivat varanneet pesäpönttönsä, laskeutui kuuden hyypän parvi laitumelle. Parisen päivää ne pysyttelivät vaiti, kunhan napsivat kankeita toukkia yöpakkasten jäädyttämistä lätäköistä irti.

Mutta 15. maaliskuuta, kun lämpötila lähenteli ylimmillään kymmentä, alkoi Viikin hyyppien pesimävuosi: laitumien yllä kieppui seitsemän koirasta, niin kuin reviirinvaltaajien kuului. Kaksi naarasta kuunteli, kun siivet vinkuivat ja lentäjät naukuivat laitumen lohkoillaan. Oli varaa, mistä valita.

Hyyppien määrät kasvoivat maaliskuun aikana, niin että pelloille sekä hoitoniityille asettuneiden yksilöiden määrä vakiintui noin kolmeenkymmeneen. Kuun loppuun asti pysyi naaraiden osuus kuitenkin samana: niitä oli noin neljäsosa koiraiden määrästä.

Aprillipäivän jälkeisellä viikolla alkoi hyyppien muutto toden teolla, ja useina päivinä levähti pelloilla toistasataa lintua kerrallaan. Samaan aikaan lisääntyi Viikissä pesintää yrittävien hyyppien määrä, niin että päämuuton jälkeen huhtikuun lopulla oli hoitoniityille ja pelloille jäänyt vakinaisesti seitsemisenkymmentä yksilöä. Koiraiden osuus oli edelleen suurempi kuin naaraiden, mutta naaraita oli sentään enemmän kuin alkukeväällä, noin kaksi viidesosaa hyypistä.

Töyhtöhyypät valitsivat pesimäpaikkansa karkeasti ottaen kolmesta eri vaihtoehdosta. Kaksi ympäristöistä sijoittui Viikin tutkimustilan pelloille (laitumet (mukaan lukien pieni lohko nurmea) ja kynnöspellot) sekä yksi Vanhankaupunginlahden rannoille (hoitoniityt).

Laitumet olivat suurimmassa suosiossa, mitä tuli pesimäkäyttäytymistä osoittavien hyyppien määriin: matalan kasvillisuuden peittämillä laitumilla huhtikuun alusta huhtikuun loppuun viihtyi keskimäärin kolmisenkymmentä yksilöä (vaihtelu 23 – 43 eri päivinä), kun taas kasvittomilla kynnöspelloilla keskimäärin kymmenen (7 – 16) ja hoitoniityillä kaksitoista (6 – 19) yksilöä. Hautojien määrän ja yksilöiden käyttäytymisen perusteella tulkitsin pesivien parien määrän eri ympäristöissä seuraavasti: laitumilla 10, hoitoniityillä 8 ja kynnöspelloilla 7 paria.

Tarjolla olleiden ympäristöjen välillä ei ollut kovin suurta pinta-alaeroa: laitumia oli noin 45 ha, kynnöspeltoja n. 35 ha ja hoitoniittyjä n. 30 ha. Hyypät eivät siis näyttäneet suosivan erityisen suuresti jotain kolmesta eri vaihtoehdosta. Mutta jos jokin ero täytyi löytää, osui hyyppien valinta useimmin hoitoniittyyn.

Ensimmäiset hautojat näin pelloilla 18. huhtikuuta (sekä laitumilla että kynnöksillä kolme hautojaa) ja hoitoniityillä 21. huhtikuuta (neljä hautojaa tulvaniityllä). 28. huhtikuuta oli hautojien määrä kasvanut jo viiteentoista (laitumet seitsemän, kynnös kolme ja hoitoniityt viisi hautojaa).

Seurasin pesinnän edistymistä lähes päivittäin Viikin pelloilla ja hoitoniityillä. Näkemieni hautojien määrä vaihteli päivästä toiseen, milloin mistäkin syystä. Lyhyen aikaa saattoi pesä olla vailla hautojaa, kun emo kulki pesän läheisyydessä ruokailemassa, jolloin oli mahdollista syntyä sellainen vaikutelma, että pesä oli tuhoutunut. Mutta seuraavana päivänä hautoi emo taas tutussa kohdassa laidunta.

Tuhoutumista kyllä myös tapahtui, näkyvimmin Purolahden hoitoniityllä. Vapun tienoilla nousi vesi nelisenkymmentä senttiä yli merivedenpinnan teoreettisen nollakorkeuden ja hukutti viisi munapesää tulvaniityllä. 13. toukokuuta oli tilanne palautunut niityllä ennalleen, sillä kuudessa pesässä haudottiin (tulvaniityllä neljässä ja meren puoleisella osalla hoitoniittyä kahdessa).

Myös laitumilla tuhoutui pesiä. Ainakin jotkut hautojat hävisivät kohdista, joista olin tottunut ne useana päivänä tavoittamaan. Mutta pian ilmestyi eri paikkaan laitumen lohkoa kuitenkin hautoja. Oliko se sama, ja mitä oli häviämisten takana, ei voinut kuin arvailla. Esimerkiksi: moniko munapesistä rikkoutui, kun laitumilla ajettiin useana päivänä traktorilla ja muilla ajoneuvoilla? Entä miten vaikutti toukokuun alun kylmyys, kun vielä aamuisin oli pakkasta?

Kynnöspeltoja äestettiin heti vapun jälkeen ja saman tien niille myös kylvettiin. Haudonta oli tuolloin loppuvaiheessa ja kolme neljästä munapesästä tuhoutui varttia vaille kuoriutumista. Nopeasti naaraat munivat uudet munat sille pellon lohkolle, jossa traktori ei ollut käynyt ja 5. toukokuuta hautojien määrä oli sama kuin ennen toukotöitä.  Kuitenkin 23. toukokuuta ulottuivat äestys ja kylvö myös tuolle lohkolle. Siitä huolimatta, että traktori kiersi ainakin suurimman osan pesistä (sillä ne oli merkitty kepeillä), osa tuhoutui tai hylättiin jostain syystä.

Viikin tämän vuoden ensimmäiset poikaset näkyivät 13. toukokuuta, jolloin laitumilla ruokaili kaksi vastakuoriutunutta ja 16. toukokuuta oli laitumilla näkyvillä jo seitsemän poikasta. Hoitoniityillä piti poikasten kuoriutumista odottaa aina 7. kesäkuuta saakka, jolloin tulvaniityllä käveli kaksi pientä poikasta. Toukokuussa kylvetyille pelloille ilmestyivät ensimmäiset poikaset vasta 14. kesäkuuta (kolme vastakuoriutunutta poikasta).

13. toukokuuta ja 19. kesäkuuta välisenä aikana näkyi Viikin pelloilla ja hoitoniityillä kahdeksantoista poikasta kahdeksassa eri poikueessa. Näistä yksi poikanen ehti tuona aikana kasvaa isokokoiseksi, yksi keskikokoiseksi ja loput kuusitoista havaintoa koskivat pieniä, korkeintaan muutaman vuorokauden ikäisiä poikasia. Huomattava osa poikasista (lähes kaikki) menehtyi elämänsä ensimmäisellä viikolla.

Suurin osa poikasista näkyi laitumilla (kaksitoista viidessä poikueessa), loput Purolahden hoitoniityllä (kolme poikasta kahdessa poikueessa) ja kylvetyllä pellolla (kolme yhdessä poikueessa).

Oliko pesinnän onnistumisessa eroja eri ympäristöjen välillä? Suhteessa siihen, miten pesiviä pareja sijoittui eri ympäristöihin, poikueita kuoriutui seuraavasti (pareja/poikueita): laitumet 10/5, hoitoniityt 8/2, kylvetty pelto 7/1. Poikasten suuri kuolleisuus varhaisessa vaiheessa verotti kuitenkin rankasti laitumien poikastuottoa. Pedot sekä kylmät säät – siinä ainakin kaksi menehtymisten mahdollista syytä.

Toukokuun viimeiseltä viikolta lähtien osa hyypistä alkoi irtaantua pesinnästä. Koiraiden osuus kasvoi suuremmaksi, mitä se oli Viikin pesivässä kannassa, joten osa koiraista oli tullut muualta. Vielä 26. toukokuuta laskin alueelta 77 aikuista hyyppää eli jotakuinkin sen verran kuin pesinnän alusta oli Viikissä viihtynyt. 30. toukokuuta määrä oli pudonnut 51:een ja 3.6 enää 25:een. Kesäkuun toiselta viikolta eteenpäin näkyi laitumilla vain joitakin poikasiaan vartioivia hyyppiä, mutta enimmäkseen liikkui laitumilla vajaan kymmenen yksilön kokoisia pesimättömien aikuisten parvia. Kylvetyillä pelloilla oli pesintä vielä kesken, kiitos kahteenkin kertaan munittujen uusintapesyeiden, ja joitakin pesiviä yksilöitä oli myös Purolahden niityllä. Muutamia poikueita kuoriutuisi vielä, ja hyvällä onnella joku uusista tulokkaista kasvaisi täyteen mittaan.

Joitakin päiviä sitten norkoili lietteen reunalla liki kahdenkymmenen hyypän parvi, osa oli sulkinut jo joitakin siipien sulkia. Jättäisivätkö joutilaat Viikin huomenna, vai lihottaisivatko ne itseään aina syksyyn?

Töyhtöhyyppien pesimämenestys on vaihdellut Viikissä vuosittain. Vuonna 2016 näkyi Viikissä kaikkiaan 32 eri poikasta, joista Purolahden hoitoniityn etelä- ja pohjoisosassa 19 ja pelloilla 13, kun taas v. 2015 yhteensä 52 poikasta, joista Purolahdella 35 ja pelloilla 17. Edellä mainittuina vuosina iso osa poikasista varttui vähintään keskikokoisiksi ja monet myös täysikasvuisiksi.

 

Kultarintoja (14.6)

Jos kerttusia ja monia muita kaukomuuttajia on saapunut tänä vuonna niukasti, laulaa kultarintoja Vanhankaupunginlahdella sentään runsaasti; tänä vuonna ja tähän päivään mennessä olen kuullut kultarinnan laulavan 26 reviirillä. Eniten kultarintoja laulaa Fastholmassa (7), Säynäslahden tervaleppäluhdalla (6) ja Pornaistenniemen lehdossa (4). Uusia löytynee vielä muutamia. Vuonna 2015 oli reviirejä lähes sama määrä kuin tänä vuonna, 25, kun taas v. 2016 vain 17.

Mitään näkyny? Eli havaintoja kuuden tunnin retkeltä (14.6)

1) Hirvi oli painanut sorkan jäljet Säynäslahden tervaleppäluhdan luoteisreunan kosteaan multaan. Eläin näkyi makoilleen pehmoisalla, palsameita kasvavalla alustalla, lähimmän vuorokauden aikana. Läheisyydestä löysin myös muutaman metsäkauriin makuupaikat.

Hirviä näkee harvoin, saati jälkiä Vanhankaupunginlahden alueella, ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään. Toisin on metsäkauriin kanssa. Kymmenen vuotta sitten oli saveen painunut sorkan jälki yksi vuoden kohokohtia, kun taas tänään risteilevät sorkkien kuluttamat urat pitkin ja poikin Viikin metsiä. Ja itse kauriita, niitäkin näkee melkein joka päivä.

2) Ritariperhonen ruokaili Hakalanniemen eteläisen kallioalueen mäkitervakoilla. En ollut aiemmin nähnyt lajia Viikissä, ja aika harvoin muuallakaan. Suoputkia, joita toukka käyttää ravinnokseen, kasvaa lahden kosteikoissa yleisesti. Ehkä suuri perhonen oli kuoriutunut kotelostaan hyvinkin lähellä.

Niukkaa on alueen päiväperhoslajisto: lanttuperhosia, neitoperhosia ja sitruunaperhosia olen tänä keväänä Viikissä havainnut. Vastikään Suomen kansallisperhoseksi äänestettyä paatsamasinisiipeä, joka on ollut tavallinen näky Hakalanniemen etelärinteellä,  ei ole lennähtänyt eteeni yhtään yksilöä kuluneena keväänä. Viileät säät, nekö ovat tässäkin tapauksessa syynä lajin tämänvuotiseen niukkuuteen? Pian on paatsamasinisiiven lentoaika ohi ja on odotettava jälleen vuosi.

3) Johtaako ulkoilijoiden, ja etenkin eväiden syöjien määrän kasvu Viikissä samaan, mihin Seurasaaressa? kysyin itseltäni, kun ei tornissa ollut muita. Tai olihan seuranani totta kai orava, jonka uteliaisuudesta kysymykseni johtui. Toisin sanoen: se oli rohkeampi kuin oravat Viikissä tähän saakka, melkein häiriöksi.

Söin eväitä ja myös orava olisi halunnut syödä niitä. Pörröhäntä loikki lavan lattialla lähemmäs ja lähemmäs, aina puolen metrin päähän repustani, jonka olin jättänyt auki. Sen nuuhkivaan nenään tulvi juuston ja leivän tuoksua. Jostain syystä liikautin jalkaani, ja pelko vei voiton oravan uteliaisuudesta. Se ei lannistunut kuitenkaan yhdestä kerrasta, vaan loikki taas lähemmäs, jolloin liikautin taas jotain jäsenistäni, jollen äännähtänyt ihmismäisesti. ”Minä en ruokkisi sinua”, yritin viestittää eleilläni. Kohta teitä olisi molemmille käsille, jos antaisin periksi.

Kun lähdin poistumaan, huomasin leivästäni lohjenneen murusia tornin lattialle. En jäänyt poimimaan. Joku nälkäisempi saisi ne.

 

Pudonneita, unohtuneita, kadonneita. Osa 2 (8.6)

Aurinkolasit. Lapasia, sormikkaita. Vaikka aurinko paistoi, pani viileä kevät pukemaan asusteita, jotta värjöttelyltä vältyttäisiin. Mutta ulkoilijat eivät lakanneet hukkaamasta. Mikä pakko minun oli, en tiedä, mutta jostain syystä hukatut oli kirjattava muistiin… liittyikö se johonkin laajempaan, jää nähtäväksi:

26.4 Aurinkolasit. Siniset kehykset valkoisin raidoin. Nostettu taukopaikan pöydälle. Keinumäki.

27.4 Sormikkaat, mustat (villaa?), aikuisten, Nostettu taukopaikan pöydälle. Keinumäki.

29.4 Työkäsineet (pari), mustat (sininen kädensuu), miesten? Nostettu pajun oksalle. Keinumäki.

3.5 Nahkakäsineet, ruskeat. Lojuivat asvaltilla pyörätien vieressä. Pornaistenniemi.

3.5 Oikean käden sormikas, punainen, naisten. Nostettu tuomen oksalle polun vieressä. Lammassaari.

5.5 Sormikas, kullanhohtavaa nukkaa. Nostettu oksalle ulkoilutien vieressä. Saunalahti.

5.5 Oikean käden nahkasormikas, musta, pitkävartinen, naisten. Nostettu vaahteran oksalle ulkoilutien vieressä. Fastholma.

10.5 Kaksi mustaa hansikasta (puuvillaa?). Nostettu vaahteran oksalle ulkoilutien vieressä. Hakala.

10.5 Rukkaset, vaaleansiniset. Nostettu pajun oksalle ulkoilutien vieressä. Hakala.

11.5 Sormikkaat, taivaansiniset, lasten. Nostettu vaahteran oksalle ulkoilutien vieressä. Hakala.

11.5 Lapanen, sininen, lasten. Nostettu oksalle hiekkatien vieressä. Uurnalehto.

12.5 Pipo, harmaa, kulunut. Nostettu lintutornin pulttiin roikkumaan. Keinumäki.

13.5 Vasemman käden sormikas, vaaleanpunaharmaaraitainen, lasten. Nostettu vaahteran oksalle ulkoilutien vieressä. Fastholma.

17.5 Pyörän avaimet (2 kpl), keltainen avaimenperä, jossa tilaa nimilapulle (nimi ja lappu kuitenkin puuttuvat). Nostettu katselulavan kaiteelle. Hakala.

18.5 Lapanen, keltainen – sininen – vihreä – vaaleanpunaraidallinen, myös koristeellisia kuvioita. Lapsen tai pienikätisen naisen. Nostettu lintutornin kyltin päälle portaikon sivulla. Purolahti.

20.5 Vasemman käden sormikas, sinivihreäraidallinen, lasten. Pyörätien vierellä maassa. Keinumäki.

23.5 Vasemman käden pyöräilykäsine, sinimusta, keinokuitua. Penkillä ulkoilutien vierellä. Keinumäki.

29.5 Vasemman käden työkäsine, kämmenpuoli vaaleaa nahkaa. Nostettu pihlajan oksalle ulkoilutien vieressä. Sopulitien metsä.

5.6 Oikean käden lapanen, keltainen – marjapuuronpunainen – mintunvihreä, pikkulapsen. Nostettu ulkoilutien vierelle vaahteran oksalle. Mölylä.

Joitakin hukattuja esineitä eivät omistajat ainakaan heti löytäneet, sillä näin ne joskus päiviä, joskus viikkoja myöhemmin uudestaan:

25.3 – 5.5 Koiran töppönen. Pornaistenniemi.

18.4 – 13.5 Avain lintutornin pultissa. Keinumäki.

10.5 – 18.5 Rukkaset, vaaleansiniset. Hakala.

29.4 – 29.5 Työkäsine, sinimusta. Keinumäki.

5.6 – 6.6 Lapanen, keltainen – marjapuuronpunainen – mintunvihreä. Mölylä.

 

Lisäksi yksi ilmoitus kadonneesta, jota vielä en ole löytänyt.

Kadonnut: 18.5.2017 avaimet (2 avainta, punainen nauha). Lammassaari.

 

Eläydy eksyneeksi kanadanhanheksi – peli  (20.5)

Perustuu tositapahtumiin Lammassaaren hoitoniityllä.

2: Lähdet väärän kanadanhanhen perään ja eksyt perheestäsi. Itket yhden heittokierroksen.

13: Väärät kanadanhanhet ajavat sinut pois. Itket yhden heittokierroksen.

25: Selkälokki yrittää saalistaa sinut, mutta väärät kanadanhanhet pelastavat sinut. Saat ylimääräisen heittokierroksen.

35: Itket hädissäsi kaksi heittokierrosta.

53: Valkoposkihanhet tyrkkivät sinua. Itket yhden heittokierroksen.

56: Merihanhet tyrkkivät sinua. Itket kaksi heittokierrosta.

60: Saavut rantaan ja olet jo lähdössä vesille, kun huomaat perheesi niityllä, josta olet juuri tullut. Itket yhden kierroksen.

64: Löydät perheesi.

Pelin kesto viisitoista minuuttia.

 

Sylvia (28.4)

Kuulin tänään kevään ensimmäisen mustapääkertun. Taas yksi tuttu lisää, ilahduin Kivinokan länsikärjessä, missä usva peitti lahden sekä laulajan koivun.

Vuoden ensimmäinen ei lajin laulaja silti ollut. Tämän aamuista lintua olin osannut odottaa, sillä vähän ennen vappua nämä lehtojen linnut saapuivat. Mutta tammikuussa, milloin mustapääkerttujen pääjoukot popsivat marjoja ja hyönteisiä mielikuvieni Välimeren lempeillä rinteillä, ilmestyi lajin harmaa edustaja pihallemme. Se oli naaras, sillä sen päälaenhöyhenet olivat punaruskeat.

Pidin kirjaa talven valopilkun toimista:

7.1: Piharuokinnalla koko tuiskuisen päivän. Poimi ravintokohteita aidan vierestä lumelta, lennähteli välillä pihan vierustan pensaisiin. Mistä tämäkin tupsahti? 8.1: Pihan puissa, käväisi ruokinnalla (klo 10.30), Viikinojan varren sulaosuuden pajukossa klo 14.20). 9.1: pihan aidan alla poimimassa ruuanmuruja (klo 10.00). 11.1: pihan puolella auringonkukka-automaatin alla poimimassa siemeniä (klo 9.20). 12.1: pihan puolella pyryssä, poimi auringonkukka-automaatin vieressä siemeniä (klo 11.30). 14.1: pihan puissa ja auringonkukka-automaatilla (klo 10.50), 16.1: poimi kuoritun auringonkukan muruja pihan puolella (klo 12.00). 17.1: pihan aidan edustalla, poimi auringonkukanmuruja (klo 11.55). 18.1: söi kuorittua auringonkukkaa automaatista (klo 10.50). 20.1: söi pihan puolella maasta kuoritun auringonkukanmuruja, joita varissut automaatista (10.00). 21.1: poimi ruuanmuruja (pähkinää, kuorittua auringonkukkaa) pihan puolelta lumelta, käväisi välillä korkeammalla pensaissa (klo 9.55). 22.1: söi pihan puolella kuorittujen auringonkukansiementen muruja. Lennähteli hermostuneen varpusparven joukossa ylemmäs pensaisiin (klo 9.20). 23.1: ruokaili pähkinän ja kuorittujen auringonkukansiementen muruilla pihan puolella, lennähti välillä ylemmäs oksille. (9.40). 24.1: Hetken pihan aidalla, muuten pihan puolella sulassa sovussa mustarastaiden, pikkuvarpusten, varpusten ja viherpeippojen seurassa lumella poimimassa ruuanmuruja (klo 10.30 – 11.00). 25.1: söi pähkinänmuruja pihan puolella aidan vieressä (klo 10.30). 27.1: Poimi pihan puolelta maasta siementen muruja (klo 16.00). 28.1: pihan puolella poimimassa siementen muruja maasta (klo 9.30 ja klo 15.30). 29.1: pihan puolella poimimassa siementenmuruja maasta (klo 11.00). 31.1: pihan puolella syömässä pähkinän muruja maasta (klo 10.00). 1.2: söi pähkinänmuruja aidan vieressä pihan puolella (klo 9.10), kuorittujen auringonkukansiementen muruja (klo 11.00) ja pähkinänmuruja klo 12.50 – 13.20 – lennähti ylemmäs kirsikan oksille, josta Viikinojan varrelle. 2.2: söi pihan puolella maahan varisseita pähkinän sekä kuorittujen auringonkukansiementen muruja, käväisi välillä ylempänä pihan pensaiden oksilla (klo 10.30, 13.30 ja 15.00). 3.2: Aidan vieressä pihan puolella syömässä maahan varisseita pähkinän muruja (klo 10.00). 6.2: söi kuorittujen auringonkukansiementen muruja pihan puolella, lennähti varpusten mukana ylemmäs pihan omenapuun oksalle (klo 9.00 ja klo 12.00). 7.2: Odotteli höyhenet pörhöllään pähkinänmurujen putoilemista automaatista (- 15 C, klo 8.30). Klo 9.15 söi jo höyhenpuku litteänä kuorittujen auringonkukansiementen muruja omenapuusta roikkuvan automaatin alla. 9.2: söi pihan puolella pirteänä kuorittujen auringonkukansiementen muruja sekä pähkinänmuruja maasta (klo 8.30, – 14 C). 10.2: hätisteli pihan puolella varpusta, istui hetken pihan aidalla varpusten keskellä, pudottautui pihan puolelle syömään maahan varisseita pähkinänmuruja (klo 9.30, – 9 C). 11.2: poimi pähkinänmuruja aidan edestä, sekä pihan edustalta että pihalta (klo 9.40, – 9 C ja klo 16.00 – 6 C)), ei pörhistellyt, vaan höyhenet olivat litteinä. 12.2: tuli varpusten mukana pihalla, söi pähkinänmuruja maasta, käväisi pihan aidalla (9.30, – 3 C). 13.2: söi kuorittujen auringonkukansiementen murusia automaatin alla (klo 10.00, + 3 C). 14.2: poimi ruuanmuruja rasvapötkön alla, jolla pikkuvarpuset ruokailivat (klo 8.45, + 3 C). 15.2: poimi murusia rasvapötkön alla, jolla sinitiaiset ruokailivat (klo 8.40. – 4 C). 16.2: Avasi nokkansa uhitteluun, kun koirasvarpunen tuli liian lähelle, viiden sentin päähän. Varpunen väistyi. Söi murusia rasvapötkön alta, jolla pikkuvarpuset ruokailivat (klo 10.00, – 2 C). 17.2: poimi murusia rasvapötkön alla, jolla sinitiainen ja pikkuvarpunen ruokailivat (klo 8.40, + 2 C). 18.2.: söi murusia rasvapötkön alla (klo 9.30, + 0 C). 19.2: söi murusia rasvapötkön alta, jolla pikkuvarpusia ruokailemassa (klo 10.30, + 2 C). 20.2: poimi aidan edustalta ja pihan puolelta pähkinänmuruja (klo 9.00) ja pihan puolelta rasvapötkön alle putoilevia muruja (klo 10. 15 ja 16.00, + 1 C). 21.2: poimi pähkinänmuruja pihan puolelta aidan vierestä (klo 9.30 ( – 2 C) ja 15.00 (+ 1 C). 22.2: söi kuorittujen auringonkukansiementen muruja sekä pähkinänmuruja pihan puolella (klo 9.00, – 11 C). 23.2: söi murusia talipallojen alta, joilla pikkuvarpuset ruokailivat (klo 9.40, + 1 C). 24.2.: söi ruuanmuruja pihan puolelta maasta (klo 12.00, – 3 C), 27.2: poimi kuorittujen auringonkukansiementen muruja automaatin alta, kylki kyljessä mustarastaskoiraan kanssa (klo 9.10, – 3 C). 28.2: istuskeli puolisen minuuttia pihan kirsikkapuun oksalla, lennähti sitten läheisin pensaikkoihin (klo 9.00, + 2 C). 1.3: söi rasvapötköstä tipahtelevia murusia maasta (klo 9.00, + 2 C). 3.3: söi aidan alta pähkinänmuruja (klo 8.15, + 1 C). 4.3: useaan otteeseen, esim. klo 9.00 söi suoraan kuorittuja auringonkukkia sisältävästä automaatista, myöhemmin poimi ainakin kolmella eri kerralla pähkinänmuruja aidan alta sekä pihan puolelta (klo 15.00 – 17.00), aamulla + 0 C. 5.3: söi kuoritun auringonkukansiementen muruja pihan puolella maasta (klo 8.00, – 5 C). 6.3: söi kuorittujen auringonkukansiementen muruja pihan puolelta maasta (klo 8.30, – 8 C). 7.3: poimi pähkinänmuruja aidan alta (klo 14.30, – 2 C). 8.3: söi kuorittujen auringonkukansiementen muruja automaatin alta (klo 8.35, uutta lunta 5 cm, + 0 C). 9.3: söi pähkinänmuruja aidan alta (klo 8.45, + 2 C). 10.3: söi suoraan automaatista kuorittuja auringonkukansiemeniä (klo 9.40, + 0). 12.3: söi pähkinänmuruja aidan edustalta (klo 7.10, – 5 C). 13.3: pihan puissa (klo 7.00) ja pihalla poimimassa muruja maasta (klo 16.30) (klo 7.00 + 1 C). 14.3: poimi murusia pihan puolelta, lennähti hetkeksi aidalle (klo 10.00, + 2 C). 18.3: pihan aidalla sekä maassa pihan puolella poimimassa ruuanmuruja (klo 13.20, + 3 C). 19.3: söi kuorittuja auringonkukansiemeniä suoraan automaatista, poimi myös pähkinänmuruja maasta pihan puolelta (klo 8.30, + 1 C). 21.3: söi kuorittuja auringonkukansiemeniä automaatista (klo 8.00, + 1 C. Eilisiltana satoi 1 cm lunta jo paljastuneeseen maahan). 22.3: söi pähkinänmuruja maasta sekä kuorittuja auringonkukansiemeniä automaatista (klo 9.00 ja 10.30, + 3 C). 24.3: söi pähkinänmuruja ja kuorittujen auringonkukansiementen muruja pihan puolelta maasta (klo 9.30, + 2 C). 26.3: söi ruuanmuruja pihan puolelta maasta (klo 15.30, + 9 C). 27.3: poimi ruuanmuruja talipallojen alta (klo 8.30, + 5 C). 28.3: söi kuorittujen auringonkukansiemenen murusia pihan puolelta (klo 12.00, + 5 C). 29.3: pomi murusia talipallotelineen alta (klo 8.25, – 2 C)). 30.3: poimi murusia maasta talipallojen alta (klo 8.30, – 4 C).

 

Tuntui tyhjältä, kun kerttua ei tämän jälkeen näkynyt. Mutta talvi oli jo ohi, eikä auttanut kuin ajatella, että ruokavieras oli selvinnyt.

 

Pudonneita (22.4)

Huomasin harmaan lapasen oksalla. Se oli pudonnut tuntemattoman vasemmasta kädestä ja ohikulkija oli nostanut sen pyörätien reunaan näkyville.

Mukavaa, että jotkut välittivät. Mutta samalla myös harmillista, että kadottaminen oli niin yleistä. Kuinka monille tuntemattomille käsille olikaan ennen kotiin tuloa tullut kylmä?

Kun pudottaja oli huomannut lapasensa kadonneen, hän oli luultavasti kerrannut, mistä viimeksi oli kulkenut.  Sen verran olin seurannut hattujen, lapasten ynnä muiden oksille nostettujen pudokkaiden kiertoa, että arvelin useimpien omistajien löytäneen kadottamansa. Vain harvoin sai sormikas virttyä säiden armoilla viikkoa kauempaa.

Mutta mitä Viikissä ulkoilijat polkujen varteen pudottivat, ja kuinka paljon? Päätin ottaa selvää. Työhön ei tarvittu kuin vihko ja kynä sekä muistiin merkintä jokaisen hukatun kohdalla.

Näkyville nostettua (havainnot 18.3 – 21.4)

18.3: Vasemman käden lapanen, harmaa. Nostettu oksalle Viikintien varrella, pyörätien reunassa.

20.3: Havunvihreä kaulaliina, aikuisten. Villaa? Nostettu kuusen oksalle Hakalan metsässä, polun varressa.

22.3: Lasten sinipunamustat rukkaset. Nostettu ruo´onkorren nokkaan Purolahdella, pyörätien reunassa.

25.3: Harmaa pipo. Puuvillasekoite? Nostettu oksalle Keinumäellä, ulkoilutien reunassa.

25.3: Keskikokoisen koiran punamusta töppönen. Nostettu pajunoksalle Pornaistenniemessä, polun varressa.

25.3: Vasemman käden sormikas, musta (naisten?). Ohut, villaa? Nostettu pihtakuusen oksalle Keinumäellä, polun varressa.

25.3: Vasemman käden rukkanen, musta. Pienikokoinen (naisen/lapsen). Nostettu taukopaikan pöydälle Keinumäellä.

26.3: Oikean käden lapanen, sini-vihreä-puna-oranssi-harmaa. Nostettu kuusenoksalle Mäyrämetsässä, ulkoilutien vieressä.

5.4: Pieni pehmolelu (n.10 cm). Nostettu lehtipuun oksalle Lammassaaressa, polun vieressä.

18.4: Vasemman käden oranssi-vihreä sormikas, aikuisten, Nostettu pihlajanoksalle Fastholmassa, ulkoilutien vieressä.

18.4: Avain, jossa metallilaatta ja kirjoitus: Mitsui & Co Ltd. Nostettu pultin varaan roikkumaan Keinumäen tornin portaikossa.

20.4: Salaatinvihreä tutti, jossa pupun kuva. Nostettu tolpan päälle Pornaistenniemessä.

21.4: Vasemman käden sormikas, musta. Aikuisten. Villaa, sekoitetta? Nostettu oksalle Viikintien varren pyörätien reunassa.

21.4: Naisten sinipunakeltainen sormikas (villaa?) Nostettu lehtipuun oksalle Fastholmassa, hiekkatien varressa.

Kun ilmat lämpenevät ja kesä saa, on ihmisillä vähemmän pudotettavaa. Ei enää lapasia, ei pipoja oksilla. Kenties lippalakkeja? Taidan jatkaa kadotettujen muistiin kirjaamista.

 

Mitään näkyny? Eli merkintöjä yhdeksän tunnin retkeltä (10.4)

– Viikin pelloilla ja rantaniityillä pesivien töyhtöhyyppien keskuudessa vallitsee koirasylimäärä. Kevään ensimmäisten viikkojen aikana, kun ainakin aukeiden reunoilla vielä hiihdeltiin, oli koiraiden osuus kaikkein suurin, noin neljä viidestä. Vähän yli viikko sitten hyyppiä saapui Suomeen runsaasti lisää ja näiden joukossa oli paljon naaraita. Monissa lepäilemään laskeutuneissa parvissa oli sukupuolijakauma lähes tasan, mutta edelleen oli koirailla hienoinen ylivoima. Pian hyypät jo hautovat; viime vuonna ne makasivat laitumien pesäkuopissaan huhtikuun puolessa välissä.

– Voimakas lounaistuuli avitti kuovien muuttoa koillista kohti. Lintujentarkkailjoiden toimesta laskettiin auringonnousun ja iltakuuden välillä noin 550 Viikin yli muuttavaa yksilöä. Useat parvet laskeutuivat Lammassaaren hoitoniityn rantaviivalle lepäilemään, monet vain muutamiksi minuuteiksi.

– Juhlapukuinen lapasotkakoiras lepäili Ryönälahden pohjukassa, osana uinuvaa tukkasotkaparvea. Lajia näkee vain satunnaisesti Vanhankaupunginlahdella, useimmiten loppusyksyllä.

– Näin kevään ensimmäisen kimalaiseni. Kookas pörriäinen, luultavasti mantukimalainen, kamppaili tuulen kourissa puhdistamon eteläreunan vallilla.

– Kahdeksan metsäkauriin lauma ruokaili Etu-Viikin peltojen koilliskulman kesannolla, niin sanotulla takapellolla. Vanha, isosarvinen pukki vartioi viiden naaraan ruokailua. Aika ajoin se hätisteli kahta nuorta, pikkusarvista pukkia sivummalle. Kunnes kolmen suunnistajan ryhmä päätti oikaista koiransa kera pellon yli. Kauriit ryntäsivät juoksuun. Epätietoiset eläimet etsivät laajalla aukealla suuntaa yhdessä muutaman sadan lentoon pelästyneen räkättirastaan kanssa. Lopulta, kun karttaansa tuijottavat juoksijat olivat jo seuraavalla rastilla, loikkivat läkähtyneet kauriit sopivaksi katsomaansa piiloon.

 

Mitään näkyny? Eli merkintöjä seitsemän tunnin retkeltä (6.4)

− Uivelopariskunta paritteli Purolahdella. Koiras matkasi naaraan päällä, ainakin puolitoista minuuttia, ehkä enemmän, sillä en nähnyt aktia alusta. Toimituksen aikana se piteli puolisonsa päätä veden alla, mutta antoi naaraansa sentään haukata happea muutaman sekunnin välein.

− Uuttukyyhkypari näkyi luonnonkolon suulla, siinä samassa koivunhaaran aukossa, jossa huomasin lehtopöllön päivälevolla Mölylän metsässä, kun kevät oli alussa.

− Kolme valkoposkihanhea makasi kuolleena sähkölinjan alla Purolahdella. Yhtä oli joku nälkäinen ehtinyt jo näykkiä. Sähköyhtiön toimesta voimalinjan johtoihin kiinnitetyt läpyskät eivät ole olleet riittävän näkyviä, jotta hanhet olisivat ehtineet väistää.

− Naarasfasaani kiirehti Hakalanniemen edustan karjatiellä kohti Lammassaaren hoitoniittyä. Harvinainen näky nykypäivän Viikissä, fasaani. Eivät kaiu enää koiraiden kuulutukset, eivät pärise siivet huutelun yhteydessä.  Mikä syynä?

− Satakunta isokoskeloa kalasteli Arabianrannan edustalla. Samoille apajille on alkanut kerääntyä merimetsoja, ja tänään istui Leposaaren kivillä jo kymmenen. Molemmille kelpaavat kuoreet, jotka jäidenlähdön jälkeen alkavat kerääntyä kudulle.

− ”Ensimmäiset sitruunaperhoset lennossa”, kertoi lintukaveri. Sanoi nähneensä kolme kappaletta Mölylän tienoilla.

 

Tik – lit (6.4)

Näitä kirjavia lintuja pesii siellä, missä ihmisiä. Ne kiittävät laulullaan heitä, jotka jättävät yhden puutarhan nurkista hoitamatta ja pihan tuuhean männyn pystyyn, vaikka se varjostaisi nurmea. Miksi? Koska nämä iloisenääniset linnut, joita joissakin maissa pidetään häkeissä, rakentavat havujen suojiin pesänsä. Koska jokainen ohdake, jota ei ole niitetty nurin, jokainen takiainen, joka yrittää tarttua ohitse kulkijaan, on tiklille tärkeä. Voi heitä, joiden on hallittava kaikkia aloja, jotka pitävät värikkyyttä joutomaana.

Viikissä tiklejä pesii mm. Pornaistenniemessä, Hakalanniemen arboretumin alueella, tutkimustilan piha-alueella, Herttoniemen viljelypalstojen vierellä, Fastholmassa sekä Saunalahden itärannalla. Itse asiassa Vanhankaupunginlahden ympäristö on tiklille suotuisa.

 

Nokan värin muutos nuorilla koirasmustarastailla (3.4)

Suomessa talvehtivien nuorten koirasmustarastaiden nokan tumma (mustanruskea) väri muuttuu kirjallisuuden mukaan kokonaan keltaiseksi pesimäaikaan, eli huhtikuuhun mennessä. Osalla voi kuitenkin olla tummaa nokassa vielä huhtikuussa. Minua kiinnosti, millä vauhdilla muutos tapahtuu ja onko ”keltanokkien” osuuden lisääntymisessä nähtävissä jonkinlaista jyrkkää hyppäystä.

Seurasin nuorten (2.kv) koirasmustarastaiden nokan keltaisuuden lisääntymistä Helsingin Viikissä lopputalvella ja alkukeväällä 2017. Keräsin havainnot 13.2 – 31.3. (viikko 7 – viikko 13). Merkitsin muistiin havaitsemieni yksilöiden nokan tumman osuuden sekä metsissä (Etu-Viikki) että asutusalueella (Taka-Viikki). Molemmilla alueilla mustarastaat olivat keskittyneet ruokinnoille, mutta lauhojen jaksojen aikana ne hyödynsivät myös Etu-Viikin metsien ja rantojen pälvipaikkoja. Yhteensä havaintoja kertyi 181.

Tulokset

(merkkien selitykset: 3/3 = nokka kokonaan tumma, 2/3 = nokasta kaksi kolmasosaa tummaa, 1/3 = nokasta yksi kolmasosaa tummaa, + = nokassa jäljellä vielä täplän verran tummaa, kelt. = nokka kokonaan keltainen). Tumma korvautui keltaisella niin, että viimeiseksi oli tummaa jäljellä nokan kärjessä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, joiden nokan kärkeen ilmestyi keltaista, kun nokan keskiosassa oli vielä tummaa).

viikko 7 (n=35): 3/3 5, 2/3 22, 1/3 7, + 1, kelt. 0

viikko 8 (n=25): 3/3 2, 2/3 5, 1/3 15, + 2, kelt. 1

viikko 9 (n=21): 3/3 0, 2/3 9, 1/3 9, + 3, kelt. 0

viikko 10 (n=25): 3/3 1, 2/3 6, 1/3 15, + 3, kelt. 0

viikko 11 (n=26): 3/3 0, 2/3 9, 1/3 9, + 2, kelt. 6

viikko 12 (n=24): 3/3 0, 2/3 2, 1/3 12, + 4, kelt. 6

viikko 13 (n=25): 3/3 0, 2/3 3, 1/3 10, + 4, kelt. 8

Lähtötilanteessa (viikko 7) oli suurimmalla osalla nuorista koiraista nokan pituudesta 2/3 tummaa (62 % yksilöistä). Ensimmäinen kokonaan keltanokkainen näkyi viikolla 8. Tumman korvautuminen keltaisella tapahtui kuitenkin hitaasti. Viikolla 10 oli kuitenkin jo yli puolella yksilöistä (60 %) nokan pituudesta suurin osa keltaista, ja seuraavalla viikolla (13.3 – 19.3) kokonaan keltanokkaisten määrässä oli tapahtunut selkeä lisäys (23 % yksilöistä keltanokkaisia). Viikolla 13 (27.3 – 2.4) jo noin puolella (48 %) nokka oli joko kokonaan keltainen tai havaittavissa oli vain tumma täplä

Herää kysymys, kuinka suuri osuus viikon 11 jälkeen tapahtuneesta keltanokkien määrän kasvusta johtui siitä, että muutolta saapui uusia yksilöitä. Mielenkiintoani lisäsi Porvoon maaseudulla tekemäni havainto huhtikuun 1. päivänä, kun suotuisa säätila toi rannikolle runsaasti muuttajia. Mökkimme pihamaalle, jossa ruokintapaikan turvin oli talvehtinut kolmen aikuisen lisäksi yksi nuori koirasmustarastas, oli tupsahtanut kolmisenkymmentä mustarastasta muutolta. Onnistuin pukutuntomerkkien perusteella määrittämään näistä iälleen ja sukupuolelleen 21 yksilöä, joista 15 oli nuoria koiraita. Näistä nuorista muutolta saapuneista koiraista 11 (73 %) oli keltanokkaisia, eli selkeästi suurempi osuus kuin saman viikon alussa Viikin nuorissa koiraissa, joiden oletan suurimmaksi osaksi olleen siellä talvehtineita.

Ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli, että kellastuiko nokka nopeammin siellä, mistä muuttajat saapuivat eli Keski-Euroopassa, missä talvi on Etelä-Suomea leudompi.

Sitten huomasin, etten oikeastaan tiennyt, mikä säätelee nokan värin muutosta. Kuinka paljon keltaisuuden lisääntymisvauhdissa on kyse esimerkiksi yksilöön kohdistuvista ympäristön stressitekijöistä, esimerkiksi niin, että heikko ravintotilanne yhdistettynä ankariin sääoloihin hidastaisi nokan värin muutosta. Aiemmin olin arvellut, että keltaisuuden lisääntyminen tapahtuu yksilön kilpailukyvystä riippumatta, hormonaalisten muutosten myötä päivänpituuden säätelemänä. Vai valoistuisiko kevät Keski-Euroopassa sen verran pohjoisia leveyksiä aiemmin, että se nopeuttasi siellä talvehtivien nuorten koirasmustarastaiden nokan jo ennen muutolle lähtöä? Kuka tietää?

Nokkia katsellessa tulin huomanneeksi myös sen, että joidenkin vanhojen koiraiden (+ 2.kv) ylänokkien sivuilla sekä myös nokan harjalla näkyi kiilamaiset tummat kaistaleet (molemmilla puolen nokkaa) eivätkä ne näyttäneet olevan likaa; tällaisia yksilöitä oli ehkä noin joka kymmenes, kun kaikkiaan tein n. 150 havaintoa vanhoista koiraista. Kaikki yksilöt, joilla oli nämä kiilamaiset tumman värin kaistaleet, havaitsin tammikuun puolenvälin ja helmikuun puolenvälin aikana. Kevään edistyessä kaikilla vanhoilla koirailla oli lämpimänkeltaiset, useilla lähes mandariininväriset nokat. Voisivatko vanhat koiraat olla niitä edellisen talven nuoria, joiden nokan kellastuminen on jäänyt keväällä kesken ja tummaa väriä on jäänyt ylänokan sivuille, eli tämän vuoden puolella 3.kv- lintuja?

 

Kanadanhanhia (20.3)

Tänä keväänä ovat kanadanhanhien joukot kasvaneet ripeästi. 12. maaliskuuta ruokaili Viikin pelloilla kolme yksilöä ja sen jälkeen on yksilömäärä lisääntynyt päivittäin. Laskin 13.3 17, 14.3 32, 15.3 110, 17.3 123, 18.3 222, 19.3 234 ja 20.3 288 yksilöä.

Kevät keväältä on kanadanhanhi esiintynyt runsaampana Viikissä. Vuonna 2012 laskin suurimmaksi lepäilijämääräksi 88 (27.3), v. 2014 179 (22.3), v. 2015 200 (25.3) ja v. 2016 316 (29.3). Kevät 2013 oli hyvin myöhäinen eikä suuria lepäilijämääriä sen vuoksi kertynyt.

Mitä ne löytävät syötäväkseen lumen alta paljastuneilta pelloilta? Viime vuotista satoa. Heinäkasvien lehtiä, erityisesti niiden kärkiosia, mutta myös erilaisia siemeniä ja juurten kappaleita.

Vähän yli viikon aikana ovat kanadanhanhet ruokailleet laitumilla, rehunurmipelloilla, puidulla ohrapellolla sekä kesannolla. Jonkin verran on ruokailupaikoissa tapahtunut päivien kuluessa muutosta.

Ensimmäiset kolme päivää ne viettivät laitumilla. Kun hanhien lukumäärä ylitti sadan, siirtyi niitä enenevässä määrin ruokailemaan puidulle ohrapellolle. Tuota peltolohkoa kuritti viime kasvukaudella valkoposkiposkihanhien satapäinen parvi orasvaiheessa. Korret eivät päässeet kunnolla kasvamaan ennen valkoposkien sulkasatokauden alkua kesäkuun lopulla. Ohra tuli kuin tulikin tähkälle ja puitiin, mutta ilmeisesti myöhemmin kuin oli ajateltu. Sänkien väleistä kasvoi puinnin jälkeen uutta orasta. Niitä sekä lohkon keskelle puimatta jäänyttä, ehkä valkoposkihanhien liiaksi kurittamaa parinsadan neliön ruohoista osuutta, ovat tämän keväiset kanadanhanhet useimpina päivinä syöneet. Esimerkiksi 18.3 peltojen 222 yksilöstä ruokaili 202 viime vuotisella ohrapellolla. Useimmat ulkoilijat jäivät ihmettelemään niitä.

Laitumilla kanadanhanhet ovat ruokailleet alkupäivien jälkeen vain vähän. Ilmeisesti karja oli kalunnut viime laidunkauden lopulla lähes kaiken syötävän. Nurmella hanhia alkoi näkyä sen jälkeen, kun ohrapelto ei vetänyt enempää ruokailjoita ja/tai syötäväksi sopiva ruoho oli käynyt lohkolla vähiin. 19.3 puolet 234 yksilöstä oli siirtynyt radanvarren takapellon suurelle rehunurmipellolle. Seuraavana päivänä oli ohrapellolla enää 10, mutta edellä mainitulla rehunurmipellolla jo 233 kanadanhanhea.

Ennen huhtikuun alkupuolella tapahtuvaa pesimäpaikoille siirtymistä ruokailevat kanadanhanhet todennäköisesti suurimmaksi osaksi rehunurmipelloilla. Näin ne ovat käyttäytyneet muutamina edellisinä keväinä. Kun lämpötila ylittää viiden asteen, alkaa kasvimaailmassa yhteyttäminen. Ruohot aloittavat kasvunsa, mutta silloin kutsuvat myös pesimäluodot.

 

Sulamisen enteitä (13.3)

Poukamissa, joihin laskee puroja, on aavisteltavissa sulamisen enteitä. Esimerkiksi Viikinojan päättymispisteeseen, Purolahdelle, on virtaava vesi kuluttanut alan, johon mahtuisi joitakin telkkiä uimaan. Mutta yhtään uimaria ei näy, vain seitsemän ylilentävää joutsenta.

Säynäslahdenpuron suulla, Hakalanlahden koilliskulmassa, ei vapaata vettä vielä erotu. Ehkä kuvittelen, mutta vaikuttaisiko jää hieman tummemmalta tulevan sulan paikalla? mietin Hakalan tornissa. Kauanko vielä? Riittäisikö viikko, että telkät soisivat siinä?

Ainoa telkille kelpaava sula on Viikin vanhan puhdistamon altaassa. Kaupungilta kerätyn ja altaaseen kipatun lumisohjon seassa ui kolme mustan ja valkoisen kirjavaa koirasta. Ne narisevat, sillä ääntely kuuluu pariutumisvaiheeseen. Kaksi naarasta tarkkailee tilannetta minkä sukeltelultaan ehtivät.

Neljäs alkukevään sulanpaikka on Vanhakaupunginkosken suvannossa. Joitain päiviä sitten sinne saapui lahden ensimmäinen isokoskelopari tänä keväänä. Olisiko kyseessä sama pari, joka v. 2014 – 2016 on aloittanut muninnan hyvin aikaisin ja saanut sitä myöten poikueensa vesille varhain. Esimerkiksi viime keväänä oli tänä päivänä pöntössä jo kaksi munaa (Eero Haapanen).

Metsän tiainen (2.3)     

Se on tiaisista varhain laulaja. Pieni ja terhakka. Merkkinä terhakkuudesta sojottaa takaraivolla pari höyhentä pystyssä. Ja on sillä myös valkoista niskassa, kuin havuilta olisi tipahtanut lasti lunta.

Metsätiainen, puolipäivälintu, katajapyöri, mustatiitinen, pilkkaposkitiitinen. Monella nimellä on ehditty kuusitiaista kutsua ennen näitä päiviä.

Jo vuodenvaihteessa aloittavat Viikin kaikki kuusitiaiset laulunsa. Myös ensimmäiset talitiaisista toistelevat silloin ti-tyytään, mutta suurin osa pysyy vielä vaiti, mitä nyt tirisee, muttei laula. Outoa. Mikseivät talitiaiset ole yhtä innokkaita talven laulajia kuin kuusitiaiset?

Löytyisikö vihje vastaukseen kuusitiaisen vanhasta nimestä, metsätiaisesta?

Kun talitiaiset keskittyvät talvisin asutuksen läheisyyteen ja lintulaudoille, pysyy kuusitiainen kotimetsässään. Itse asiassa läpi vuoden. Kesästä alkaen se on kerännyt kaarnanrakoihin ja käpysuomujen väliin siemeniä, hyönteisiä ja hyönteisten munia. Erityisesti se on kätkenyt piiloihinsa lehtikirvoja. Talvella, kun se ei turvaudu varastoihinsa, se etsii horrostavia hyönteisiä ja hämähäkkejä neulasten väleistä. Kevättalvella, kun havupuut varistavat siemeniään, kuusitiainen syö niitä. Metsässä pärjääminen perustuu metsän tuntemukseen, jonka kuusitiainen saavuttaa vain pysymällä siellä – omassa metsässä. Ja siksi omistuksesta on pidettävä ääntä, jo talvella.

Viikistä löytyi viime pesimäkaudella 10 – 15 kuusitiaisreviiriä. Kuusitiaisen suosimia metsiä ovat esimerkiksi Kivinokan vanha metsä, Mölylän metsä, Herttoniemen pohjoisosan metsä (Sopulitien metsä) ja Arboretumin alue (Hakalanniemi – Keinumäki).

 

Kelejä pidellyt (1.3)

Kun samasta paikasta kuljetaan, painuu jäljille polku. Nopeimmin se syntyy lumeen. Vain muutama kulkija ja juoni on valmis, ja sitä tiiviimpi, mitä suositumpi se on.

Tulee sade. Vesi kiillottaa kulkutiet. Voi ihmisiä, joiden kenkien pohjissa ei ole nastoja. Jos he eivät kaadu, he vähintään kipeyttävät lihaksensa, joilla liikkuvat. Pito on poluilla huono.

Monet väistävät liukkautta siirtymällä polun viereen, mutta siellä he kastelevat kenkänsä sohjossa.

Tulee pakkanen. Missä ulkoilijat olivat edellisenä päivänä kahlanneet, on lumi nyt lujaa. Näkyy aikuisia ja lapsia, jotka ryntäilevät koirineen pelloilla kuin liikuntasalissa.

Tulee sade. Se on sen verran painava, että eilinen sulaa. Notkot täyttyvät. Aukealla välkehtivät tuhannet ammeet, joihin varikset ja naakat laskeutuvat.

Kauanko kylpyä kestää? Seuraavaan pyryyn.

Mutta sitä tiiviimmin toistuvat sateet, mitä edemmäs kevääseen mennään. Pian hiutaleita ei näy kuin koristeissa, jotka unohtuivat joululta ikkunaan.

Sitä ennen: laitan kenkiini liukuesteet.

Laulattaa (28.2)

Laulattaa. Laulattaa talitiaista haavikon oksilla. Ja toisaalla, pellon toisella puolella, laulaa varis niin kuin varikset osaavat. Se kumartaa syvään ja vaakkuu. Se kumartaa kaikkien kuulevien yllä, niin syvään, että se melkein putoaa pylvään nokasta. Levittää pyrstönsä. Lahdella, pylvään ja kaupungin välissä, kokevat kalamiehet pyydyksiä.

Etsin taivaalta alkua uuden kevään. Kelpaisiko keltasirkku? Se lennähti ylitseni ja laskeutui hakaan, missä edellisenä suvena lauloi saman lajin lintu. Se oli eronnut parvesta, jossa oli viettänyt vuoden vaikeimman ajan. Joko sitä laulatti?

Kuuntelin, mutten kuullut, mitä odotin. Vain housujen hankausäänen, kun nainen taivalsi tehokkain askelin aukean laidalta aukean laitaan, sekä kohinan, kun suihkukone tavoitteli laitumen yllä taivaita. Kuulin traktorin pärinän ja metallisen kalinan tuntemattomien osien kalistessa toisiaan vasten, kehätien ja kaupungin, jota autot ohittivat matkallaan kotiin. Näkyi lumella suksen jälki.

Ei kuulunut kiurua, jota olimme vailla. Vain tunti ja viisitoista minuuttia kaikkea muuta, oliko se hiljaisuutta odotuksen edellä?

Kunnes mittaamisen tarve katosi. Näkyi kerralla kesään, kun jostakin kuului kiuru, ja kaikki ne lajit, joiden edellä se saapui. Aaltoillen, kuin eteläiset laineet. Oikea muuttolintu.

Ohitseni kulkijat eivät kuulleet sitä. Vain äänen, joka toistui jokaisen jaloissa, kun puntit osuivat toisiinsa. Ja nousevat suihkukoneet ja kehätien kohinan, kun kuskit painoivat vauhtia kiihdyttävää poljinta. Syy oli selvä. He eivät kuulleet, koska en kertonut linnusta.

Manasin vaikenemisen helppoutta, etten uskaltanut tuottaa vieraille iloa.

Liikaa intoa (28.2)

Mustarastas ilmestyi kuusen latvaan. Se ikään kuin unohtui siihen, keskellä päivää näkyville, mitä lie koiraalla mielessä.  Aikoiko se laulaa, pitää itsestään meteliä?

Lintu hyvä, teki mieleni sanoa, älä herpaannu. Läpi talven olit piilotellut, yrittänyt elää kuin et olisikaan, vilahdellut vain. Mutta nyt, kun kevääseen oli muutamia metrejä, kävit syötiksi haukoille.

Odottaisit. Odottaisit, että valo olisi käynyt vähiin, kunnes katoaisit silmistä. Silloin sinua ei huomaisi kukaan, kuuluisi vain metsän laajuista laulua.

 

Merkintöjä – osa 2 (24.2)

Kirjoitin viime vuoden toukokuun 13. päivänä Vanhankaupunginlahden lintutorneihin raaputetuista tai tussilla tai muilla kirjoitusvälineillä tehdyistä viesteistä.  Jos et ole lukenut tuota kirjoitusta tai luulet unohtaneesi sisällön, se kannattanee lukea nyt.

Vierailijoiden viestimishalu ei tietenkään loppunut kevään kirjoituksen jälkeen. Loppukevään ja kesän aikana niin kaiteisiin kuin tornien puisiin verhoiluihin ilmestyi rakkaudentunnustuksia ja ilmoituksia siitä, kuka milloinkin oli nähnyt kosteikon korkealta.

Syyskuun lopun ja lokakuun aikana merkitsin muistiin uudet torneihin jätetyt viestit. Erityisesti kaiverrukset oli helppo tunnistaa, sillä ne erottuivat vanhoja vaaleampina. Toisaalta torneissa tuli vierailtua lähes päivittäin ja esimerkiksi tuoreet tussilla tehdyt merkinnät pistivät tutuiksi tulleiden joukosta silmään.

Kaikkiaan uusia merkintöjä löytyi 64, kun niitä aiempina vuosina oli kertynyt torneihin 675. Kaikki uudet merkinnät olivat luettavissa, toisin kuin oli ollut laita vanhojen merkintöjen kohdalla – tuolloin vain 48 % (323) olin pystynyt lukemaan. Jos en ollut saanut merkinnöistä selvää, se oli johtunut useimmiten päällekirjoituksesta tai kulumisesta.  Luettavia viestejä (uudet + vanhat) oli loppusyksyn 2016 mennessä kertynyt 387 ja kaikkia merkintöjä 739.

Kevään kirjoituksessani jaoin tornien merkinnät seitsemään ryhmään: rakkaudentunnustuksiin, kutsumanimiin, tageihin, nimikirjaimiin, lyhyisiin lauseisiin, lyhenteisiin tai lauseentapaisiin sekä tuhmiin kuviin tai lauseisiin. Uusissa merkinnöissä ei ollut yhtään tagia, lyhennettä tai lauseentapaista eikä tuhmia kuvia tai lauseita.

Seuraavassa yhteenveto uusien viestien määristä eri ryhmissä:

  • Rakkaudentunnustukset 37
  • Kutsumanimet 14
  • Nimikirjaimet 7
  • Lyhyet lauseet 6

Uusia merkintöjä oli ilmestynyt Vanhankaupunginlahden seitsemästä tornista viiteen (Lammassaari, Pornaistenniemi, Keinumäki, Fastholma ja Hakalanniemi). Purolahden tornissa oli tätäkin ennen ollut vain muutama kirjoitus ja Kivinokassa ei yhtään. Seuraavassa yhteenveto uusien merkintöjen määristä eri torneissa:

  • Lammassaari 23
  • Pornaistenniemi 18
  • Keinumäki 17
  • Fastholma 3
  • Hakalanniemi 3

Kun uudet merkinnät lisätään vanhoihin (sisältävät sekä luettavat että ne, joita ei ollut mahdollista lukea), ovat yhteismäärät torneissa tällä hetkellä seuraavat (suluissa rakennusvuosi):

  • Keinumäki (v. 1984) 17 + 283 = 300
  • Pornaistenniemi (v. 1998) 18 + 146 = 164
  • Lammassaari (v. 1994) 23 + 87 = 110
  • Fastholma (v. 2000) 3 + 87 = 90
  • Hakalanniemi (v. 1991) 3 + 64 = 67
  • Purolahti (noin v. 2005) 8
  • Kivinokka (noin v. 2000) 0

Keinumäki johtaa siis edelleen viestien määrissä. On kuitenkin otettava huomioon tornin ikä. Se ehti seitsemänä ensimmäisenä vuonna kerätä ainoana tornina merkintöjä. Yllättävän monta uutta kirjoitusta sinne edelleen mahtui, mutta suurin osa niistä olikin tehty tussilla lautaverhoiluun, eikä kaiverrettu kaiteisiin toisin kuin Pornaistenniemen ja Lammassaaren torneissa. Uusien merkintöjen vähäisyyden syynä Fastholmassa voisi olla se, että autiotalo purettiin, mistä johtuen nuorison vierailut kosteikon itäisellä reunalla vähenivät. Nuoret näitä merkintöjä kai eniten tekivät? Vai kuinka?

Huomionarvoista on rakkaudentunnustuksien suuri osuus Lammassaaren ja Pornaistenniemen merkinnöistä. Lammassaaressa oli tehty 18 tunnustusta kaikkiaan 23 merkinnästä (78 %) ja Pornaistenniemessä 12 tunnustusta 18 merkinnästä (67 %). Kun taas Keinumäellä vain 6 tunnustusta 17 merkinnästä (35 %). Kaikista rakkaudentunnustuksista 81 % oli ilmaistu Lammassaaressa ja Pornaistenniemessä, mikä antanee ajattelemisen aihetta.

Tässä kaikki uudet merkinnät tornikohtaisesti:

Keinumäki

Rakkaudentunnustuksia: V♥S, M♥K – 16, JANI♥IRINA, JARI♥LAURA, JAR -16 & LAURA, I LOVE KURDSTAN.

Kutsumanimiä: MURI MARI, JAAKKO, JENNA VESA, HISKI, ARI G.

Nimikirjaimia: NR, SMS, HAM

Lyhyet lauseet: HANNU WAS HERE 2016, LAURA ON SEXY BY: JARI (AS IF!)

 

Pornaistenniemi

Rakkaudentunnustuksia: J♥E, E♥T, E♥K, H♥M, M♥A, V♥O, P♥I, I♥A, SAMI♥JOHKU, V+Z = ♥, PR+H, AH+R.

Kutsumanimiä: LEENA, TYRNI, FYLLIS

Nimikirjaimia: A 2016, M.M.C, ABC

 

Lammassaari

Rakkaudentunnustuksia: A♥S, S♥O, J♥R, L♥K, M♥J, S♥K, L♥S, J♥K, V♥A, O♥E, M♥M, T♥I, E♥I, V♥M, S♥I, R♥J, T♥M, V♥M

Kutsumanimiä: SANNI ISI, MEGAN, EETU 3.7.2016

Nimikirjaimia: 21.6.2016 JOV

Lyhyet lauseet: Esther ja Lauri näki lampaita

 

Fastholma

Kutsumanimiä: SANNA

Lyhyitä lauseita: HYVÄÄ ILTAA!, HOLA

 

Hakalanniemi

Rakkaudentunnustuksia: J♥T

Kutsumanimiä: OLIVIA JA KARLO 4.10., MIKO 2016

 

Aurinkovoimaa (15.2)

Räiskyy. Jokainen pisara, joka saavuttaa maan, lennättää aiemmin pudonneet ilmaan. Koska räystäs, jolta sulavesi sataa, on yli kymmenen metrin pituinen, on lammikko samanmittainen, mutta vain kymmenen senttiä leveä. Lumi nauhamaisen lammikon vierellä kastuu. Pisara kerrallaan sen pinnalle kohoaa koristelu, jota rakentaa pakkanen. Ja silti samaan aikaan on suojaa. Pian kaikki, mitä katolle on pyryttänyt, on sulanut. Pisaroiden putous ehtyy, ja katon valkeus on vaihtunut mustaksi. Mutta koristelu pysyy.

Kiipeilyä (9.2)

Seurasin eilen iltapäivällä, noin klo 14.30 alkaen, yhden puukiipijäyksilön ruokailua yhteensä 13 minuuttia ja 40 sekuntia Mölylän metsän eteläosassa. Pakkasta oli kahdeksan astetta ja päivä oli tyyni. Tarkkailun aikana kiipijä ruokaili kuudessa kuusessa (halkaisijat rinnan korkeudelta 20, 40, 40, 50, 50 ja 60 cm, mitattu viivottimella) 10 x 10 m alueella. Kuuset olivat n. 18 – 20 m korkeita.

Puukiipijän kuusessa käyttämä aika vaihteli seuraavasti (järjestys edellä mainittujen kuusten mukainen): 62, 109, 90, 81, 400 ja 175 sekuntia (sekunnit arvioin laskemalla, ”sekunnin” välein).

Se kiipesi vaihtelevan pituisia matkoja, aloittaen eri korkeuksilta (järjestys sama kuin edellä): 9 metristä – 10 metriin (1 m), 12 metristä – 15 metriin (3 m), 15 metristä – 17 metriin (2 m), 8 metristä – 10 metriin (2 m), 4 metristä – 12 metriin (8 m) ja 3 metristä – 7 metriin (4 m) eli yhteensä 20 metriä. Kiipijän keskimääräinen etenemisvauhti oli näin ollen 1,4 metriä minuutissa (vaihteluväli 1,0 – 1,6 m/min). Se pysähteli tavan takaa esim. sopivan kaarnanraon tai oksantyven kohdalle eikä suinkaan kiivennyt koko ajan. Rungolla ruokailun lisäksi se  tutkaili kolmesti kuusen oksia (tähän käytetty aika sisältyy edellä mainittuihin sekunteihin).

Kun kiipijä vaihtoi kuusta, se ei laskeutunut kertaakaan oksattomalle rungon osalle eli kuusen tyvialueelle. Ruokailun aikana äänteli vain pari kertaa heikoin sirahduksin. Samoissa kuusissa ruokaili myös viisi hippiäistä, jotka eivät äännelleet ollenkaan.

Palasin tänään samaan metsään tarkoituksenani kerätä lisää aineistoa puukiipijän talvisesta  ruokailukäyttäytymisestä. Kiertelin pari tuntia sopivilla paikoilla, mutta yhtään kiipijää ei kuulunut, ei näkynyt. Ne taitavat liikkua pakkassäillä ”sammutetuin lyhdyin”. Jatkan etsintöjä toisena päivänä, sillä onhan vielä talvea jäljellä.

 

Varhaista (28.1)

Tunne oli oikea, siitä ei voinut erehtyä. Kuin olisi ollut kevättä. Mutta toive muuttolintujen kansoittamasta päivästä oli vähintäänkin… toiveikas. Tosin juuri siitä tässä oli kysymys: odotuksesta, joka oli tätä päivää edellä.

Viljelyaukean lumettomuus hämäsi, ja lämpötila. Mittari näytti neljää lämpöastetta. Se synnytti liikkuvia kuvia kottaraisparvista ja uuttukyyhkypareista, jotka läiskähtivät lentoon pellon reunasta. Eivät töyhtöhyypät tai muut varhain saapuvat, kynnöspellon mustaan ja valkeaan kätkeytyvät linnut suinkaan olleet kaukana. Ne saavuttaisivat Suomen nopeasti, sitten kun ne päättäisivät ponnistaa kohti pohjoista.

Mutta ennen kuin yksikään kiuru, tai mieluummin useamman levottomasti liikehtivän yksilön parvi, olisi lennähtänyt Viikkiin, näyttäytyisi kevät vain menneiden keväiden muistoina. Niihin nähden Viikissä oli tänään hiljaista.

Tiaiset sentään lauloivat, ne olivat laulaneet vuodenvaihteesta asti.  Ensin kuusitiaiset, sitten tali- ja sinitiaiset. Viherpeipot olivat liittyneet lurittajien joukkoon parisen viikkoa sitten. Mutta vielä ei yksikään vihreän ja keltaisen kirjava koiras ollut intoutunut perhosmaiseen laululentoon. Kaikki esiintyjät olivat pysytelleet lintulautojen läheisyydessä, toinen jalka tukevasti talvessa.

Illan hämärässä huutelisi kuitenkin lintu, joka olisi kaikkia edellä. Hautoiko huutelijan puoliso jo, se selviäisi sitten, kun poikaset lähtisivät pesästä − muninnasta pesästä lähtöön kun kului aina yhtä kauan. Pitäisi vain laskea päiviä taaksepäin ja päätyä tähän päivään.

 

Koirasmustarastaita (27.1)

Keneltäkään lintuja tarkkailevalta ei liene jäänyt havaitsematta, että mustarastaita jäi tänä syksynä talvehtimaan paljon. Retkeillessäni alkutalvesta Viikin ympäristössä huomasin, että erityisen suuri osa koiraista näytti olevan nuoria. Olin kirjannut samalla alueella talvella 2015/2016 koiraiden iät vihkooni ja päätin merkitä iät muistiin myös tänä talvena. Minua kiinnosti oliko nuorten osuus edelliseen talveen verrattuna suurempi, ja jos oli, kuinka paljon.

Koiraiden iän määritin nokasta: vanhan yksilön nokka on loistavan keltainen kokonaisuudessaan, kun taas nuorella siinä on enemmän tai vähemmän tummaa. Talven edetessä nokan sarveisaine vaihtuu vähitellen kokonaan keltaiseksi myös nuorilla, keltaisen levitessä nokan tyvestä kärkeä kohden. Tammikuun puolenvälin tienoilta eteenpäin ei iän määritys nokan värityksen perusteella ole luotettavaa. Ensimmäiset lähes kokonaan keltaiset nokat näin 15. tammikuuta. Joillain nuorilla on nokan kärkiosassa näkyvissä tummaa kuitenkin vielä maalis – huhtikuussa. Siiven isojen peitinhöyhenten värityksen perusteella ikä olisi mahdollista määrittää tammikuun puolenvälin jälkeenkin – vanhalla koiraalla kaikki isot peitinhöyhenet ovat mustia, nuorilla on sisempien ja ulompien peitinhöyhenten välillä väriero: lähempänä ruumista olevat sisemmät peitinhöyhenet ovat vaihtuneet ja mustat, kun taas ulommat ovat vaihtumattomat ja mustanruskeat.  Maastossa nämä höyhenet näkee kokonaisuudessaan kuitenkin vain harvoin riittävän hyvin.

Naaraiden ikää ei nokan perusteella ole maastossa mahdollista määrittää, mutta laskin tietenkin myös kaikki naaraat mustarastaiden kokonaislukumäärään mukaan.

Tein tämän talven 8. marraskuuta – 15. tammikuuta Viikin alueelta (mukaan lukien Taka-Viikki) 465 sellaista havaintoa, joissa vähintään sukupuoli on määritetty. Koiraita näistä oli 321 (69 %) ja naaraita 144 (31 %) (koiraiden kokonaislukumäärässä ovat mukana myös iälleen määrittämättömät yksilöt). Koiraista vanhoja oli 104 (34 %) ja nuoria 203 (66 %).

Kuinka suuri osa yksilöistä on mukana useaan kertaan, en osaa sanoa. Oletan kuitenkin, että jokaisen yksilön todennäköisyys tulla nähdyksi kerran tai useasti oli samansuuruinen, riippumatta esim. yksilön iästä. Suurin yhdessä laskennassa nähty määrä oli 73 (29.12) Taka-Viikissä, jotka kaikki olivat siis eri yksilöitä. Tässä joukosta koiraita oli 48, josta vanhojen osuus oli 14 (29 %) ja nuorten 34 (71 %) eli suhde oli samaa luokkaa kuin, jos kaikkien laskentojen koiraat otettiin huomioon.

Talvella 2015/2016 tein 20. marraskuuta – 18. tammikuuta Viikin alueelta 239 sellaista havaintoa, joissa vähintään sukupuoli oli määritetty. Koiraita näistä oli 167 (70 %) ja naaraita 72 (30 %) eli suhde oli sama kuin tänä talvena. Koiraista vanhoja oli 108 (68 %) ja nuoria 52 (32 %). Vanhojen ja nuorten osuudet olivat siis lähes päinvastaiset kuin tänä talvena.

Mistä nuorten koiraiden suuri osuus tänä talvena mahtaa johtua? Kesä 2015 oli kylmä ja sateinen, ja pesinnät sujuivat ainakin hyönteissyöjillä surkeasti. Olisiko tämän talven nuorten suuri määrä vain paluuta normaaliin, viime kesähän oli avopesijöille säiden suhteen paljon parempi.

Toinen mielenkiintoinen havainto liittyi Etu-Viikin ja Taka-Viikin koiraiden vanhojen ja nuorten osuuksiin tänä talvena. Tein Taka-Viikin asutusalueella 166 koirashavaintoa, joista vanhoja koiraita oli 35 (22 %) ja nuoria 131 (78 %), kun vastaavasti Etu-Viikissä tein 129 koirashavaintoa, joista vanhoja koiraita oli 68 (53 %) ja nuoria 61 (47 %). Nuorten osuus oli siis huomattavan suuri Taka-Viikissä.

Etu-Viikin mustarastashavainnot ovat lähes yksinomaan metsäisiltä paikoilta, kun taas Taka-Viikin havainnot paljon avoimemmasta, pientalojen luonnehtimasta ympäristöstä. Mikä mahtaisi olla selitys toisaalta vanhojen koiraiden suuremmalle osuudelle metsäisessä ympäristössä ja vastaavasti nuorten suuremmalle osuudelle entiselle pellolle rakennetulla asutusalueella? Onko metsäinen alue, jossa on ruokintapaikkoja ja lehtikariketta tiheikköjen alla, kuten Etu-Viikissä, edullisempi talvehtimispaikkana kuin istutettujen puiden pensaiden sekä nurmien luonnehtima asutusalue, vaikka sielläkin lintuja ruokitaan? Vanhat koiraat dominoivat ainakin ruokintapaikoilla nuoria koiraita, joten vahvempina ne voisivat sysiä nuoremmat vähemmän edulliseen ympäristöön.

Lajien hupenemista (17.1)

Syksyn kuluessa laji kerrallaan poistuu eteläisiin ilmansuuntiin. Jäljelle jäävät tavalliset talven lajit ja joitakin viivyttelijöitä. Mitä lajeja edustavat nämä ”tavalliset” linnut, joita havaitsisi lähes kaikilla retkillä Vanhakaupunginlahden talvessa? ajattelin lokakuun alkupuolella, kun pääskyt pyydystelivät kärpäsiä karjan liepeiltä. Ehkä asiaan pääsisi kiinni, jos merkitsisi jokaisen retkillä havaitun lajin muistiin, syksystä alkaen aina uuteen vuoteen.

Ryhdyin tuumasta toimeen ja sain kokoon 56 lajia lokakuun 11. päivänä, ilman sen kummempaa lajien etsintää, kunhan kiertelin Viikin metsissä, pelloilla ja rannoilla. Tein suunnilleen saman kierroksen 19. päivänä ja pääsin 49 lajiin.

Tämän jälkeen, 31. lokakuuta ja 15. tammikuuta välisenä aikana merkitsin viidellätoista retkellä havaitsemani lajit muistiin. Kaikilla Viikkiin suuntautuneilla retkillä en siis laskenut lajeja, ehkä joka toisella; joitakin vähälukuisia lajeja  jäi tämän vuoksi puuttumaan tuloksista. Olosuhteiden oli oltava kohtuulliset (ei tuulta ja sadetta) ja retkellä viivyttävä vähintään neljä tai viisi tuntia, mikä vaadittiin jo siihen, että eri ympäristöissä tuli vierailtua.

Ja todellakin, lajit hupenivat talven lähestyessä. Kun 31. lokakuuta havaitsin 41 lajia, jäi lajimäärä marraskuussa useimmilla retkillä noin 30:een.

Lumentulo ja lahden jäätyminen, pakkasen töitä molemmat, ajoivat marraskuun alussa lukuisia lajeja ahtaalle. Vesilinnut kaikkosivat ja osa aremmista lajeista arvattavasti menehtyi. Joulukuu oli lauha ja lumeton, mutta se ei auttanut menehtyneitä. Vuoden alussa valui koillisen suunnalta kylmää ja alkoholi mittareissa vaipui pariinkymmeneen pakkasasteeseen. Pärjääjät pärjäsivät ja niitä oli yhä vähemmän. Keitä ne olivat?

Ne olivat yleisiä lintuja useimmat ja jotkin niistä myös runsaslukuisia, sellaisia, joita lintuja harrastamattomatkin kysyttäessä mainitsisivat. Mutta oli joukossa myös vähälukuisia, joita ei Vanhankaupunginlahdella talvehtinut kuin yksi tai muutama lajin yksilö.

Pelkkä nimi havaittujen lajien luettelossa ei tietenkään kertonut lajin tavallisuudesta, jos tavallisuus tarkoitti sitä, ettei sen havaitsemiseen tarvittu suurta vaivaa. Ehkä enemmän linnun havaittavuudesta; harvinaisuus oli helppo löytää, jos se oleskeli päivästä päivään samalla ruokinnalla. Toisaalta laji, joka piti itsestään ääntä, tuli helpommin kuulluksi kuin hiljainen, vaikka hiljaisia olisi ollut metsässä vaikka millä mitalla.

No, keitä olivat nämä talvisella retkellä havaitut? Ne selviävät alla olevasta luettelosta. Olen ryhmitellyt siihen lajit sen mukaan, kuinka usealla retkellä ne havaitsin. Kaikkiaan lajeja kertyi 70 viidellätoista 31. lokakuuta – 15. tammikuuta tekemälläni retkellä. Vain neljä lajia oli sellaisia, jotka havaitsin jokaisella kerralla. Neljätoista lajia oli sellaisia, joita näkyi noin kolmella neljästä retkestä ja kaksikymmentäkaksi sellaisia, joita näkyi yli puolella retkistä. Ehkä näitä kaikkia, eli kahtakymmentäkahta, voisi nimittää tavallisiksi Viikin talvilajeiksi. Suurinta osaa (48 lajia) ei siis olisi voinut odottaa havaitsevansa kotoa lähtiessä ja jotkin lajit olivatkin todellisia yllätyksiä.

Se oli kuitenkin selvää, että ensi talvena olisi lajien tavattavuus joiltakin osin toisenlainen. Vähäisimpiä muutokset olisivat kuitenkin tämänkin talven useimmiten havaituissa lajeissa.

Havaintokerrat/retkiä:

15/15: talitiainen, kuusitiainen, urpiainen, punatulkku.

14/15: mustarastas, varis, varpunen, hömötiainen.

13/15: sinitiainen.

12/15: viherpeippo.

11/15: tilhi, hippiäinen, puukiipijä, harakka.

10/15: isolepinkäinen, räkättirastas, käpytikka, pikkuvarpunen.

9/15: kanahaukka, vihervarpunen, punarinta, sinisorsa.

8/15: harmaalokki, kesykyyhky, keltasirkku.

7/15: töyhtötiainen, närhi.

6/15: viiksitimali.

5/15: varpushaukka.

4/15: laulujoutsen, kanadanhanhi, alli, tavi.

3/15: tukkasotka, isokoskelo, harmaahaikara, västäräkki, palokärki, pikkutikka, peukaloinen, naakka, korppi, peippo.

2/15: valkoposkihanhi, telkkä, uivelo, hiirihaukka, kalalokki, merilokki, varpuspöllö, pyrstötiainen, kottarainen, tikli.

1/15: tundrahanhi, harmaasorsa, haapana, pikku-uikku, piekana, nokikana, harmaapäätikka, tunturikiuru, punakylkirastas, kulorastas, taviokuurna, pajusirkku, pulmunen, pyy, mustapääkerttu, jänkäkurppa, taivaanvuohi.

Muutamat lajit ”katosivat” talven kuluessa, vaikka ympäristöolosuhteissa ei näyttänyt tapahtuvan niiden selviämisen kannalta olennaisia muutoksia. Alkutalvella lähes jokaisella kerralla havaituista närhistä, kanahaukoista ja viiksitimaleista ei tullut joulun jälkeiseltä kuudelta retkeltä yhtään (närhi, kanahaukka) tai vain yksi havainto (viiksitimali). Närhet muuttuivat entistä hiljaisemmiksi, kuten niillä oli aiempinakin sydäntalvina ollut tapana – ehkä ne turvautuivat syksyllä keräämiinsä varastoihin? Kanahaukat siirtyivät kaupunkiin pulu- ja varisjahtiin. Mutta viiksitimalit? Kai ne selviäisivät ruoikossa kevääseen asti?

Kohinaa (18.12)

Kävellessä sitä ei huomaa, kun kenkien alla rapisee ja omat ajatukset pitävät ääntä. Mutta seisahdupa, niin kuulet kohinan. Se ei ole koski, vaan kehätie, ja vinhat pyörät sillä, kaikki se mekaaninen, joka ei sovi metsään. Ei ole lehvästöä, ei lintujen laulua, joka estäisi kuulemasta, miten vaikuttava kaupunki on.

Keväällä, kun lehdossa soi kerttujen laulu, tämä helposti unohtuu: millaista kaupungissa olisi ilman metsiä. Nyt oli oikea ajankohta miettiä sitä.

kertun-pesa

 

Aina vain sama (26.11)

Viikko sitten, kun pakkasjakso oli päättynyt ja laidun paljastunut lyhyen talven jälkeen, olivat isot linnut ilahduttaneet: neljätoista kanadanhanhea ruokaili navetan edustan vihreällä nurmella. Missä ne olivat viettäneet parin viikon pituisen lumisen jakson? mietin hämärissä, kun minun olisi pitänyt olla jo kotona syömässä.

Sama toistui seuraavana päivänä, paitsi että nyt oli hanhia yhdeksäntoista. Kaksi päivää myöhemmin oli laiduntajia seitsemäntoista ja sitä seuraavana kuusitoista. Suurin osa samoja lintuja, luultavasti.

Varhain eilisaamuna olin jälleen pysähtynyt laitumen reunaan, samalle peltotien suoralle, jolle olin pysähtynyt vuosien ajan. Kiikaroin peltojen lohkolle, jossa kanadanhanhet olivat useana päivänä laiduntaneet. Tällä kertaa hanhia oli kahdeksantoista. Viikon verran ne olivat viihtyneet samalla laitumen lohkolla, vain parven suuruus oli vaihdellut.

Ja juuri sitä ihmettelin. Kun aukealla olisi ollut hehtaareittain samannäköistä syötävää, palasivat hanhet aina tuolle vajaan hehtaarin kokoiselle alalle. Oliko ruoho sillä lohkolla vihreämpää?

Yritin muistella, milloin karja oli hanhien valitsemalla lohkolla laiduntanut, oliko se kenties vähiten laidunnettuja Viikin laitumista, nuorimpia niistä. Jokainen niistä oli kasvillisuudeltaan omanlaisensa; mitä vanhempi laidun, sitä enemmän oli niiden pinta-alasta muuta kuin heinäkasveja: ohdakkeita, pihatatarta – ja paljasta maata.

Laitumen elonkierto alkoi usein rehunurmivaiheesta, olin tullut huomanneeksi lintujen havainnoinnin ohessa. Nurmesta saatiin yhtenä kesänä kaksi satoa, jonka jälkeen lohkolle ohjattiin karjaa. Alussa oli ruohon osuus laitumen kasvillisuudesta tietenkin suuri ja myös ravinnon laatu parasta. Muutamassa vuodessa laidun kului. Ei auttanut, että sille keväisin levitettiin lannoitetta ja laskihan karjakin sille omat lannoitteensa. Lohko käännettiin ja kierto alkoi alusta.

Ehkä laidun, jolla kanadanhanhet ruokailivat, oli nuorimpia laitumista, ajattelin uutena päivänä aidan takana, kahdenkymmenen kanadanhanhen ruokaillessa. Tai oikeastaan oli ruokailjoita yhdeksäntoista, sillä koko ajan oli yhden niistä tarkkailtava ruokailupaikan ympäristöä, niin oli hanhilla tapana. ”Aina tuo sama”, ne ehkä ajattelivat jokainen vuorollaan hahmosta, joka tarkkaili niitä, ja aina vain samassa paikassa.

kanadanhanhia

 

Talvisääskiä (24.11)

Tavallisuudesta poiketen napsi kymmenen tilheä jotain muuta kuin pihlajanmarjoja. Säestäen itseään sirinällä ne lepattivat ilmassa ja pyydystivät sääskiä. Katselin esitystä Fastholman risukasoilla. Se oli kaukana taitavasta, ei lähellekään pääskyjen sulavuutta tai sieppojen nopeutta. Tosin saaliiden liike oli hidasta ja hapuilevaa, juuri sellaista kuin hyönteisen lennolta saattoi viileillä säillä odottaa. Kesällä olisi hitaus ollut haitta, mutta nyt ei parveilevia sääskiä uhannut kuin satunnainen pullea tilhi.

 

Ensilumi (2.11)

  1. Metsään näkyi, sillä maahan oli sadellut lunta. Jokainen runko ja rungosta haarautuva oksa erottui toisin kuin edellisellä kerralla, kun tummuuden taustalla oli tummuutta. Kun musteella piirrettiin puhtaalle paperille, oli vaikutus sama. Sekä paikoillaan että valmiina ponnahtamaan, katseli kauris katselijaa. Oliko se varautunut uuteen tilanteeseen, ettei syksyn hämärä kätkenyt enää, että piilosta oli tullut näyttämön lava?
  2. Lumi oli pientä ja kovaa. Se kohisi laariin, jossa kuljin, ruokoiseen rantaan ja koivujen kylkiin autiotalon tontilla. Pysähdyin kuusen alle näkemättä taloa. Sen ikkunoista oli ihasteltu ensilunta, joka kukitti omenapuut. Nyt ei tulijaa katsonut kukaan. Vaikkei talosta ollut jäljellä kuin puutarha, tunsin silti kuin olisin ollut tunkeilija.
  3. Kun pyryä oli jatkunut kolmisen tuntia, sen luonne muuttui. Se hiljeni hiutaleiksi. Sellaistako muistamattomuus oli? Kun maisema, jossa oli kulkenut kuin kotonaan, katosi ennen kuin hupenemisen ehti huomata. Samaa valkeutta kaikki, ei mitään, mistä olisi saanut takaisin paluulle tukea.

 

Kuluvat kesät (23.6)

Nainen nousi torniin, tervehti. Tervehdin takaisin. Nainen nojautui kaiteeseen. Se oli tavallista näköalatasanteella. Oli huhtikuu ja maisema avoimena.

En muista tarkalleen, mitä sanoja nainen seuraavaksi käytti, mutta sisältö oli seuraavanlainen: ”Miksi kiurut lensivät niin korkealle, ettei niitä erottanut paljaalla silmällä?” hän kysyi. Nousivatko ne sinne siksi, että ne näkisivät maan pinnalta matoja?

Ei, sanoin. Kiurut liikkuivat maan tasolla, kun ne etsivät ruokaansa. Taivaalle ne nousivat kuuluttamaan reviiriään. Koska aukealla ei kasvanut puita, oli kiurun tehtävä itse sellainen, lennettävä laulunsa latvaan.

Vai niin, nainen sanoi, ja kertoi kiurujen muistuttavan häntä lapsuutensa kesistä, jolloin laulua oli riittänyt loputtomiin, ilman että sen jatkumiselle olisi suonut vähäisintä ajatusta.

Mistä johtui, siitäkö, että hänellä oli eläkkeelle jäätyään aikaa, että hän oli pysähtynyt kuuntelemaan kiuruja, hän pohti. En tiennyt odottiko hän kysymykseen vastausta, mutta sanoin silti, etten tiennyt. Ei nainenkaan. Hän kiitti, että olin kuunnellut, ja lähti laskeutumaan tornista.

Keltainen anorakki. Se erottui kuin ruskan alku, kun muistelin kysymystä vuoden pisimpänä päivänä.

kiuru ui ilmassa

Sirinää ja piipitystä (10.6)  

Laulut olivat vaihtuneet kerjuuääniin. Useammin kuin titityytä kuului tirinää, kun keskenkasvuiset vaativat: toukkia, luteita, hämähäkkejä!  Jollei piiskutus katkennut varoitushuutoihin: Olkaa hiljaa! Pysykää paikoillanne!

Mahdottomia vaatimuksia. Oli sekä huudettava lujaa että pysyttävä vaiti. Eikä heilua saanut, vaikka jäsenissä kihelmöi liikkumisen halu. Mutta sellainen oli elämisen alkeiskoulu. Niityllä vaikenivat kirvisten, varvikossa punarinnan poikastuotanto, kun käskettiin.

Vai sopisiko sanoa lintujen lapset? kysyin itseltäni, sillä metsän reunassa ei näkynyt muita. Kyllä, sillä kyse oli universaalista asiasta. Ihmisten taimet, vuokkojen pesueet, kettujen lapset. Samaa sakkia kaikki.

talitiaisen poikanen

 

Suomen painavin lintu (10.6)

Kas, neljä lapsosta oli uskaltautunut ensiuinnille, huomasin Saunalahdella. Pysäytin pyörän ja jäin tien oheen katsomaan. Pörheinä seurailivat untuvikot emoaan. Nokat nyppivät ja kaulat kurottivat, veden pintaan ja kohti tuntemattomia makuja. Vielä eivät kaulat yltäneet kaikkialle, vaikka nikamia oli enemmän kuin useimmilla vesilinnuilla. Jotta poikaset saavuttaisivat kaikki emonsa mitat, oli ruokailtava pitkän kaavan mukaan, viisi kuukautta.  Kun poikaset olisivat riittävän suuria tavoittaakseen kasvit, joita aikuiset poukaman pohjasta poimivat, sulkisi ravintola ovensa. Tilat jäätyisivät. Ei huolta. Sillä silloin osaisivat ruokailijat jo lentää. Ne poistuisivat kauniissa jonossa, kyhmyjoutsenet.

 

Harsoisia päiviä (23.5)

Vielä olivat kasvien lehdet ehjiä, pienet hampaat eivät olleet rei´ittäneet niitä kuin konduktöörit matkalaisten lippuja. Näkymät olivat nupuillaan, kokemuksia ei ollut kulutettu. Niitä ei ollut liioin leikelty uusiin muotoihin tai rullattu niin kuin lautasliinoille oli tapana tehdä hyvien aterioiden edellä.

En sanonut: ”Olkaa hyvät”, sillä mikä oli ollut osuuteni kesää tehdessä, vain katselu ja valmistelun vaiheiden etäinen tunnustelu. Kosketin koivunlehteä, se oli pehmeä, kokonainen metsä vailla rikkeitä.

Leijailiko sama tuoksu Stockmannilla, kun kiirehdimme kosmetiikkaosaston läpi? mietin Keinumäen kupeella. Lehtokerttu lauloi, säkeittäin imelää luritusta. Ei, juu, jotain samanlaista oli toukokuussa, jonka halki juostiin silmät kirvellen. Joka aamun oli annettava edellistä enemmän: ikään kuin kielo olisi avannut kellonsa yksi kerrallaan vain siksi, että huumaantumisemme olisi jatkunut pitempään. No, saattoihan asia olla juuri niin, en oikeasti hallinnut kukkaisbiologiaa.

Onneksi niitä oli useampia, olin ajatellut päiviä ennen sadonkorjuuta, kun olimme saapuneet kirja- ja paperiosastolle. Suvivirteen oli useampia vuorokausia. Eikö valmistamisen aika ollut juhlavampaa kuin itse juhla, joka oli aina vain nopeammin ohi? olin kysynyt Kertulta, vuosi vuodelta. Ei, hän sanoi, venyttäen sanoja, niin kuin hänellä oli tapana silloin, kun hän jakoi huomionsa useamman asian kanssa. Hän oli pysähtynyt osastolle, jossa kaupattiin keittokirjoja. Ranskalainen keittiö, oliko se tulossa muotiin meillä? Oui, hän vastasi, se oli tarttunut häneenkin.

Mutta mitä me antaisimme lahjaksi serkkupojan pojalle? Herranjumala, kuinka vanhalta asemani kuulosti lauseessa. Jotain luontoon liittyvää?

Ruokkikaa lapsenne mittarien toukilla ja lehtien miinaajilla, teki mieleni kiljua hyllyillä, joiden valikoima supistui käynti käynnin jälkeen. Vain pari hassua valokuvateosta savannien eläimistä ja läpyskä puutarhan tuholaisten torjunnasta. Kuinka tulevat polvet ymmärtäisivät luontoa, joka oli kaikkia lähinnä, jos he eivät erottaisi pistiäisen ja perhosen toukkia toisistaan? Tai lintuja, joiden ravintoa lehtien kuluttajat olivat?

Missä olivat luonto-oppaat? utelin myyjältä, joka tyhjensi runohyllyjä. Ei, ei meillä ollut kuin näitä kirjoja. Jos teillä oli jokin luontoon liittyvä kysymys, niin eikös museoissa ollut asiantuntijoita? Juu, ei. Heitä oli vähennetty säästösyistä. Esimerkiksi valkoselkätikkojen hyönteisravintoon liittyvään kysymykseeni tai toiveisiini saada selonteko talvella löytämäni kuolleen jänkäkurpan vatsan sisällöstä en ollut saanut vastausta, valotin henkilökunnan jäsentä, joka kuunteli hiljaisena asiakasta. Kaikelle oli annettava aikaa.

Jonkinlainen onnittelu oli kuitenkin valittava, seisoimme sitten tuorein lehvin koristautuneessa lehdossa tai korttihyllyn edessä. Sinä teit sen! Ylävitonen! Ei, juu. Serkkupojan poika oli arvoitus meille. Vakaa, epävakaa, epävarma? Nuoruus oli etsimisen aikaa. Onnea valmistuneelle! Sitä kai jokainen toivoi, muistelin valintaa, jonka olimme tehneet Kertun kanssa ja huomasin kehrääjäkoin tuomen lehdellä. Ei, juu. Eikö harsoihin puettu tuomi ollutkin kaunis?

 

Naarmutusta (13.5)

RH oli ollut taitava puukon käsittelijä, huomasin Pornaistenniemen tornissa. Viillot toistivat sekä R:n että H:n ulkoiset muodot kuin kirjaimet olisi painettu kaiteeseen, eikä viilletty vapaalla kädellä. Merkkien oli tarkoitus säilyä, mikä syy sitten olikaan ollut kaivertamisen taustalla, halu pysäyttää sellaista, mikä ei ollut pysyvää. Väline oli toivottavasti tuotu vain tätä tarkoitusta varten, eikä sitä muulloin ollut kannettu julkisilla paikoilla. Mikä tarkoitti, että tekijä oli toiminut harkiten, ei hetken mielijohteesta.

Toisin kuin IK, joka oli raaputtanut nimikirjaimensa, luultavasti avaimella. Hänen ohuen ohut aikaansaannoksensa häipyisi kuin ruusun repimä haava ruven jälkeen, kun joku nojautuisi kaiteeseen jäljen kohdalla. Tulisivat uudet käynnit ja tunnustukset.

Vain sormenleveys erotti IK: n kahdesta sydämin sidotusta kävijästä: I ♥ S. Kuka oli I ja kuka oli S? sitä ei voinut kuin arvailla, jokainen meistä. Puuta oli poistettu sydämen kohdalta syvälti ja niin oli ihmiset liitetty yhteen.  Toivottavasti  tunne oli ollut sama molemmin puolin. Keskikesän iltoina oli ilmaistu, mitä kevät oli valmistellut. Enää eivät lintuharrastajat olleet häirinneet herkkiä hetkiä tornien huipuilla, koska yölaulajat olivat lopettaneet jo siltä kaudelta laulunsa. E ♥ J, M ♥ E, J ♥ R, K ♥ A, T ♥ A, N ♥ J, H ♥ E, T ♥ B, J ♥ L, A ♥ L, V ♥ N, A ♥ M, I ♥ J, M ♥ P, J ♥ K, M ♥ M, E ♥ J, E ♥ R, M ♥ V, A ♥ U.

Teitä oli paljon, vieri vieressä näköalanpuoleisella kaiteella, edessänne paratiisi, johon uppouduitte pareittain. ”Katso, tuolla ui nokikana!” Vaatimattomat asiat olivat yhdessä koettuina ainutlaatuisia. Kyllä, se oli nokikana. Ainoa kerta, kun Kerttu oli innostunut linnuista; se oli aikaa, jolloin reviirien rajoja vahvistettiin.

Merkillisiä nämä tunnustukset: samalla, kun nimikirjaimet todistivat tekijästä vähemmän kuin kengänjälki ruusupenkin mullassa, halusivat kävijät kertoa itsestään kaiken: ”Olin täällä”. Saattoiko kuolevainen enempää sanoa? Samaa viestiä oli toisteltu, alkaen antiikin Kreikan epigrammeista:

 Muotokuvamaalari Eutykhos

teki kaksikymmentä lasta

Ja tuliko näköistä?

Ei yhdestäkään!

kirjoitti Lukillios sen, mikä oli tiedetty jo ennen aikojaan, mutta viimeisen väittämän saisivat todistaa arkaaisten kulttuurien asiantuntijat.

Linnea, Vexi, Tepa, Grigori. He ja muutama muu olivat kaivertaneet puuhun enemmän kuin alkukirjaimensa, suoneet meille kutsumanimensä kokonaisuudessaan. Ei ainoastaan ”E”, vaan ”Eeva”. Ja sillä sanomalla oli juhlallisuuden verho siirretty sivuun. ”Moi, mä kävin täällä”, tuntuivat niin Elsat, Joelit kuin Sannit huikkaavan, tuttavallisesti.

Jos omien nimien raapustelu oli joillekin arkista, niin sitä oli monille myös tussinkäyttö. Omituisten merkkien jonot koristivat pystylautoja, kuin äännähdykset, joille ei löytynyt kirjoitusasua. No, tagien viesti oli tarkoitettu vain suljetulle ryhmälle.

Onneksi tuhmia kuvia, joiden tunnistamiseen olin oppinut jo kansakoulussa, oli vain muutamia. Niistä ei sen enempää.

146 merkintää Pornaistenniemen tornissa. Nimikirjaimia, rakkauden tunnustuksia, kutsumanimiä, muutamia latteita, mutta ajattomia viisauksia, kuten ”Älä roskaa luontoa”. Vain kolmasosan merkinnöistä pystyin lukemaan, sillä kuluminen oli kohdellut kaiteita, kuten turismi historiallisia kohteita. Yksityiskohdat hävisivät.

Mutta olihan Vanhakaupunginlahdella muitakin torneja, kaikkiaan niitä oli lahdella seitsemän. Eri-ikäisiä, muistelin, kun laskeuduin v. 1998 rakennetusta Pornaistenniemen tornista. Mitä vanhempi torni, sitä kauemmin se oli kerännyt kävijöitä, tuntui ilmiönä mitä ilmeisemmältä. Mutta oliko merkintöjen määrä suorassa suhteessa tornin ikään?

Kävelin poispäin Pornaistenniemestä, kauemmas asutuksesta, ruoikko metelöi, se oli ylitalvisten korsien kopinaa. Lähestyin Lammassaarta. Jaksoivatko rakastavaiset kävellä sinne saakka, veistämään? Mikä vaikutus oli etäisyydellä! innostuin.

Kuukauden verran kokosin aineistoa. Yllättävän kauan. Suoraan sanoen en kehdannut poiketa tornissa käyttäytymisen normista, eli useimmiten tarkkailin muiden mukana lintuja, en kaiteiden merkintöjä. Ja tornien lavat olivat usein myös tupaten täynnä, tarkkailevia ihmisiä. Onneksi huhtikuuhun mahtui myös sadepäiviä, jolloin lintuja katseltiin vähemmän. Yksin olo oli pieninä annoksina ihanaa.

Käytin tilaisuutta hyväkseni tänä iltana. Kerttu oli poistunut novellikouluunsa (”Jokaisella on oikeus omaan versioonsa”, hän oli perustellut kirjoitusharrastustaan). Vuokon olin peitellyt nukkumaan. Levitin muistiinpanoni keittiön pöydälle. Kivinokka, Fastholma, Purolahti, Hakalanniemi, Keinumäki, Pornaistenniemi, Lammassaari. Mitä teillä oli sanottavaa?

Laskin vihkostani, että olin kirjannut yhteensä kuusisataaseitsemänkymmentäviisi viestiä tornien kaiteista ja reunalaudoista. Niistä olin saanut selvää kolmestasadastakahdestakymmenestäkolmesta eli 48 %. Näin ollen puolet merkinnöistä oli kadonnut, joko viimeistelemättömyyden vuoksi tai siksi, että ne olivat jääneet uusien kirjoitusten alle.  Huolellisuus oli palkinnut tälläkin elämänalueella: mitä siistimmin työ oli tehty, sitä kauemmin viesti oli säilynyt tornissa. Vanhin kaiverrus oli tehty yli kolmekymmentä vuotta sitten Keinumäen tornin alatasolle (T.A. 17.5. – 84). Yksi säilyvyyden kannalta olennaisimpia seikkoja oli oikea väline: hätäisesti tehty lyijy- tai kuulakärkikynän jälki oli pois pyyhkäisty seuraavassa sadekuurossa.

Jaoin merkinnät seitsemään ryhmään: rakkaudentunnustuksiin, kutsumanimiin, tageihin, nimikirjaimiin, lyhyisiin lauseisiin, lyhenteisiin ja lauseentapaisiin sekä tuhmiin kuviin tai lauseisiin. Näitä kaikkia esiintyi vain Hakalanniemessä. Fastholmassa ja Pornaistenniemessä ei ollut lyhenteitä eikä Lammassaaressa lauseita ja Purolahdelle ei ollut jätetty yhtään nimeä eikä nimikirjainta. Kaikista muista paitsi Hakalanniemen ja Fastholman torneista puuttuivat tuhmat kuvat ja lauseet. Muutamien merkintöjen sijoittamisessa johonkin ryhmään oli vaikeuksia, mikä osoitti ihailtavaa innovaatiokykyä jälkien jättäjiltä. Yksinkertaisuuden vuoksi loppusijoitin ne lyhenteiden joukkoon.

Poikkeavin kaikista oli Kivinokan torni, joka oikeastaan oli lava, mutta hyväksyin sen suuren kokonsa vuoksi selvitykseeni. Sen kaiteisiin, seinien lautoihin tai mihinkään muihin rakenteisiin ei ollut jätetty yhtään asiaan kuulumatonta jälkeä. En uskonut jäljettömyyden johtuvan siitä, että lavalle johti lahden ainoa näkövammaisille suunniteltu polku.

Merkinnät ryhmittäin ja niiden esiintyminen:

  • Kutsumanimet (yhteensä 92 kpl): Keinumäki 30, Pornaistenniemi 18, Lammassaari 14, Hakalanniemi 14, Fastholma 6.
  • Rakkaudentunnustukset (yhteensä 90 kpl): Pornaistenniemi 26, Keinumäki 20, Lammassaari 19, Fastholma 10, Hakalanniemi 10, Purolahti 5.
  • Tagit (yhteensä 66 kpl): Keinumäki 23, Pornaistenniemi 16, Lammassaari 14, Fastholma 6, Hakalanniemi 5, Purolahti 2.
  • Nimikirjaimet (yhteensä 39 kpl): Keinumäki 15, Hakalanniemi 8, Lammassaari 8, Fastholma 4, Pornaistenniemi 4.
  • Lauseet (yhteensä 22 kpl): Fastholma 9, Hakalanniemi 7, Keinumäki 4, Pornaistenniemi 1, Purolahti 1.
  • Lyhenteitä ja lauseentapaisia (yhteensä 9): Lammassaari 4, Keinumäki 4, Hakalanniemi 1.
  • Tuhmia kuvia tai lauseita (3 kpl): Hakalanniemi 2, Fastholma 1.

Opimmeko tästä mitään? Ainakin sen, että jos itsestään halusi jättää edes muutamiksi vuosiksi merkin, se oli syytä tehdä huolella – välineet oli valittava materiaalin mukaan ja ajankohdan, jolloin työ oli tarkoitus tehdä, oli paras sijoittua siihen aikaan vuodesta sekä vuorokaudesta, jolloin häiritseviä tekijöitä (lue: ihmisiä) kiipeili paikalle mahdollisimman vähän. Oliko merkintöjen tekeminen julkisiin pintoihin hyväksyttävää, se jääköön harkittavaksi.

Laitoin teeveden lämpenemään. Mikä oli tornin iän vaikutus havaitsemieni merkintöjen määrään? mietin, kun etsin hunajaa keittiön kaapista, jonka Kerttu oli järjestänyt. Jokainen perhosia kerännyt tiesi että makealla nesteellä hyönteisiä houkuttelevaan pyydykseen, joka koettiin viikon välein, oli kerääntynyt enemmän aineistoa kokemishetkeen mennessä kuin pyydykseen, joka oli roikkunut puun oksalla päivän. Ei siis ihme, että Keinumäen tornissa, joka rakennettiin 1980 – luvun alussa, oli löytänyt eniten merkintöjä (283). Muissa torneista niitä oli ollut seuraavasti (suluissa rakennusvuosi): Pornaistenniemi 146 (v. 1998), Lammassaari 87 (v. 1994), Fastholma 87 (v. 2000), Hakalanniemi 64 (v.1991), Purolahti 8 (n. v. 2005 ?). Keinumäen tornin merkintöjen määrään oli eittämättä vaikuttanut myös se, että tornissa oli kaksi tasoa eli tuplaten tilaa luoville voimille. Nousin tuolille ja kurotin ylimmälle hyllylle. Miksi hunaja oli sijoitettu sinne?

Johtuivatko erot merkkien määrissä tornien iästä? Kun Pornaistenniemen tornia rakennettiin, oli Keinumäen torni harmaantunut sijoillaan jo toistakymmentä vuotta. Täytin sihdin teen lehdillä. Asiaa oli haudottava.

Jos otettiin huomioon käytettävissä ollut ”pyyntiaika” (vuorokausia rakennusvuoden aprillipäivästä aprillipäivään, jolloin aloitin aineiston keruun), niin Keinumäen ja Pornaistenniemen tehokkuus kerätä pintaansa merkintöjä oli toisiinsa nähden samansuuruinen. Keinumäelle oli piirretty 0,025 merkkiä/vrk ja Pornaistenniemeen 0,022 merkkiä/vrk (Keinumäen tarkkaa rakennusvuotta ei ollut tiedossani, mutta otin lähtökohdaksi vuoden 1984, jolloin kaiteeseen oli tehty ensimmäinen, johonkin ajankohtaan sijoittuva kaiverrus). Oli kuitenkin muistettava, että käytettävissä ollut pinta-ala oli Pornaistenniemessä vain puolet kaksilavaisesta Keinumäen tornista. Näihin seikkoihin tukeutuen Pornaistenniemen torni näytti houkuttelevan eniten merkitsijöitä.

Laskin toisten tornien tehokkuusluvut. Ne olivat: Fastholma 0,015/vrk, Lammassaari 0,011/vrk, Hakalanniemi 0,007/vrk.  Purolahden tornissa oli käyty kymmenisen vuotta, mutta se oli säilynyt lähes koskemattomana (8 merkintää), puhumattakaan Kivinokasta.

Kuten aiemmin tuli mainittua, kaikista tornien kirjoituksista ei saanut selvää. Oli ymmärrettävää, että puhtaalta pinnalta viestit näkyivät. Muistelkaa vain millaista oli huutaa metelissä. Kuuluiko? Niinpä lähes kaikki Purolahden merkinnät erottuivat, kuin sanomisen arvoinen asia olisi lausuttu oikealla hetkellä, ja tilaisuuksia uusimmassa tornissa riitti, metreittäin, verrattuna Keinumäkeen, joka lähestyi jo keski-ikää; paljon oli tullut sanottua tähän mennessä.

Lahjomattomia olivat numerot: ne palvelivat juuri niin kuin niitä osasi kohdella. Kysyin: miten luettavien merkintöjen osuus vaihteli eri torneissa? Ne vastasivat näin: Purolahdella oli luettavien merkintöjen osuus 75 % (6/8), kun taas Hakalanniemessä 58 % (39/64), Lammassaaressa 47 % (41/87), Pornaistenniemessä 40 % (59/146), Fastholmassa 33 % (29/87) ja Keinumäellä 25 % (71/283).  Mistä tulokset kertoivat? Jos viestin jättämisen motiivi oli ilmoittaa olemassaolostaan, eikä pidäkkeitä julkisen tilan turmelemiseen ollut, oli Keinumäen torni mediapintana tehottomin.

Mutta miksi Hakalanniemen kirjoituksista sai paljon paremmin selvää kuin Fastholman? Mielestäni aineistoa oli molemmista torneista riittävästi, ettei sattumalla voinut olla suurta osuutta tuloksessa (tilastomatemaattiset lahjani ovat huonot, enkä siksi esitä niitä tässäkään yhteydessä, niin yksityinen kuin tämäkin kirjoitus on). Olivatko Hakalanniemen kävijät kädentaidoiltaan etevämpiä, vai näkyikö viestien viljelijöiden mielentila huolellisuudessa? Ehkä  salmi tornien välissä oli leveämpi kuin oli silmin nähtävissä, tarkoitan: näyttäytyikö näiden tornien merkinnöissä sukupolvien välinen kuilu? Joillekin itse ilmaisu oli päämäärä, toisille vuoropuhelu.

Oli perusteltua esittää seuraava kysymys: Mikä sai ihmiset teroittamaan välineensä joissain torneissa? Miksi tornit houkuttelivat eri tavoin ihmisiä? Vaikuttiko etäisyys asutuksesta tai erot eri ihmisryhmien suhteellisissa osuuksissa eri asuinalueilla (ikäluokat, sosiaalinen asema jne.) merkintöjen ilmaantumiseen? Vaikeita kysymyksiä lintujen tarkkailijalle.

Yritin kuitenkin. Osoitin kysymykseni pöydän toiselle puolelle:

”Eikö tornien, jotka sijaitsivat lähellä asutusta tai liikenneväyliä, voisi olettaa keräävän lukuisammin kävijöitä kuin tornien, jotka sijaitsivat pitkän taipaleen takana?”. Tölkit, joihin Kerttu oli säilönyt syksyllä kurkkuja, kiiltelivät tiskipöydällä tyhjinä. Kertusta ei olisi kahteen tuntiin apua, näin anopin lahjoittamasta keittiön kellosta.

Oli suunnattava katse viimeisimpiin vuosiin, tajusin. Joidenkin tornien kävijämäärissä oli tapahtunut huomattavia muutoksia. Todennäköisten torniin nousijoiden määrä oli kasvanut 2000 – luvulla tuhansilla johtuen uusien asuinalueiden rakentamisesta Viikin välittömään läheisyyteen. Asutuksen lisääntyminen oli vaikuttanut varsinkin lahden lännenpuoleisiin ulkoilijamääriin (Pornaistenniemen ja Lammassaaren tornit). Myös Viikintien pohjoisenpuoleisen Latokartanon uusi asuinalue oli lisännyt torneissa vierailuja koko Vanhankaupunginlahden alueella. Nimimerkillä kokemusta oli, allekirjoitin oman lauseeni.

Torneissa kävivät tietenkin myös muualta kuin Viikin läheisyydestä saapuvat, erityisesti lintuharrastajat, jotka jättivät autonsa pysäköintipaikoille ja kävelivät loppumatkan. Oma lukunsa olivat tornilta toiselle pyöräilevät lintuharrastajat, mikseivät myös pyöräilyn vuoksi pyöräilevät, jos malttoivat pysähtyä. Lintujen vuoksi torneihin kiipeilleet eivät – niin kuin eivät luonnon ystävät muutenkaan − muodostaneet kuin promillen torneihin piirtelijöistä (vaikka nuoruuden hairahduksia tapahtuikin kaikkien alojen harrastajajoukoissa), oletin. Unohtaa ei pitänyt myöskään Gardenian suunnasta 2000 – luvun alusta alkaen vaeltaneita koululaisryhmiä. Valitettavasti torneihin rynnivien lapsien määrä oli luontokoulun ja sittemmin myös Gardenian lopettamisen vuoksi vähentynyt. Näiden kynäilijöiden tekosiin saattoi edelleen tutustua Keinumäen ja Hakalanniemen kirjoituskokoelmissa.

Entä sitten? Kiinnitin huomioni asutuksen etäisyyteen eri torneista. Elämänkokemukseni antoi luvan olettaa, että suurin osa tornien naarmuttajista oli lähtöisin lähistöltä, että he useimmiten olivat nuoria tai nuoria aikuisia, päätellen merkintöjen luonteesta. Oli lähdetty liikkeelle kesäiltana vailla sen suurempaa tekemistä ja päädytty erikoiseen paikkaan, missä ei ollut oleillut muita ihmisiä. Maisemassa ei ollut ollut riittämiin, oliko sitä edes nähty, vain omat tuntemukset. RH, IK, oliko näin? Näköalanpuoleisille kaiteille oli tehty eniten sydämenkuvia ja läsnäolomerkintöjä.

Hain eteisestä puhelinluettelon, Etsin luettelosta kaupungin karttalehdet. Mittasin (silmämääräisesti) jokaista tornia lähinnä olevan pysyvän asutuksen ja tornin välisen etäisyyden (kirjoitin sulkuihin etäisyydet ennen 2000 – luvun alkua, jonka jälkeen rakentaminen oli lähialueella kiihtynyt ja asutus lähestynyt torneja): Pornaistenniemi 700 m (900 m), Fastholma 1000 m, Kivinokka 1300 m, Purolahti 1500 m, Keinumäki 900 m (1600 m), Lammassaari 1600 m (1900 m), Hakalanniemi 1300 m (2000 m).

Asutuksen läheisyyden vaikutus tornissa havaittujen merkintöjen esiintyvyyteen näkyi olevan voimakkainta Pornaistenniemessä. Ihmekö tuo, sillä lintutorni sijaitsi lähes Arabianrannan ja Viikinmäen kerrosalojen etupihalla. Fastholma ja Lammassaari olivat keskenään melko tasaväkisiä merkintöjen määrässä, vaikka matka Herttoniemen lähimmistä kerrostaloista Fastholmaan oli paljon lyhyempi kuin Lammassaareen sitä lähinnä sijaitsevasta asutuksesta. Mutta Lammassaaren kiehtovuutta kasvattivat ruoikon ylittävät pitkokset, ja saattoivat siksi houkutella pitemmälle, ainakin lintuharrastajan näkökulmasta. Aika näyttäisi lisäisikö lasten suuri osuus  Arabianrannan ja Viikinmäen asujaimistossa Lammassaaren tornin merkintöjä tulevaisuudessa. Pian olisivat taaperot nuoria ja sanomisen tarve suuri. Toisaalta raaputtamistilaisuuksia eli ajankohtia, jolloin torni oli tyhjänä, oli Fastholmassa enemmän, sillä siellä vieraili Lammassaarta niukemmin lintujen tarkkailijoita ja muita aikuisia.

Kivinokan tornia lienee suojannut vakituisen asutuksen vähäisyys lyhimmän mahdollisen matkan päässä sekä se, ettei lavalla ollut vieraillut koululaisryhmiä. Lavan sijaintia ei siis ollut opittu, toisin kuin Keinumäen ja Hakalanniemen tornien, jotka olivat sangen kaukana asutuksesta, mutta vielä luontokoulun toimiessa olivat ryhmien vakituisia kohteita. Minkä lapsena oppii sen, nuorena muistaa. Hakalanniemen tornia oli varmasti suojannut se, että se oli yön tunteja lukuun ottamatta harvoin tyhjänä, kun taas Keinumäellä lintujen katsojat vain käväisivät. Purolahden torni oli näkyvällä paikalla kuin huoltoasema valtatien varrella eli ohikulkupaikka kaukana kaikesta.  Se ei ollut yhdenkään polun päässä tai niemessä, missä olisi tuntenut itsensä erityiseksi. Kuka sellaiseen paikkaan olisi halunnut jättää merkkinsä? Kahdeksan kymmenessä vuodessa.

Merkintöjen luonteessa en havainnut eri tornien välillä selviä poikkeamia. Rakkaudentunnustukset hallitsivat Pornaistenniemeä, ja miksi eivät olisi hallinneet. Läpi koivikon johtava polku oli romanttinen. Fastholman tunnusmerkkeinä olivat tavallista runsaammin esiintyvät lauseet. Osaa niistä voisi sanoa jopa kantaaottaviksi, oli sisällöstä mitä mieltä tahansa. Ehkä vaihtoehtoväki oli ominut rautaiseen kehikkoon tuetun rakennelman omakseen.

Lopuksi oli annettava tilaa itse tekijöille, olihan näkyväksi tuleminen useimpien pyrkimys. Ilman Teitä ei selvitystäni olisi syntynyt.

Keinumäki

Rakkaudentunnustuksia: L ♥ L, Y ♥ W, A ♥ S, X ♥ I, M ♥ V, V ♥ S, K ♥ E, R ♥ P, P ♥ G, M ♥ A, B ♥ A, T ♥ P, I ♥ H, T ♥ R, Mikko ♥ Maija, J ♥ A, Tiia ♥ Salla, RI ♥ AS 13.08.2014, Jenna ♥ Vesa, V ♥ J 13.7.2010.

Kutsumanimiä: Vikke, Fanni, Elliot, Johannes, Aulis P. Toni, Kunkku 2015, Ope, Natsku, Grigori T. Hysky, Rami I. Toomas, Mika S, Liisa, Tomi, Tero – 89, Heikki H. 26.10 -91, Mika, Pinja, Mikko, Anni, Ozo 2015, Ville, Namu, Ronan, Hiski, Emma.

Tageja: 23 kpl.

Nimikirjaimia: JKL, A.J.A, K.R, KT, N.K, RR, EP 06, AN, T & K 01, PR, VK, KH, TS -89, PLKT -92, T.A. 17.5 – 84.

Lauseita: I am, Bonez + Neibj 10 – 14 <−>, Peetu ja Tapani olivat täällä 2015, Hey.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: DMF, EKC, RGB, POOP.

Pornaistenniemi

Rakkaudentunnustuksia: J ♥ V, E ♥ J, M ♥ E, J ♥ R, K ♥ A, T ♥ A, N ♥ J, H ♥ E, T ♥ B, J ♥ L, A ♥ L, V ♥ N, I ♥ S, A ♥ M, I ♥ J, M ♥ P, J ♥ K, M ♥ M, E ♥ J, E ♥ R, Essi ♥ Jami, M ♥ V, A ♥ U, M ♥ M, S ♥ J, H ♥ M.

Kutsumanimiä: Linnea, Vexi, Tepa, Grigori, Rabbuuni, Elsa, Ali R., Joel, Sanni, Äiti, Isi, Kuli, Blue, Anna, Siiri, Koka 11, Kia, Toby.

Tageja: 16 kpl.

Nimikirjaimia: OAE, RH, IK, S-L.K.

Lauseita: Älä roskaa luontoa.

Lammassaari

Rakkaudentunnustuksia: Vivian ♥ Peku, K ♥ S, M ♥ J, M ♥ J, M ♥ J, M ♥ T, V ♥ S, M ♥ S – 15, P ♥ L, Outi ♥ Tuomas 21/8/08, O ♥ T, S ♥ M, J ♥ N, R ♥ J, E ♥ K 10.3.09, L ♥ H, A ♥, X ♥ X, Kare ♥ Mira, Viljo ♥ Emma.

Kutsumanimiä: Elvi, Tuula, Jari, Veli, Lisa, Lauri, Eeva, Siri, Shocky, Vattu, Rappio, Olli, Izabella, Kim, Paalatsi -16.

Tageja: 14 kpl.

Nimikirjaimia: OJ, V, RH, JS, NKI, TVI, R, P ja K 16.5 -06.

Lauseita: Kom ihåg De e chill.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: UFSE, DEGGM!!, RAYB, EPMS.

Fastholma

Rakkaudentunnustuksia: Jari ♥ Kati 20.9.15, A ♥ K, K ♥ R, I ♥ B, N ♥ A, H ♥ R, Tan ♥ Pat, Eeva ♥ Max, Minna ♥ Yrjö, Tomtom ♥ Samsam.

Kutsumanimiä: Ronke, Tabak, Jokke, Nik, Vesa, Aino.

Tageja: 6 kpl.

Nimikirjaimia: PL, TS, HP, ML.

Lauseita: Go Vegan, Yiff 4 Ever, Smoke Weed Erryday, Tervetuloa, The World, Hola, Olin täällä, Mäkin.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: Vadelmaviys.

Hakalanniemi

Rakkaudentunnustuksia: PM ♥ TM, J ♥ V, A ♥ A -14, H ♥ J, A ♥ U, A ♥ V, T ♥ R, M♥ I, P ♥ M 31.7.01, J ♥ K.

Kutsumanimiä: Tommi, Tiina, Wexu, Noelle, Tiina, Sanna, Kalle, Meikku, Jaki, Miia, Rix, Joni, Temi.

Tageja: 5.

Nimikirjaimia: M.K, MKV, RR, KK, JI 98, HR, HE 01, TKB 93, K.A  27.6.-94.

Lauseita: ”Viisaus, vahvuus, terveys. Arvokkuus. Ei mieltymyksiä, ei ihmisluontoa. Rauhallisuus”. ”Vai niin”. ”Ilon aika on ohi. Se maailma, joka on tulossa, siellä ei iloa enää ole, vaan levollisuus”. ”Ai jaa. Et sillai”.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: Gesus, LGC, 16 : 20

Purolahti

Rakkaudentunnustuksia: M ♥ A, I ♥ S, J ♥, J ♥ G, J ♥ S.

Lyhenteitä ja lauseentapaisia: To 14.00 13.4.

Pahus. Olin unohtanut teen. Se oli hautunut reilusti yli kaksi minuuttia, ja maistuisi karvaalta. Ei auttanut kuin aloittaa valmistus alusta. Lämmittäisin veden lähelle kiehumispistettä. Lisäisin teenlehdet sihtiin, laskisin sihdin kuppiin, täyttäisin kupin kuumalla vedellä. Katsoisin anopin lahjoittamaa kelloa tasan kaksi minuuttia. Lehdet avautuisivat, ei yhtään enempää.

Jokin naksahti. Se oli lukko, jonka kieli liikahti, kun avainta käännettiin. Se oli Kerttu, joka tuli kotiin, oudon aikaisin. Hän oli huonolla tuulella. Kirjoittamisen opettaja oli tehnyt oharin ja koulu oli siltä illalta peruttu. Tai niin kuin Kerttu asian ilmaisi. ”Kevät oli puraissut keski-ikäistä. Tai ei se puraisija mikään kevät ollut, vaan kurssilainen. Sellainen typykkä, hyvä että osasi kirjoittaa”.

Lukillioksen runon suomennos Aki Salmela, teoksesta Greek Anthology, Penguin Classics, 1981: − Selected Epigrams From the Greek Anthology, ed. J.W.Mackail, 1890.

A + T, 12.5.2016 

Lukillioksen runon suomennos Aki Salmela, teoksesta Greek Anthology, Penguin Classics, 1981: − Selected Epigrams From the Greek Anthology, ed. J.W.Mackail, 1890.

 

Soidinmenot (3.5)

En ollut kiivennyt torniin, sillä olin halunnut piirtää kahlaajat maan tasalta. Olin seissyt lintujen näkyvillä, joten asentoni oli täytynyt säilyä kuin saalistavan haikaran. Liikahdus ja linnut olisivat läiskähtäneet lentoon.

Sen sijaan ulkoilijat, jotka olivat hakeutuneet tornille, eivät olleet havainneet minua, olin seissyt puskien takana. Heitä oli kulkenut vetävissä vaatteissa, ylös alas. En ollut kuullut kokonaisia lauseita, vain sanat irti toisistaan kuin höyhenet olisivat kadottaneet linnun tai kynäni sen, mikä oli olennaista taivaanvuohessa.

Olin juuri siirtynyt höyhenalojen piirtämisestä kylkien poikkijuoviin, kun sain ohikulkijoiden puheista erotettua ensimmäisen ehjän lauseen.

  • Se sano, että kaikista paras on ollut Kivilehdolla.
  • Kuka sanoi?
  • Äikänmaikka. Eeteenopelle.
  • Vaikea uskoa.
  • Sano se. Mä olin safkajonossa, ihan Seireenin jakussa kiinni.
  • Että kaikista maikkojenhuoneen takapuolista kaikista paras on ollut Kivilehdolla?
  • Perseistä, sisko. Asioista pitää puhua oikeilla nimillä.

Puheista päätellen tyttöjä oli kaksi, myös töminän pienuus todisti asian puolesta. Äänet kahisivat liki kukkaan puhkeavan tuomen, suuntasivat lintutornille, kohosivat askel kerrallaan.

  • Oota vähän, orava. Mä inhoon korkeita paikkoja.
  • Vaikea uskoa. Sirénistä.
  • Joo, mut just niin se on.
  • Että Sirén ja biologianopettaja?
  • Ei, sisko. Mä en puhu mistään ihmissuhteista, vaan näkemyksestä, kameli. Sen perse oli paras.
  • Kohta me olemme perillä. Arvaatko montako porrasta vielä?
  • No tuhat! Ja siin on tuhat liikaa.
  • Neljätoista.
  • Yhtä paljon ku mulla on ikää! Sä oot käyny täällä varmaan sata kertaa.
  • Voi olla.
  • Ja nähny tuhat lintuu?
  • Täällä täytyy olla hiljaa. Ja kiivetä keveästi. Lavalla voi olla väkeä.
  • Onks siellä joku rituaali? Ties vaikka Kivilehto! Mitä sä luulet, että se tekee iltasin?
  • Kuka?
  • Ainakaan se ei oo pariutunu. Eks sä oo kattonu sen nimetöntä? Vai onks se eronnu?
  • Miksi sinä tulit mukaan?
  • Peace, sister. Ponnaris laukee.
  • Minä oletin, että sinä halusit oppia tuntemaan lintuja.
  • Sori.
  • Puhutaan sitten linnuista.
  • Cross my heart. Vaikka mä en kyllä erota korppia harakasta.
  • Älä välitä. Se on ihan tavallista.
  • Eihän tääl oo ketään. Huijasit. Saadaan olla kahden.
  • Kyllä, mutta tuolla on tuhat lintua. Vesi on matalalla, ja lietteet täynnä kahlaajia.
  • Hei, tuol on Hertsikan talot! Ja onks toi toukka metro, mitä?
  • Kulosaaren silta, Sylvia. Kulosaaren silta. Siellä menee metrorata.
  • Rupinen korsi. Aattele, jos mutsi on kyydissä! Se on pieni ku kärpäsen muna.
  • Yletätkö sinä, vai laskenko kaukoputkea?
  • Tää on ihan hyvä. Täss on joku lintu, stidit sääret, ja pilli nokka.
  • Ne ovat liroja. Tulossa Afrikasta. Matkalla Lappiin. Ne lepäilevät täällä, ruokailevat lietteellä. Tämä on tärkeä paikka. Luonnonsuojelullisesti.
  • Siroja liroja. Miltähän toi muta tuntuu varpaissa? Lähtisit sä joskus Hietsuun? Siel on hyvät sannat.
  • Vielä viime viikolla ne ruokailivat lammella, missä leijonat käy juomassa.
  • Tehtäis hiekkalinnat.
  • Ajattele, että niiden varpaanjäljet voi vieläkin olla sen lammen rannalla. Jos ne jäivät sinne.
  • Paahduttais ku enkelit.
  • Siinä on muuten myös suokukkoja. Ne laskeutuivat lirojen viereen.
  • Pitäis saada väriä. Mä oon kalpee ku olmi. Ei tällasena voi näyttäytyä.
  • Anna, kun minä etsin ne kaukoputken kuvaan. Koirailla on upeat kaulahöyhenet. Ole hyvä. Ne ovat keskellä kuvaa.
  • Ihan barokkia. Jos nää on koiraita, ne on kyllä transuja. Mutsillakaan tollasia paljetteja.
  • Ne ovat lintuja. Paras röyhelö voittaa. Älä sotke asioita.
  • Sori, mut mä oon faijasta. Ja sä oot. Sul on äidin sielu.
  • Minä tarkoitin, ettei lintujen käyttäytymistä kannata tulkita ihmisten käyttäytymisen kautta.
  • Mä en tulkitse. Mä olen!
  • Selvä. Paras, että olemme vähän aikaa hiljaa.
  • Okei. Mut tiedätsä sen Jorin? Ysiltä?
  • No, en. Eivät lukiolaiset ole yhdeksäsluokkalaisten kanssa tekemisissä. Hyvä, jos tiedän, ketkä ovat samalla kurssilla.
  • Katri, sun on pakko tietää, lukiossa on. Sil on ihana fleda. Mä oon ihan da-daa, ku mä nään sen päälaen höyhenet.
  • Se kattoo lintuja. Katri, sun on pakko tietää. Sil on punanen heltta. Syntisen punanen.
  • Kylläpä huojuu, kaatuuks tää ohjelma? Vai oisko se Jori?
  • Ainakaan se ei tiedä, miten torniin kiivetään. Keveämmin, keveämmin.
  • Jos se on Kivilehto?

Jos kuirin näköiset kahlaajat eivät olisi laskeutuneet tuppaiden taakse, olisin pysytellyt visusti pensaiden takana. Mutta toisin kuin kuuloaistimus, näkeminen vaati suoraa yhteyttä ärsykkeeseen, ts. mutkan taakse oli vaikea nähdä. En halunnut kuitenkaan näyttäytyä, joten odotin, että Pajunkissa oli edennyt portaissa. Kiipesin hänen jäljessään, keveämmin kuin koskaan. Ja sitä paitsi kuirit erottuivat jo ensimmäiseltä tasanteelta, yhtä hyvin kuin jokainen lause, joka sanottiin ylhäällä.

  • Terve, Katri.
  • Terve, Jori.
  • Moi, Jori.
  • Onko mitään?
  • Joo, kahlureita aika hyvin. Siroja liroja. Ja mitä ne oli, Katri? Jotain kukkoja?
  • Suokukkoja.
  • Hienoa. Niitä on alkanut näkyä viime päivinä. Mutta näittekö te niitä limosia? Ne laskeutui tuonne tuppaiden taakse.
  • Emme nähneet.
  • Joo, me ei nähty. Katri halus näyttää mulle noita liroja. Aika stidit sääret. Ja tiukka perse.
  • Mitä?
  • Hoikat sääret. Ja sul on maneet saappaat.
  • Hei, mut sä oot varmaan Sylvia, Katrin sisko?
  • Joo, mutten Plath. Mä oon vähän valosampi versio.
  • Kasilta?
  • Mä en tienny, et sä katot lintuja.
  • Mä vasta opettelen. Sä voisit auttaa.
  • Jos sä haluut…
  • Etsitään se limo… Mikä se oli?
  • Sisko hyvä, limosa on kuiri. Se on kuovin kokoinen kahlaaja. Siis aika suuri. Kuovin nokka on käyrä alaspäin, mutta kuirin ylöspäin.
  • Sittenhän ne on helppo erottaa.
  • Eiköhän tämä riittänyt tällä kertaa. Sylvia, me lähdemme nyt.
  • Just tultiin. Mä en oo oppinu vielä mitään.
  • Juuri siksi.
  • Moi, Jori.
  • Moi.
  • Ei saa juosta portaissa, kameli. Keveämmin, sisko, keveämmin. Aattele, miten tuolla ylhäällä tärisee.
  • Juuri siksi.
  • Se ei nää onko se nokka ylös- vai alaspäin. Mutta oli sillä aika hyvä perse. Aattele miten se tärisee!
  • En! Katri huudahti ja samalla he huomasivat minut.

Tervehdin siskoksia.

  • Päivää opettaja.
  • Näittekö kuireja?
  • Ei, kun me katottiin lirosia. Aika stidit sääret. Ja tiukka perse.
  • Emme me nähneet. Olivatko ne mustapyrstö- vai puna- ?
  • Otaksun, että ne olivat mustapyrstö-. Limosa limosa. Ja mitä tulee lintujen takapuoleen… sitä sanotaan alaperäksi.
  • Mä oon ihan aloittelija, mutta Katri tietää jo melkein kaiken.
  • Hienoa, että harrastatte yhdessä. Voitte siskokset liikkua keskenänne luonnossa.
  • Mut saanks mä sanoa yhden asian? Me ollaan kaivattu teitä koulussa. Äikänopekin sano… että Te ootte ihan paras kaikista.
  • No, kiitos. Mutta, nyt on joku liioiltellut.
  • Äikänope sano. Ja Katri on samaa mieltä. Vai mitä?

rantasipi, 29.4.2016

Mandariini (2.5)

Laidun kukki lehmiä, muistelin kaukaista kevättä. Kirjavia kuin kaakaopilvet, keveitä kuin kesän nimi. Ne loikoivat voikukkavuoteillaan, tekivät leuoillaan lehmien työtä. Olin hahtuvainen, hilpeä roska lehmän suurissa silmissä, en ihminen, pelkkä itikka.

Tuttu mies tuli mäkeä, hiukkasen vinossa. Käsi painoi Härkösen taskussa. Kissa ja koira seurasivat kannoilla.

– Terve, karjanhoitaja sanoi. Heilautti vapaata kättä, jolle vastasin. Kysyin karjasta.

– Paljonko niitä oli?

– Satakolmekymmentäviisi. Viisikymmentäkolme lehmää. Sisällä on parikymmentä vasikkaa. Loput on hiehoja. Tuolla, hakamäen juurella.

Pikkueläimiä. Ne seisoivat metsän palkkia vasten. Tupakka savusi Härkösen huulilla kuin huonosti sammutettu nuotio.

– Kuivaa on, ja viileää, hän kertasi pohjoisen korkeapaineen seurauksia. Ei tahdo ruoho kasvaa. Karjalle pitää tarjota rehua, ajatteles, laitumella. Kissa ja koira nostivat takapuolensa tieltä, ja seurasivat isäntänsä perää. Läheltä lensi pääskyjä. Ne sormeilivat päivää kuin ilmaan heitetyt hansikkaat. Tosiaan, oli viileää.

Karja pullisti palkeensa, kun mies, kissa ja koira pääsivät aitaukseen. Mölisivät. – Muu, Härkönen vastasi, soitteli karjaa, taputteli lämpimiä kylkiä.

Koira haukkui, se piti huolta kaikesta. Karjasta ja karjanhoitajasta. Kissasta ja taivaan karkulaisista, kun pilvet irtosivat metsän niskasta.

Kissa katsoi kaikkea. Miten helppoa niitä oli liikutella. Eläimiä, ihmisiä.

Kun karja vaihtoi laidunta, kulki Härkönen edellä. Uusi laidun lainehti, liplatti koivikon alla. Koira sulki veräjän. Kissa nosti hännän. Hieroi poskiaan vanhaan seipääseen. Oi ihminen, tunsitko tämän?

Kyllä. Olin piirtänyt ne kaikki, jokaisen seipään, jokaisen halkeaman, metsänreunasta metsänreunaan, kuin mittavälit.

Viikko vielä ja laidun kukkisi jälleen. Tämä kevät oli ollut tavallista lämpimämpi. Jos muistin oikein.

haarapääsky, 2.5.2016

 

Sadetta pidellessä (26.4)

Kun pisarat osuivat, ne elävöittivät pinnan

Sade sai aikaan. Meissä ihmisissä se herätti tarpeen suojautua, olin ajatellut, kun olin laskenut iloisesti äänteleviä kala- ja naurulokkeja Etu-Viikin kynnöspelloilta. Sadetakki valkoisilla linnuilla oli ollut luonnostaan, ja tieto lierojen elinehdoista. Kun vesi valtaisi kolot, pakenisivat lierot pintaan. ”Siellä me vartoisimme”, lokit olisivat päättäneet palaverinsa, jos palaverien pito olisi lukeutunut lintujen tapoihin tahdistaa yhteisiä asioita.

Sade oli iloinen asia, olin ajatellut ulkoilutiellä, kun olin polkenut kohti Pornaistenniemeä. Nähkää lapsuutenne lätäköt, kun kiellätte omianne hyppäämästä, olisin lausunut kuulijoille, jos heitä olisi näkynyt. Mutta suurin osa väestä oli toiminut sateelta suojassa, selät notkolla suorien kulmien määrittelemissä sisätiloissa. Mikä oli välttämätöntä.

Olin lukinnut Kertun pyörän, kun olin päässyt perille. Omastani olin ajanut renkaan viikolla puhki.

Ehkä sade oli tuonut iloisia yllätyksiä, olin hoputtanut jalkojani, kun pisarat olivat pirstoneet silmälasieni kapean kentän ja vastatuuli oli vaimentanut vauhtiani pitkoksilla. Vähälukuiset kahlaajat, kuten kaakkoiset lampiviklot sekä aina niin eksyneen oloiset mustapyrstökuirit näyttäytyivät tällaisina päivänä, olin piiskannut itseäni ruoikon keskellä, niin odottamattomia kuin yllättäjät silti olisivat. Mitä muuta toiveet olivat kuin myötäistä mieltä? Ainakin ne olivat vieneet lähemmäs Lammassaarta.

Mistä harvinaiset havainnot syntyivät? Harmaasta taivaasta, raskaista pisaroista, retkeilystä rajapinnoilla, olin vakuutellut saaressa, kun lapaseni olivat kastuneet läpi. Huonoista valinnoista. Kun teki sellaista, mitä ei alunperin aikonut. Katsottuani säätiedotuksen edellisenä iltana olin suunnitellut viettäväni sisäpäivän tänään.

Olin kiivennyt viimeiset askelmat Lammassaaren torniin. Lapasia lukuunottamatta suojani oli ollut pitävä sadetta vastaan – saappaat, takki ja housut – mutta samalla olin hikoillut itseni läpimäräksi. Olin liikkuva kosteikko. Tiesittekö tunteen? olin kysynyt vähäisiltä linnuilta: kelluvilta sorsilta ja rantaviivan ruokailijoilta, joille vetisyys oli elinehto. Eivät ne olleet tienneet, niiden asut olivat ajattomat, ja sopeutuminen synnynnäistä.

Vain variksessa, jonka oli kohdannut pitkosten varrella, kun olin palannut kohti Pornaistenniemeä, olin tunnistanut kaiken kattavaa harmauden henkeä. Se oli valunut surumielisyyttä kuin taskusta pudonnut rukkanen seipään nenässä.

”Noista pisaroista, kun ne osuvat, syntyy elävä pinta”, sanoin ajatukseni valokuvaajalle, jonka olin kohdannut Pornaistenniemen lintupiilossa. Kyllä, kuivana säilynyt kuvaaja myönsi.  Eikä hämäryyskään haitannut. Piti vain lisätä Asa – lukua. Mitä se sitten tarkoittikaan.

Nojauduin seinään. Penkillä oli mukava istua, ja katsella lintuja sisätiloista. Räystäspääsky etsi sääskiä lampareen pinnalta, jota pisarat hakkasivat.

 

Valtaväylä (20.4)

Kolme lankkua rinnakkain, a´ 30 cm. Neljä metriä pituutta per lankku. Kun nämä asetettiin peräkkäin, syntyi puinen polku. Montako lankun pituutta tarvittiin, että ruoikon yli päästiin kastelematta sukkia? tuumin pitkosten alkupäässä.

Väylä oli leveä, kun sitä kulki yksin. Varhain aamulla, kun mudan haju oli usvassa voimakkaimmillaan. Tai yöllä, kun seuraa pitivät lepakot ja ruoikon näkymättömät ääntelijät. Joskus tuli vastaan supi tai myyrää kantava kärppä. Ihmisiä ne väistivät, mutta miten oli, väistivätkö ihmiset toista? Tai siis: oliko Pornaistenniemestä Lammassaareen ja toisinpäin vievällä reitillä väistämissääntöjä? Kaksi kulkijaa ei nimittäin mahtunut yhdeksänkymmenen sentin leveyteen elleivät he halunneet hipaista vierasta.

Lapsiperheet ja työhyvinvointipäivän iloiset naiset. Kesämajojen asukkaat täyteen lastattuine kottikärryineen. Pariskunta Arabianrannasta jokapäiväisellä lenkillään. Juoksijat. Päiväkotiryhmä. Lintumies kaukoputken kera. Pitkosten vieressä oli märkää ja taival useimmille ulkoilijoille kuin meren ylitys. Kävelykengillä ei pitkosten vieressä pärjännyt. Joten se, jolla oli saappaat väisti. Kiitos, ohittajat sanoivat. Eipä kestänyt.

Paitsi, jos saapastelija vain saapasteli. Silloin päiväkotiryhmä pysähtyi ohjaajien käskystä. Antakaa tietä! Onneksi lankut olivat pituudeltaan vain neljä metriä ja väylä oli liitoskohdissa hieman leveämpi. Kiitos kiitos, ei teidän olisi tarvinnut, teki mieleni sanoa. Olisinhan minä voinut väistää, kävellä tuolla mudassa. Mutta lapset katsoivat lintumiestä vakavina. Tapaus oli kasvattava, vaikka joidenkin mielestä kaikesta sai leikkiä. Eivätkö seipäät, joita kaupunki oli lyönyt pitkospolun sivuille, olleet kuin mastoja, joissa saattoi roikkua? Ei, ei. Lopettakaa heti!

156 lankun pituutta, sain tulokseksi, kun saavutin Lammassaaren. Yöllä oli tilaa omituisiin harrastuksiin.

taivaanvuohi, 20.4.2016

 

Siivilät (19.4)

Sunnuntaina saapui sateen matkassa sorsien aalto. Satojen tavien parvessa lepäili kolmekymmentä lapasorsaa Purolahden suulla, kun pysähdyin Mölylän kalliolle iltapäivällä. Kevään suurin määrä tähän mennessä. viisitoista naarasta puolisoineen.

Seuraavana päivänä lapasorsien parvi oli hävinnyt. Ensimmäinen ajatus oli, että ne olivat jatkaneet matkaa, mutta kun kiersin lahden poukamat, löysin ne kuutta vaille kaikki. Suurin osa oli siirtynyt Saunalahden suojiin.

Useampi pari ruokaili aivan ulkoilutien vieressä. Pitkät ja latuskat nokat litisyttivät vedenpintaa. Nokan erikoinen rakenne keräsi tehokkaasti kaiken ravinnoksi kelpaavan: sen leveän pään ansiosta nokkaan tulvi mahdollisimman paljon vettä, josta hiuksenhienot, ylä- ja alanokan liuskat erottelivat planktonin, nilviäiset, hyönteiset, päätyäkseen sorsan nieluun. Muutamat yksilöt painoivat päänsä veden alle ja repivät kasvinosia matalasta vedestä.

Olisi tehnyt mieli pysäyttää muutama työmatkapyöräilijä ja näyttää omituiset linnut. Mutta kuinka olisin osannut erottaa ihmiset, joiden mielestä pysähtyminen olisi ollut vaivan arvoista?

lapasorsan nokka, 18.4.2016

Ja kiitos näistä päivistä (17.4)

Omistin kolme lintulautaa. Ne tarjoilivat ruokaa omenapuusta. Kahdet laudat olin kyhännyt hedelmälaatikoista, eräänlaiset automaatit; siemeniä valui pienestä aukosta sitä mukaa, kun tarjolle tullutta hupeni. Kolmannen mökin olin ostanut. Se muistutti muodoltaan tuulimyllyä, kuin myös toiminnaltaan, pyörihän syöttö fysikaalisesti, tosin ilman siipiä. Harjakatto. Ikkunaruudut maalattuna valkealla maalilla.

Ostetun mökin sisällä oli seinästä seinään metallilanka, johon oli sidottu karkea naru. Ennen kuin olin ripustanut laudan omenapuuhun, olin pujottanut narun reiästä, joka oli porattu mökin kattoon.

Olin noudattanut ohjeita, jotka olin löytänyt ruokintalaitteen sisältä. Saadakseni ohjeet käsiini olin joutunut hakemaan pinsetit keittiön laatikosta, sillä paperi, johon ohjeet oli painettu, oli työnnetty syvälle ruokintalaitteeseen, eikä käteni ollut mahtunut sen kapeuteen. Kerttu oli vetänyt imurin esiin, kun olin saanut pinsetit haltuuni. Hän imuroi lauantaisin. Olin poistunut hänen toimintansa tieltä, portaille, jotka johtivat puutarhaan. Istuen portailla olin poiminut paperin ja itse asiassa vasta tuolloin olin tajunnut, ettei paperi ollut mökkiin joutunut vierasesine, vaan ohje, joka neuvoi sen omistajaa. Narun saisi pujotetettua kattoon poratun reiän läpi sujuvasti, jos sen pää teipattaisiin, neuvottiin.

Roikotin mökkiä kädessäni ja etsin sopivaa oksaa nuoresta omenapuusta. Suurin osa oksista oli liian hentoja kannattelemaan mökkiä, joka painoi myös ilman pähkinöitä. Puun vankin oksa oli rungon takana, joten siihen en voinut ripustaa mökkiä. Halusin nähdä linnut sisältä, nojatuolista, mikä vähensi vaihtoehtoja. Rungon oikealla puolella olisi ollut seuraavaksi paras paikka ruokinnalle, mutta ikkunan puite olisi peittänyt linnut. Olohuoneen nojatuolia ei voinut siirtää. Jos olisin siirtänyt, se olisi tullut villamaton päälle. Mattoon olisi painunut jäljet, vaikka tuoli olisi ollut matolla vain lintujen katsomisen ajan. Tuolin siirtely sopivalle katselupaikalle eli matolle ja siitä pois sen oikealle paikalle takan eteen olisi ollut liian vaivalloista, jotta olisin viitsinyt tehdä sitä niin usein kuin olin aikonut katsella kiinnostukseni kohteita.

Nojatuoli oli ollut kauemmin paikallaan kuin omenapuu. Omenapuun olin istuttanut parisen vuotta sitten. Niitä oli tontillamme kyllä kokonainen tarha, mutta vain tämä yksi näkyi sisälle. Omenatarha vaati tilaa, se ei mahtunut ikkunan eteen. Hiekkamultaiselle lounaisrinteelle mahtui kaksikymmentä omenapuuta. Kertun vanhemmat olivat istuttaneet ne, kun he olivat asuttaneet taloa ennen meitä. Kun tarhamme kukki, ihastelivat kukintaa niin naapurit kuin ohitse kulkijat. Oi, katsokaa millainen pilvi. Mutta talomme ja kukkapilven välissä oli piharakennus, joka esti näkymämme pilveen. Siksi olin halunnut yhden puun kukkimaan ikkunamme alle, vaikka se ei toisista kukkijoista erillään tuottaisi kovin hyvin satoa.

Oli valittava omenapuun oksista kolmanneksi vahvin. Se oli rungon vasemmalla puolella. Kävin koeistumassa nojatuolin, jota Kerttu ei ollut ehtinyt siirtää imuroinnin tieltä. Onneksi, sillä istuessani huomasin, että mökkiä täytyi nostaa. Sidoin uuden solmun lähemmäksi mökin kattoa ja kiersin ylimääräisen narun oksan ympärille.

Kun palasin sisätiloihin tarkistaakseni tuolistani uuden korkeuden, oli imurointi alkanut nojatuolin alueella ja jouduin odottamaan. Imuri oli vanha ja äänekäs. Yritin kysyä Kertulta kauanko hänen puuhissaan menee, mutta hän ei kuullut. Kun hän nosti lintukirjaa lattialta, hän huomasi minut puutarhaan avautuvalla ovella aukomassa suutani.

Hän sammutti imurin ja kysyi oliko minulla jotain tärkeää. Toistin kysymyksen ja hän vastasi olevansa ihan kohta valmis ja sitten hän painoi imurin nappulaa isovarpaallaan, joka oli vihreän villasukan sisällä, kuten kaikki varpaat ja koko jalkaterä ja säären alin kolmasosa talvisaikaan. Pelkäsin hänen liukastuvan, sillä villasukkien pito oli parketilla huono. Mutta hän viihtyi niissä. Minä käytin sisällä tavallisesti tohveleita. Puutarhan portailla oli kumisaappaat valmiina ulosmenoa varten. Kertun vuoksi otin saappaat pois sisällä käyntieni ajaksi, mutta en sentään vaihtanut tohveleita, vaan kävelin sukkasillani.

Kuluneena talvena, kun olin huoltanut lintulautojani, olin saanut vetää saappaita jalkaani ja riisumaan ne sisälle tullessani.  En tiedä miksi, mutta näiden toimintojen aikana oli mieleeni toistuvasti ponnahtanut mökkiin liittyvä kysymys: Oliko kaikissa rautakaupan hyllyille asetelluissa lintulaudoissa samanlainen kahteen osaa taiteltu ripustamisohje, ja jos oli, niin oliko ohjeet työnnetty yhtä syvälle? Kuinka monella tavalla ihmiset noukkivat paperin mökistä? Hyllyllä oli parikymmentä mökkiä. Varastossa oli lisää, ja muissa rautakaupoissa. Joku tai jotkut olivat taittaneet ohjeet kahteen osaan, työntäneet ne lintulautojen sisään ja sulkeneet kannet. Tuhansia kertoja.

Tänään olin päättänyt poistaa ruokintalaitteet. Maa tunki jo omia tuotteitaan ja linnut löysivät ruokansa ilman ihmisen apua. Kuljetin hedelmälaatikoista rakentamani automaatit piharakennukseen. Saumat irvistivät, ja katto olisi vaatinut toisessa laitteessa paikkausta, mutta varastoin ne vikoineen vanhalle paikalle. Syksyllä suhtautuisin asiaan uusin ajatuksin, uskottelin.

Vuokko halusi kottikärryjen kyytiin paluumatkalla, joten lastia riitti molempiin suuntiin. Kun avasin solmuja, joilla olin sitonut  ostamani mökin omenapuuhun, huomasin silmujen pullistuneen. Pölyttäisin kukat itse, jos kimalaiset eivät osaisi puuhun ikkunamme edessä. Istuisin sisällä ja seuraisin hedelmien kasvua, jotka näkyisivät nojatuolista.

 

Talven yli (13.4)

Joukko pajusirkkuja talvehti onnistuneesti Vanhankaupunginlahdella. Saunalahden ja Ryönälahden ruoikoissa, lahden itärannalla, missä pajusirkut viihtyivät suuren osan talvesta, nähtiin enimmillään kolmisenkymmentä yksilöä. Lopputalvella, helmi – maaliskuun vaihteessa, ne hajaantuivat. Vaimeita ”dsiy” – ääniä alkoi kuulua myös länsirannalla, Pornaistenniemen ja Säynäslahden laajoista ruoikoista.

Viikkoja ennen kuin syksyllä Suomesta muuttaneet palasivat, olivat Vanhankaupunginlahdella talvehtivat pajusirkut asettuneet tuleville pesäpaikoilleen. Tilaa oli vielä tulijoille tarjolla, mutta parhaat paikat oli varattu, näinhän asiat ihmisilläkin menivät, ainakin entisajan lippujonoissa. Tosin menetyksen laatu oli sirkuilla toisenlainen. Joskus pakkasissa sinnittely kannatti. Kuluneena talvena ei koettu lumimyrskyä, joka olisi hukuttanut järviruokojen röyhyt alleen ja siemeniä syövien pajusirkkujen säilymisen toiveet sitä myöten. Yhtä hyvin kävi viiksitimaleille, kiitos pystyssä pysyneen ruokomeren.

Tänään pajusirkut tapailivat säkeitään: ”Paju – pensas – aita, siinä – tontin laita”. Tai niin kuin Purolahdella kahtena keväänä laulanut koiras hienosteli: ”Cheese – and – biscuits”.

pajusirkku laulaa, 13.4.2016

Heinäsorsia (13.4)

Vielä eivät sinisorsanaaraat olleet aloittaneet suurella joukolla haudontaa. Ehkä ensimmäiset, sen verran maa oli lämmennyt ja kevät edistynyt kahden viikon aikana, että aikaisimmin aloittaneet olivat ehtineet munia täysinäisen pesyeen. Mutta enemmistö tulevista emoista käväisi vielä laskemassa munan per aamu pesän syvennykseen – kuka rantapensaikon alle, kuka metsänreunaan ojan varrelle tai ruoikon siihen osaan, jota vesi ei vaivannut.

Kun yksin uivia koiraita, eli naaraiden puolisoita, alkaisi näkyä enemmän kuin pareittain päiväänsä viettäviä, olisi aika selvittää Vanhankaupunginlahdella pesivien sinisorsien parimäärä. Tuolloin muuttomatkallaan pysähtyneet lajitoverit olisivat häipyneet jo omille pesimäseuduilleen ja kaikki paitsi jotkut paria vaille jääneet poikamiehet, olisivat lahdella lisääntymistä aikovia.

Vai pitäisikö sanoa heinäsorsia? Heinäisiin paikkoihin Vanhankaupunginlahden runsaslukuisin vesilintu mieluiten pyöräytti munansa. Viime vuonna 110 syvennykseen. Vähän vappua ennen kiipeäisivät ensimmäiset untuvikot kuoristaan ja laskeutuisivat vesille. Onnea matkaan!

sinisorsapari levolla, 13.4.2016

Turhia toiveita (12.4)

Tilanne oli sama kuin meren kynnyksellä. Aukean ulapalla liikehti lintuja, joiden identiteetistä ei saanut selvää. Aavistelin lajien välillä, vääntelin harvinaisuuksia tavallisista linnuista, merellä alleista ja nurmella räkättirastaista. Yhteistä molemmilla aavoilla oli ilman väreily katsojan tasalla. Se vei ajatukset eteläisille seuduille, missä maisema kihisi outoja muotoja. Mutta, luojan kiitos, ajatukseni ei onneksi ollut niin voimakas, että olisin sen voimalla muuttanut mitään, en taivuttanut lusikkaa, en rastaista uusia lajeja. Paras, että tyydyin siihen, mitä pellolla eli.

Nyt kun olin tunnistanut pontimeni, saatoin katsella itse näkyä. Todellakin: mikä oli pysyvää, ei pysynytkään. Rastaat läikehtivät, irtosivat ääriviivoistaan. Niitä liikutti auringon säteily, joka taivutti lämmintä maata ja viileää ilmaa ihmisen korkeudella. Toiveiden tinaa, sanoisin. Yritin piirtää sitä.

Joku ajoi pyörällä, pysäytti. Se oli Nykäsen kaveri. Näinkö minä sen? hän kysyi. Minkä? Mustaleppälinnun. En, vastasin. Nykäsen kaveri sanoi nähneensä, että olin katsonut siihen suuntaan. Sanoin, etten minä sellaista ollut nähnyt. Mutta Nykänen oli, Nykäsen kaveri sanoi. Itse hän ei ollut, mutta aikoi vielä yrittää. Hän nousi Nopsan selkään ja polkaisi, karautti pellon toiseen laitaan.

 

Hyyppien valinta (11.4)

Sänkien seasta erottui matala töyhtö ja silmäkulmajuova leveän valkoisena. Hyyppä näytti naaraalta. Vähän matkan päässä, viimevuotisella ohrapellolla, erottui toinen hyyppä makuulla. Ja tuolla ja tuolla. Töyhtöhyypät olivat aloittaneet haudonnan, muutamaa päivää varhemmin kuin viime keväänä.

Kiersin töyhtöhyyppien asuttamat peltojen lohkot: laitumet, rehunurmet, kynnöksille käännetyt viljapellot ja sängelle jätetyt. Yhteensä kuusikymmentä pesiviksi tulkitsemaani hyyppää, 36 koirasta ja 22 naarasta sekä 2, joiden sukupuolesta en saanut selvää, sillä aina ei koiraaksi tai naaraaksi nimeäminen ollut mahdollista.

Hautojia oli peltojen asuttajista yhdeksän: viisi sänkipellolla, kolme laitumella ja yksi kynnetyn pellon kynnösharjalla. Enimmäkseen naaraita, mutta kyyhötti joukossa myös kaksi koirasta, se ei ollut tavatonta.

Maaliskuulta, sen jälkeen, kun hyypät olivat saapuneet, olin seurannut hyyppien esiintymistä eri peltolohkoilla. Ilman tarkkaa laskemistakin olisi selvinnyt, että ne suosivat peltojen lohkoja, joilla on matalaa kasvillisuutta. Kosteanmustilla kynnöksillä näkyi soidintelevia lintuja vähemmän kuin laitumilla tai sänkisillä pelloilla, noin kolmasosa joka laskentakerralla.

Johtuisiko paljaan maan hyljeksintä siitä, että se on pitemmälle kevättä kylmempi? Ainakin haudonta alkaa savipelloilla myöhemmin. Viime vuonna ensimmäinen hautoja näkyi laitumella 14.4, kun taas kynnöksillä 16.4.

Myös ravinnontarjonnalla on varmasti osuutensa. Sen näkee jo kottaraisparvista, että laitumilla on monipuolisesti ja ennen kaikkea tiheästi hyönteisravintoa: kovakuoriaisten ja kaksisiipisten aikuisia ja toukkia ynnä muuta. Rehunurmipelloilla kottaraiset vierailevat harvemmin eivätkä hyypät pesi niillä Viikissä lainkaan.

Vai ohjaako valintaa vanhat muistot? Laitumilla käyskentelee vain karjaa, mutta vapun tienoilla, kesken parhainta haudonta-aikaa, ajaa pellolle traktori äestämään. Tervemenoa munat!

hautovia töyhtöhyyppiä, 12.4.2016

Palasin seuraavana päivänä (12.4) samojen peltolohkojen reunoille ja laskin hautojien määrät uudestaan. Pesien määrä oli lisääntynyt neljällä, eli kaikkiaan kolmetoista hautovaa emoa (sekä kynnöksillä että sänkipellolla viisi ja laitumilla kolme hautojaa). Saa nähdä montako paria pelloilla tänä vuonna pesii.  Viime vuonna niitä oli 20, kun taas v, 2013 pareja oli 13 ja v. 2014 18, eli suuntaus on ollut kasvava. Myös hoitoniityillä suuntaus on ollut sama: v. 2013 2, v. 2014 5 ja v. 2015 7 paria.

 

Paras kaikista (11.4)

Kymmenen kirjavaa koirasta piiritti yhtä väritöntä lintua. Vesi roiskui. Jokainen piirittäjä yritti olla näyttävämpi toista, kosiskella piirityksen kohdetta. Kilpailijat kohottautuivat eri tahtiin, pörhistivät punaisia ja vihreitä höyheniään pään alueella, pullistivat peräpeiliään. Katso, miten keltainen peräni on! Kaikin keinoin oli voitettava kohteen huomio. Tämä oli tavien tapa valikoitua. Samoilla soitimen kuvioilla oli toimittu satojen sukupolvien ajan.

Tavikoiras soitimella, Saunalahti 11.4.2016

 

Iso vaiva (7.4)

Eilisiltana etelästä saapui sadepilviä ja pilvien alla voimakas tuuli. Se lennätti kevyempiä roskia ja jokaista aukean ylittäjää, niin variksia kuin pitkän päivän työmatkapyöräilijää. Modernina ihmisenä kuuntelin säänmuutosta tyynissä sisätiloissa, kattomme peltistä kolinaa. Se ennusti vapautusta Vanhankaupunginlahdelle, ilon päivää. Jäät lähtisivät.

Mutta kun saavuin Arabianrannalle, missä aallot loiskivat vanhasta muistista, nousi päällimmäiseksi tunteeksi pettymys. Paremmin en tyhjyyttä osannut itselleni nimetä. Jäitä ei näkynyt, liioin vesilintuja. Tätäkö olin odottanut?

Viikkoa aiemmin, aprillipäivän aattona, oli lintujen laskeminen ollut helppoa, sillä vesi oli ollut vain viidellä paikalla avoinna: Saunalahdella, Purolahdella, Hakalanlahdella, vanhan puhdistamon altaassa ja Arabianrannassa. Jäänreunat oli koristeltu telkillä ja koskeloilla, ja pelkästään Viikinojan suulle oli kokoontunut kolmentoista vesilintulajin edustajia. Neljäsataakaksikymmentäkolme uimataitoista yksilöä: hanhia, sorsia, joutsenia. Tunnelma oli tiivis, tilaa oli vähän; ken oli käynyt markkinoilla, muisti tämän.

Mitä ihmettä olin odottanut? Joka kevät jääkansi poistui. Ensin se haurastui, niin että tummuus jo viimeistään kertoi muodon lähestyvän muuallakin kuin virtapaikoissa nestettä. Sitten, kuin tarkkaan harkitun iskun voimasta, hävisivät loput uimisen esteistä, vajosivat sen lyhyen matkan, mikä erotti savisen pinnan mutaisesta pohjasta.

Tiedoksi (7.4 alkaen): Jos olit vesilintu, ei liikkumisellasi ollut enää rajoituksia. Ei ainoastaan ulapalle, myös ruoikon kätköjen lampareisiin oli mahdollista uida.

Mikä vaiva, löytää ne kaikki, ajatteli lintujen laskija.

Merimetso Vanhankaupunginselällä

Näytillä (6.4)

Kylläpä on kaunista, sanoi rouva Herttoniemestä. Hän oli polkenut ohitseni, mutta pysähtynyt, ja palannut pyöräänsä taluttaen luokseni. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, sanoi rouva Herttoniemestä, että ei voi olla totta. Mikä tuo eläin on? Se pakeni edestäni ulkoilutiellä, juoksi perä vilkkuen metsään. Ja nyt minä saan ihastella niitä monin kappalein, kun ne käyskentelevät aukeilla mailla. Kuin olisivat kesyyntyneet.

Kuusiko niitä on? rouva Herttoniemestä kysyi. Kyllä, sanoin ja nostin katseeni kaukoputkesta. Nurmella ruokaili kaksi urosta, kaksi naarasta ja kaksi viimevuotista vasaa. Toinen pukeista oli vanhempi. Iän näki sarvista ja eläimen rotevuudesta. Avuillansa se ajoi nuorta pukkia sivummalle, kauemmas naaraista, jotka olivat kantavia. Elokuussa uros oli jahdannut naaraita. Päiväkausia se oli seurannut ihanien tuoksujen perässä, juoksuttanut naaraita niityillä. Metsistä löytyi edelleen sorkanjälkiä loppukesän leikeistä: lohkareen ympärille oli kulunut juoksun kehä.

Talveksi oli alkionkehitys keskeytynyt, mutta tänään oli kehitys näkyvä. Joskus äitienpäivän jälkeen, toukokuun loppupuoliskolla, naaraasta tulisi uudelleen tai ensi kertaa emo. Korkeaheinäiselle niitylle tai ruoikkoon syntyisi yksi lisää. Monellako Viikin kanta kasvaisi tänä vuonna?

 

metsäkauriita

Hajahavaintoja 6.4

Kun hain aamun lehteä postilaatikosta, huomasin peippojen aloittaneen muuttonsa. Jokapaikan lintuja eteni matalalla peltojen yllä, kymmenen – kahdenkymmenen yksilön parvissa. Lounainen tuuli oli auttanut ne meren yli ja matalan pilven vuoksi pikkulinnut myös näkyivät. Peippojen joukosta kuulin myös järripeipon närkästyneen äänen, kun olin päässyt kotiportaalle. Se oli peipon pohjoinen serkku ja kevään ensimmäinen. Hyvä, että viivyttelin pihapolulla, etten ehtinyt ennen järripeippoa sisälle

Yöllä oli saapunut laumoittain rastaita. Räkättien parisataapäinen parvi pompahteli Etu-Viikin laitumilla kuin shakkilaudalla. Jokainen pelasi omaa peliään, ja kaikki samaan aikaan: pari hypähdystä eteen, katse nurmeen ja kääntyminen. Venyi, venyi vaalea liero, kun rastas veti saalista shakkilaudan alta.

Tavien joukot olivat vahvistuneet kahtena peräkkäisenä yönä. Pienimmät sorsat olivat nyt lahden toiseksi runsain vesilintu. Sinisorsat voittivat vielä muutamalla kymmenellä. Maanantaina laskin 207, tiistaina 290 ja tänään 379 taviyksilöä lahden itäisissä poukamissa. Nokat lipittivät pientä ruokaa veden pinnasta, joko ruokoniemekkeiden edustoilta tai lietteen reunoilta. Muutama kymmen tavia oli noussut Lammassaaren hoitoniityn rannalle ja edennyt niityn lätäköille. Syvissä vesissä nämä sorsat eivät viihtyneet, siellä sukelsivat koskelot ja telkät. Tosin, mitä oli syvyys Vanhankaupunginlahdella? Pari metriä selällä.

uivelopari

Vieraisilla (2.4)

Ilman muuta oli ihminen metsässä ylimääräinen. Ei hän asunut siellä, toisin kuin rastaat ja peipot, tai hiekkaisen rinteen mäyrä. Hän on vierailija, joka huomattiin havumetsän klubilla. Peippo keskeytti laulun, mustarastas siirtyi selailemaan kuluneita lehtiä sivummalle. Harmitti, mutta en halunnut pyytää anteeksi sitä, että syntyni oli jäsenyyden esteenä. Käyntini oli tärkeä.

Oli istuttava alas, mieluummin kivelle kuin kannolle, jotta pystyisin selittämään. Kaikille, jotka halusivat kuulla, ja itselleni. En ollut sukua hakkaajille, vakuuttelin läheisille puille, jotka nojailivat toisiinsa. Halusin sanoa, että kävin täällä jo lapsena, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Metsäni sijaitsi toisaalla, nelisen kilometriä teollisuusalueen itäpuolella. Tarkoitin: paikkaa, missä kasvoin, ei ollut enää jäljellä, vain kuusikon korkeudelta asuntoja.

Surullista, että palatakseen sinne, mitä oli lähtöisin, oli vierailtava reservaatissa. Mutta elementit olivat samat: sammaleen tasalla kasvoi sellaista, mitä en edelleenkään osannut nimetä. Tunnistin puukiipijän ja hippiäisen laulusta. Ne lauloivat myös lapsuuteni metsässä. Se teki olostani sekä avuttoman että turvallisen. Se oli tunne, johon teki mieli pysähtyä kuin upottavaan nojatuoliin salin hiljaiselle puolelle. Siellä todellisuuden rinnalle voisi sepittää toisen, itselleen mieluisan, ja uinahtaa sinne.

Unohdus. Miten vaarallinen ajatus. Pianko katoaisivat metsän asukkaat hyvin voinnin ympäriltä. Kun vanhusta tultaisiin tervehtimään, eivät hänen tarinansa olisi tunnetusta maailmasta. Mitä olivat rastaat ja peipot, joita hän toisti toistamistaan? Kuka luki lehtiä metsässä? Miksi vaarista oli tullut tuollainen, vieras sekä meille että kaikille?

hippiäinen laulaa

Moi (31.3)    

Näet lapun laudanraossa ja ajattelet, että kaikkea ihmiset pudottelevat: käärepapereita, mainoksia. Muotoni vuoksi pidät minua kuittina. Epäröit onko kiinnostuksesi kohtuullista, tiedonhalusi hyväksyttävää. Mitä ihminen on ostanut, jääköön jokaisen omaan tietoon, päätät ja hyvä niin. Mutta entä jos valkoisena loistava lipuke ei olekaan tosite ostetuista asioista, ei mainosta mitään eikä liioin ole jäljelle jäänyt todiste makeanhimosta? Otat peruuttamattoman askeleen, sillä ethän sinä muutoin olisi poiminut minua, avannut taitoksia. Huomaatko, miten lähelle toimintasi toi sinut toista. Tämän lähemmäksi et minua kuitenkaan pääse, mutta eikö se jo riittänyt järkyttämään ennakkoluuloja: asiat eivät menneet, niin kuin oletit. Jos ennustuksesi sisältöni suhteen olisi mennyt oikein, lukisit nyt jugurtin ja juuston hintoja, ja montako pääsiäismunaa joku osti. Et kai ole pettynyt? Niin. Pääsiäinen on kuin onkin harkittuja yllätyksiä sekä tappioita, joita hämmästyttävät tapahtumat seuraavat. Siis, ota viimeinen virkkeeni neuvoksi. Tervehdi, kun seuraavan kerran tulet lintutorniin ja huomaat ihmisen. Hän on noussut lavalle sinua ennen. Tervehdi niin kuin tervehdit silloin, kun olet ystävällisimmilläsi (olipa hankala sana kirjoittaa ja vielä vaikeampi lausua). Sano vaikka moi, kunhan huomioit toisen. Me tarvitsemme sitä.

Hyviä alkuja!

 

Korinaa (31.3)

Pesimäkauden alussa, kun metsiä viilensi enää luminen laikku, variksien äänien valikoima monipuolistui. Kun pysähdyin Saunalahden kalliolle, todetakseni sumupilven estävän sulaveden näkymistä, kuului tuuheasta männystä korinaa, miltei olematonta ääntä, verrattuna ympärivuotiseen raakuntaan. Minut oli noteerattu, mikä kohotti itsetuntoani. Nostin kaukoputken olalle ja poistuin lyhyesti läheiseen metsään odottamaan selkenemistä. Kun palasin samaiselle kalliolle, josta näkisin sekä eteläisen poukaman että Saunalahden läntiset lampareet, oli kuin tikka olisi ryhtynyt rummuttamaan aiemmin mainitun männyn kuivaa oksaa. Mutta ei, se oli varis, joka korinan sijaan oli alkanut kilisyttää kurkkuaan.

Mitä sanoi varis? Jotain hupaisaa? Sitä ei voinut tietää kuin toinen aikuinen, saman lajin eläjä. Ne olivat pesivien lintujen viestejä, puolisolta puolisolle. Sataviisikymmenpäinen, lahden rannoilla liikuskeleva, nuorten varisten joukko, ei luultavasti olisi osannut pesivien kieltä, sen paremmin kuin ääniä ihmettelevä ihminen. Veisi vuosia ennen kuin nuori pääsisi pesimään ja oppisi pesällään vahtivan variksen puheet. Miten viestittiin vaaroista, miten ihmisistä. Milloin puhe oli pariskunnan omaa, mitä naapuripesän pariskunta ei ymmärtäisi.

Tilaa oli Vanhankaupunginlahden rannoilla vähemmän kuin pesimään pyrkiviä variksia; vain muutama kymmen pesäpaikkaa, ja ne olivat varattuja. Jo kevättalvella oli varaukset vahvistettu. Kun tämän kevään pesijöistä joku ennen pitkää kuolisi, vapautuisi mahdollisuus jonkin männyn latvasta, koivun haarukasta tai kuusen tiuhimpien oksien kehästä.  Alkaisi oksien taittelun opettelu, miten pesän malli punottaisiin, jollei alkua helpottaisi menneiden pesijöiden jäljelle jäänyt malja.

Kohottakaamme sille.

IMGvariskuusessa

Hanhet (31.3)

Mikä hanhissa kiehtoi? Näkyvyys. Ne olivat suurimpia pellolla häärivistä  linnuista. Huomasivatko ohikulkijat kirvisiä ja keltasirkkuja? Kiuruista, jotka lennähtelivät keväänhaluisten yllä, kyseltiin, mutta havaitsivatko ulkoilijat niitä? Ei, sillä neljäkymmentä grammaa vei näkymästä pienemmän alan kuin neljä tai viisi kiloa hanhen lihaa. Jos oli hanhilla painoa, se myös kuului. Kun metsähanhien letka saapui, ponnahteli pajatus pellolle jo kaukaa. Mutta pajusirkun kutsuääni, se oli korkeintaan vain kysymys: ”Tsiy?”. Sanoiko joku jotain?

Hanhia laskettiin, isolla ihmisjoukolla. Ihmeteltiin laiduntavan, siivellisen karjan asettumista Viikin nurmille, laitumille ja puiduille pelloille. Miksi hanhet yht´äkkiä, kun eivät tätä ennen olleet pysähtyneet näin suuressa määrin? − Kaksisataakahdeksankymmentä kanadanhanhea, viisikymmentäseitsemän merihanhea, kahdeksankymmentäkuusi metsähanhea, kahdeksankymmentä tundrahanhea, vaatimattomat kolmekymmentäkolme valkoposkihanhea siihen nähden, miten suurella kertoimella niiden joukot vielä kasvaisivat, vastasin uteliaalle rouvalle Herttoniemestä.

Sanat olivat lyhyitä näkyihin verrattuina; miten linnut laumoittivat ihmisiä ulkoilutien reunassa. Arvokkaine valokuvauslaitteineen katsojat ikuistivat sellaista, mikä oli katoavaista; kun siipien viuhina ylilentävistä linnuista ei tallentunut kameran kennolle, säilytti muistamisen taito sanoinkuvaamattoman, kasvatti sitä, loi vanhoista tilkuista uutta. Jos mikä, tämä oli säilyttämisen arvoista, vannoivat lintuihin hurahtaneet.

Siksi iloitsimme, että yksi ja toinen sauvakävelijä seisautti kopisevat sauvansa ja sanoi: Mitä ihmettä?  − Kyllä, vahvistivat lintujen tarkkailijat, pellolla laidunsi harvinaisuus. Lyhytnokkahanhi, täsmensi Pajunkissa, joka ei huolimatta lauhasta ilmasta, ollut luopunut pipostaan. Huomioikaa huurteisenharmaa selkä ja selkää tummemmat kupeet, vaaleanpunaiset jalat ja lyhyt nokka, jonka tumman värin leikkaa lihanpunainen rengas keskeltä kahtia. Ja jos jaksaisitte odottaa, näkisitte leveälti valkoisen pyrstönkärjen, leveämmän kuin metsähanhella, jota Huippuvuorilla pesivä vieraamme eniten muistutti.

Mutta kävelijät eivät odottaneet. Suoran päässä odotti jotain muuta. Kenellä oli lihamakaronilaatikko uunissa, kenellä vieraita tulossa tai TV-ohjelma.

 

Lyhyt näkymä (31.3)

Miksi linnut vaikenivat? ihmettelin sumussa, ties monettako kertaa. Ei ääntäkään, kun pyöräilin läpi lehdon. Vain lyhyt näkymä, ei minkäänlaista liikettä. Se oli kiehtovaa, mutta joidenkin mielestä maidolla maalattu metsä oli pelottava. Pelkäsivätkö linnut, että pilveen, joka oli laskeutunut maahan, oli piiloutunut saalistajia? Että haukat verhoutuisivat usvan harmaaseen ja yllättäisivät ääntelijän? Joka tapauksessa jonkinlainen jähmetys oli vallannut eläimet ja myös minut, eläinten etsijän. Vain yksinäisen kanadanhanhen ääni, suunnasta, missä lahti oli sijainnut eilen. Sen etenevä huuto oli sukua laivojen torville, jotka varoittivat toisia laivoja. Mutta kuka olisi lähtenyt merelle, joka oli kadonnut aamulla?

Kun auringon noususta oli kulunut neljä tuntia, alkoi metsän muuri avautua. Se avautui Saunalahden takana. Samat havut, sama kallion kilpi ruoikon reunassa. Sama laulu, joka eilen oli kimpoillut runkojen väleissä. Aistit avautuivat, kaikki oli tuttua kuin vanhassa kodissa. Asioita saattoi hoidella niin kuin niitä oli hoidettu ennen. Epävarmuus, se ettei tuntenut paikkaa omakseen, oli pahinta, sanottiin. Siitäkö vaikeneminen johtui?

 

Kotiniityllä (29.3.)

Multapellolla, kynnöksen harjalla kaksi töyhtöhyyppäkoirasta otti mittaa toisistaan. Sananmukaisesti. Ne seisoivat kylki kyljessä kuin peilikuvat, ja niin lähekkäin, että paperinliuska olisi mahtunut koiraiden väliin, jos sen kaltainen toimenpide olisi jostain syystä ollut tarpeellinen. Samanaikaisesti kuin kaksosveljet, jotka tunsivat toistensa mielenliikkeet, kohottautuivat kilvoittelijat hoikilla jaloillaan, nostivat pääpuolen mahdollisimman ylös ja laskivat pyrstönpuolen liki pellon kosteaa pintaa. Ei näkynyt eroa puvuissa, molempien höyhenissä kimalsivat metallin sävyt sinisestä, vihreästä, kuparista kuin jaloimmat höyhenhaarniskat. Päälaella vipattivat huimat töyhdöt. Ei ollut kumpi, ei kumpainenkaan, toista korkeampi ja myös rinnan leveys oli ihmissilmin sama. Millä ne kamppailivat, kun aseina ei käytetty nokkaa, mitään muutakaan välinettä? Ehkä ne katsoivat kumman pinna kestää kauemmin, en tiedä, mutta toisen mitta tuli jostain täyteen, sillä kaikilla maailman toimilla oli rajansa, esimerkiksi korttitaloilla. Tältä näytti romahdus hidastettuna: koiraan rintakehä liikahti taakse ja samoin heilahti myös pää rinnan mukana, syöksähtääkseen saman tien kohti toista koirasta. Hyökkäyksen kohde väisti, mutta sai kuin saikin osuman siiventaipeeseen. Siivet avautuivat molemmilla, ja lopullisesti jännitys purkautui hypähdykseen ja sitä seuranneeseen lennähdykseen. Siipeensä saanut poistui kynnöksen huipulta, pellon puolueettomalle vyöhykkeelle. Pian hääri voittaja pellon kumpareella kuin olisi sovittanut itseään pesään. Eikö ole hieno? koiras viritteli naarasta, kamppailun ainoaa katsojaa. Vaikka ei siellä vielä mitään pesää ollut, vain suuria puheita.

Töyhtöhyyppäkoiras soitimella, Kotiniitty 29.3.2016

 

Laskijan työ (25.3)

Kottaraisia. Useita kymmeniä, arvioin pellolle laskeutuneessa parvesta. Ei. Ne oli laskettava, yksi kerrallaan, kiiruhdettava läpi laidunta nokkiva joukko. Seitsemänkymmentäkaksi liukasta lintua. Kuusitoista enemmän kuin edellisenä päivänä, ja taas olimme liikahtaneet, kuudentoista kottaraisen verran eteenpäin. Siinäkö syy, mikä sai minut laskemaan? Jotta muutoksen saisi edes nykäyksittäin näkymään?

Jälleen oli kottaraisten joukkio lennossa, sellaista oli avomaan lintujen arki, ainaista uhkaa ilmassa. Laskin lentäjät viiden ryhmissä, ilman että ajattelin oliko se taaskin tehtävä. Sellainen oli laskijan automaatio, ettei tyytynyt ensimmäiseen tulokseen. Hyvä niin. Sillä latvukset taipuivat pohjoiseen, se oli muutoksen tuuli, joka sai kottaraisten määrän kasvamaan. Vedin viivan vanhan lukeman yli ja kirjoitin viereen uuden: kahdeksankymmentäviisi yksilöä. Kolmetoista uutta jäsentä kottaraisten seurassa. Lisäys oli saapunut lounaan suunnalta, seuraillut rannikon reunaa, oikaissut yli kapeimpien lahtien ennen kuin oli saavuttanut Viikin, jonne toverit olivat kokoontuneet. Sitä ennen oli uudet jäsenet merkitty jo muutamaan vihkoon, ehkä Soukan kalliolla, ja tovia myöhemmin Lauttasaaressa, missä muuttoa seurattiin tornista; asian voisi tarkistaa parilla puhelinsoitolla. Jos ohitusajat oli merkitty, saisimme selville myös lentonopeuden.

Ja taas olivat metalliset linnut luopuneet nurmen nokkimisesta. Kuin kourallinen soraa, maan ainesta, olisi väistellyt vaaraa taivaalla. Ne oli laskettava uudestaan, vaikka välillä ei pistettä erottanut toisesta, niin lähelle pääsivät kottaraiset kottaraista. Yhdeksänkymmentäviisi lintua, suunnilleen, kaartoi tuonne, kaartoi tänne, kuin tumma pilvi pellolla ruokailevan kahdensadanneljänkymmenen kanadanhanhen, neljänkymmenenseitsemän töyhtöhyypän, neljänkymmenen kiurun, kolmenkymmenenkahdeksan variksen ja kolmen hempon yllä. Olin laskenut ne kaikki, ennen kuin olin siirtynyt kottaraisiin.

Ilmoittaisin tulokseni Tiiraan, harrastajien yhteiseen lintutietopalveluun, kun palaisin illalla kotiin. Paljonko havaintoja ilmoitettiin päivässä? Tuhansia. Kaikkialta Suomesta. Päivä päivältä, lintupaikka lintupaikalta, kehittyisi havaintojen sarja, jonka lopussa meille paljastuisi, kuinka kottaraiset saapuivat v. 2016 pesimään Suomeen. Oliko niitä yhtä paljon kuin edellisenä keväänä, vai enemmän? Tai kanadanhanhia tai töyhtöhyyppiä. Laskettavia lajeja oli pitkälle kolmattasataa. Nyt oli kottaraistenkin parvi kasvanut toiselle sadalle, huomasin, sen verran laajalti ne peittivät edellisvuoden laidunta ladon edessä.

Ne oli laskettava, ajatteli myös Sundström vai oliko hän Sandström, en tahtonut muistaa tuttuni nimeä. Hän kiikaroi parvea ladon pohjoisessa päädyssä. Hän avasi vihkon ja kirjoitti summan sinisiin ruutuihin. Paljonko, se ei selvinnyt, vaikka tiirasin kaukoputkella. Illalla näkisin netistä, oliko hän nähnyt enemmän. Ja muistaisin taas hetkisen hänen nimensä.

 

Kyyhkyset (22.3)

Missä kyyhkyset pesivät? kysyttiin Lammassaaren tornissa. Kuusen tiheimmillä oksilla, sanoi hän, jonka koti oli Laaksossa Keskuspuiston laidalla. Ne laittavat kaksi tikkua ristiin ja munivat yhtä monta munaa. Ehkeivät ne osaa laskea enempään. Ullakolla ylimmän hirren päällä, sanoi eräs, joka asui Töölössä. Siellä ne kujersivat ja sinne ne munivat kaksi munaa. Koloissa, vastasi kolmas. Hänen kesämajansa sijaitsi Lammassaaressa, missä kyyhkyset pesivät suurissa pöntöissä, joita oli asetettu saaren rannoille. Vaikka luonnostaan ne munivat koloihin, jotka palokärki oli kovertanut itselleen, käyttänyt kerran ja jättänyt muille. Niissä kyyhkyset hautoivat kahta munaa.

Olipa erilaisia pesäpaikkoja: ullakolla, kuusen tiheimmillä oksilla, koloissa, joita palokärki oli kovertanut itselleen ja ihminen kyyhkysille. Kuinka se oli mahdollista, yhdelle linnulle? Ei ollutkaan. Kyyhkysiä oli kylläkin yhdenlaisia, ja ne pesivät rauhan ja rakkauden kuvissa. Mutta kyyhkyjä, joista kyyhkysten kuvat olivat syntyisin, oli kolmea lajia.

Uuttukyyhkyt olivat palanneet Lammassaaren naapuriin, Kuusiluodolle, ensimmäiset jo helmikuun lopulla. Myös sinne oli ihminen asettanut suuria pönttöjä, joista jokainen sai kevään mittaan pesijän. Jos ei kyyhkyn, niin telkän. Mutta vielä eivät telkkien siivet viheltäneet lahdella, koska sulia, minne vesilintu olisi sukeltanut, ei ollut syntynyt. Saaressa lepattivat vain uuttukyyhkyt pariutumislennollaan. Kuin hillityn harmaat perhoset ne läpyttivät paikoillaan, kunnes kaartoivat ylitseni ujeltavin siivin ja laskeutuivat oksalle asumuksen viereen.

Ne muistuttivat kesykyyhkyjä, jotka pelästys oli kiskaissut Hermannin katoilta ilmaan. Ehkä kanahaukka, joka jahtasi kaikkia lahden liepeillä pesiviä kyyhkyjä, oli vaihtanut vaanimispaikkaa. Mutta pulujen siivet olivat pitemmät kuin uuttukyyhkyillä. Ne olivat omiaan liitelyyn ilmojen voimakkaissa virroissa, joita pulujen alkuperäisissä ympäristöissä esiintyi. Kesyjä niistä oli kehittynyt, kun muutamia niiden esivanhemmista, joita kutsutaan kalliokyyhkyksi, oli tuotu laaksoihin ja koulittu kirjekyyhkyiksi. Kävi kuitenkin niin, että jotkut kyyhkyistä eivät vieneet kirjeitä perille, vaan muuttivat siltojen alle ja joskus myös ullakon ylimmille hirsille.

Entä millainen oli kyyhkyistä kolmas? Se oli suurin Viikin kyyhkyistä ja kulttuurinsuosija. Mikä tarkoitti, että se pesi useimmiten metsiköissä peltojen reunoilla, ja nykyisin yhä lähempänä ihmisten olohuoneita. Joskus jopa parvekelaatikossa. Kun sepelkyyhkyt lähtivät lentoon, niiden siivillä loistivat puolikuut. Ja kun siipiä lyötiin oikein tiuhaan, muodostivat kuviot täydellisen, valkoisen ympyrän.

 

Juhlanauhaa (18.3)

Kävelin hakametsän laitaan, sen otsalta pyrki heinäntukkaa. Tsi – tsi – tsi… siellä etsittiin säveltä. Laulaja oli sinnitellyt talven yli, kevään reunaan. Sinne koiras pysähtyi, muuttui osaksi pälveä. Tuohon kutoisimme pesän, keltasirkku katsoi närettä ja valon vähyyttä neulasten välissä. Toinen koiras laskeutui koivun latvaan. Sillä oli pihlajanpunaa, vanhan linnun väriä rinnassaan. Se lauloi katajasta hakamaan reunalla. Voikukansiemenistä, kanankaaleista, ruuan runsaudesta pesäpaikan lähellä. Kymmenen poikasta lentoon, hempolta lipesi. Kuka tulisi pariksi? Sitä kysyttiin aukeilla mailla, metsissä. Tuolla kuljetti tikli juhlanauhaa. Läpi männyn latvuksen, se kietoi naaraan säkeiden vyyhteen. Mutta punatulkku lauloi piilossa. Se käänteli aiheita kuin lasisia palloja havujen kätköissä, paperiin käärittyjä. Vihelsi huulien raosta hiljaa, rahisi, kurisi mielihyvää. Tiity tiity tiity tiity, lauloi tiainen. Siinä oli kevään rytmi. Varjoraidat hangella. Siniset viileät ääniraidat. Variksetkin, parinsa jo valinneina, kumarsivat keväälle. Rakennusten peltiharjoilla, kaupunkikuusien känkyrälatvoissa, aidanseipäillä ne olivat kuin viirit kääntyneenä suveen. Puku pulleana, pää alhaalla, pyrstö viuhkana kevättalvea vasten, ne pumppasivat: krooaa-krooaa-krooaa.

IMG_vari

Syömäri (17.3)

Varikset astelivat sulavalla hoitoniityllä, kukin yksin, isossa ryhmässä. Joukko eteni jäseniensä mielenkiinnon mukaan. Kuka pysähtyi tuppaalle ja nokkaisi, kuka asettui sulan paljuun ja kävi peseytymään. Ruoikon reunassa naputettiin jäätä, jo halkesi hauras kansi. Haju oli jymäkkä, mutta tunsivatko varikset mudan keitoksia? Keitettiinkö täällä kananmunia? Ei. Kosteikossa ollut keittiötä, mutta pakastin toimi kyllä. Tuolla suli vaivaishiiri, ja tuolla, minne variksista kiireisin oli hypellyt, näkyi reiden kalpea kylki. Voi sammakkoa, oi varista, minkä aterian kevät tarjosi. Satakymmenen varista. Söi ja kylpi, kuin suuri syömäri.

 

Kevään kirjoitusta (13.3)

Tahmea lumi tarrautui. Se tarttui saappaanpohjiin, pyrähteli, kuin vilkkaat rivit.

Olin arvannut oikein. Muuttolintuja. Juoksivat lyhyin askelin sänkien väleissä. Yksi kerrallaan tulivat korsien takaa esiin, astuivat muutaman askeleen. Tässä me olemme. Emme olekaan. Sulautuivat suojasään väreihin. Mullanmustaa, oljenkeltaista, piirtyi puvuista, eniten oli valkoista.

Joku seisahtui, kahahti. Se oli untuvatakki.

− Onko siellä jotain? kysyi kohtelias ääni, se oli noutaja – rouvan. Muistin naisen K-raudasta, hänen koiransa oli menehtynyt alkuun uuden vuoden, ei aikonut toista, olin oppinut lomassa asiakaspalvelun. Mutta oliko tämä parhain liisteri? Entä tapetti?

”Onpa hyvinkin”, olin vastata, ”sellaista, mikä katkaisi odotuksen”, mutta kerroinkin vain lintujen nimen. Ehkä nainen poistuisi ja pääsisin piirtämään. Pulmusia.

Vielä pari sanaa ja kahdeksan linnun parvi aukeni vasten sinisenä haihtuvaa leimikkoa. Kuin kirjavat hiutaleet ne kilisivät kierroksen ihailijoiden yllä ja hupenivat sitten aukean litteään laitaan. Kului tovi ja pulmuset pelmahtivat samoille sängille, alkoivat poimia ruuantuhkaa lopputalven lautaselta. Hyppyhäntäisiä, ja heinien siemeniä.

− Kiitos, nainen sanoi, että olin lainannut näkymän hänelle, ettei hän tiennyt pulmusten olevan lintuja, vaan jonkinlaisia kukkasia. Sanoin ilon olevan puolellani, ettei se maksanut minulle mitään. Itseään hänen oli kiitettävä, harvalla oli malttia viivähtää, ja sen tähden valistin vierasta lisää, että tietämättömyys pulmusista oli tavallista, sillä etelässä niitä nähtiin vain lyhyesti kevään alussa, jos silloinkaan. Että ne pesivät puuttomalla tundralla, useimmiten tunturien laella. Tiheimmin niitä tavattiin Käsivarressa. Munansa ne munivat kivien alle, louhikkoon, neljästä kuuteen.

Toivotin hyvää päivänjatkoa ja nainen rouhi tiehensä..

Montako kertaa olin piirtänyt pulmusia? Kerran, kahdesti? Olin muistamaton, olin rikas. Seurasin kynälläni harvinaisia mutkia.

Viljelyaukealla viuhui lisää väkeä: perheitä, yksinäisiä kulkijoita koiran kanssa tai ilman. Monet olivat kävelleet tai hiihtäneet kotoaan. Tai sitten he olivat tulleet linja-autokyydillä. Olipa joku uskaltautunut polkupyörän selkään. Aidatut peltotiet ja metsään raivatut kävelytiet ohjailivat kävelijöiden kulkua. He pysähtelivät aidanvierustoille ja lintutorneihin, yksittäin tai yhdessä, tähystelemään talven kääntymistä kevääksi. Tummilla pystyillä kehoillaan he täplittivät auringon hopeoimaa aukeaa. He suojasivat silmiään häikäisevältä valolta asettamalla kätensä lipaksi. Lapsiperheet kiipeilivät ojien kaltevilla reunoilla. Isät rakensivat myllyjä virtapaikkoihin. Lintuharrastajia seisoi muurina peltotiellä.

Rahinaa ja sauvojen iskuja, lemmikkien kanssa ja ilman. Kevyesti ylitti etelätuuli aukean. Se toi tervehdykset pellon toiselta puolelta, missä tutut kohtasivat toisensa: kuin muurahaiset he kohottivat raajansa ja vaihtoivat sanoja. Mutta mistä nämä kertoivat? Enimmäkseen arvailin:

”Sain kohteen tähtäimeen ja laukaisin.”

”Katsoimme toisiamme silmiin. Ajattelin, että kaukasianrautiainen oli palkinto ponnisteluistani, mutta sen mielestä olin, kukaties, huonokuntoinen vuohi, joka oli jäänyt laumasta jälkeen; en jaksanut kavuta ylemmäs, mikä ei haitannut, sillä niiltä jaloilta havaitsin myös lumivarpusia, jotka ikään kuin lastuina lennähtivät ikijään pinnasta lentoon. Tuon retken muisto häviää vasta, kun minut poltetaan ja saadaan pienempään tilaan.”

”Kaksi rusakkoa, sanoivat. Ammuttu. Tuonne pellolle.”

Nastat napsuivat, purivat jäätä.

− Anteeksi, mutta pääseekö tätä tietä Espooseen?

− Ei, vastasin kylmästi. Kävelkää Herttoniemeen ja odottakaa metroa.

Napsunta oli saanut pulmuset lopettamaan noukkimisen. Ne seisoivat pulleat ruumiit koholla. Silmien yläkulmiin oli tuikattu valon pilkkeet, se oli auringon merkki.

Lumi heijasti, häivytti höyhenet, kiskaisi pulmuset taivaaseen.

− Mitä näkyy? kysyttiin, kun kiikaroin pieneneviä pisteitä, kunnes kadotin ne Malmin yllä. Se oli Hiltunen, mitä vielä. Taksin omistaja.

Näytin luonnokseni lintumiehelle. Liki jokainen oli nähnyt ne, pulmuset, Hiltunen sanoi ja varjosti vahattua kaljuaan; se heijasti kaikkea, mitä tapasimme taivaalla: tähtien kuviteltuja kuvioita, lentäviä eläimiä, lentäviä koneita, hattaroita, ja jokaisen, joka kupoliin katsoi. Parvi oli viivytellyt pääkaupungin rannoilla ja joutomailla läpi talven. Kai Jaakko tämän tiesi?

En. Vasta tänään ne olivat sattuneet kohdalle, sanoin tietäjälle, ja tämä lähti. Mitään muuttolintuja.

Kuului talitiainen, se polki metsässä jalkaa. Maa nousi lumen läpi kuin eläin. Multaa, kiviä, neulasia. Saatana.

pulmunen

Kohtauksia (12.3)                                                                                  

Valkoselkätikkoja vaelsi viime syksynä itärajan takaa suurin joukoin Suomeen. Vaelluksen päätyttyä jäi Vanhankaupunginlahdelle talvehtimaan vähintään neljä valkoselkätikkaa: kaksi koirasta ja kaksi naarasta. Toinen koiraista merkittiin värirenkailla alkutalvesta. Tämä yksilö viihtyi suuren osan talvesta lahden itärannalla, Fastholmassa, mutta helmikuun puolella se asettui lännen puolelle. Kohtasin sen tänään Kuusiluodossa. Olin jo poistumassa pikkuisen pettyneenä, kun yläpuoleltani kuului odotettu ääni: valkoselkätikkakoiras rummutti kalpeaa haavan oksaa! Seurailin tikkaa saaressa ja kun se lennähti Lammassaareen, kävelin perässä. Aavistin, että tavoittaisin linnun lintutornin läheltä, sillä lahopuuta löytyisi sieltä. Mutta rummutus kuului jo lahopuita ennen. Koiras oli asettunut saaren korkeimmalle kohdalle, suuren vaahteran ylimmille oksille. Sieltä se kuuluisi myös lahden itäiselle puolelle, missä naaraat olivat viettäneet tähänastisen talven. Kauaa ei koiras viihtynyt Lammassaaressa, vaan ponnisti Pornaistenniemen suuntaan. Tunsin reitin. Olin kulkenut sitä jo ennen kuin upottava polku peitettiin pitkospuilla. Tavoitin valkoselkätikan polun toisesta päästä. Mutta tämä olikin renkaaton naaras. Se naputteli lovea raidan oksaan vanhan puhdistamon purkuojan penkalla. Se ilmestynyt rummuttavan koiraan reviirille.

Iloissani seurailin naaraan ruokailua, kun yhtäkkiä lähipuuhun lehahti valkoselkätikkakoiras, hännillään käpytikkakoiras. Käpytikka teki selväksi, että se ei sietänyt toisia tikkoja ja poistui paikalta. Valkoselkätikkakoiras jäi liimattuna puuhun. Se äänteli joitain kertoja. En tiedä osasiko koiras yllättyä, ei ehkä niin kuin lintuja seuraava ihminen, kun valkoselkätikkanaaras vastasi. Tai ainakin samaan lajiin kuuluvat linnut ääntelivät samaan aikaan. Ei kulunut kuin hetki, niin ensin naaras ja sitten koiras lennähtivät muutaman kymmenen metrin päähän, molemmat omaan raitaansa. Lintujen väliin jäi pyykkinarun mittainen matka. Alkoi kiihkeä vartaloiden huojutus, puolin ja toisin suoraa runkoa. Ja yhtä vimmattu kuikutus. Nytkö ne olivat löytäneet toisensa? Kiihkeyttä kesti vartin, jonka jälkeen seurasi parin minuutin hiljaisuus.

Koiras lähti ensin raidoilta. Se ylitti tarkkailijan ja laskeutui lehdon länsireunaan. Naaraan lähtöä en huomannut, mutta tavoitin sen sieltä, minne koiras oli laskeutunut.  Ja kas kummaa, ne ruokailivat yhdessä, vain parin metrin päässä toisistaan, maahan romahtaneilla koivun ja lepän rungoilla. Minne naaras liikkui, sinne myös koiras. Jonkinlainen yhteys niillä oli. Mutta kaikkeen ei koiras suostunut. Kun naaras lennähti käävälle, jota koiras oli viitisen minuuttia tuhonnut ja sitten hylännyt, syöksyi koiras paikalle ja ajoi naaraan pois käävältä.

Seurasin pariskunnan ruokailua vielä kolmisen tuntia. Keskityin naaraaseen, koska koirasta oli tullut tarkkailtua jo riittämiin. Se lennähti aika ajoin paikalle, ei aivan pökkelöitä pilkkovan naaraan lähelle, vaan koivuille muutaman rungon etäisyydelle. Mieleeni pyrki väistämätön ajatus, ettei koiras uskonut silmiään.

valkoselkätikkanaaras haavalla

 Robinson (10.3)

Sora rutisi, pesi hiekkatien sulapaikkoja. Hän potkiskeli kiviä ja kevättä ja onnettoman pieniä lumipalloja, joita satoi alkukevään pitsiin. Hän seisahtui ladon kulmalle ja mäjäytti kantapäällä kunnon iskun jääkuoren reunaan. Jos hänellä olisi ollut moukari, hän olisi kumauttanut sillä, kunhan vain olisi ollut enemmän mahtia edistää kevättä. Jos talvi olisi suostunut painiin, hän olisi kellistänyt sen. Mutta se oli hyttynen, josta ei saanut otetta. Se inisi ja väisti, kun siihen yritti osua.

Hän kurkisti kulman taa. Ei ollut eteläseinällä istujia. Kukas nyt tällä säällä. Poutakelillä ei olisi mahtunut laudalle, katsomo olisi ollut täynnä. Auringonpalvojia, niitähän olimme kaikki, hän ajatteli ja istui alas.

Jostain juontui muisto mieleen. Kolmetoistavuotiaaksi hän oli kuvitellut olevansa maailman pohjoisin Robinson Crusoe. Hän oli rakentanut hyppyrimäen viereiselle kalliolle majan. Katsellut aavalle sieltä. Tosin meri oli ollut aika pieni. Sen toisella puolen oli siintänyt Kyläsaari.

Kun hän oli käynyt ensimmäisen kerran retkellä meren toisella puolella, hän oli totta kai vieraillut Kyläsaaren kaatopaikalla, sillä kaatopaikat vetivät ihmisiä puoleensa siinä kuin harvinaisia lintuja. Tuntematta paikkaa tarkemmin hän oli vahingossa hyökännyt pultsarien kylään.

Kylän asukkaat olivat kaivaneet jätteenpoltosta jääneisiin kasoihin kuoppia kuin ensimmäisen maailmansodan aikaisia korsuja. Asumuksensa he olivat suojanneet aaltopelleillä. Huomaamattaan − ehkä hän oli tähystellyt jotain taivaan linnuista – hän oli astunut yhden katolle. Pahaksi onneksi saapas oli mennyt osumasta läpi ja jumittunut peltiin. Kaikki se meteli. Hän kolisteli katolla kuin tykistön keskitys. Kiskoi, minkä peloltaan pystyi. Jalkansa hän sai irti saappaasta, mutta itse saapas ei liikahtanut. Kohta joku vetäisi sen korsuun sisään ja se olisi hänen retkensä loppu.

Tiuhassa koivikossa näkyi lisää kojuja ja ahavaisia miehiä kojujen suilla, ja jonkin verran myös naisia. Metelöinti oli herättänyt heidät sunnuntaiaamuna. Oli ollut vaikea uskoa, että pahvista ja lumpuista kyhätyt suojat olivat ihmisten koteja. Mutta niitähän ne olivat. Yksityisyyden viimeisiä asuinsijoja. Miten ihmiset olivat päätyneet sinne, ja kuinka he saattoivat selvitä pakkasella?

Siitä asti hän oli pelännyt samaa kohtaloa, vaikkei sellaiseen ollut syytä. Mutta jostain tämä muisto aina puhkaisi tiensä.

Hän ei ollut erakkoluonne, mutta rauhassa oli mukava olla. Asiassa pesi ristiriita. Joskus hän vastasi jopa rumasti, jos joku alkoi kysellä kevään kulusta, kun olisi ollut muutakin ajattelemista. Jos puhumattomuus ei pelastanut, hän saattoi poistua paikalta.

Kalkkitraktori oli irronnut savipellon savesta. Se pärisi ja kömpi kynnöspellon kuhmuroilla. Valkoinen pilvi kohosi kuin savu saunan piipusta. Se oli kevään ensimmäinen pölly. Kiurun ääni ja pölly. Ne liikauttivat sydäntä. Hyvä niin. Jotain oli jäljellä. Hitunen kerrallaan laskeutui kalkki kuusimetsään.

Hän avasi makkarapaketin. Taivutti metrilenkkiä. Kuului pehmeä napsahdus, kun kuori nitkahti. Hän pidätteli nälkää, kiusasi itseään vähäsen. Metsänniemi sai olla merkki. Kun traktori katosi niemen taakse, hän haukkasi. Ryyppäsi suupielensä maidosta valkeiksi.

Viisi uuttukyyhkyä ruokaili vähän matkan päässä. Puvut oli tehty alkukevään siniharmaasta väristä. Kaulansivuilla oli kuusikon puhdasta vihreää, vierellään häivähdys vaaleanpunaista. Kyyhkyt poimivat ylitalvisia ruuanmuruja pellonkulmassa. Puimurin hampaista oli syksyllä pudonnut jyviä. Söivätkö ne savikan siemeniä? Vai hiirenvirnan yli jäänyttä satoa? Uuttukyyhkyt kääntyilivät omia aikojaan. Silmäys kerrallaan ne noukkivat jyvän, pellonreunan, raskaat pilvet, ohilentävät varikset. Ne täyttyivät maisemasta, jossa ne viettäisivät seuraavat seitsemän kuukautta. Kohta ne palaisivat pesäpöntöilleen, kuusikon kätköön lepäämään.

Iltapäivä roikkui hämärässä kiinni, kun hän laahusti pyörälleen. Saappaat painoivat. Kaksi kottaraista, ensimmäisiä nekin, surauttivat ylitse. Ne liukuivat siivet supussa ja silmät kiinni, kuin tuoreet läiskät mustetta, asettumattomina, alaspäin. Sitten kolmiosiivet räpäyttivät muutaman kerran ja kottaraiset nousivat uuden aallon päälle, pienenivät kiikarin kuvassa. Lintujen lämpö siirtyi katsojaan.

Kivilehto tuli sohjotiellä vastaan. He nostivat kättä puolimatkaan ja kävelivät toistensa ohi. Polkiessaan kotiin hän ajatteli, että kevät oli tyhjyyden täyttämistä. Talven pohjalla täytyi olla reikä, jonne elämä valui syksystä lähtien. Tänään se oli suljettu ja tyhjyys alkanut täyttyä.

Puoli yhdeksän uutisissa ei mainittu kevättä. Hän ei ymmärtänyt millä perusteella aiheet valittiin. Tai sitten kevät oli pieninä palasina sanojen väleissä. Hän avasi radion. Tänään on perjantai, maaliskuun yhdestoista päivä, sanottiin ensimmäiseksi. Hän tunsi olonsa kotoisaksi.

IMG_0003

 

Ei kenenkään koti (9.3)

Asukas oli asettunut niin, ettei pihalle näkynyt kuin yläruumis, alaosa pysytteli piipussa. Pyöreä pää oli kääntynyt poispäin katsojasta, omenatarhaan. Pusikossa liikkui jotain, se oli lintujen tarkkailijaa kiinnostavampaa. Olivatko metsäkauriita. Edellisellä kerralla, kun asukas ei ollut ollut paikalla, olin pelästyttänyt kauriit aterialta. Vaivihkaa, kuin varkain, ne olivat poistuneet vesakkoon. Olin villeille liikaa, kesy katselija.

Jos olisi satanut, peltinen katto olisi suojannut asukasta. Mutta pöllö ei ollut asettunut piipun päälle sateen suojaan, vaan säteilyn vuoksi. Kun aurinko liikkui kaupungin ylle, lankesi lämpö keltaisen talon kohdalle. Kello kolmetoista, Fastholmassa.

lehtopöllö piipun päällä

Ruumis oli sielua (5.3)

Hangen kanto oli kadonnut, saappaat painuivat pohjaan. Ruumis oli sielua raskaampi, totisesti. Mikä yöllä kantoi hirven, huuhtoutui aamulla alta. Se juoksi kerkeästi ojissa, hangen hatara voima.

Pilvissä kajasteli heleää valoa, se oli iloa, jota ohikulkijat jakoivat. Kuulin, kuuntelin. Puhuivat tällä päivälle huomisesta. Kuuntelin sitä kuin välimerellistä kieltä, vaikka olin kuullut hupsuja lupauksia ennenkin, päivänvarjon kuvia, ja neitoja leningeissä. Alas kukkaisaa rinnettä. Antakaa parasol, niin varjostan liioilta. Karkasivat, pahus, kun olin saamassa kiinni.

Avasin silmäni keväiselle rinteelle. Se oli sula nyt. Kuuset huokuivat, karvat märkinä maaliskuussa, havujen vihantaa.

Kettu, parahdin, leiskahti liikkeelle. Tulisi takaisin, tulisi illan tullen.

IMG_kuusi

Toukkia vai koteloita? (3.3)

”Hyvä kollega

Kirjoitan lintulehteen lyhyttä juttua valkoselkätikkojen ruokailupaikoista Vanhankaupunginlahdella. Asiaan liittyen olen seurannut valkoselkätikkojen ruokailua lahden metsissä. Havaittuani tikan olen yrittänyt pysyä yksilön kannoilla mahdollisimman pitkään. Tällä erää olen pysynyt kannoilla 265 minuuttia. Tarkkailun aikana mieleeni on noussut muutamia kysymyksiä, joihin en ole vielä löytänyt vastauksia.

Mutta ensinnä valkoselkätikan ruokailusta tekemistäni havainnoista:

Valikoima puulajeista, joilla olen tavannut valkoselkätikan ruokailemasta Vanhankaupunginlahdella, on laaja. Näitä ovat kuusi, koivu, tervaleppä, harmaaleppä, haapa, raita,  + muut pajulajit, pihlaja ja vaahtera. Puut ovat olleet lähes yksinomaan huonokuntoisia tai kuolleita, joukossa sekä pystyssä seisovia että maahan rojahtaneita. Muutamissa tapauksissa tikka on hakannut koivussa kasvavia kääpiä.

Valkoselkätikat ovat löytäneet ruokansa ruokailukohteesta (puusta) pääasiassa kolmelta eri alueelta: 1) välittömästi kaarnan alta, 2) n. 1/2 cm syvyydeltä puuaineksesta ja 3) usean sentin syvyydestä puuaineksesta, joskus lähes ydinpuusta. Kerran olen tavannut valkoselkätikan tekemässä suppiloa elävän haavan tyviosaan.

Kaarnan alta valkoselkätikat poimivat ravintokohteita seuraavista puista: kuusi, koivu, pihlaja, tervaleppä. Lahosta puuaineksesta: kuusi, pihlaja, koivu, haapa. Kuolleen puun kovasta puuaineksesta: tervaleppä. Elävästä huonokuntoisesta: pihlaja, raita + muut pajulajit, vaahtera. Elävästä hyväkuntoisesta puusta: haapa, raita.

Kirjallisuuden perusteella valkoselkätikan ravinnosta suurin osa on hyönteisten, pääasiassa kovakuoriaisten, mutta jossain määrin myös perhosten toukkia. Sen, mitä olen kiikarillani ja joistain ruokailutilanteessa ottamistani valokuvista voinut päätellä, tikan lipomat tai nokallaan nyppimät, enimmäkseen alle 1/2 cm mittaiset vaaleat ravintokohteet ovat olleet toukkia. Suurinta osaa lukuisista tikan esiin kaivamista ravintokohteista en ole tietenkään nähnyt kunnolla.

Kysymykseni kuuluvat:

1) Missä määrin talvisesta hyönteisravinnosta voi mainitsemissani kohteissa olla toukkien lisäksi kovakuoriaisten tai perhosten koteloita? Onko talvehtiminen kotelovaiheessa vähäisempää kuin toukkana? Valkoselkätikka käyttää ilmeisesti kuuloa löytääkseen kohteita ja kuten arvata saattaa, koteloista ei paljon mitään kuulu, joten sellaisen löytäminen on sattuman kauppaa.

2) Huonokuntoisten ja/tai kuolleiden kuusten kaarnan alta valkoselkätikat poimivat tietämykseni mukaan kaarnakuoriaisten toukkia (ja mahdollisesti myös koteloita?). Kun valkoselkätikat ovat poistaneet koivun kaarnaa, on alta paljastunut kaarnakuoriaisten toukkakäytävien näköisiä kuvioita. Elävätkö kaarnakuoriaiset myös koivulla?

3) Se, että valkoselkätikka kohdistaa talvisen ravinnonetsintänsä pääasiassa huonokuntoisiin tai jo kuolleisiin ja eri asteisesti lahoihin puihin kertonee siitä, että ravintoa on näistä löydettävissä hyvällä hyötysuhteella: eniten tuottoa tehtyyn työhön nähden. Mutta munivatko aikuiset puiden nila- tai puuosaa vaivaavat hyönteiset nimenomaan eniten huonokuntoisiin puihin eli onko toukkien/koteloiden määrä metsäympäristössä suurin juuri huonokuntoisissa puissa? Vai johtuuko valkoselkätikan ravinnonetsinnän suuntautuminen “materiaalin” eli kuolevan tai lahon puun käsittelyn helppoudesta?

4) Yksi valkoselkätikoista ruokaili tunnin tervaleppäpökkelössä ja eteni sinä aikana kuudesta metristä yhdeksän metrin korkeuteen. Sinä aikana tikka teki yhdeksän 3 – 4 cm syvyistä suppiloa kovaan puuainekseen, kuori kaarnaa, hakkasi matalia n 1/2 cm syvyisiä kuoppia kovaan puuainekseen sekä hakkasi kaksi n 1 cm levyistä ja 40 cm pitkää, pystysuuntaista uraa puuainekseen. Näistä jokaisesta pökkelöstä valitsemastaan ruokailualueesta tikka poimi ravintokohteita. Kaarnan alta löytyi heti “joitain pieniä ja valkoisia”, matalista kuopista vähän isommalla vaivalla ja pitkittäissuuntaisesta urasta myös jotain, mitä tikka söi, mutta en pystynyt näkemään. Syvempien suppiloiden tekoon kului viitisen minuuttia, mutta ilmeisesti saaliina oli isompi toukka. Onko hyönteistoukkien määrässä eroa puun eri kerroksissa, eli esiintyykö pinnalla määrällisesti enemmän kuin syvällä? Biomassan suhteen tässä ei ehkä kuitenkaan ole eroa?

5) Ovatko elävän haavan tyviosasta valkoselkätikan esiin hakkaamat, n. 3 – 4 cm mittaiset paksut toukat kantojäärän toukkia?

Anteeksi kysymysten paljous.

Terveisin Jaakko T. Kivilehto”

 

Karnevaalit (2.3)

Viherpeippokoiras nosti pään pystyyn, laski siipensä ja levitti pyrstönsä. Se esitteli höyhenpukunsa keltaisten ja siniharmaiden alueiden puhtautta. Ne olivat vanhan koiraslinnun kirkkaimpia sävyjä. Takana olivat sameat värit ja ailahteleva itsetunto. Omenapuun latvustossa oli myös joitain nuoria, harmaampia koiraita. Ne hivuttautuivat koreaa koirasta kohti, liikkuivat jäykästi, mahdollisimman ohuina. Nokat olivat auki kuin äänettömät aseet, valmiina. Linnut sulivat liikkeeseen. Riensivät omenapuusta toiseen.

Rämmin perässä. Piirsin viherpeipot ja silmujen pyörylät ja oksilla röyhyävän jäkälän. Oksisto kasvoi luonnoskirjan aukeamalle kuin parhaassa kesäkuussa, levittyi vasemmalta oikealle, ja niin koiraat pääsivät räpistelemään oksalta toiselle, latvuston läpi, säristen kuin sähkövirta. Yhtä nopeasti kuin takaa-ajo oli alkanut, loppui liike. Nuoret koiraat alkoivat naputtaa oksia, omaa jalkaa.

Mikä hätänä? Ei mitään. Tämä oli tauko.

Kohta ne ohenisivat uudestaan, laskisivat päänsä, hiipiäkseen oksan tyvestä oksan päähän. Naaraat istuisivat poissaolevan näköisinä. Sanoisivat: dyi?

Vanha koiras lennähti ilmaan. Se alkoi kierrellä hidastetuin siiveniskuin putarhan yllä. Se oli jäykkäsiipinen perhonen tai ennen aikojaan saapunut pääsky. Se kiihdytti ja jarrutti, käänteli kehoaan puolelta toiselle. Nyt se lensi raskaasti kuin vasten äkillisesti tiivistynyttä ilmaa, ehkä pähkinät ja lepät olivat pölläyttäneet siitepölypilven. Siivet ja pyrstö aukenivat, äärimmilleen, karnevaaliväreissä. Minä olin suurin ja minä olin kaunein ja minä olin paras viherpeippo. Du – du – du, trrlll, diyiii.

Ruokintapaikan vieressä, tiheäksi leikatussa kuusiaidassa, oli oksanhanka, joka odotti viherpeipon pesää. Lintulautojen antimet ja kaupungin lämpö valmistivat aikaiseen pesintään. Naaras aloittaisi muninnan muutaman viikon kuluttua.

IMG_vih

 

Kill, kill (29.2. Karkauspäivä)

 29.2.: 1) Kaksi huutelevaa lintua Kivinokan vanhassa metsässä. 2) Yksi huuteleva Mölylän metsässä.

25.2: Vanha koiras kaartelemassa Hakalan metsän yllä.

24.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha naaras ja nuori tai vanha lintu perätysten Hakalan metsän reunassa. 3) Nuori lintu lennossa Lammassaaren suunnalta Hakalan metsän suuntaan. 4) Nuori tai vanha lintu Viikinmäen sähkölinjan pylvään nokassa.

23.3.: Vanha koiras ja naaras huutelivat Mäyrämetsässä.

22.2.: Vanha koiras Taka-Viikin pelloilta koetilan suuntaan.

20.2.: Huutelua sekä Mölylässä että Hakalassa.

19.2.: 1) Vanha koiras pellon yli Taka-Viikin puolelle. 2)Vanha koiras voimalinjapylvään puolivälissä klo 12.45 – 15.15.

16.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha tai nuori lintu repi saalista, ilmeisesti varista, Vanhankaupunginselän jäällä.

15.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha naaras lennossa Hakalan itäistä reunaa Uurnalehdon suuntaan. 3) Vanha lintu voimalinjapylvään huipulla (Purolahti ja Pikkumäyrämetsä).

14.2.: Ei havaintoa.

13.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha koiras huuteli voimalinjapylvään huipulla (Purolahti). 3) Nuori lintu lensi matalalla peltojen yli Hakalan metsään.

10.2.: Ei havaintoa.

9.2.: 1) Huutelua Mäyrämetsässä. 2) Vanha koiras voimalinjan huipulla (Purolahti).

7.2.: Nuori, todennäköisesti naaras, Biokeskuksen katolla.

6.2.: 1) Huutelua Mölylän eteläreunassa. 2) Vanha koiras voimalinjapylvään huipulla (Purolahti).

3.2.: 1) Vanha koiras tai naaras lensi korkein siiveniskuin puhdistamon suunnalta Hakalan eteläosaan. 2) Nuori lintu lensi Hakalan metsästä tulvaniityn yli Pikkumäyrämetsään korppipari perässään. 3) Koiras tai naaras lähti lentoon korkealta metsäpolun viereisestä puusta.

1.2.: Koiras söi pienikokoista saalista Lammassaaren hoitoniityn rannan puolella.

30.1.: Huutelua Mölylän metsässä

28.1.: Pariskunnalla sinisorsanaaras saaliina. Höyhensivät Purolahden ulkoilutien reunassa.

27.1.: Nuori lintu lähti lentoon metsikön reunakoivusta. Jalat vapaat, ei saalista.

26.1.: Ei havaintoa.

25.1.: Vanha koiras tai naaras koetilan piha-alueen koivun latvassa.

24.1.: Vanha koiras voimalinjan pylvään huipulla.

22.1.: Huutelua Mäyrämetsässä.

21.1.: Ei havaintoa.

19.1.: Ei havaintoa.

18.1.: Ei havaintoa.

17.1.: Vanhan koiraan ohilento metsästä toiseen.

16.1.: Nuori lintu hyökkäsi ruokinnalle, ei onnistunut.

13.1.: 1) Nuoren linnun ohilento Sopulitien metsästä Mäyrämetsään. 2) Nuori lintu hyökkäsi variksen kimppuun, ei onnistunut.

10.1.: Ei havaintoa.

9.1.: Rastaankokoinen saalis vanhan naaraan kynsissä, lähti lentoon Mäyrämetsän suuresta kuusesta

6.1.: Vanha koiras Säynäslahden tervaleppäluhdalla, lähti puhdistamon suuntaan, missä hetken päästä huuteli.

5.1.: Ei havaintoa.

1.1.: Nuori lintu vanhan puhdistamon rakennuksen katolla.

30.12.: 1) Koiras lähti kuusesta lentoon. 2) Oravannäköinen saalis koiraan tai naaraan kynsissä Lemmenlehdossa. 3) Koiras tai naaras Kumpulan yllä.

29.12.: Ei havaintoa.

27.12.: Ei havaintoa.

26.12.: Koiraan ohilento kodin yllä.

25.12.: Ei havaintoa.

24.12.: Nuori lintu varikset perässään pellon yllä.

22.12.: Vanha koiras ja vanha naaras voimalinjan vierekkäisten pylväiden huipuilla. Huutelua.

20.12.: Ei havaintoa.

17.12.: Mahdollisesti koiras, lähti Mölylän rantapuusta.

16.12.: Koiras ja naaras Kyläsaaressa.

14.12.: Ei havaintoa.

13.12.: Vanhan naaraan ohilento Kivinokan vanhassa metsässä.

12.12.: 1) Vanha koiras voimalinjapylvään huipulla. 2) Huutelua Mäyrämetsässä.

9.12.: Ei havaintoa.

7.12.: 1) Vanha koiras ja vanha naaras huutelivat Mäyrämetsässä. 2) Koiras tai naaras lensi hämärissä edestakaisin Pornaistenniemen ruoikon yllä, etsi saalista. 3) Vanhan naaraan ohilento Hakalan metsän reunassa.

5.12.: Koiras tai naaras Kyläsaaressa.

3.12.: 1) Naaras laskeutui ruoikon keskelle lepikkoon. 2) Koiras tai naaras Hakalasta Mölylän metsään.

2.12.: Vanha koiras voimalinjapylvään puolivälissä.

Kuusikymmentäyksi havaintoa viidelläkymmenelläkolmella Vanhankaupunginlahdelle talven aikana tekemilläni retkellä. Viidellä kerralla näin saalista. Paljon jäi kanahaukan elämästä piiloon.

Sellainen se enimmäkseen oli: milloin vain mahdollinen ja siksi niin pelottava. Jos olit lintu tai orava, näytti havumetsä haukalta, jokainen oksa ja oksien väli. Se oli piilossa joka paikassa. Kun näkymässä jokin muuttui, koivunoksa katosi tai pylvään huippu pieneni, oli pysyttävä paikoillaan tai paettava. Se oli jännitystä, johon ei saanut tottua. Siinä piili kanahaukan mahdollisuus.

vanha kanahaukka liitää

Soidin (24.2)

Kesykyyhky kiersi ympyrää navetan harjalla. Ympyrän toisella reunalla istui toinen kyyhky. Kiertäjä oli koiras ja kierroksen kohteena naaras. Koiraan ympyrät olivat pieniä, se tepasteli muutaman askelen ja kääntyi 180 astetta. Ja sama uudelleen, rinta pulleana. Katso, miten suuri olen, miten kiiltävä ja hyväkuntoinen on höyhenpukuni, koiras kujersi kuin olisi hiertänyt huhmaretta. Naaras pysytteli sijoillaan. Ei vielä, ei vielä.

 

Kevään yleisimpiä kysymyksiä ja vastauksia (20.2)

1) K: Onkos näkynyt mitään?

    V: Ei ihmeempiä.

2) K: Joko on muuttolintuja tullut?

    V: Ensimmäisiä. Muttei tänne.

3) K: Voisiko jo näkyä kiuruja?

    V: Kyllä. Eilen lensi tuosta.

4) K: Onko nuo kiuruja?

    V: Ei. Kiurut on tuolla.

5) K: Mikä siinä on, kun kiurun laulua ei enää kuulu?

    V: Jaa, kyllä niitä tälläkin hetkellä laulaa. Tuolla ylhäällä.

IMG_kiu3

Tavuja (19.2)

Vesi valtasi maan, ja raot. Se työnsi ilman tieltään, ja hyppyhäntäiset evakkoon. Ne nousivat tuhkaksi nuoskalle. Missä niitä oli enemmän, oli lumi täyteen naulattu, kuin virsien numerot kirkkosalin tauluun. Kun siitä käveli, hyppäsivät tavut, tekivät voltin. On no, niin niin, en ne, no on. Lue siitä sitten, mistä oli kyse.

 

Mattopyykki (18.2)

Elettiin parasta helmikuuta. Ilo oli heillä, jotka saattoivat viettää päiväänsä ulkosalla: se oli korkea, kauttaaltaan valaistu. Monilla ei ollut edes ikkunaa, josta vilkaista. Karjakolla oli, sekä aikaa viipyilyyn. Kukaan ei ajanut häntä navetan ovelta sisään, kun hän katseli harakoiden peliä antennin oksilla ja miten varpuset pirskoivat pyhää vettä rakennuksen kourulla. Vielä sisätiloissa, kun hän siisti navetan käytävää, tai lapioi oljensekaista roskaa luukusta pihalle, oli hänen silmäistävä valon ihmettä. Se veti puoleensa: ikkunoista ja aukoista, joista ei talvella tulvinut kuin pimeätä. Hyvä mieli sai hänet sanomaan pari sanaa lähimmälle lehmälle. Se lämmitti lehmän sydäntä. Tämän jälkeen varpushaukka nappasi talven viimeisen peipon Mölylän kuusimetsän lintulaudalta. Hetkeä myöhemmin Vantaanjoen suulle laskeutui kevään ensimmäinen telkkä. Kun koirastelkän vatsa osui maitokahvin väriseen veteen, sai Vuokko syötyä vispipuuronsa loppuun päiväkodissa. Kerttu oli siihen mennessä ehtinyt opettaa viitosen kertotaulua, sanella pätkän Tuhkimo-tarinaa ja laskea montako työpäivää viikosta oli jäljellä.

Iltapäivällä sinimustat pilvet laahautuivat mereltä. Pilvet ulottuivat poikki itäisen taivaan, raskaina kuin mattopyykki narulla. Hiutaleet pysyttelivät tahdonvoimalla pilvissä, vielä yhden metsän yli. Yli kumaraisen kulkijan, herukkapensaassa lymyävän rusakon ja kuusikossa kyyristelevän hiihtomajan.

Kun Kerttu pääsi Sopulitielle, ja kotiportin kulmalle, alkoi mattopyykistä irtoilla valkeita lastuja. Hän pysähtyi siihen. Hiutaleet täyttivät ihmisten ja eläinten ja puiden välit kuiskeellaan. Lumen alle nukkumaan, käykää, uudestaan.

IMG.lapi

Sydäntäpliä (16.2)

Paikka oli oikea. Kookas mies oli piirtänyt rukkasen peittämällä peukalollaan pätevän kartan koppuraan lumeen, ja siihen, mihin peukalo oli piirtänyt rastin, olin pysähtynyt. Tästä sen pitäisi löytyä. Ja tuossa kulkivat kookkaan miehen saappaan jäljet, kuviot olivat painuneet syvään kuin myös kengän numero metsäkauriin makuupaikan vieressä. Sitä, mistä kookas mies oli kertonut, en kuitenkaan ollut löytänyt. Olin ohittanut sekä numeron että makuupaikan kahdesti ja muutaman muun huomioni herättäneen yksityiskohdan, silmien haavi oli sellainen, ettei se osannut erottaa, ennen kuin aivot sanoivat, mikä kelpaa, mikä ei, kuten koiran pureman pallo tai kalansavustamon patinoitunut laatikko, kaikki ne kauan sitten kohonneen veden kuljettamat, joista jonain toisena päivänä olisin ollut kiinnostunut.

Pulmani aiheutti mittakaava: painallukseen, jonka peukalo oli pyöräyttänyt lumeen, mahtui todellisuudessa suuri osa tervaleppäluhtaa, toisin sanoen stadionin mitta kookkaan miehen kulkureittiä sulavesipuron vieressä.

Liekö liika itsevarmuus suurentanut haavini silmiä? Tiesin, että etsimäni ei karkaisi mihinkään, mikä oli poikkeuksellista linturetkillä. Linnuilla kun oli siivet ja ne yleensä käyttivät niitä. Mutta tämä lintu ei karkaisi, koska se oli kuuleman mukaan kuollut, makaisi selällään, kohti lintujen taivasta.

Poistuin polulta, sillä todennäköisyys löytää lintu peukalonjäljen ulkopuolelta alkoi tuntua suuremmalta. Sitä paitsi: eikö kookas mies ollut kertonut aikoneensa lepikon läpi toista kautta, mutta palanneensa polulle heikkojen jäiden horjuttamana? Jos varpushaukka lepäisi siellä, missä kukaan muu ei ollut käynyt?

Näin olikin. Haukka makasi selällään jäällä, jonka sileyteen ei kenestäkään olisi jäänyt jälkiä. Oli outoa nähdä petolintu kuolleena. Lintu, jonka elämä oli riippunut toisten tappamisesta. Kummallista, ettei kukaan ollut koskenut siihen. Eivät varikset, eivät korpit.

Mikä oli kuolinsyy? Ei näkynyt merkkejä. Kuin haukka olisi pudonnut omia aikojaan, niin kuin omena puusta. Vanhuuden vaivoihin se ei ollut menehtynyt, sen näki vatsapuolen höyhenistä, niissä oli sydäntäpliä. Haukka oli nuori. Ehkä se oli kuollut kokemattomuuteen. Joka päivä olisi pitänyt lopettaa toinen lintu.

Poimin kynän untuvatakkini taskusta, avasin luonnoskirjan. Jokainen lintu oli piirtäjän tilaisuus ja kuollut kaksin verroin. Ohitse kiitävä hetki, joka kerrankin pysyi paikoillaan.

Kuollut varpushaukka

360 astetta (16.2)    

Mistä oli odotus tehty? Pitkästä talvesta ainakin. Vuosipäivästä, johon sisältyi hyviä muistoja ensimmäisistä kiuruista, toiveikkuuden korkeasta asteesta; niin kuin lintujen olisi pitänyt toteuttaa unelmat ihmisen puolesta. Eteläisistä tuulista, sillä sinne ne olivat syksyllä suunnanneet.

Pysäytin mukavasti rullaavan pyöräni. Asetuin peltoteiden risteykseen kuin pylväs aurinkokelloon. Pianko ne tulisivat, muuttolinnut.

Havupuut huokailivat, mutta ikävä kyllä väärään suuntaan. Ne kumarsivat sinne, minne tuuliviiri koetilan harjalla oli kääntänyt nuolensa, kohti Suomenlahden selkää kaupungin takana, minne savu voimalan piipusta valui. Perhana. Ilma virtasi toiveitteni vastaisesti, eivät edes uuttukyyhkyt väsyttäisi itseään vuokseni.

Oli tyydyttävä arkisiin asioihin. Peltisiin kattoihin, tiilisiin kattoihin ja kyyhkyihin navetan nikamilla. Humisevaan hormiin ja rämisevään ritilään hormin edessä. Kuinka ne välittivät lehmien lämpöä. Kylpeviin varpusiin räystäällä ja sulaveden pärskeisiin, kun pesuvesi pirskoutui. Traktorin pörinään ja peräkärryn kolinaan koetilan kuoppaisilla teillä. Variksiin, jotka laskeutuivat lannalle, jota lopsahteli kyydistä kuin kysymyksiä. Mitä pellon toisella puolen kiikaroitiin? Sellaista, minne en yltänyt? Oli tyydyttävä vanhaan totuuteen, ettei kaikesta saanut kiinni. Kuten katkelmaan ohikulkijan puhetta, että: ”… siinä asiassa Antikaiseen saattoi luottaa”. Kuunneltava koiraa, joka haukkui sellaista, mitä ihminen ei ymmärtänyt. Itse eläintä ei tarkkailupaikkaani näkynyt, ei omistajaa, he etenivät Uurnalehdon takana.

− Anteeksi, joku sanoi, se oli hiihtäjä, joka pyrki ohitseni, vaikka pysyttelin paikoillani. Väistin lykkijää, hän kiitti kauniisti, ja hänen talvinen matkansa sai jatkoa. Tosiaan, ei kevättä näköpiirissä. Joko vähäisyys oli riittävää, jotta voisin poistua?

IMG_varpun

Valkoselkätikkojen ruokailupaikoista Viikissä (14.2)

”Hyvät kollegat

Kuten hyvin tiedätte, jäi syksyisen vaelluksen jälkeen Vanhankaupunginlahdelle talvehtimaan useita valkoselkätikkoja. Itse olen tehnyt marraskuun alusta tähän päivään lajista 18 havaintoa eri puolilla lahtea. Havaituista 11 on ollut naaraita ja 5 koiraita, kahdessa tapauksessa olen kuullut vain ääntelyä.

Tarkkaa yksilömäärää en varmuudella pysty sanomaan, mutta havaitsemistani linnuista koiraita on vähintään kaksi (toisella koiraalla värirenkaat, toinen renkaaton) ja naaraita luultavasti vain yksi (renkaaton).

Renkaattomien määrän tulkinta perustuu siihen, että Tiiraan ilmoitetuista renkaattomista koiraista ja naaraista ei yksittäisiltä päiviltä ole ollut havaintoja kuin yksiltä paikoilta (ei siis useasta paikasta samana päivänä). Joinain päivinä on saattanut kuitenkin olla kyse useammasta kuin yhdestä yksilöstä (erityisesti ennen joulukuuta). Joulukuun alun jälkeen (jolloin yksilöt ovat jo asettuneet talvireviireilleen) renkaattomista yksilöistä tekemieni havaintojen uskon koskeneen vain yhtä koirasta ja yhtä naarasta.

Vanhankaupunginlahden kaksi koirasta ja yksi naaras näyttävät ruokailevan selkeästi eri alueilla. Vaikuttaa siltä, että niillä on omat talvireviirinsä, tosin ruokailualueen reunoilla voi olla jonkin verran päällekkäisyyttä (Mölylä – Fastholma).

Värirengastettu koiras on oleskellut melko suppealla alueella, Fastholman ja Ryönälahden tervaleppäluhdan välillä eli lahden itärannalla. (Marraskuussa tehtiin Tiiran mukaan havainto myös toisesta värirengastetusta koiraasta (Fastholmassa), mutta tämän jälkeen ei missään päin lahtea, joten koiras ilmeisesti poistui.)

Omat havaintoni renkaattomasta koiraasta ovat Pornaistenniemestä, Keinumäeltä ja Hakalanniemestä eli lahden länsipuolelta, eli paljon laajemmalta alueelta kuin värirengastettu yksilö. (Renkaattomasta koiraasta on Tiiran mukaan havaintoja myös Viikintien suuntaisen vanhan ratapenkan varrelta, Lammassaaresta sekä Kyläsaaresta.). Eniten havaintoja on Pornaistenniemestä.

Naarashavainnot ovat kaikki lahden itäpuolelta (myös Tiiraan ilmoitetut). Alkuun (marraskuusta vuodenvaihteeseen) näin naarasta erityisesti Mölylän metsässä (viidesti), mutta tammi – helmikuussa varsinkin Sopulitien metsässä (kolmesti). Kertaalleen näin naaraan Fastholmassa (marraskuun alku) ja Pikku-Mäyrämetsässä.

Molempien koiraiden oleskelualueilla kasvaa lähes yksinomaan lehtipuuta.

Itäpuolen koiraan alueella Fastholmassa kasvaa pääasiassa koivua, terva- ja harmaaleppää sekä haapaa ja pihlajaa. Ryönälahden tervaleppäluhdalla valtalaji on nimensä mukaisesti tervaleppä.

Länsipuolen koiraan alueen lehtipuita ovat Pornaistenniemessä koivu, terva- ja harmaaleppä sekä pihlaja, Keinumäellä terva- ja harmaaleppä sekä pihlaja. Hakalanniemen arboretum-alue on lehtipuuvaltaista sekametsää, jonka lehtipuista pääosa on koivua, terva- ja harmaaleppiä (rantapuusto) sekä pihlajia ja vaahteroita.

Naaraan alue poikkeaa puulajistoltaan koiraiden alueesta ja on luonteeltaan havupuuvaltaista sekametsää. Puusto on valtaosaltaan kookasta kuusta, mutta hieman myös mäntyjä. Havupuiden joukossa kasvaa myös koivuja, harmaa- ja tervaleppiä (Mölylä) sekä pihlajia ja jonkin verran haapoja.

Lahopuustoa ja kuolevia puita on kaikilla alueilla runsaasti (sekä pystyssä olevia että maapuita, niin lehti- kuin havupuita).

Minua on kiinnostanut erityisesti millaisilla puilla Viikin valkoselkätikat ruokailevat. Jokaisella havaintokerralla olen merkinnyt puulajin ja minkä tyyppinen puu on (esim. maapuu tai pystyssä) sekä millä korkeudella yksilö ruokailee. Yhdellä havaintokerralla yksilö on saattanut ruokailla useammalla puulajilla ja useimmiten myös useassa eri puuyksilössä. Pääsääntöisesti ruokailuun käytetty aika/puuyksilö on ollut (ei yllättäen) sitä lyhyempi, mitä ohuempi puu on. Useimmissa tapauksissa olen merkinnyt myös, miten ruokailu tapahtui (kuori puuta, teki suppiloita jne.).

Naarasta näin eniten (11 kertaa), joten siltä kertyi myös eniten ruokailuhavaintoja. Havaintokerroilla näin naaraan yhteensä 14 eri ruokailukohteessa. Puulajit olivat: koivu 4, kuusi 4, harmaaleppä 3 ja pihlaja 3 kertaa.

Kaikki kuuset, joilla naaras ruokaili, olivat vähintään edellisenä talvena kaatuneita, joiden kaarna oli ainakin osasta runkoa kuorittu tai hakattu irti. Naaras hakkasi erityisesti kuusten runkojen alapuolen kaarnaa irti, josta poimi ravintokohteita.

Koivut olivat kookkaita ja useimmiten kuolleita. Naaras ruokaili sekä koivun tyvellä (jonka lahoon puuhun teki syviä suppiloita) sekä korkeammalla (yli 5 m) rungolla. Korkealla ruokaillessaan naaras kuori ja/tai hakkasi koivun kaarnaa irti ja poimi ravintokohteita paljastuneelta rungolta. Suppiloita tehdessään naaras käytti yhdessä tapauksessa yhteen runkoon puolisen tuntia.

Kahdessa havaintokerralla naaras ruokaili ranteenpaksuisilla kuolleilla pihlajilla. Se hakkasi jo osittain irti halkeillutta kuorta ja poimi paljastuneelta puulta, mitä siellä sitten esiintyikään. Yhdellä kerralla se hakkasi hieman paksumman lahon pihlajapökkelön yläosaa (n. 6 m korkeudessa), mistä poimi valkeita n. 1- 2 cm mittaisia toukkia.

Harmaalepät, joissa naaras ruokaili, olivat kaikki kuolleita ja monesti hyvin lahoja sekä aina yläosistaan katkenneita. Ruokailu tapahtui tyveltä yläosiin (n. 6 m korkeuteen).

Kerran näin käpytikan hätistävän naaraan pois kaatuneilta kuusilta.

Itäpuolen värirengastetun koiraan olen nähnyt vain kahdesti, joten ruokailuhavaintoja on kertynyt vähän. Molemmilla kerroilla koiras hakkasi jo aiemmin hyvin hakattuja, pystyssä seisovia tervaleppäpökkelöitä n. 1 – 4 m korkeudella. Toisella havaintokerralla koiras kävi myös syksystä asti ylläpidetyllä läskiruokinnalla. (Sattuneesta syystä, eli valkopäätiaisen läsnäolosta johtuen, Fastholmassa on retkeilty tänä talvena paljon ja tästä koiraasta on Tiirassa myös runsaasti havaintoja).

Myös länsipuolen koiraasta on minulle kertynyt vain vähän ruokailuhavaintoja, sillä olen havainnut yksilön vain kolmesti. Puut ja havaintokerrat: harmaaleppä 2, tervaleppä 1, vaahtera 1, pajulaji 1.

Harmaa- ja tervalepät, joissa koiras ruokaili olivat lahoja tai huonokuntoisia ja ruokailu tapahtui n. 1 – 4 m korkeudella. Näihin koiras teki suppiloita tai syviä puun pituussuuntaisia uria. Yksittäinen vaahtera, jonka runkoa koiras hakkasi n. 3 m korkeudella, oli huonokuntoinen. Pensasmaisen pajulajin tyvellä koiras hakkasi n. 0,5 – 1,5 m korkeudella, ilmeisimmin huonokuntoisia oksia.

Mielikuvani valkoselkätikan tyypillisestä ruokailuympäristöstä on tähän asti ollut lahopuuvaltainen, rantavyöhykkeen lehtimetsä, jollaisia sen pesimäympäristöt ovat. Vanhankaupunginlahdella talvehtivan naaraan talvisella ruokailualueella kasvaa kuitenkin pääsääntöisesti havupuita. Tänä talvena onkin ollut itselleni yllätys havaita Viikissä valkoselkätikka useasti ei vain lehtipuulla, vaan myös kuolleella kuusella.

Valkoselkätikan asettumista Vanhankaupunginlahdelle uskoisin edesauttavan, että myös vanhojen ja huonokuntoisten kuusten, kaikkien muiden puiden ohella, annettaisiin jäädä paikoilleen niissä Viikin metsissä, jotka eivät ole tai tule olemaan suojelun piirissä. Valkoselkätikan talvehtimista tällainen hoitamattomuus ainakin auttaisi.”

valkoselkätikka toukan kanssa

 

Mikä vei hengen? (11.2)

Palattuani pelloilta, muistin tapahtuman samalta paikalta. Etsin kirjoittamani kuvauksen ja luin sen itselleni ääneen.

”Jos olisi ollut pyhä, olisin myöhästynyt jumalanpalveluksesta, sen verran laiskasti olin lähtenyt liikkeelle lauantaiaamuna. Moittijoita en pellon laitaan tullessani kuitenkaan kohdannut. Ja miksi olisin? Viikkiin sai tulla, ja sieltä sai lähteä, milloin halusi. Jos jotain menetti, niin muutaman kauniin havainnon.

Kirjoitin vihkoon saapumisajan ja arvioin säätilan (lumi ylsi nilkkaan, räystäät tippuivat). Katsoin kiikarin läpi pellolle. Näkyi väkeä vapaa-ajallaan, he lipsuivat yli aukean, useimmiten pareittain, traktori oli avannut peltotien sitten pyryn. Ja kas, jokin oli houkutellut paikalle myös ilahduttavan paljon variksia, kolmisenkymmentä. Elämää. Se oli harvinaista helmikuun alun pelloilla.

Varikset olivat hajaantuneet kahteen ryhmään, niin että tiiveintä oli ryhmien keskellä. Hierarkia hillitsi rähinöintiä, mutta kun sitä kerran koeteltiin, näin riitelijöiden välistä hallaivaista turkkia. Lohkolla, jossa kesäisin kasvoi rehunurmea, makasi kaksi vainajaa.

Menin lähemmäksi katsomalla kaukoputken läpi, piirsin tilaisuutta talteen. Piirsin käpälän. Se liikkui, kun varis repi ruhoa. Hengenmenosta ei ollut kauan, Ulkoilijat viuhuivat ohi, he katsoivat peltotien toiseen päähän, eivät karnevaalia.

Yhden olisin ymmärtänyt, mutta kaksi. Nostin kaukoputken olalle. Kuin olisin joutunut Villin Lännen kohtaukseen saavuin tapahtumapaikalle: mitään tietämättömät ruumiit lojuivat lyhyen kantaman päässä toisistaan. Jos tähän oli selitys, se oli jo haihtunut.

Ensimmäiseksi oli nokittu silmät. Vatsaan oli menty kyljestä: näkyi suolen löysä sisältö, pari valmista papanaa. Ei ruudinsavua, ajatteli rikospaikkatutkija, ja seurasi verivanaa. Etsin iskupaikkaa.

Lumelle oli suihkunnut sydämen lyöntien välein, tappaja oli osunut valtimoon. Näkyi vihreänä helottavaa orasta, jota oli kaivettu sänkien välistä, ja juoksemisen jälkiä, kun jänis oli kompuroinut karkuun. Mutta tekijästä ei hangelle ollut jäänyt merkkiäkään. Ei ketun, ei koiran. Ei siiven jälkiä.

Merkillisintä oli, ettei veriselle vanalle löytynyt alkupäätä, vaan rusakot makasivat kuin olisivat sidotut punaisella nauhalla yhteen, yhtä tuoreina, yhtä kuolleina. Niin kuin ne olisivat olleet yksi rusakko kahdessa paikassa. Mikä ei ollut mahdollista.

Tapasin pari lintukaveria ja mietimme tapahtumapaikan vieressä todennäköisintä tekijää. Koska ruumiiden vierellä ei näkynyt kuin uhrien jälkiä, kuoleman oli täytynyt yllättää ilmasta. Huuhkaja? Kyllä. Kanahaukka? Kyllä. Molemmat kävivät. Yöllinen pakkanen oli kovettanut hangen, joten siivistä ei välttämättä jäänyt jälkiä. Yllätettynä, avoimella kentällä, ei rusakolle ollut hyötyä nopeista jaloista.

Kului vartti ja varikset rääkäisivät varoituksen. Lähimmälle haaskalle oli laskeutunut kanahaukka. Vanha naaras raahasi ruhoa metrin, kaksi. Vahva lintu.

Mutta mikä oli vienyt rusakoilta hengen, ja yhtä aikaa? Ei ollut silminnäkijöitä.”

IMGrusakko_piiloutuu

Tilaisuus (10.2)

Se seisoi keskellä aukeaa, kuin paikkaansa ommeltu. Siinä oli kaksi mustaa ovea, ja ovien yläpuolella ikkunat, kuin salmiakkiaskin silmät. Se olisi käynyt kirkosta, ellei se olisi ollut pullollaan heinää, ja yliopiston omaisuutta

Ikkunoihin oli sovitettu verkot, jotta kyyhkyt eivät olisi mahtuneet silmistä sisään, mutta varpusia ei estänyt mikään. Silloin tällöin toinen mustista ovista avattiin. Pieni traktori haki rullan lehmien ruokaa. Ovi suljettiin ja traktori ajoi pois. Muulla tavoin ei hiiriä häiritty, varpusista ei ollut haittaa.

Kaadettu, sahattu, veistetty. Melkoinen palttoo hiirillä. Se oli teatterin takaseinä, ja siihen oli hyvä nojailla. Tuossa oliistumalauta. Lato oli leimannut selät.

Kärpänen pörähtäisi lentoon, ken istuisi alas, se oli syksyltä muistissa. Mutta missä olivat muut? ei ollut laudalla Vastarantaa. Muitakaan tuttuja. Ukkoja persalusineen, ryyppäämässä teetä, rapistelemassa eteläisellä seinällä eväspapereitaan. Huutamassa kiurua, loitsimassa hyyppää. Hoo! ja kevään ensimmäistä kyyhkyä.

Missä kaikki olivat?

Kunhan tulisi kevät, niin pellolla riittäisi ruuhkaa. Kaukoputkia kasvaisi kulkuväylille, kuin vesakkoa uudisalalle. Ulkoilijat kiertäisivät kiikaroijia, kiikarit kehää. Kysymyksiä satelisi lintumiehille: No onko sitä kevättä?

Mistä sen voi tietää? mutistaisiin, jos mutistaisiin, kuin laudanraosta. Oliko keväällä kynnystä? Ensimmäinen leskenlehti? – vai oliko se vain mielentila, jonka jokainen rakensi tai jätti rakentamatta?

Mistä sen voi tietää? Kokeilkaapa. Tässä on sopiva sija: valmiinanne, paikoillanne. Jo laajenivat tulvalammet. Sisämeret metsien väliin. Ulapalle mainingit. Poukamat väreilivät turvaa. Puronpoikasia kipittämässä pellonreunoilla, sorsia lampareesta toiseen, solahtamassa sohjoiseen valtavirtaan.

Mistä sen voi tietää? No, siitä, että tuohon ne kiurut laskeutuisivat. Ensin yksi, varhaisin kaikista. Se tähystäisi talvimullan kokkareella, töyhtö heiluen tuulessa. Se olisi se sanansaattaja. Tuuli osuisi pyrstöön. Puolelta toiselle, varpaat menettäisivät otteen.

Se se olisi se kevät. Se painautuisi maahan. Litteäksi, toviksi tähän. Nokka tuuleen. Sitten lentoon, liikkeelle, maa peittyisi lumeen.

Se etsisi eineensä autoteiden varsilta. Ellei kevät lentäisi lounaaseen, merelle, kauemmas, sinne, missä lumi olisi vettä ja pelloilla leipää.

Selviytyisikö se?

Kun pakkanen olisi vetäytynyt pohjoiseen, kun jääpalasta olisi jäljellä viileä jälki, kevät palaisi. Se sivuuttaisi punamultaladon lännen puolelta.

Parvi toisensa perään lämmittäisi pälvisiä peltoja.

Koiraat kohoaisivat ja alkaisivat laulaa niin kuin oli kirjoitettu. Muurahaiset juoksisivat öljytyin polvin. Niks, naks, kasvoja repisi sammumaton hymy.

Lato, kuin lintumiehet. Kuinka niin? Se natisisi, niin kuin vanhat nivelet, kun alkaisi tuulla, oikein kunnolla keinuttaa.

Entä sitten. Kun ei ollutkaan nähtävää, kun talvi oli huuhtonut pellot.

Linnuista vastasivat varikset. Ne eivät lakanneet lentämästä. Pellon poikki, ladon editse, kun tekemistä tarvittiin. Yksi, kaksi, ne laskeutuivat aidanseipäille. Kolme, neljä, viisi. Kaikilta tahoilta. Oli Vallilaa. Hermannia. Hertsikkaa. Tuolta kuului Toukolaa, Oi maamme, Kumpulaa, raakkui väärä vire, raa – ra – raa.

Lompsien, omin siivin, kuin kauppareissulta lonkotellen. Liitelivät. Löivät leprusti, herättämättä huomiota, saapui nyrkkivä joukkio Sörkan suunnalta. Kaupunkilaisia, yhtä kaikki, housut istui hyvin. Huivin hapsut, hartialiina.

Nyt olivat kaikki kuulonkantaman varikset asettuneet aukealle.

Katsoin kaukoputkeen sisään. Siellä näkyi ympyrä, ja varis, joka seisoi ympyrän keskellä. ”Aukkoja oli ja kuraa − kas lehmänkakkuja”, arvioi varis talven vaihetta.

Aloitin siivestä: siinä oli linnun idea. Piirsin siiventaipeesta pyrstön suuntaan. Käsisulat, kyynärsulat, höyhenalat. Katse kulki kynän edellä, etsi lyhintä reittiä. Pyrstön alta vatsan kaareen, jalkojen paikka ja vakaa asento, kun varis nokki kakkaraa. Siitä löytyi kotelo, se oli sattuma linnun nokkaan.

Miten saisi liikkeen jatkumaan paperin pintaan, kallellaan, astelemassa, kuin laivan kannella varis kulki kädet taskuissa, seuraili suihkukoneen vanaa. Jalat harallaan, hyppäsin selkään. Nopeasti: hartian linja, ennen kuin maantiede muuttui, äsken se oli vaakasuora viiva.

Vaihdoin piirtämisen suuntaa, jos varis liikahti, se jäi ilman päätä. Aloitin uuden linnun niskasta. Siinä oli pörheä kaari kuin ihmisen hyvä olo, ja päälaen kaunis muoto, takaisin korville, valo piirsi kiehkuran. Pilke oli tuima kulmien alla.

Suhteiden piti mennä oikein, varis ei ollut harakka. Mittasuhteet tekivät lajin, niistä luki elämän ja tavan, mikä oli ja missä?

Nokka oli vasara ja taltta, lusikka ja vellikulho. Se oli instrumentti, ja sillä hoidettiin ruohojen juuria. Tuurattiin, tiirikoitiin. Kilk – kilk, kaksi varista särki riitettä.

Jää ei kestänyt sitä, se taipui ja rasahti rikki. Kylpijät upottautuivat kupeitaan myöten, laskivat siiventaipeet. Pysyttelin perässä. Katsoin lintuja en paperia, annoin käteni määrätä mittasuhteet. Viivat eivät osuneet kohdalleen, mutta väliäkö sillä. Leyhytin variksena vesikuopassa, lähdin laitumelta, lensin Jättiluudan latvaan.

Olimme sieltä täältä savessa.

Suimme sulkiamme, ompelimme umpeen pukujemme aukkoja, jotta lintuna olo saattoi jatkua.

Minne sitten? kysymys nousi rintaan. Pelto oli tutkittu. Metsä oli yötä varten. Kaupunki sai odottaa. Navetan edessä näkyi tutkimaton kumpu lantaa. Se höyrysi vasta laskettuna. Vain pari joutavaa harakkaa.

IMG_varislennossa

Kuului askelten narinaa, lumi kirahteli (pakasti).

− Anteeksi, sanottiin. Karheasti. Häiritsinkö?

Liki ladon seinää seisoi mies, kaulukset pystyssä ja rukkaskädet selän takana, kuin saattajalla siivet. Toinen käsi piti ranteesta kiinni, ja sormet, ne askartelivat rukkasissa. Ehkä ne auttoivat karvahattua ajattelemaan.

Jossain olin nähnyt hänet, ja näkyville pyrkivän nenän, hänen ainoan paljaan paikkansa. Piirroksessa? Jonkin mestarin. Monta laskosta, olisin hulmauttanut ne hiilellä, kuin marraskuisen pystyyn nostetun aamun, kulmakarvat kuurassa.

Tiesin, miksi mies oli pysähtynyt. Olin tilaisuus kesken taivalta.

− Oliko nuo variksia? mies krähisi, ja kulautti. Kuin kupillinen kahvia olisi kiillottanut metallin, lämmittänyt korppia laulamaan: − Tuolla puussa.

− Oli.

− Siltä ne minustakin näyttivät. Kysyjä katsoi vuoroin koivua, vuoroin lintumiestä. Sieltä näki kaupunkiin. Mahtikoivu. Nyökkäsin, ja sanoin saman ääneen. Jättiluuta.

Toivotimme toisillemme hyvää päivänjatkoa. Minun puolestani vieras olisi voinut viihtyä pitempään, mutta ehkä tällä oli lääkärinaika kello kaksi. Kun kävelijä oli pienentynyt peltoteiden risteykseen, etsin hänet kaukoputken kuvaan ja piirsin jalkojen asennon ja hartialinjan ja siivet, jotka tämä oli taittanut selkänsä taakse.

Ei. Tiesin, että kävelijä oli Nykvist eikä mikään lintu. Aarne oli jäänyt eläkkeelle porttivahdin toimestaan, ja asui vaimonsa kanssa Herttoniemessä. Kerrostalot näkyivät ladon eteläseinustalle, ne kohosivat metsästä kuin ikenistä. Meri oli syövyttänyt rappausta, lähiö oli kaupungin ensimmäisiä.

Seinät peitettäisiin pian ja taloille tehtäisiin operaatio. Nykvist itse oli hyvässä kunnossa. ”Minä kävelen joka päivä”, kuulin hänet selittämässä tohtorille, jolla oli harvinaisen pyöreät pohkeet.

Ei. Oli kiire. Nykvistin ei voinut antaa mennä. Lensin peltotien päähän, ja pysäytin porttivahdin siihen. Vanha mies, ja leipäpussi lintuja varten. Hän oli huonossa kunnossa. Pian hänet peitettäisiin, ja hänelle tehtäisiin operaatio.

− Minulla on kyllä lääkärinaika kello kaksi, Nykvist sanoi. Mutta kyllä hän aina linnuista ehtisi jutella.

Kerroin Nykvistille varpushaukasta, ja pelästyneistä pikkulinnuista lähimetsässä. Nykvist taas sanoi nähneensä töyhtötiaisia. Niitä oli näillä main harvassa. Ne vartoivat siinä, missä metsä kituili mäntyä, tiesinkö paikan? Kyllä. Vieressä kasvoi honkia sen verran kuin hakkuissa oli jätetty pystyyn, taustallaan taimikko. Varpushaukka oli laskeutunut sinne.

Linnuista niin. Vaikeampi oli puhua siitä, mikä meitä yhdisti lintuja ennen.

 

Suoja (9.2.)

Aukea oli vaihtanut ilmettä. Tai miten muutoksen olisi ilmaissut – peltoon oli auennut valkoisen tilalle värejä. Lumenvalkoinen liina oli kadonnut. Mullan mietteliäät aallot täyttivät lukuisia lohkoja. Miksi ne kasvaisivat tänä vuonna? Ruohoa, viljaa, kuka tietää, tuolla pilkotti vihreää. Missä oli oljenkeltaista, siellä ei ollut syksyllä kynnetty. Etäällä, missä laitumet laskivat notkoon, kerääntyivät sulavedet lammiksi. Siellä väreili harmauden tyyniä sävyjä, sitä puhtaampia, mitä kauempana ne katsojasta makasivat. Paitsi metsän juuressa, missä tummuus toistui vedessä.

Lumi oli haihtunut, solahtanut liikkeelle kuin rentous olisi sulattanut muodolliset tavat. Sen näki juoksevan ojissa, pulisevan kuin olisi löytänyt äänensä. Mitä vielä, muistin askelien narskunan, eihän talvesta ollut kuin toista viikkoa. Mutta nyt se oli vetäytynyt, pohjoisille rinteille kuin hupeneva jänis pälvien väliin.

 IMG_0007

Metsän eläimiä (7.2.)

Hämmästyttävää, miten sitä saattoi nähdä ja olla samaan aikaan näkemättä. Otin kuvan kahdesta metsäkauriista, ja kun katsoin otostani kotona, näkyi toisella kauriista sarvenalut. Metsässä en ollut huomannut niitä, kahta nahkaista kohoumaa eläimen päälaella. Kallosta puhjenneet kuplat näyttivät kivuliailta, ja mieleni teki jo päänsärkytablettia, mutta minä en ollutkaan kauris, en pukki, vaan huoneihmisten sukua. Turhaan säälin eläimiä, ei sarvien kasvu ollut sairautta.

Tällaista tämä oli. Vaikka vierailin metsissä oli metsän elämä vierasta, vain vilahduksia arkojen asukkaiden arjesta. Hännänpäitä, viuhinaa. Sorkkien painalluksia tuoreessa lumessa.

Lumentulon jälkeen metsäkauriiden liikkeet olivat tulleet nähtäviksi. Kauriiden polut ylittivät kaupunkilaisten uria, johtivat rinnettä ylös, kun ihmiset taasen välttivät nousuja. Harjanteilla, muutaman kymmenen metrin päässä ulkoilijoista ja heidän sauvojensa tahdikkaista iskuista, kauriit olivat kaivaneet esiin mustikanvarpuja. Missä maa oli karumpaa, oli nautittu kanervista. Ne olivat kauriiden herkkua. Mutta koskaan en tavannut kauriita syömästä, vain lautaset ja höyryävän kattilan sekä makuupaikat, joihin ruokailun jälkeen oli jääty märehtimään. Itse eläimet olivat poissa tai sitten ne olivat näkymättömiä.

Muutaman kerran, kun olin pysähtynyt kirjoittamaan jotakin tämän tapaista vihkooni, oli läheltäni kävellyt itse jälkien jättäjiä, suurien ja pienien. Silloin oli lakattava kirjoittamasta, sillä vähäinenkin liike rikkoi rajan: mikä kuului minne.

 

Suurimmat linnut (3.2.)

Nuori kanahaukka lensi vauhdilla kohti niittyä ja tuppaiden välissä tonkivaa korppia. Eikö tonkija havainnut hyökkääjää? Näytti kuin korpin huomion olisi vienyt kohde, jota se oli jäänyt nokkimaan. Ehkä se oli talipallo, jonka olin nähnyt korpin piilottavan edellisellä viikolla.

Sen puoliso kronkkui näköalapaikalla, se oli kuuluttanut siellä jo kauan, voimalinjan huipulla, kaikesta mikä oli kiinnostavaa. Ylhäältä siinsivät hyvät näkymät, arvelin, vaikka vähän minä korpin näkymistä tiesin, maan matonen.

”Klonk”, oli pylvään päästä kuulunut, kun olin tullut kuusikon reunasta esiin. Mitä tuo oli tarkoittanut, en ymmärtänyt korppien kieltä, vaikka useimmiten lienee puhe ollut haaskoista: mistä nälkään saisi täytettä?

Vaihtoehtoja riitti, elettiinhän kulttuurin liepeillä: pizzanreunoja kuin myös paalin viereen menehtyneitä myyriä, aitoa lähiruokaa pääkaupungin pelloilla. Viimeksi korpit olivat noutaneet syötävää lahdelta. Sen kansi oli paikallinen kalatiski.

Siellä liukasteli tälläkin hetkellä tummia hahmoja, he olivat kalamiehiä, ja he kaikki näkyivät kahtena, sillä pinnalla peilaili vesi. Suuremmat olivat kalastajia, pienemmät variksia, jotka kärttivät veden viljaa. Seuraava lahna lentäisi niille, korpit olivat jo noutaneet omansa.

Yhtä kaikki, nämä kaksi korppia olivat Viikin varsinaiset valtiaat, sen peltojen ja repaleisten metsien ylimmäiset asukkaat. Muut olivat niiden rinnalla pientä, eikä tämä ollut liioittelua, vaikkei pari ollut vielä edes pesinyt, kokemattomia kun olivat, nuoripari.

Mitä kasvuikäiseen kanahaukkaan tuli, hyökkäys oli korppien hallinnassa. ”Kraak”, pylväslintu huusi, sen sointi oli mustaa metallia, tosin muistikuvani äänestä oli varmasti väritetty, mutta sisältö oli selvä. Niittyä kaivellut korppi kohotti päänsä ja oli saman tien siivillään ja petolinnun pyrstössä kiinni. Kanahaukoille oli näytettävä jo nuorina, mistä suurimmat linnut oli tehty.

korppi ahdistelee kanahaukkaa

Tutkimusretki (6.2)    

Lintujen tarkkailun alkuvaiheessa, kun sinitiaisten parvea seurasi ensimmäistä kertaa, ei tullut tajunneeksi, että aluillaan olisi tutkimusmatka. Kun epäröin ruoikon reunassa rämpisinkö tiaisten perään, ei mieleen tullut uusien mannerten etsiminen, vaikka päätös oli pelottavuudessaan samanlainen ja samassa mittakaavassa: uppoaisinko vai en? Ruoikko ei ollut kotimaata.

Kaakkoistuuli oli ryöpyttänyt raskasta lunta, tallonut ruokoja lakoon. Heinien meri oli huojunut ja suhissut. Sinitiaiset olivat tarrautuneet korsiin. Ne olivat keinuneet mastojen heiluriliikkeessä ja minä olin keinunut mukana. Tiaisten nokat olivat nakuttaneet reikiä mastoihin. Ontoista korsista oli löytynyt paketteja, hentoa lihaa, joka oli pitänyt tiaisten tulta yllä. Koteloita, toukkia, munia. Ruokohuilu toisensa jälkeen oli jäänyt soimaan joukkion jäljille.

Sinitiaiset olivat jättäneet ruoikon, lakit märkinä ne olivat lentäneet lepän oksille. Ne olivat vaihtaneet apajaa, alkaneet kaivella oksanhankoja, availla silmuja kuin eväspapereita. Jäkälän alta oli löytynyt paksukainen, pullea toukka. Kauanko tiaiset olisivat tässä? olin seurannut ajankulua kellosta. Viihtyisivätkö ne kauemmin ruoikossa kuin metsän reunassa? Eilen olin pysynyt kaksikymmentä minuuttia parven perässä. Se oli ollut helppoa, sillä sinitiaiset olivat pyrähdelleet polun viereisillä ruo´oilla, ja olin voinut seurata niitä pitkoksia myöten Pornaistenniemestä Lammassaareen. Niin vaivatonta oli eteneminen tänä päivänä, valmiita reittejä.

järviruo ´ot

Pyyhekumi (1.2)

Meren suunnasta lähestyi sumu kuin rehtori selän takaa. Ensin katosivat kaupungin korkeimmat kuvitelmat, ja sen jälkeen hotelli Tornin ylimmäiset asukkaat, ja heidän lisäkseen myös asentaja Åmselestä, jolle oli suositeltu maisemavessaa; arvaamattomia olivat valintojen vaikutukset merenrantakaupungissa. Pian olivat pilvien ruokaa niin kerjäläiset kuin nostokurjen kuljettaja, ja hänen vaimonsa pakkaama salaattirasia. Myös ullakkohuoneistojen erinomaisuudelta katosi pilvissä pohja, tosin näköala oli menetetty jo ennen sumua, sillä pääkaupungin profiilia oli kohotettu rakennelmilla rannan puolelta.

Mutta Viikkiin asti ei hävitys yltänyt. Nyt, kun kaupunkia ei näkynyt, vain sumeanpehmeä seinä etelän portilla, piirtyi kosteikko jotenkin ajattomana. Tältäkö suistossa oli näyttänyt ennen meitä?

Ei.

Ei kaupunki ollut minnekään hävinnyt, eivät tekijät, eivät tuotteet. Jos kulttuurilla tarkoitettiin ihmisten rakennelmia, olivat ne sitten käsin kosketeltavia, elleivät hengen hupia saavutuksia. Molemmat olivat levittäytyneet suojelualueelle, pitkospuita ja ulkoilupolkuja myöten. Piilokojuihin ja pöytiin, joiden penkeillä availtiin rasioita. Kun eväät oli syöty, siivottiin roskat roskiksiin ja sen jälkeen kiivettiin lintutorniin. Ylhäältä avautui näköala kosteikon kätköihin. Sinne kerttuset ja yön oudot ääntelijät kyhäsivät pesänsä, kerrottiin informaatiotaulussa.

Kaikilla kielillä käytiin ihastelemassa lisääntyvää linnustoa sekä muutolla levähtäjien väsyneitä joukkoja. Jopa uusia lajeja oli onnistunut pesimään Viikissä viime vuosina, kiitos ilmastonmuutoksen, ruoikon raivauksen, laidunniittyjen luomisen, lampareiden perkaamisen, vaikka työtä olisi voinut luonnon hyväksi tehdä vieläkin voimallisemmin.

Mitä vielä? Paljon hyvää oli saatu aikaan, mutta silti puuttui pesimälintujen joukosta monia aiemmin Vanhankaupunginlahdella pesineitä lajeja, kuten naurulokki, mustakurkku-uikku, kuovi. Ja kaiken lisäksi: monien lajien pesintä epäonnistui. Miksi?

Va saa ni? kysyttiin Keinumäen tornissa. Ääntämyksestä päätellen mies oli tullut lahden takaa.

Sanoin, etten minä mitään erityistä, ruotsiksi. Katsoin parhaimmaksi jatkaa epäonnistumisten syistä, välit oli hyvä säilyttää myös länsinaapuriin.

Otin esimerkiksi sinisorsat (gräsänder). Niiden pesintä oli tosin viime kesänä sujunut Vanhankaupunginlahdella muutamia edeltäviä vuosia paremmin, mutta edelleen heikosti. Kerroin, että olin havainnut vesilintujen poikuelaskennoissa eri poikueiksi tulkittuja kaikenikäisiä poikueita kaksikymmentäyksi, kun taas vuonna 2013 kymmenen ja vuonna 2014 viisitoista, jolloin kuuntelijani nyökkäsi.

Jatkoin, että kun tulokset suhteutettiin parimäärään vain noin viidesosa pareista – yhdeksäntoista prosenttia − sai viime kesänä poikueen vesille. Tarkemmin ilmaistuna: kun poikueita oli kaksikymmentäyksi ja pareja satakymmenen, saatiin tulokseksi nollapilkkuyhdeksäntoista, kun täydellinen onnistuminen olisi tietenkin ollut yksipilkkunolla. Eli yksi. Vastaavat luvut vuonna 2013 olivat kymmenen suhde kuuteenkymmeneenyhteen, jolloin tuloksena oli nollapilkkukuusitoista ja vuonna 2014 viidentoista suhde sataankahteenkymmeneenkolmeen, jolloin tuloksena oli nollapilkkukaksitoista.

Koskei naapuri näyttänyt kyllästymisen merkkejä, muttei toisaalta tehnyt jatkokysymyksiä, päätin vieraanvaraisuutta osoittaakseni tarjota hänelle lisää tietoa.

Kerroin havainneeni varttuneita poikueita, millä tarkoitin noin neljän viikon ikään ehtineitä poikasia yksitoista, kun taas vuonna 2013 olin havainnut kuusi ja vuonna 2014 seitsemän varttunutta poikuetta. Tämä tarkoitti, että ainoastaan joka kymmenes pari sai viime kesänä poikasensa turvalliseen ikään, kun otetaan huomioon, että lahdella pesivien sinisorsien parimäärä oli satakymmenen. Vastaavasti vuonna 2013 suhteellisesti hieman suurempi osuus pareista onnistui tässä. Tuolloin varttuneita poikueita näkyi kahdeksan, mutta parimäärä oli vain kuusikymmentäyksi, kun taas vuonna 2014 onnistui varttuneen poikueen kasvattamaan vain kuusi prosenttia emoista. Näin ollen puolet pienien poikasten poikueista menehtyi viime kesänä ennen neljättä viikkoa.

Kuvittelinko vain, vai sakeniko sumu Kulosaaren sillan tällä puolella? Kyllä. Kalastajat Vanhankaupunginselän jäällä hukkuivat yksi toisensa jälkeen, liukenivat harmauteen. Erikoista. Jos heitä ei olisi hetkeä aiemmin havainnut, ei heidän olemassaolostaan olisi ollut tietoa. Yhtä olemattomaksi oli käynyt ruotsalainen. Jos en olisi katsahtanut miehen suuntaan, olisin ajatellut hänen poistuneen tornista. Mutta ei. Hän nojasi kämmenet vasten kaidetta, ja odotti selitystä. Mistä epäonnistuminen johtui?

Oli jatkettava poikastuotosta, että eri poikueiksi tulkittujen kaikkien poikueiden keskikoko oli viime kesänä neljäpilkkukuusi, kun taas sitä edellisenä vuonna poikasia oli keskimäärin viisipilkkukaksi ja sitä edeltäneenä vain kolmepilkkuviisi.

Muistutin miestä tosiseikasta, että isoja, pienten poikasten poikueita näkyi hieman ennen juhannusta alkavissa poikuelaskennoissa aina kovin vähän. Tämä antaisi olettaa sinisorsan poikasten hävikin olevan suurin pian kuoriutumisen jälkeen, luultavimmin ensimmäisenä kuoriutumisen jälkeisenä viikkona. Sanoin, että poikuehavainnoissa korostuivatkin varttuneet poikueet. Varttuneiden poikueiden keskikoko olikin lähellä kaikkien eri poikueiksi tulkittujen poikueiden keskikokoa, eli tasan viisi, kun taas vuonna 2014 se oli neljäpilkkuyhdeksän ja vuonna 2013 kolmepilkkuseitsemän.

Aina löytyi kuitenkin emoja, jotka onnistuivat varjelemaan poikueensa lähes kokonaisuudessaan untuvikoista nuoruuteen. Johtuiko emojen kokeneisuudesta vai siitä, missä päin Vanhankaupunginlahtea vastakuoriutuneet poikaset olivat laskeutuneet vesille vai kenties molemmista, sitä en osannut sanoa millään kielellä. Ehkä menestyminen vaihteli molemmin puolilla lahtea. Joka tapauksessa tämän vuoden laskennoissa näkyi kaksi kahdeksan poikasen poikuetta, jotka olivat ehtineet liki nuoruuspukuun.

Muistutin kuulijaani vielä, että sinisorsapoikueita liikkui Vanhankaupunginlahdella luultavasti enemmän kuin mitä onnistuin havaitsemaan. Poikueilla oli nimittäin tapana uiskennella ruoikon reuna-alueiden ohella ruoikon sokkeloissa, mistä niitä oli vaikea havaita. Siitä huolimatta − vaikka poikueista olisi jäänyt puoletkin piiloon, olisi poikuemäärä aloitettuihin pesintöihin nähden ollut pieni. Jos suuri osa sinisorsapoikueista menehtyi ensimmäisinä kuoriutumisen jälkeisinä vuorokausina, niin pesintöjä tuhoutui todennäköisesti paljon myös haudontavaiheessa.

Kuulijani ei vaatinut huonoon menestykseen selitystä, mutta jonkinlaisen vastauksen olin velkaa. Miksi sorsat epäonnistuivat?

Sanoin, että yhtenä merkittävänä syynä pesinnän tuhoutumiseen haudontavaiheessa lienee ihmisten aiheuttama tahaton häirintä. Rantametsiin poluilta poikkeavat ulkoilijat sekä vapaana tai pitkän taluttimen päässä juoksevat koirat pelottivat hautovia naaraita pesiltä. Tällöin aina tarkan variksen ei tarvinnut kuin poimia munat suuhunsa. Munia kadonnee myös minkkien, supikoirien ja kettujen toimesta, oletin. Pieniä poikasia syövät sekä varikset että isot lokkilinnut. Yleisön valistus sekä hyvin hoidettu, mutta harva polkuverkosto taisivat olla parhaita keinoja haudonta-aikaisen häirinnän vähentämiseksi.

Entä poikasajan ravinto? mies sanoi selvällä suomenkielellä. Upeaa, olimmekin maanmiehiä! Mies oli ymmärtänyt kaiken, mitä sanoin, eikä vain esittänyt ymmärtäväistä. Mutta mitä hän tarkoitti poikasajan ravinnolla?

Sitä, että rehevöityminen saattoi johtaa monia teitä vesilintujen poikasille sopivan ravinnon vähenemiseen ja poikasten menehtymiseen, hän selitti. Veden sameneminen yksipuolisti vesikasvillisuutta, ja sitä myöten kasvillisuudesta riippuvaisia hyönteisiä, joita poikaset söivät. Eikä tässä kaikki. Rehevissä vesissä viihtyvät särkikalat söivät vesilintujen poikasten tarvitsemaa eläinravintoa, kilpailivat samasta ravinnosta. Mustakurkku-uikkujen paluuta kuin myös monien muiden vesilintulajien runsastumista oli turha odottaa vallitsevassa tilanteessa. Olinko ottanut huomioon tämän?

En. Silloin minäkin huomasin fasaanin. Se oli hyvä havainto Viikissä. Vai hätäilinkö vain? Se taisikin olla spanieli.

 

Läheiset (31.1)

Linnuista läheisimpiä olivat, eivät niin yllättäen, tutuimmat. Tiaiset ja varpuset, joita näki joka päivä, viherpeipot, jotka lauhoilla säillä olivat jo aloittaneet laulunsa. Ne olivat lintuja, joihin tutustui ensimmäisinä, kotipihan pesijät.

Kun ystävyyttä etsii, ystävyyden huomaa. Otin tervehdyksenä tiaisten titityyt ja trillilliit, kun liukastelin Viikinojan jäisillä reunoilla. Ne toivat turvallisuutta neljänkymmenen vuoden takaa, ensimmäisen retkeni ensimmäiseltä keväältä.

Lapsellistahan tuollainen seuranhaku oli. Eivät pesintään valmistautuvat viherpeipot tai talitiaiset laulaneet kaupunkilaisen, vaan itsensä vuoksi. Mutta miksen olisi ottanut vastaan, mitä annettiin, niin perusteettomia kuin kevään merkit olivat, huijasihan sydäntalven leutous myös viherpeippoa.

Kun olin noussut ylemmäksi puronvartta, ohittanut sekä koulun että kerrostalot, joissa suurin osa oppilaista asui, saavuin kohisevalle koskelle. Sen kivillä oli niiaillut joitakin vuosia sitten talvinen tuttava, koskikara, mutta tänään ei koristanut virtaa kuin muovisia roskia ja vanha sohva. Hävetti, en tiedä keiden puolesta. Jos kotini olisi ollut yhtä siivoton, en olisi toivonut sinne vieraita edes tuttavia.

Silloin ovikello niin sanotusti soi. Kosken yllä näkyi jotain arvaamatonta: leveäsiipinen, suuri lintu kuusien välisellä taivaalla Se tuntui sydänalassa, toisella tavalla kuin laulava tiainen tai kevääseen hurahtanut viherpeippo. Tämä laji ei kuulunut tähän aikaan, pikemmin kesään, ruoikon reunaan kalastelemaan.

Tietämättä tästä se liukui koskenreunan kuusikkoon ja laskeutui . Harmaahaikara! Sen täytyi tulla jostain läheltä, jonkin sulana pysyvän ojan varrelta, joka oli ruokkinut sitä pikkukaloilla.

Innosta jäykkänä lähestyin koiranulkoiluttajaa, joka varttia aiemmin oli katsonut epäillen minua. Mitä tuo ihminen kuhki ojanvarressa? hän oli näyttänyt viestivän kakkivalle koiralleen. Mutta minun oli päästävä kertomaan, kenelle vain.

Ilokseni myös nainen oli huomannut ison linnun. Harvinaista, ajattelin ja sanoin asian toisella tavoin naiselle. Haikara oli hyvä havainto tähän aikaan vuodesta, kerroin hänelle ja hänen kiinanpalatsikoiralleen, joka ei pitänyt minusta, mutta se johtui vain siitä, että olin hänen emäntäänsä isompi. Ei nainenkaan ollut kokenut vastaavaa, hän kertoi kakkapussi kädessä, mikä lähensi meitä. Puolisen minuuttia seisoimme siinä, saman ajan kuin vei juottaminen, kun liitettiin yhteen kahta virtapiiriä.

IMG_harmaahaikara_liitää_2

 

Pahkat (30.1)  

Erehdyksiä sattui, mutta joissain tapauksissa niistä ei kannattanut ottaa opikseen.

Viljelyaukean keskelle juurtuneen koivun alaoksasta olivat katkenneet uloimmat osat, luultavasti tuulen toimesta, sillä koivun raaja sijaitsi sen verran ylhäällä, ettei edes ponnekkain lapsi olisi sille lennähtänyt. Jäljelle oli jäänyt tynkä, joka ihmisen ollessa kyseessä olisi vastannut kyynärvartta, mutta puun anatomia oli toisenlainen. Joka tapauksessa jäljelle jäänyt pätkä muistutti peipon kokoista lintua. Olipa luonto ovela veistäjä, en lakannut ihastelemasta.

Myös tänään, kun olin ylittänyt aukean, liukastellut viivasuoraa peltotietä pohjoisesta etelän suuntaan, olin katsahtanut kohti hakaa ja sen romuluista, luudan mallista puuta. Jos vaikka jokin lintu yllättäisi minut. Ja enkö vain ollut erehtynyt unohtamaan, ettei oksasta kurottuva, taivasta vasten tummaksi värittyvä lintu ollut höyheniä, ei luuta, ja olin kiihkeästi nostanut kiikarin. Mikä tuo oli? Kyllä, peipon kokoinen lintu oli taaskin puuta.

Sitten, hieman hölmistyneenä, hieman harmistuneena, hieman huvittuneena, millä tuulella satuin kulkemaan, jatkoin katkennutta matkaa. Eivätkö aivoni osanneet, vai oliko unohdus tarkoituksellista?

Koivusta kasvanut siivekäs ei ollut ainoa erehdyttäjä Viikissä. Kivinokan pohjoisen rannan poukamassa vaani jokaisella kerralla pöllö, kun saavuin paikalle poukamaan vievää polkua. Hallainvuorella kiipesi karhunpoikanen hongan oksatonta runkoa, ja niin tapahtui myös Fastholmassa, mutta siellä esitteli ”karhunpoikanen” kiipeämistaitojaan koivussa. Molemmissa tapauksissa esiintyi nallena pahka, komea, mutta kynnetön. Eikä Kivinokan ”pöllö” saalistanut koskaan tai pelästynyt takiani liihottelevaan lentoon, se oli vain yksi lukuisista kiemuraan kasvaneista oksista, joka erehdytti aivot, kun kiemuraa katsoi tietystä suunnasta.

Näitä erehdyksiä oli vaalittava, sillä ne olivat opittua valppautta. Siitä oli kyse, jos halusi nähdä lintuja, näkemisen taidosta. Lukuisista erehdyksistä oikeiden joukossa, vääristä hälytyksistä. Seuraavalla kerralla oksalla saattaisi istua peippo. Keväällä se olisi jopa todennäköinen, mutta tammikuussa hyvä havainto.

koivu talvella

Eräs talvehtija (28.1)

Huomasin liikettä ojassa. Pohjalla heilui lintu. Katsoin tarkemmin. Se ei ollutkaan linnun itsensä liikettä, vaan huojunta johtui juoksevan veden voimasta. Lintu oli kuollut.

Se näytti siistiltä, niin kuin se olisi voinut käskyttä räpsähtää lentoon.

Etsin repustani pussin, nostin vainajan pussiin, kannoin kotiin. Ennen kuin sulkisin kalmon pakastimeen, ikuistaisin sen; tämä oli arvokas tilaisuus.

Asetin vainajan Helsingin Sanomien viimeiselle lehdelle, sääsivujen päälle. Otsikossa ennustettiin epävakaiden ilmojen jatkuvan. Ruumiista levisi paperille vettä.

− Onpas sillä pitkä nokka, tyttäreni sanoi, kun räpsin kuvia kuolleesta, vai piirsinkö silloin lintua. Kyllä. Tai oikeastaan ei. Pitempiäkin oli nähty. Mutta tuollainen nokka oli juuri tälle lajille sopiva. Ojien pohjilla ei pärjännyt ilman oikean kokoisia välineitä, opetin.

Toisin sanoen: sellainen pyydys, millaiset saaliit. Nilviäisiä ja pieniä vedessä viihtyviä kuoriaisia sekä sääskien toukkia ja monenlaisia matoja. Mitä vain liejusta löytyi. Siemeniä ja kasvien osia. Pakkasesta selvisi vain syömällä paljon.

48 grammaa, näytti talousvaaka. Ei laiha, kun vertasin kirjallisuuden antamiin lukemiin. Lintumme mahtui Hollannissa talvehtivien lajitoverien painojen vaihteluväliin. Hienoa! Lohtua oli etsitty, mutta oliko saatu?

Missä lie ollut kaverin loukko, missä sitä ei ollut häiritty, talvinen ullakko.

Suljin pakastimen oven.

Entä sitten. Jonkinlainen palvelus? Miten toimisin? Avasin tietokoneen ja etsiydyin Luonnontieteellisen keskusmuseon sivuille; kai se oli vähintä mahdollista vastuuntuntoa. Saisivat kokoelmiinsa kivan lisän.

Kirjoitin lintuni tiedot paperille, kuten neuvottiin. Kunnan ja tarkemman paikan. Löytöpäivän. Löytäjän nimen ja osoitteen, tämä oli mukavaa, tiedossa olisi kiitoskirje. Sekä kuvauksen, mistä olin kuolleeni löytänyt.

Entä tiesinkö kuolinsyytä? Asutusta ei näkynyt löytöpaikan lähellä, joten ikkunaan ei tällä kertaa ollut törmätty. Kuinka kaikki oli sattunut, se ei selviäisi koskaan, mutta toivottavasti lintu ei ollut ehtinyt tajuta mitään.

Päätin viestini pieneen toiveeseen: ”Olisiko mahdollista, että vainaja avattaisiin? Mahalaukun sisällöstä saisi arvokasta tietoa lajin talvisesta ravinnosta Suomessa”. Ehkä se oli yritys, vaikkakin epätoivoinen, tehdä löydetystä jotenkin erityinen.

Joskus keväällä, kun rimmillä soisi ja kuljuissa, kolahtaisi luukusta kirje, ellei museolta ollut suljettu rahoituksen hanoja. Saisin lukea, mitä kurppani oli viimeisellä aterialla syönyt. Murusia, mutta kuitenkin.

Kuollut jänkäkurppa

 Linnullisuus (25.1)

Millaista se olisi, höyhentuntu? Käsittämätöntä näillä aisteilla olla lintu. Olisi pitänyt ryhtyä tiaiseksi. Mutta miten olisin tiaisena ymmärtänyt, kun en olisi käsittänyt, mitä tarkoitti kysyminen. Se oli ihminen, joka ihmetteli.

Se olin minä, joka yritin mahdottomia. Tiainen oli tässä ja nyt. Söi, söi ja söi, vaihtoi parven mukana ruokailupaikkaa. Yritti säilyä pedoilta piilossa. Lensi, lensi, liihotteli; kun päivät pitenivät ja valo taittui tiaisenpöntön kylkeen, aloitti lintu laulunsa. Ei kysynyt, miksi.

Linnullisuus. Sitä ei voinut käsittää. Miltä jalat ilmassa tuntui, tiedottomuus painovoiman olemassaolosta, vain metsän ilmatila, lentäjän kartta. Sillä ei ollut piirtäjää, kaikkien kolojen sijaintia. Mutta ruumiin tuntuman yöpymisen aikana saatoin kuvitella, miten pukuni pörhistyi ja tavoitti tikan kovertamat seinät. Paljon jäi puihin piiloon, sykkiviä sydämiä.

Eivät linnut tunteneet tarvetta kertoa itsestään, turhuus oli ihmisen varassa. Vai oliko se myötätunto, joka toivoi vastauksia? Linnut ilmaisivat vain olemassaolonsa, rakensivat äänillään metsän, jonka kevään tullen kuuli. Vai pysyivätkö puut joillekin vaiti?

IMG_talit

 

Pyryretki 24.1.

Missä ne piilottelivat? Olin kulkenut usean ruokinnan kautta tapaamatta yhtään lintua. Sen täytyi johtua pyrystä. Ne odottivat taukoa kuusikon sisätiloissa, tiaiset ja rastaat.

Oi, olosuhteita. Kahta päivää aiemmin olin ollut paleltua samoilla paikoilla, sillä yön kylmyys oli jäänyt metsän poteroihin makaamaan kuin myrkky merenpohjaan. En ollut pysähdellyt, en jäänyt kuulostelemaan, jos jokin lintu olisi selvinnyt pakkasissa hengissä. Olin ainoastaan edennyt sivuilleni katsomatta, hengittämättä.

Kun taas tänään: availin kaulustani kuin saunasta räppänää. Viileyttä, viileyttä! Kaikenlainen ponnistelu lisäisi löylyä.

Parasta oli paikoillaan. Silloin vanha totuus sai tilaisuutensa: luonto tuli luokseni.

Näin kolme metsäkaurista. Ei ääntäkään, kun ne ohittivat. Ja kaksi hämähäkkiä lumella, ne nostelivat jalkojaan kuin kevään ensi uinnilla. Oravan, joka upposi joka loikalla. Hiihtäjiä sivutuulessa, he pyrkivät yli aukean, mutta katosivat puolessa välissä matkaa. Lumella oli arvaamattomia voimia.

Mitään yllättävää, ennen näkemätöntä? Kerttu kysyi, kun palasin. Ei. Olin kokenut tuon kaiken monesti. Kyllä. Kun lähdin kotoa, en odottanut yhtään mitään.

 

Lyhyt kantama (22.1)

Kiikaroin Hakalan tornissa, odotin lintuja. Tärisin, sillä portaissa kiipeiltiin, edes takaisin. Mitä näkyy? joku kysyi.

  • Ei mitään, vastasin. Edes variksia jäällä.
  • Kai nyt jotain, kiikarissa. Lintuja.
  • Ei mitään. Sellainen aika vuodesta.
  • Kuinkas sitten? Jos ei ole katsomista.
  • Koskaan tiedä. On vain odotettava.

Seisoskeltiin. Minuutit väreilivät, ne olivat hyhmäisiä aaltoja. Ei meinannut poistua, kyselijä.

  • Kauasko noilla näkee?
  • Niin pitkälle kuin mahdollista.
  • Tallinnaan?
  • Siihen tämä torni on turhan matala.
  • Entä, jos olisi korkeampi? Olisiko se mahdollista?
  • Miksei. Muttei kaupunki sellaista rakenna.
  • Tarkoitin Tallinnaa. Sehän on jo olemassa. Näkyisikö lahden yli?
  • Selkeällä säällä. Ainakin osa.
  • Mikä osa?
  • Ylin osa. Radiomaston huippu, ja savua. Laskeutuvia lentokoneita. Olen minä nähnyt, koneita ilmassa. Mutta se tapahtui rannempana. Näyttivät putoavan mereen.
  • Putosivat mereen?
  • Kyllä. Mutta eivät ne pudonneet. Ne olivat kangastuksia, koneiden kuvia Tallinnan taivaalla. Ei meren yli voi nähdä. Ainakaan tänään. Meri savuaa. Näettehän. Kaupungin takana.
  • Saisinko katsoa?
  • Olkaa hyvä.
  • Tästäkö näitä tarkennetaan? Tosiaan. Ei siellä näy kuin savua.
  • On sellainen aika vuodesta.
  • On vain odotettava. Mikä poistuu, on myös palaava.
  • … ?
  • Ja sitten me taas näemme.
  • Sitten me taas näemme.
  • Näkemiin.
  • Näkemiin.

Kyselijä poistui. Poistujan paikalle kiipesi uusia. Yksi, kaksi, kolme.

He nojautuivat kaiteisiin, ja ihmettelivät monoa, joka vinkui hiihtäjän jokaisella potkulla. Kuinka hän jaksoi, he kyselivät, kun lykkijä oli kutistunut lahden selälle. Mutta kysymykseen ei odotettu vastausta, koska kyselijät ihastelivat jo kaupungin kuvaa, joka tärisi vasaroinnista. Ei, se olin minä, joka tärisin, koska tornissa oli alettu liikkua. Yksi, kaksi, kolme, he laskeutuivat portaita.

Kiikarin kuva asettui, mitään ei tapahtunut. Kuulin askelia, joku kysyi: Mitä kuuluu? Jotain erikoista? Hän oli seissyt ääneti lavalla.

  • Ei mitään.
  • Kyllä Te jotain kuuntelitte. Lintuja?
  • Ei tähän aikaan vuodesta. Kuulu mitään. Vain meteliä kaupungista.
  • Teidän päänne oli tällä tavoin kallellaan. Kuin koiralla, joka kysyy. Ajattelin: hän kuuntelee.
  • En kuunnellut. Ja jos kuulinkin, yritin olla kuulematta, väitin vastaan. Ambulanssien ujellusta.
  • Mitä Te sitten toivoitte kuulevanne, saanko kysyä.
  • Lintuja.
  • Mutta täällä ei kuulu mitään?
  • Taitaa olla hiljaisin aika vuodesta?
  • Kuinkas sitten? Jos mitään ei kuulu.
  • On vain odotettava. Kunnes ne palaavat.
  • Palaavat?
  • Kyllä. Näettekö tuon savun. Kaupungin takana.
  • Näen.
  • Sieltä ne tulevat, sitten kun tulevat.
  • On siis vain odotettava
  • Kyllä.

Toinen lähti, minä tärisin. Minuuttien aallot, ne olivat täysiä.

Laskin kiikarin. Tarkastin taivaan, ettei lentäjiä livahtaisi yläpuolelta. Suihkukone oli vetänyt valkoisen juovan, se ulottui idästä länteen, ilman että olin kuullut sitä. Nostin kiikarin, ja kiersin horisontin, metsien latvat ja kaupungin kulmikkaan siluetin. Nostokurjen puomiin oli unohtunut joulukuusi.

Joku tuli. En ollut kuullut, hän oli noussut kevyesti portaissa. Ja nyt minua jo tervehdittiin, vieraalla kielellä ja miehen äänellä, johon vastasin samalla painolla. Metro ylitti sillan kuin punakynä. Miten se sanottiin englanniksi?

Mitä siellä on? kysyi mies, joka ei osannut suomea. Katsoin kysyjää. Hänen näköisiään miehiä esiintyi joka ilta uutisissa, romahtaneiden talojen raunioilla. Mitä olisin sanonut ihmiselle, joka oli lähtöisin levottomalta seudulta. Vaikka mitä. Muistin useat onnistumiseni vuosien varrelta, kuinka piiloon mennyt pieni vesilintu oli pitkän odottelun jälkeen uinut esiin ja oli kuin olikin ollut pikku-uikku, ja ensimmäiset treffit Kertun kanssa lahden korkeimmalla kalliolla, miten matalalle merivesi oli edellisenä yönä laskenut ja paljastanut sekä lietteet että moskan, kaiken mitä oli kertynyt. Mitä näkyi? Sanat eivät ottaneet tullakseen, taisin pelätä virheitä. Nothing.

Vieras naurahti, mutta mitä se ilmaisi, en tiedä, sillä sanattomuus jätti tulkinnoille tilaa. Siihen mahtui sekä ilo että hämmennys. Ivallinen hän ei ollut. Sanoi olevansa samaa mieltä. Suomessa tapahtunut mitään.

 

Hippiäiset (21.1)

”Hyvät kollegat,

Huomasin loppusyksyllä 2015 Helsingin Viikin metsissä, että hippiäisiä oli jäänyt talvehtimaan tavallista enemmän. Esimerkiksi 22. marraskuuta havaitsin kahdeksassa parvessa 32 hippiäistä. Päätin seurata tämän olemattoman linnun esiintymistä talven aikana. Miksi kirjoitan asiasta nyt? Koska hippiäiset ovat hävinneet.

Tein joulukuun 2. ja tammikuun 19. päivän välisenä aikana 22 retkeä Viikin metsiin. Metsillä tarkoitan Vanhankaupunginlahden itärannan sekä kooltaan että luonteeltaan vaihtelevia havu-, lehti- ja sekametsiä. Näihin lukeutuivat Kivinokan koillisreunan vanha metsä, Herttoniemen metsäselänne (Saunalahden itärannan kallioilta Taka-Viikin Hallainvuorelle), Fastholma, Mölylä, Pikku-Mäyrämetsä, Mäyrämetsä sekä Hakalanniemen – Keinumäen arboretum-alue. Retkeilyni ei ollut sillä tavoin systemaattista, että olisin jokaisella kerralla kiertänyt kaikki nämä paikat. Tuloksiin olen ottanut huomioon kuitenkin vain ne päivät, jolloin liikuin vähintään puolessa edellä luetelluista metsistä, ja liikkumiseni oli sellaista, että nämä melko  vaikeasti havaittavat hyönteissyöjät oli mahdollista havaita – millä tarkoitan hidasta kävellen tehtyä harhailua. Joulukuussa retkiä kertyi muutaman päivän välein 12 ja tammikuussa (19. päivään mennessä) 10.

Tähänastinen talvi on jakautunut selkeästi kahteen osaan: alku oli lauha ja lumeton, aina vuodenvaihteeseen asti. Uuden vuoden alkuviikolla tuli lumi sekä pakkanen. Kun koko joulukuun retkillä lämpötila keikkui reilusti plussan puolella, laski mittarin lukema loppiaisen tienoilla alle kahdenkymmenen pakkasasteen ja jäi niille sijoilleen. Kirjoitushetkellä (21. tammikuuta) on Helsingissä lunta n. 20 cm.

Havainnointiaikana 2. joulukuuta – 19. tammikuuta näin ja/tai kuulin yhteensä 136 hippiäistä viidessäkymmenessä parvessa. Lukumäärään sisältyy tietenkin myös samoja, useana eri päivänä havaittuja yksilöitä. Kuten kirjoittaja, myös hippiäiset olivat omalla tavallaan jumissa Viikin metsissä – parempi keskittyä ja tuntea jokin alue hyvin kuin etsiä jotain parempaa, ainakaan talvella (jos tällainen sivuhyppy sallitaan). Joissain tapauksissa en myöskään nähnyt, vaan ainoastaan kuulin parven ja jouduin arvioimaan yksilömäärän korvatuntumalta. Äänen perusteella arvioidut lukumäärät jäivät todennäköisesti todellista parven kokoa pienemmiksi; usein arvioin tällaisen parven kooksi kaksi yksilöä.

Hippiäisten määrät vähenivät jyrkästi vuodenvaihteessa. Joulukuun lauhan jakson aikana havaitsin 122 hippiäistä (38 parvea), kun taas vuodenvaihteen kylmenemisen ja lumentulon jälkeen vain 14 hippiäistä (8 parvea). Joulukuun retkillä hippiäisiä näkyi/kuului 10,1 retkeä kohden, kun taas tammikuussa vain 1,4/retki. Tammikuun 10. päivän jälkeen tekemilläni kuudella retkellä en havainnut yhtään hippiäistä. Miksi näin? Jossain täytyi olla selitys lukumäärien vähenemiseen.

Alkutalven lämpimyydessä ja lumettomuudessa hippiäiset olivat hyvin havaittavissa. Pieniä vihreitä lintuja tuli vähän väliä vastaan, sirinää kuului kaikkialta. Poikkeuksellisen paljon hippiäisiä näkyi ruokailemassa metsän pohjakerroksessa: pensaiden oksilla ja myös ruohovartisten kasvien korsilla. Äänekkyys oli myös korvin kuultavaa, tuntui kuin linnuilla ei olisi ollut huolta huomisesta. Myös isompien lehtipuiden ja erityisesti koivujen rungoilla ja oksilla eteni ravintokohteita nyppiviä hippiäisiä. Mitä ne söivät? Jotain silmin näkemätöntä. Epäilin hyönteisten, etenkin kirvojen munia, joita olen kuullut varsinkin pyrstötiaisten noukkivan talvisin ammattimaisesti. Mainittakoon, että marras – joulukuun vaihteessa näkyi Fastholman ja Pornaistenniemen tornien kaiteilla kymmeniä aikuisia kirvoja kävelyllä, vuodenkiertoon nähden melko myöhään.

Lumentulo, totta kai, ajoi hippiäiset ylemmäs puihin, ja samalla ne katosivat myös koivujen paljailta oksilta. Kuusien latvoista hippiäisiä oli sekä vaikeampi nähdä että kuulla. Epäilen, että hippiäiset olivat myös tarkoituksella hieman hiljenneet. Vuoden vaikein jakso on ehkäpä järkevää ajaa ilman moottoriääniä. Tämä ei ole vain mielikuva. 30. joulukuuta, jolloin pakkasta oli neljä astetta, huomasin kahdeksan täysin äänettömästi ruokailevaa hippiäistä Kivinokan vanhassa metsässä, kiitos puukiipijän, jota olin jäänyt seuraamaan. Tosiasia tietenkin on, että kovat pakkaset verottavat hippiäiskantaa: päivän aikana kerätty energia ei ole kaikilla hippiäisillä riittänyt yön yli.

Nähtäväksi jää montako hippiäistä laulaa Viikin metsissä maaliskuussa, ennen muutolta saapuvia lajitovereita.”

 

Jotain puuttui (19.1)

Kun olin kääntänyt pyöräni keulan kotiin, aavistin, että jotain puuttui. Mistä menettämisen tunne johtui, se jäi arvoitukseksi, sellaisia aavistukset olivat, vihjailtiin kuin viesteissä, joista ei löytänyt lähettäjän nimeä.

Muistin irrottaneeni oikean käteni ohjaustangosta ja taputelleeni sen jälkeen untuvatakkini taskua, se ei ollut vaikeaa, olin opetellut tekemään useampia asioita yhtä aikaa. Olin sujauttanut käteni taskuun, mutta tavoittanut vain pastilliaskin, ja pehmeää tyhjyyttä. Ei kai arvokkain, vahakantinen vihkoni, ollut pudonnut? Ja vihkoni mukana hippiäiset. Ties kuinka monta olin menettänyt!

Alkaen marraskuun ensimmäiseltä viikolta olin kerännyt vihkoni ruutuihin hippiäisten parvia, ja tietoja siitä, missä nämä olemattomat linnut viihtyivät. Mielessäni oli ollut joutava kysymys: keskittyivätkö hippiäiset ennen talven tuloa paikkoihin, jotka lumi ennen pitkää peittäisi? Toisin sanoen: osaisivatko linnuistamme pienimmät ennakoida? Tai mustarastaat! Jos olin kadottanut muistiinpanoni, olin hukannut myös talven tummimmat linnut, sekä havaintoni eri-ikäisten koiraiden lukumäärien suhteista.

Pysähdyin metsän suojaan, poskillani kipinöi pakkastuuli, jota vasten minun oli kotiin päästäkseni puskettava. Harmitti. En saisi kerättyä samaa aineistoa uudelleen, niin varisevia olivat minuuttien terälehdet, hups vain ja ne olivat hajonneet, ja taas oli jaksettava seuraavaan kasvukauteen, kenties innostus laantuisi ikääntymisen myötä ja jäisin vastauksia vaille.

Menettäisin vihkoni mukana myös menneet retket, en muistaisi ilman merkintöjä kuin muutaman ennalta aavistamattoman lajin, en tavallisia lintuja ja sateisia päiviä, jotka olivat kastelleet sivut. Kenties epäilisin itseäni tulevaisuudessa, että olinko katsellut lintuja tänä talvena olleenkaan, jos suvaitsisin epäilevä olla.

Mitä minä puhuin? Kuin olisin kadottanut sekä langan että pääni. Enkö ollutkin kirjoittanut vihkoni ensimmäiselle lehdelle nimeni ja osoitteen, minne löytäjä voisi muistiinpanoni palauttaa. Ei huolta, Viikissä riittäisi löytäjiä kuin oli ulkoilijoita.

Ei, olin sittenkin sijoittanut sen vain väärään taskuun, sellaista sattui. Poimin vihkon ja siirsin sen takkini oikealle puolelle, se oli yksinkertainen liike, niin helposti oli pelästys pyyhkäisty. Kaikki oli hyvin, eikö niin, vakuuttelin, sillä olinhan itselleni lähin. Kunnes toistaisin saman virheen. Miten hämääviä olivat täydellisyyden tovit.

Polkaisin pyöräni liikkeelle, mutta sitä ennen annoin juoksijalle tietä, poluilla ei sopinut pyöräillä. Naisen kevyt asu kahisi, se oli myötätuuli, mikä siivitti. Hän oli pyrähtänyt imuroinnin jälkeen lyhyelle lenkille, uunissa hautui hauki, puolisen tuntia ja ystävä saapuisi, kaikki oli sovittu, viini jo viilenemässä. Pysyviä olivat ohitse kiitävät kuvitelmat.

Lähdin naiseen nähden toiseen suuntaan, missä pakkanen puri terävimmin. Mitä omaan vaatetukseeni tuli, olin todennut sen riittäväksi, kun vain olin välttänyt viimaisia aukeita. Maisemat olivat suoneet väistelylle tilaisuuksia, mikä oli tarkoittanut pyörälle sopivia polkuja suojan puolella. Mutta jossain nekin loppuivat. Olin viettänyt siellä retkeni viimeiset puoli tuntia.

Joku oli luonut sinne ruokintapaikan. Läskiä ja siemeniä, mitä tiaiset ja tikat söivät. Paikalla oli nähty myös punarinta, ja siksi kai olin jäänyt sinne viivyttelemään, kylmyyteen nähden turhan kauan. Lämpö, jota liikkuminen oli pitänyt yllä ja muutama voileipä, oli hyvää vauhtia haihtunut untuvieni alta.

Korvani punottivat, kun kerin kulunutta päivää kirjoituspöytäni ääressä. Millaista tyhmyyttä! Huomenna en pääsisi ulos. En arestin vuoksi, vaan siksi, että olin unohtanut tärkeimmän.

− Kaksikymmentäkaksi astetta pakkasta ja vastatuuli, Kerttu sanoi. Jos sinulta jotain puuttui, niin järkeä. Kas, kun et lähtenyt pyöräilemään paljain päin.

Seuraavalla kerralla, kun pääsisin retkelle, hän katsoisi, että olin pukenut myös anopin neuloman kypärän.

Enkö ollut lukuisia kertoja tähdentänyt Vuokolle, kun olin pukenut häntä ulos, että pakkasessa voi paleltua. Mutta nyt olin itse ollut kuin kuusivuotias. Hah! Tunnustin turhamaisuuteni. Tunnustelin poskiani, koettelin korvalehtiäni. Mitään ei puuttunut, tunto oli palannut, mutta viiman puoleista lehteä särki. Voi, olin vahingoittanut itseäni.

IMG_kuusenvarjojahangella

 

Kaveri (18.1)

Kuulit, kun kiipesin yläkertaan. Hyppäsit tuolilta ja seurasit minua. Oli avattava ikkuna. Halusit kuunnella lintujen sirkutusta. Turkillesi kerääntyi hiutaleita. Kyllä, nuorimies radiossa oli ennustanut oikein. Pyrytti.

Ruokinnat peittyivät, kukaan ei päässyt syömään. Oli vedettävä saappaat jalkaan, otettava harja ja ryhdyttävä töihin. Oliko se auttamisen automaatiota, ainakaan se ei ollut järkevää, sillä siemenet hävisivät saman tien, kun sain lakaistua lumet päältä.

Hyvä ihminen, etkö olisi voinut odottaa? ihmettelit toimiani. Kaikki loppuisi aikanaan.

Puoli tuntia ja maisema aukeni. Katsoit alakerran ikkunasta, kun lakaisin kaiken uudestaan. Pudistelin lintulaudat. Avasin aukot syöttölaitteista, jotta auringonkukansiemenet pääsivät valumaan. Oliko kaikki nyt varmasti hyvin? kysyit pääsi kallellaan, kun varpuset saapuivat.

Tiesitkö, oli oltava jotain, mistä huolehtia.

Milla aidan toisella puolella

Tutut ja tuntemattomat (15.1)

Näköjään lintu, sanoin ja nostin katseeni kaukoputkesta. Mutta ulkoilija, joka kysymyksen oli esittänyt, ei tyytynyt vastaukseen. Enkö muka osannut sanoa möykystä enempää? Teillä oli sentään kokemusta ja kaukoputki, kysyjän olemus ilmensi, mutta hänellä vain kiikari. Sitä paitsi: ettekö Te melkein asunut täällä, ainakin hän oli lähes päivittäin ohittanut näköiseni hahmon, milloin olin patsastellut pellon pitkällä suoralla, milloin unohtunut kuusikon reunaan kuulostelemaan. Hän kun oli olettanut, että tuntisin jokaisen Viikissä liikkuvan linnun. Mikä siis oli, jos en osannut antaa tarkempaa nimeä?

Vastasin, että etäisyyttä oli liian paljon. Luultavasti se oli kanahaukka, ne käyttivät voimalinjan pylväitä tähystelyyn, mutta täysin varma en tällä kertaa voinut olla, sillä ilma oli utuinen ja möykkymme näkyi vain selkäpuolelta. Tiesittekö muuten, huomautin, että varis oli samankokoinen kuin kanahaukka, jos kyse oli kanahaukkakoiraasta. Etäinen lintu saattoi siis yhtä hyvin olla varis. Samankokoisuus näkyi parhaiten silloin, kun varikset ajoivat haukkaa takaa joukolla. Jotkut variksista, sanotaanko tyhmänrohkeat, lensivät joskus liki petolintua. Ajatelkaa, vaikka suuri osa kanahaukan saaliista oli kaupungissa variksia. Parisen kertaa olin todistanut, kun kanahaukka oli koukkaissut liian uskaliaan variksen suoraan ilmasta. No, erehdyksiä sattui. Yleensä ne nappasivat saaliinsa sitkeän odottelun jälkeen, yllättämällä, lisäsin, kun odottelua oli jatkunut sen verran, että jäykistyneitä jäseniä oli täytynyt oikoa. Ehkä möykkymmekin pian liikahtaisi ja näkisimme sen paremmasta kulmasta. Mutta ulkoilija ei kuullut, sillä hän sauvoi jo suoran päässä.

Hän oli varmaankin sekoittanut minut johonkin toiseen, en minä sentään päivittäin Viikissä retkeillyt. Meitä oli sen verran monia, samanlaisia keski-ikäisiä poikia, jonkin verran myös naisia. Paljonko kaiken kaikkiaan? Kuka tietää.

Useimmat Viikissä liikkuvista lintujen tarkkailijoista tunsin ulkonäöltä, mutta vain muutaman nimeltä. Esimerkiksi tänään, kun olin viettänyt Purolahden tornissa parisen tuntia, olin tervehtinyt puolisen kymmentä heistä, puoliksi tuttua, samanmielistä.

Jo aukean toiselta puolen he erottuivat liikunnan tähden ulkoilemaan lähteneistä. Verkkaisuus. Arvaamaton pysähtely. Ei tarvittu kiikaria nähdäkseen, että sellaista kaverini kantoivat kaulassa, eräänlaista avainta, ajattelin, läheisyyttä kaukaisissa asioissa, ja miten likellä oli outous, jos ei nähnyt yksityiskohtia. Yhtä olimme kaikki, mutta jostain nimettömyys kertoi. Kuka kukin oli, välittivätkö sitä kaikki edes tietää.

No, keitä olin havainnut tänään?

Ensinnäkin: Taluttajan. Hän kuljetti pyöräänsä vierellään, kuin ponia. Harvoin hän nousi satulaan. Ehkä hän asui kaukana ja päästyään perille ei halunnut pyöräillä. Hitaus auttoi havaitsemaan. Missä hän milloinkin oli kierrellyt, näkyi renkaiden jättämistä jäljistä, erityisesti silloin, kun maa oli pehmeä, joko märkä tai lumen peittämä. Kuin loputon lankakerä. Sanoivat, että hän oli omistanut koiran, mutta kadottanut sen, tiedä häntä. Olisiko se kertonut miehestä enempää.

Pajunkissasta olin nähnyt vain vilauksen Mölylän metsässä. Kenelläkään toisella ei ollut samanlaista pipoa, joka suippeni pehmeään pompulaan kuin jäniksellä hännänpää. Hänellä oli loppumaton kiire: joka retkellä piti Pajunkissan kiertää niin metsät kuin poukamat sekä pellontilkut, koko Vanhankaupunginlahti. Paljonko hippiäisiä oli tänään? Entä mustarastaita? Kenties nuorien koiraiden määrä oli pakkasten vuoksi vähentynyt. Kysymyksiä riitti, niin kuin nuorilla yleensä.

Sitten oli eräs kaveri, jonka henkilöllisyyttä olin pohtinut vuosia, kuka hän mahtoi oikeasti olla. Tänään olin kohdannut hänet Ryönälahden rannalla, pysähtyneenä paikoilleen kuin saalista osoittavan koiran. Lukuisia kertoja olin ihastellut hänen sinnikkyyttään, kuinka hän oli luottanut jonkin lupaavan linnun pyrähtävän piilostaan esiin, vaikka valo olisi ollut jo hiipunut ja mieli alkanut kuvittaa ruoikon reunoja kuin satukirjan sivuja. Tähän päivään en ollut lähestynyt häntä, eikä hän liioin ollut esitellyt itseään, niin kuin ei moni muukaan havainnoitsija.

Useasti olin jakanut Hakalan tornin ahdasta lavaa tuttujen kanssa, tunnistanut vastavalon tummentamia sorsalajeja pelkän olemuksen perusteella, tietämättä keiden kanssa kiikaroin. Lintujahan tänne oli tultu havainnoimaan, ei pulisemaan. Ajatelkaa, jos esittäytymisen aikana kuuluisi taivaalta ”tik”, yhden ainoan kerran? Kuka olisi vastuussa menetetystä lajista?

Mutta nyt olimme saaneet apuvälineen toistemme lähestymiseen. Toisin sanoen Tiiran, tuon mainion lintutietojärjestelmän. Yhä useammin oli tarvetta kysyä: ”Mikäs sinun nimesi olikaan?”. Jos olimme laskeneet lintujen lukumäärät yhdessä, eikö ollut asiallista, että ne myös ilmoitettaisiin kaikkien havainnoijien nimissä? Siksi me olimme sen kaverin kanssa, jonka nimeä en tiennyt, vaihtaneet nimiä, siis esitelleet itsemme. Kiitos kymmenen pajusirkun parven, joka oli lennähtänyt Ryönälahden ruoikosta näkyville, juuri kun olin ollut aikeissa kysyä oliko hän nähnyt mitään.

Hänen nimensä oli Sandström. Vai oliko se Sundström…? Oli vaikeaa liimata etikettiä vanhoille kasvoille.

Kuului narinaa, joku lähestyi latujen välissä.

− Kivilehto! Se oli Nykäsen kaveri, joka huusi. Minun oli lopetettava möykyn piirtäminen, siirrettävä luonnoskirja karttalaukkuun. Ja siedettävä, että nimeäni kuulutettiin kaikille. Niin kuin havaintopaikkaa ohittaneet hiihtäjät olisivat kostuneet havainnoitsijan nimestä. Mikä mahtoi olla tuo möykky, joka seisoi voimalinjan pylvään päällä, Nykäsen kaveri halusi tietää. Minulla kun oli kaukoputki ja hänellä vain kiikari. Kuulosti siltä kuin hän olisi toivonut minun kertovan möykystä, että se oli jotakin kivaa eli harvinaista. Tähän asti oli hänen retkensä sisältänyt pelkkiä suutareita, vihkoon ei ollut kertynyt vuodelle uusia lajia. Ei pohjantikkaa Kivinokasta. Ei rautiaista myymättä jääneiden joulukuusien joukosta ja Fastholman tiltalttikin lienee menehtynyt pakkasissa, itse Nykänen oli aprikoinut kaverilleen. Julmaksi oli yltynyt juhlien jälkeinen tammikuu.

Sanoin, että joku lintu se oli. Mutta lajista en voinut olla varma, ennen kuin se näyttäisi itsensä paremmasta kulmasta. Paras oli odottaa.

IMG_staijari